Sellaisia saamelaisia kuin kurjia kolttia ja täiturkkisia Läijisvuonon
asukkaita ynnä likaisia Uuniemen merilappalaisia ei kehtaa juuri
mainoakaan, eikä myös paljon pakista köyhistä inarilaisista, eikä
liioin pitää pitkiä puheita tenolaisistakaan silloin, kun on saapuvilla
suuri tunturien isäntä, jonka rinnalla ylpeä tenolainenkin käpertyy
vain vähäpätöiseksi kalankaivajaksi. _Tuoddar-olbmusta_, tunturimiestä,
eli padje-olbmusta, yli-ihmistä, ylilappalaista kannattaa kyllä
muistella, sillä tunturiväki on aina ollut kaikkein ylpeintä ja arvossa
pidettävintä kansaa lappalaisten joukossa.
Niinkuin ylhäisiä tuntureita jutava porolauman haltija suuren osan
elämästään liikkuu yläpuolella matalan maan kansaa, niin hän tuhantisen
porotokan omistajana tuntee myös olevansa yläpuolella kaikkia
muita tunturimaan eläjiä, jopa kuin koko Lapinmaan isäntä. Jo
puvusta, käytöksestä ja liikunnasta kyllä tuntee tunturilappalaisen,
sillä rikkaana miehenä hän käy ylpeästi puettuna, ajaa komealla
porolla ja osoittaa jo koko olennollaan olevansa muita parempi —
jopa luulee olevansa muita viisaampikin. Muut melkein peräperää ovat
hänen mielestään "fastak", köyhiä ja rumanrepimiä, joille saattaa
ylpeimmällä päällä ollessaan kyllä joikastaakin, raamoa ja haukkua:
"Minä olen rikas,
ai jai jai jaa,
köyhät perkeleet saavat pelätä
minun jälkiänikin,
ai jai jai jaa.
Minä olen rikas kuitenkin".
Tällaista ylpeiden maiden ylpeätä itsetietoista isäntää, Lapin
"yli-ihmistä", voi aivan hyvin mainoa, vaikka hän onkin vain pieni
länkisäärinen tunturikotolainen, pienempikasvuinen kuin esim.
lannanverellä kostutettu tenomies, johon verraten tuoddar-olbmus
on kuin tuntuririekko maariekon rinnalla. Varsinkin muinaiset
suuret poroisännät, jotka tuhantisine suurlaumoineen iät kaiket
jutivat tunturista tunturiin antaen elämää autiolle erämaalle, ovat
muisteluksen arvoisia. Niinpä vanhalappi vielä nytkin joskus tarinoi
monesta entisen ajan pienestä suuräijästä, jopa sellaisistakin
vanhoista tunturivaareista, jotka ovat jutaneet Lapinmaata jo satoja
vuosia takaperin.
Sellaisia vanhojen muistelusten ukkoja oli _Niku-Fulli_, jonka
sanotaan olleen kaikkein ensimmäinen lappalainen koko Ruijan ja
Utsjoen kulmakunnalla sekä epälukuisten tunturimiesten alkuisä.
Ei tiedä jälkipolven ukko, mistä lienee etelästä esi-isä tullut,
mutta seitsemän, kahdeksan polvea sitten hän on elänyt eli "ainakin
seitsemänsataa vuotta" takaperin. Tämän alkulapin tyttäriä oli
_Niku-Fullis-Raudna_, joka synnytti pojan, _Raudn-Niilan_.
Tämä taas siitti _Raudn-Niilas-Pieran_, jonka perillinen oli
_Raudn-Niilas-Pieras-Niila_. Samaa suurta sukua olivat myöskin tyttäret
_Raudn-Niilas-Birit, Raudn-Niilas-Kristi ja Raudn-Niilas-Kadja_. Ja
kaikki he olivat Lapin alkuihmisiä; he asuivat Ruijassa, ynnä naivat
siellä, ja monet vanhat tunturilappalaiset ovat siitä pahnasta
lähtöisin.
Niku-Fulli ja muut vanhimmat ukot olivat vanhojen jumalien
palvelijoita. Raudn-Niilas-Pierakin kävi miehuutensa päivinä ahkerasti
aina Koitanmaalla kumartamassa seitojansa, tehden sen niin hartaasti,
että sai porotokkansa nousemaan 12,000:een. Mutta sitten vanhana ukko
tuli kristityksi, jopa oppi lukemaankin. Polvillaan Piera rukoili ja
taas luki kirjaa, ja taas rukoili ja luki. Äijä pelkäsi ankarasti, kun
piti mennä papin eteen osoittamaan kirjantaitoaan. Mutta varasi Piera
kirkkoon mennessään hyvän raitoporon sakastin ovipieleen, jotta pappi
näkisi. Pappi näki ja rupesi luettamaan uskontunnustusta:
— Juo mon uskum killa... juo mon uskum killa... [Jo minä uskon
kyllä] Piera luki.
— Lukkee, lukkee se vähä Pierakin, pappi todisti. Ja Piera hyvillään
sitten saarnaili toisille, että kyllä hän sen arvasikin... se oli hyvä
raitoporo.
Mutta niin vain sitten tapahtui, vaikka Piera polvillaan rukoilikin
ja luki pyhää kirjaa, että kaksi kolmannesta hänen suuresta
porolaumastaan karkasi Koltanmaalle, mennen tolvaa-nulkkaa, niin että
maa jytisi, eikä perään rukattanut Niila-poikakaan saanut palautetuksi
takaisin muuta kuin yhden ainoan härän. Ei auttanut Pieraa sekään, että
akka vanhassa uskossaan pysyen koetti hoitaa eloa, kun kerran ukko itse
oli hylännyt Koltanmaan jumalansa.
Vanha suuri tunturiäijä oli _Riggis-Hans_, Rikas-Hannu, Hans Jonsson,
joka 1700:n vaiheilla, eli "vanhan puukirkon aikana", asui Utsjoen
maassa. Eivät tiedä vanhat enää, mitä sukua Rikas-Hannu lienee ollut,
vaikkapa Niku-Pullinkin lähtöä, mutta rikas ja mahtava hän kyllä
on ollut ja oikea kristitty sekä harras taivaan Herran kumartaja.
Utsjoen vasta rakennetulle ristinkirkollekin hän lahjoitti messinkisen
kynttiläkruunun, joka painoi leiviskän ja neljätoista naulaa, ja sama
messinkikruunu on vieläkin Utsjoen kirkossa.
Rikkaalla-Hannulla oli paljon poroja, ja hänen tokassaan oli
sellainenkin merkillinen pailakkaporo, jonka selässä "saparon kautta
oli linnunhöyhemiä". Se oli mainio poro, onnen poro, ja kova menemään.
Mutta enemmän kuin porokarjallaan, Hannu sai rikkautta tappelemalla
Staalujen kanssa, surmaten heitä ja perien heidän määrättömät
hopeavarastonsa. Tunturissa Hannu voitti ja tappoi yksitoista
tavallista Staalua, mutta sitten kahdestoista, edellisiä ylpeämpi, jo
uskalsi tulla Hannun kodanovesta huutamaan:
— Kost lee Riggis-Hans? Olet piilottanut minun silparahani...
Tuleppas tappelemaan!
Hannu jo peloissaan vapisi. Mutta Hannun akka hyppäsi kodannurkasta
roukojen alta kirves kourassa ja ilkoisen alastonna, karjaisten:
— Tast lem, tässä olen!
Staalu säikähti alastonta, mieletöntä kimppuunsa hyökkääjää ja laukkasi
pakoon parkuen:
— Hullu mies ja guolak rinnassakin!
Mutta kirveskourainen akka rukatti perässä ja tappoi Staalun, ja
saatiin taas periä kahdennettoista silparahat.
Staaluilta valtaamansa rahat Rikas-Hannu piilotti neljässä isossa
kuparikattilassa tunturiin, Uvjaladnejoen jylhään rumaan kortsiin,
könkään viereen pajukkoon, suuren pahdan alle niin salaisesti,
etteivät niitä ole sukulaiset eivätkä kutkaan muutkaan löytäneet, ja
niin väkeväin haltiain hoitoon, ettei niitä kukaan saisikaan, vaikka
löytäisikin. Moni on nähnyt kurusta tuikkivan tulia sekä kesällä
että talvella, ja moni on rohjennut mennä aarretta etsimäänkin.
Norjalaisiakin kerran tuli aikoen ruudilla pamauttaa kalliopahdan
palasiksi, mutta kun pari päivää olivat kurun äärellä paukutelleet,
ilmestyikin heille manalaisia ja vaikka minkälaisia kuolleita
tunturien äijiä, pelottaen miehet pois. Saapui kaukaa Norjasta
tietäjäkin yrittämään, mutta aarteenhaltia ilmoitti, ettei tarvitse
tulla, kyllä täällä tiedetään enemmän. Jotkut Ruijan suomalaisetkin
ovat turhaan kokeilleet, mutta Västälän tietäjäntapainen ei ole
uskaltanut koettaakaan. Mutta Joun-Niilas, Puolinakin vallesmanni,
pukeutui koreisiin vanhanlapin parseeleihin, astellen itse
juhannusyönä jokitörmälle istumaan ja odottamaan, että haltia
ilmestyisi rahoineen. Silloin koko töyrä äkkiä rupesi ankarasti
vyörymään, suuri pahtakin paukahti alas, ja kuului vain rautakankien
helinää. Joun-Niilaksen täytyi nopeasti paeta pois. Viimein
Aapa-Hanskin, voimallinen sananselittäjä ja seurojen pitäjä, lähti
raamattu kainalossa Uvjaladnen rahakurulle aikoen jumalansanalla ajaa
pois pahat henget ja vallata Rikkaan-Hannun perinnöt. Mutta jymähti
tunturista ukonilma ja ankara raekuuro pakottaen raamattumiehenkin
henkensä edestä kiirehtimään kotiin.
Vanhojen staalujen rahoja ei kyllä viekoiteltu jumalansanallakaan,
ei noitavoimalla eikä vanhanlapin kuvatteluilla. Tunturien perinnöt
tuskin olisivat sittenkään irtautuneet, vaikka niitä olisi lähtenyt
kaivamaan sellaisella sauvalla, joka kahdesta eri puulajista oli
kasvettunut yhteen. Vielä vähemmin, kun ei sitä tahtonut siunatussa
mullassa makaava rahojen kätkijäkään.
Samoihin kaukaisiin aikoihin, jolloin Rikas-Hannu eli ja tappeli
Staalujen kanssa, vaelleli Utsjoen papin paimennettavina monia muitakin
tunturilaisia, jotka kyllä eivät tehneet sen merkillisempää kuin,
paimentaen hekin laumaansa, kuljeskelivat tuntureissa ja huolehtivat
omalta osaltaan, että tunturien kansa heidän edesmentyäänkin
jäisi jutamaan luvattua maatansa. Näistä tarinain tuntemattomista
tunturimiehistä on kyllä heidän paimenensa pitänyt pykällyskirjaa,
piirtäen talteen nimiä, numeroita ja taitopiiruja, niin että monet
sellaisetkin erämaan kiertäjät, joiden jälkipolvi on jo seudulta
hävinnyt tahi supistunut muutamaan nimeen, ovat saaneet piirunsa.
Niinpä nähdään kirjoissa _Pauteja_, aina 1671 syntyneestä
Jouni-vaarista alkaen 1808 seuduille, jolloin monet Pantit rukattivat
Ruijan puolelle, sekä 1865:een, jolloin Jouni Paut muutti Inariin.
Rikkaan-Hannun aikaisia tunturienkiertäjiä olivat myöskin _Ingerit_
— merkitty myös Ingriksi —, joiden esiäijänä esiintyy 1695 syntynyt
Jounas-Jouni ja viimeisenä ukkona toinen Jounas-Jouni, kuollen 1879.
Samoja ikä- ja tunturimiehiä olivat vielä _Tuutiot_ — mainittu myös
nimillä Tuita, Tuitio, Tutio — juovattaen monipolvisena joukkona
ensimmäisen, 1707 syntyneen Oula-vaarin jälkiä, niin että Tuution
nimissä on viime aikoihin saakka joku henkilö vaeltanut isiensä maata.
Vanhimmat _Jomppaisetkin_ olivat Rikkaan-Hannun aikaisia erämaan
kulkijoita. Ainakin papinkirjojen vanhimus, 1716 syntynyt Jounas-Klemma
"Iompanen" sekä hänen poikansa, Klemmas-Jouni ja Klemmas-Andaras —
"Iumpanen" ja "Iumpainen" — jo mainitaan poromiehinä, ja sitten heidän
jälkeläisensä monin polvin vaeltavat maata. Klemmas-Andaras asennoi
Utsjoen Jomppalassakin saaden tyttärensä Biritin avulla vallesmanni
Högmanin vävymiehekseen, kun taas hänen poikansa, Andras-Andaras,
vuorostaan pääsi saman vallesmannin vävyksi naimalla hänen tyttärensä
Marian. Joku Jomppais-Andaras muutti Ruijaan, ja muuan viidennen polven
mies, Niilas-Aslak, meni Inariin, asuen sinne uuden Jomppais-joukon,
kun vanha rupesi Utsjoelta loppumaan. Moni muukin lapinmies, paitsi
Högman nimismies, sai Jomppaisten tyttäriä, kuten Kitti, Pieski,
Länsman, Vuolabba, samoin kuin Jomppaiset korjasivat Pauteja, Hagmaneja
sekä muita arvoisiansa.
Mutta jo vähän myöhemmin esiintyviä tunturilaisia olivat monet
Norjasta tulleet _Poinit_, Aslakat ja Aslakkain pojat, Klemetit,
Jounit, Jousepit, Pierat, jotka kumminkin jälleen vähitellen
jutivat takaisin Ruijaan, jättäen vain tyttäriään emänniksi Utsjoen
poromiehille. Poinien ikätovereita taas olivat rikkaat _Tommat
ja Biggat_, Raudn-Niilas-Pieran heimolaiset, jotka kyllä olivat
aivan "nuortta-padje-olbmuksia" — itätunturilaisia — sekä jutivat
vain Tshorgashnjargan, Utsjoen ja Inarin tunturien väliä, joskus
aina Sompion, Sodankylän ja Kittilänmaan ääriä myöten, mutta eivät
panettaneet nimiänsä Utsjoen paimenkirjoihin, vaan pysyivät Ruijan
valtakunnan alamaisina. Vanha Oula Tomma, 1800:n vaiheilla elänyt
äijä, oli tunturilaisten rikkaammuksia, sellainen suurtaatto, että
saattoi jo eläessään osittaa pojilleen, Andarakselle ja Aslakalle,
parituhatta poroa kummallekin, saman määrän Elle-tyttärelleenkin,
ja silti itselle jäi vielä parituhatta. Mutta Tshorgashnjargan
Pieras-Niila Bigga oli kerrassaan tunturiennapa rytistäessään
erämaata 12,000:n porolauman kanssa Jäämeren rannalta Inariin ja
taas takaisin. Suuri oli Kadja-Piera Biggankin sekä hänen sisarensa,
Kadja-Biritin karja, kun yhtaikaa 4,000 sarviparia keikkui kummankin
hoidoissa. Poroineen, poikineen ja tyttärineen Tomman ja Biggan
ukot mennen tullen jutivat Utsjoen maan halki, vieden aina poronsa
mukanaan Ruijan rannoille. Mutta tyttäriään he eivät aina saaneet
viedyiksi, ja samalla kun jäi tyttäriä, puuttui porojakin.
Tomma-äijän Ellenkin parituhantisine tokkineen sai suopunkiinsa
Pieras-Jouni Vuolabba, Bigga-Oulan Kristi joutui Niilas-Jousep
Vuolabballe ja Bigga-Niilan tyttärykset, Kristi ja Inga, päätyivät
perintöeloineen Kitti-veljesten, Jounin ja Hansin, hoitoihin.
Tavattomia tunturitaattoja ja nuortta-padje-olbmuksia oli myöskin
entinen Pannen ukko, _Panne-galles_, jota niinikään mainitaan
Raudn-Niilas-Pieran sukulaiseksi. Niinkuin Tomma ja Bigga,
Panne-galleskin vaelsi 1800-luvun vaiheilla karjoineen edestakaisin
Tshorgashnjargan ja Inarin tunturien väliä. Mutta Panne-äijä oli
niin hurskas mies, että hän joka aamu auringon noustessa käväisi
syrjäpuolessa rukoilemassa, jopa toisinaan vielä kauempana
yksinäisyydessä uhraamassa isien jumalillekin. Vanhana totisena
tunturiäijänä Panne-galles osasi niin hyvin palvoa ja niin taitavasti
hoitaa elonsa, että siinä aina asui onni, ja lauma yhä lisääntyi. Mutta
oli äijällä sellainen muorikin, joka myös saattoi osansa säilyttää.
Kaaren-akka oli aikoinaan saanut maanitelluksi hoitoihinsa gufittarien
porotokan ja onnen sellaisella välipuheella, ettei koskaan anna
vieraalle porojansa, ei pahaista kisuraakaan, ei rahasta eikä ilman.
Ja muori muisti aina välipuheensa. Yhdessä äijänsä kanssa Kaaren-akka
aina juti Jäämerelle ja taas takaisin vanhoja keinojaan. Ja kun porot
pudottelivat sarviaan, muori muisti aina ne vanhaan lappalaisten
tapaan asettaa pystyyn jutamakeinon viereen. Niinpä Pannein tokka
kasvoikin viimein valtavaksi eloksi. Sanotaan Panne-parin aikoinaan
raitioineen 12,000:n suurlaumaa.
Panne-galles olikin mahtava mies, ja hän oli vielä senluontoinen äijä,
että kaikki pahankuriset tappelusmiehet ja poronvarkaat sekä muut
yltiöpäät määrättiin hänen rengeikseen sen sijaan, että sellaiset nyt
toimitetaan Kittilän linnaan tahi Trondhjemiin. Panne-äijä nimittäin
varta vasten maksoi "staatille" ison veron, saadakseen palkattomia
renkejä paimentamaan suunnatonta karjaansa. Houvi tai suntio miehet
sinne tuomitsi, ja ilmaiseksi piti äijää palvella kuukausittain,
vuosiakin. Mutta Panne-galleen siidassa oli hyvä olla. Jos ei palkkaa
saanutkaan, sai ainakin syödä poronkuuta ja konttiluun ydintä vatsan
täydeltä, jopa juoda viinaakin ja tapella nujuuttaa toisten renkien
kanssa. Piettar-Niilakin Iskurasjoelta ja Guttorm-ukko saivat
palvella Panne-äijää ja purra hänen poronkuutaan kuusi kuukautta.
Mutta Klemmas-Lasse, vanha poronvaras, joka oli Kaarasjoen läänin
lappalaisia, sai laukkoa Pannen porokarjan perässä neljä vuotta.
Siidaan mennessään Lasse sai kyllä viedä mukanaan omatkin poronsa,
40-50 hengellistä elukkaa, ja kun palvelus oli päättynyt, Panne-galles
sanoi Lasselle:
— Saat ottaa kaksisataa poroa.
Suuresta porokarjastaan hurskas Panne-galles kyllä jakeli elukoita,
kisuraporojakin anniskeli ilmaiseksi kaikille köyhille, kuka vain tuli
kerjäämään. Mutta akka-Panne kyllä ei antanut. Hän marisi vain, kun
ukko tuhlasi, ettei heille itselleen lopulta enää jää vetoporoakaan,
jotta voitaisiin edes kotaa muuttaa. Mutta ukko-Panne vain paneskeli:
— Naa, kyllä me kota voidaan muuttaa... minä vedän yhden ahkion, ja
sinä vedät toisen ahkion.
Eivätkä äijän porot loppuneet, vaikka hän niitä jakeli osattomille.
Mutta tuli kerran vanha ruijalais-muori kerjäämään tappoporoa Pannen
muorilta, eikä saanut. Sanoi Ruijan muori silloin Pannen muorille:
— Et antanut minulle, mutta vielä annatkin, kun tulee sellainen,
joka ottaa... Oarjesta ovat porosi tulleet ja oarjes-bieggaan ne taas
menevätkin.
Ja pian sitten suuri susilauma tulikin, ajoi tokan järvelle
— Panne-galles asusti silloin Kaaren-muorinsa kanssa
Kaare-aahu-koatte-sai-jäyrillä, Juollomoaiven luona Inarin
tunturimaassa — ja kaatoi kymmenittäin muorin poroja. Mutta kun
Panne-galles antoi suden tappaman poron raadon Syysjärven Martille,
tuli vielä suuremmat tuhot. Panne-äijä ja Panne-muori olivat juuri
ennättäneet suurlaumoineen Varenginniemelle, kun melkein koko tokka
yhtäkkiä lähti jutamaan oarjes-bieggaa kohden välittämättä vähääkään
entisistä rajoista. Koutokeinoon asti porot mennä rynnistivät, ja sinne
ne jäivät. Ja siitä ovat koutokeinolaisten porot vieläkin suivakoita ja
valkoisia. Mutta jäi poroja vähän Panne-ukollekin, niin ettei hänen
varsin tarvinnut muorinsa kanssa kiskoa kota-ahkiota. Jäi sukua
sitten äijän jälkimiehillekin, joista pari Pannea, Aslakan pojat,
Maggas-Andaras ja Maggas-Oula, panettivat nimensä Utsjoen
kirkonkirjoihin. Maggas-Oula yritti jo elää uudisasukkaana
Puolmakjäyrillä, ja Andaras joukkoineen muutti Inariin 1862, tullen
kuitenkin heti takaisin omille tuntureille kuolemaan. Mutta Inarin
hyville jäkälämaille ukon pojat jonkin ajan kuluttua taas jutivat.
Panne-Oulan ja Andaraksen aikaisia poromiehiä oli jo pari
_Högman_-papin jälkimiestäkin. Lappiin jääneellä papinpojalla,
nimismies Johan Högmanilla, Andaras Jomppaisen vävyllä, oli kymmenen
perillistä, puoliksi kumpiakin, niin että niistä kyllä jo pari poikaa
voi antautua tunturilaiseksikin elämään poroista ja porojen kanssa,
silloin kun isä-äijä vallesmannin virkaa hoitaessaan asusteli
ja kalasteli, valtasi ja raivasi niittyjä milloin Jomppalassa
ja Kevonsuussa, milloin Puksaijäyrillä, Mieraslompolossa ja
Maddajäyrillä. Lapintyttären saamina tuli nimismiehen pojista,
Johan Fredrikistä, Pannen vävystä, sekä David Erik Evaldista
helposti tunturimiehiä, ja heidän jälkeläisistään yhä lapinverellä
kyllästettyinä tuli täysiä tunturin tuttuja. Padje-olbmus Johan Fredrik
pysyi eloineen Utsjoen kirjoissa toimien samalla kyytirättärinä, samoin
David Erik Evaldkin kierteli Utsjokea. Mutta Davidin pojat muuttivat
sitten myöhemmin Inariin lisäämään sekä porojen että poromiesten
sukua ja lukua. Neljän tuhannen poron tokkaa sanotaan Davidin pojan
Johaninkin raitioineen.
Panne-galleen jutamakumppaneita olivat Utsjoelle merkityt _Vuolabbain_
vanhimmat veljekset, Jousepinpojat Niila ja Oula, jotka 1800:n
vaiheilla vaeltelivat milloin Suomen-Lapin, milloin Ruijan tuntureita,
käyden papin pyhinä kirkon alttarin ääressä ja taas toisin vuoroin
omina pyhinään Ailigastunturin alttarin ääressä. Suomesta sanotaan
Vuolabbain jutaneen pohjoisiin tuntureihin. Rikkaita äijiä he olivat,
ja rikkaita olivat Vuolabbain pojatkin, Jomppaisten, Biggain, Tommain
ja Poinien vävymiehiä, jotka taas naittivat tyttäriään toisille
rikkaille ympäri tunturimaata Suomeen ja Ruijaan, Panneille,
Pieskeille, Porsangereille ja muille. Norjan puolelle muutamat
Vuolabbat muuttivat, Ivvars-Oulakin jo 1833, samoin Oulas-Aslak ja
sitten jo 1846 Oulas- Niilakin, ankaran Kadja Poinin siivo ja hiljainen
ukko, jota Kadja porokarjoineen kuljetteli ympäri Ruijan tuntureita.
Niila Vuolabban Kadja, _Juoksan-Kadja_, olikin aivan erinäinen
lapinmuori. Eukko oli sekä Niila-äijänsä että koko porotokkansa ynnä
renkiensä ja piikojensa vääjäämätön isäntä, joka aina oli äänessä,
antoi käskyjä joukoilleen, johtaen kotakuntansa muuttomatkoja, osti
tavaraa ja myi poroja mielensä mukaan ja kokosi paljon silparahoja
sekä vaatetti itsensä koreaksi. Väliin muori komeili sinisissä, väliin
viheriäisissä verkatakeissa, väliin hän taas pöyhisteli punaisissa
tai keltaisissa veroissa. Ja suuri laajukappir keikkui äkäisesti
muorin päälaella. Mutta kun Kadja oikein paneutui parhaisiinsa ja ajoi
markkinasiljolle, hän oli kuin Pranskan kuningas. Leveä vyö oli täynnä
vanhoja silparahoja, speisejä, ortteja, killinkejä ja päivätaalojakin,
joita muori oli reikinyt ja siihen ripustellut. Samoin oli rinta sekä
hihansuut täynnä hopearahoja ja soljuja. Helisi vain ja kilisi ja
kalisi, kun korea Kadja-muori liikahteli, ja kaikki katselivat häntä
ihastellen. Saattoi muori helposti ryypätä viinaakin ja sitten
joikastaa kuin parhaat miehet. Ajaessaankin Kadja aina joikasi, niin
että etemmäksikin jo kuului, missä muori oli menossa.
Liikoja silparahojaan Vuolabban Kadja piilotteli tuntureihin tehden
aarteita milloin mihinkin salaiseen paikkaan ja hoidellen niitä niin
visusti, etteivät sivulliset niitä löytäneet. Aina kolmen vuoden
kuluttua muori kävi katsomassa kätköjänsä, joko lisäten tai ottaen,
ettei maanhaltia olisi saanut niitä haltuunsa. Vielä ikäloppunakin
Kadja-muori laittoi ison aarrekätkön Porsangerinvuonolle,
Spierttanjargaan. Soalakentästä, jossa muorin kesäsiida silloin
oli, Kadja kannatti raskaan rahakiisansa tunturiin, itse laahustaen
perässä, ja sitten salaisesti hautasi sen sinne Pyssyjoen latvoille
Luostegaissaan. Pian sen jälkeen muori kuoli, eikä hänen kätköjään
ole löydetty, vaikka monta kertaa on etsitty. Muorin poikakin,
Kadja-Nilla, oli kerran aikojen kuluttua mennyt eukkoineen äitinsä
vanhalle kotasijalle Luostegaissan luo Soalakenttään, uneksiakseen ja
löytääkseen edes jonkin maakätkön. Aarretta ei ollut kyllä ilmoitettu,
mutta aamulla oli tunturista kuulunut vanhan Kadjan komea joikaus.
Vain yksi muorin aarteista lienee löydetty, sama, jota hänen sanotaan
lähteneen viemään tyttärelleen Maaritille, Niila Pieskin emännälle,
mutta kätkeneenkin erämaahan. Kadjan pojan, Oulan, tytär Kristin oli
sen sattumalta löytänyt Porsangerinvuonon tuntureista. Muorin vanha
sauva oli ollut lähellä pystyssä ja kymmenen suurpuukkoa lyöty maahan
aarteen ympärille. Pienessä kuparikattilassa oli ollut hopearahoja
ja iso kuparikattila kumollaan päällä sekä kaiken peittona vanha
mädännyt raanu.
Kadja-muori ja Niila-ukko kuolivat Ruijan suuriin tunturimaihin,
mutta heidän poikansa, Kadja-Nilla, ei kyllä jäänyt Norjaan, kuten
vanhempi veli Oula. Kierreltyään vuosikymmenin Ruijan erämaita
Niila palasi 1894 isiensä entisille jutamakeinoille Utsjoen ja
Tenon maille lisäämään vanhan Vuolabban sukua Suomen tuntureissakin.
Muotkatuntureista Ailigaksiin asti Niila-äijä ajeli laumoineen, ja pian
tunturit kaikuivat, kun Ruijasta tullutta tunturimiestä joiattiin:
"Kadja-Nilla-go lollo,
lollo lollo lollo-go,
Ailigas-go lollo-go,
pyöreälakki-go lollo-go,
lollo lollo lollo-go,
Muotkatunturien hukka-go,
lollo lollo lollo-go
kelloja, tiukuja täytyi sitoa,
lollo lollo lollo-go".
Entisten Vuolabbain ja Pannein aikoina esiintyivät Utsjoen tuntureissa
myöskin Pieskit, joiden ensi ukkona mainitaan 1792 syntynyt
Oulas-Niila, Jomppais-Jounin vävy ja suuri poromies. Mahtavana
poromiehenä, jopa aikoinaan Utsjoen rikkaimpana liikuskeli Niilan
poikakin, Ivvar Pieski, vanhan Niila Vuolabban vävy. Ei kyllä ukolla
ollut sellaista suurlaumaa kuin Tshorgashnjargan suurmiehillä, mutta
neljäntuhannen tokan päämiehenä sanotaan hänen kuljeskelleen erämaissa,
jopa rakennelleen tuntureihin kivisiä porokaarteita ja saaneen
tyttäriä toisille pororikkaille emänniksi sekä poikia ottamaan
heiltä jälleen korvauksen luonnossa. Niilakin, Ivvarin poika, juovatti
isänsä jälkiä naiden Vuolabbeja, Kadja-Maaritin, ankaran Kadja Poinin
tyttären, äitinsä serkun, Oulas-Niilan perillisen. Parintuhannen lauman
haltijana Niila kierteli niinkuin isä-Pieskikin kesällä Paistunturien
mailla, talvella Kevujoen ja Utsjoen laaksossa Mierasjärveä myöten.
Jo puukirkon aikoina ja suurten poromiesten päivinä saapui Ruijasta
Taka-Lapin tuntureille pari veljes-kotakuntaa panettaen nimensä
Utsjoen pappilan papereihin. Isänsä poikina, Pehrssoneina,
Pieras-Niila ja Pieras-Piera merkittiin puukirkon miehiksi,
riipustettiin hakumerkkien paikalle: "läser Danska språket", vieläpä
pantiin paperin otsikkoon: "Länsmans son ifrån Norige". Sillä miehet
olivat oikein "vallismannin poikia Vuoreijan fästingistä", jopa
olivat olleet siellä "kolme vuotta ekseeringissäkin" ja osasivat
haastaa sekä suomea että lappia ja ruijankieltä. Mutta oikeita
tunturilaisia miehet silti olivat, jopa sanottiin olevan alkulapin,
Raund-Niilas-Pieran sekä muiden suurten poromiesten heimolaisia.
Ruijasta tulleen länsmanin pojista polveutui sitten Suomen tuntureihin
suuri Länsmanien poromiessuku; varsinkin nuoremman veljen, 1788
syntyneen Pieras-Pieran perilliset levisivät Taka-Lapin tunturimaille
laidasta toiseen. Piera-ukko oli iso pitkä mies, joka pystyi
tappelemaankin vaikka kolmea tavallista lappalaista vastaan, ja
Tshalkku-Pieraksi häntä nimitettiin, koska hän sanoi vettä "kuin russan
koltta, tshaaska", ja Tshalkku-lisänimellä mainittiin sitten myös
kaikkia hänen perillisiäänkin. Niitä Tshalkku-Piera saikin Aslak Pantin
Biritin kanssa kolme Tshalkku-poikaa, Pieran, Aslakan ja Niilan, jotka
taas vuorostaan saivat uusia Tshalkkuja. Aslak sentään eli vain
vanhanapoikana Tshakmokjäyrillä Paltto-Uulan Kristin kanssa, vaikka
olikin niin vahva mies, että Anundi-Hans ja Niila Pieski poikineen
vaivoin saivat hänet pieksetyksi jostakin pororötöksestä.
Mutta toiset veljet naivat — Piera otti Outakosken Annan sekä
Niila ensin Niila Jomppaisen Margitin, sitten Oula Tuution Maggan
— ja saivat perikuntaa ja olivat suuria poromiehiä sekä oikeita
tunturilaisia. Aslakin porokarja oli vain muutamia satoja, mutta Pieran
ja Niilan tokka laskettiin tuhansissa. Nuorempi Tshalkku-Piera oli
parhaillaan parintuhannen päänä, oleskellen kesäisin Utsjoensuun
Ailigaksessa ja Annivaarassa sekä muissa itäpuolen tuntureissa ja
talvella jutaen Inarin mäntymetsiin aina Kaamasjoen seuduille. Kodassa
ukko aina asusteli muutellen vain porotokkansa perässä paikasta
toiseen. Niin oli äijä musta kuin "pataräydi", puri mälliä niin
että sylki valui leuoille ja peskin rintamukselle, ja taas päissään
ollessaan ulvoi, kiroili ja joikaili niin että tunturi kaikui. Mutta
Pieran perilliset muuttivat 1880 Inariin, ja sinne ukko-Pierakin
juti eukkoineen. Vain Oula, vanhimus pojista, Ivvar Pieskin Margitin
mies, jäi isien tunturien poromieheksi, rakentaen viimein uudistalon
Rauduskaidiin, Utsjoen latvojen erämaahan. Tuli Inarista taas
takaisin Andaraskin jättäen asuntonsa Giellajoella autioksi, asettui
Puolmakjäyrin itärannalle tehden sinne talon.
Vaikka vanha Tshalkku-Piera oli osannut selvittää kirjaa
norjankielellä, ei poika Tshalkku-Piera tahtonut oikein selvitä sanasta
omalla kielelläänkään eikä suomen luvuilla. Ainakin papin papereihin on
Pieran tiliin pistetty: "ytterst dålig läsning" [kovin huono lukemaan].
Mutta Piera-äijä ei silti sentään ollut aivan kirjantaitamaton.
Kerrankin hän kinkereillä osasi lukea ihan kirjaan katsomatta:
— Sallikat lasten tulla minun tikeni...
Ja siinä olikin kyllä siksi kerraksi: neljä, viisi selvää raamatun
sanaa, joihin pappikin sai tyytyä, kun Piera ei antanut enempää.
Mutta silti Piera aina tarvitsi ja harrasti aapistaan. Isämeitää
tutkien äijä vain istuskeli kodassa, kun porot olivat tunturissa, ja
saattoi siinä kirjamies yhtäkkiä sanoa: "Kaksi hukkaa on tokassa...
valkean runon kaatoivat petäjän alle... Rukattakaa kiivaasti hätään!"
Ja näin asia olikin. Taikka ukko voi lukea aapisestaan: "Naa, postimies
eksyi nyt tunturiin, kun on siellä kovin paha murku... Mennäänpä
se hajoittamaan". Ja Piera-äijä köppelehti kodasta ulos, asteli
tunturiin päin ja kiljahti kolme kertaa, ja siitä sumu hajosi. Muitakin
asioita ukko aapisestaan tutki ja ennusteli, selvittipä sen avulla
kuolemansakin niin tarkoin, että kun tulee kolme kahdeksaista, ottaa
niin koville, ettei hän enää kestä, mutta kun tulee kolme yhdeksäistä,
on se niin kova paikka, ettei kestä enää mikään. Piera-ukko kuolikin
kolmella kahdeksaisella eli 1888.
Kolmas veli, Tshalkku-Niila, oli muita Tshalkkuja sekä Länsmaneja
mahtavampi poromies. Nuorena ollessaan hän juti Utsjoen tuntureita,
pysyen puukirkon papereissa, mutta vanhempana mies muutaltihe Inarin
Pielpajärven kirkon kirjoihin ja tuntureihin, asettuen viimein
uudismökkiin Ivalon latvoille Lismajoen suuhun. Sieltä käsin Niila
paimenteli 4,000-5,000:n tokkaansa Hammas- ja Appistuntuteissa ja
kävi ahkerasti tunturien piiloissa vanhojen seitojen luona sekä
laitteli silparaha-aarteita erämaihin. Tshalkku-Niilalla sanotaan
Olleenkin jo äidiltä peritty onnenmerkki, veriristi rinnassa. Vai
lieneekö ollut onnettomuuden ja kärsimysten risti. Sillä vanhana ukko
menetti kaiken omaisuutensa peräperää tulleisiin onnettomuuksiin: porot
kuolivat joukoittain ruttoon, katosivat parttioittain erämaihin, ukon
rahakätköjä löydettiin ja varastettiin, ja viimein Lismajoen pirttiin
ilmestyi kamala möykkääjä, joka vuosikausittain piti kaiket yöt ihmisiä
alituisessa pelossa. Ikäloppuna, kiusattuna raukkana, 90-vuotisena
vanhana höperönä ja melkein tyhjäksi riistettynä entinen suuri
tunturimies viimein kuoli 1912. Mutta pari poikaa ja suuri tytärparvi
jäi elämään Inarin poromaille, sekä Tshalkku-Niilan joiku:
"Na vuoi Tshalkku-Niila,
niin niin niin niin niin,
Tshalkku-Niila niin niin niin,
na peurakorva vasa,
niin niin niin niin niin,
ympäri elotokan laukkasi,
niin niin niin niin niin".
Samoihin aikoihin kuin Tshalkut, vaelteli Utsjoen tuntureita
myös suuri Kittien suku. Silloin kuin Länsmanit tulivat Taka-Lapin
tuntureihin Ruijasta käsin, Kitit saapuivat muistelusten mukaan
etelästä Kittilänmaasta, missä jo aikoja sitten oli elänyt
Kitti-niminen lappalainen antaen nimensä koko seudulle. Ensimmäisenä
Kittinä merkittiin Utsjoen kirjoihin Andaras Hansinpoika, 1786
syntynyt tunturimies, jolla oli emäntänä Andaras Jomppaisen Magga,
"vanhan Heugmannin rouvan systeri, oikein herrastalosta". Vain 60 poroa
oli Andaraksella ja 60 poroa Maggalla perintöinään, kun he aloittivat
yhteisen tunturi kiertonsa, mutta niin hyvin he menestyivät, että
lopulta yhteinen tokka oli jo 1,500, ja poikia oli sekä tyttäriä
yhteensä puolentusinan parttio. Näistä sitten monilukuinen Kittien
tokka laajeni Taka-Lapin maille. Klemetkin, Jomppaisen Niilan
Biritin korjaaja, sai pojan sekä useita tyttäriä, ja Hansia, Niila
Biggan vävyä, seurasi puolitusinainen perillisten joukko, jotka taas
toimittivat uutta kansaa poromaille. Tuntureita kaikki kiersivät
elämänikänsä, ensin jutaen Utsjoen ja Inarin väliä, mutta sitten
muuttaen melkein järjestään 1880:n vaiheilla Inariin, jääden yksinomaan
sen maan kiertolaisiksi. Sinne Klemma juti joukkoineen, sinne Hans
rukatti poikineen, samoin kolmas veli, Jouni, joutui perillisineen, ja
kun koko Kittien porokunta oli samoilla tuntureilla, saattoi siinä olla
koolla 7,000-8,000:n lauma poroja sekä koko tokka poronkaitsijoita.
Siinä toisen polven vanhat, Klemma-, Hans- ja Jouni-äijät
köpöttelivät, siinä kolmannen polven Hansit, Andarakset, Niilat ja
Jounit liikkuivat parhaina miehinä, ja siinä jo neljännenkin polven
Niilat, Hansit ja Oulat pikkupeskeissään pyörähtelivät heitellen
suopunkia toistensa kaulaan. Tällaisen hyvän siidan ja suuren lauman
kokoamiseksi vanhat Kitti-äijät kyllä olivat saaneet käydä joskus
Muotkatunturien vanhoissa pyhissä paikoissa palvomassa. Mutta sitten
elo menestyikin hyvin, ja uusi polvi Kittejä nousi tuntureihin.
Nämä ovat mainittavimmat Taka-Lapin porolappalaiset Niku-Fullista ja
Riggis-Hansista alkaen nykyisen poromiespolven rajoille. Tunturissa
kaikki nämä entiset ukot syntyivät ja tunturista löysivät parhaan
kiertolaiskumppalinsa, tunturien kiertäjiksi he opettivat poikansa
ja tunturimiehille kasvattivat tyttärensä, ja viimein he ikäloppuina
kupsahtivat erämaahan saaden ikuisen leponsa siunatussa kirkkokentässä
omien tunturiensa äärillä.
Tunturi ja poro olikin padje-olbmuksen koko elämän sisällys, niesta
ja ylläpito. Lapinmies oli aikoinaan taamonut villin tunturien
elävän alamaisekseen, mutta villi erämaan elävä oli samalla taamonut
lapinmiehen alamaisekseen, pakottaen hänet jutamaan autiomaata
sen mukaan kuin porolauman mielihalu kulloinkin vaati. Ja niin
tuli lapinmiehestä tunturimies ja ikuinen erämaan kiertäjä sekä
villin poron ainainen toveri. Entiset äijät elivätkin niin hyvässä
yhteisymmärryksessä porojen kanssa, että alituisesti asustivat elonsa
äärellä sitä vaalien ja pitäen silmällä, ja monet turvautuivat elonsa
hyviksi erämaan ikuisiin jumaliinkin. Siksipä saattoikin vanhojen
ukkojen lauma laajeta tuhatpäiseksi, jopa muutamien suuräijien tokka
nousta toisellekymmenelle tuhannelle. Mutta kun tunturit olivat
avarat, ja maa avoinna sekä porokansa harvalukuinen, niin oli kyllä
kaikille elämisenainetta. Yksin Muotkatuntureissakin saattoi entiseen
aikaan palkia samalla kertaa parikymmentätuhatta poroa.
Tällainen suuri tunturielo jo tuottikin isännälleen kasoittain
kiiltäviä silparahoja, speisejä ja päivätaalereita, joita säilytettiin
lukollisissa kiisoissa omassa kotanurkassa tahi hyvin lukituissa
aitoissa taikka kaikkein salaisimmissa metsien piiloissa,
joskus tulisijan arinakivien alle kotapermantoon kuopattuina,
joka oli kaikkein vakaisin kätkö. Tuotti elo vielä komeita
helylaitaisia silpatsherggejä, silpabastuja, heliseviä silpasuorbmaksia
ja kiiltäviä hopeasolkia, rintataskuja sekä monihelaisia hopeavöitä
ynnä kaulaketjuja isoine hopeapolluineen. Ja näillä koristeltuina
rikkaimmat tunturimiehet sekä tunturinaiset suurina juhlina helisten ja
välkkyen, sekä sinisissä, punaisissa ja keltaisissa veroissa hohtaen
ylpeinä kulkea kepsuttelivat kirkkokentällä.
Mutta tunturissa nämä markkinasiljojen ja kirkkopyhien monikirjaiset
ja hopeavälkkyiset valtiaat asustelivat vain ahtaissa savuisissa
loudekodissa, useallakin ainoastaan likainen lammasnahkarouko mustalla
ihollaan sekä siivoton paltsaraja lammasnahkarouon peittona. Paitaa
entinen tunturin asukas ei tarvinnut, eikä myöskään tunturilaisen
ruumis, enempää kuin vaatekaan, kaivannut pesemistä. Oli kylliksi,
jos joskus kasvoja pesaistiin. Tshalkku-Piera ei kyllä pessyt
koskaan kasvojaankaan, enempää kuin Koutokeinon ja Kaarasjoen
tunturilaisetkaan, joiden naama oli aina pesemätön ja musta kuin
kotapuun nokka. Ellei ihoa pesuilla rasitettukaan, saattoi sitä
kynsimällä ja kyhnyttämällä pitää kurissa ja raaputtaa varsinkin
silloin, kun epälukuinen "tihki porai". Eikä monen tunturiäijän
tuulen ja pakkasen ja tihkin purema iho, joka oli "kova kuin
pullinnahka", kovin pientä nipistystä tuntenutkaan. Eikä liioin
nenäkään vieroksunut ikivanhoja padje-olbmuksen tuoksuja, jotka kyllä
helposti haihtuivat tunturien raittiisiin tuuliin sekä avoräppänäisestä
kodastakin kohosivat ja katosivat laajaan erämaahan. Mutta
kun pesemätön, omissa oloissaan ja nahoissaan asuva tunturimies
kotanokineen ja kalantraanilla muokattuine parseeleineen ja kosteine
paltsarajoineen työntyi lämpöiseen pirttiin, saattoi hän yksinäänkin
vahvalla tuoksullaan täyttää ja kyllästyttää koko huoneen ilmanalan
niin, "että oikein syämet pilausi". Samanlaista menoa oli monen
tunturilaisen ruokahoitokin. Tshalkku-Pierankin kodassa sanotaan
olleen vain yksi vanha pata, yksi puukaara ja yksi kauha, jotka kaikki
kelpasivat hyvin monenlaisiin asioihin. Vettä ja velliä kaivettiin
samalla kauhalla, kattilassa keitettiin ihmisten syötävät, ja sitten
siitä porokoirat hökelsivät herkkunsa, ja vielä se sai olla pienen
tunturilaisen pesualtaanakin. Saattoipa Koutokeinon kotaemäntä joskus
huuhtoa perillisensä lihankeittoliemessä ja tyynnytellä hätiköivää
pesulle pyrkijää:
— Älä vielä, poika! Isä ensin juo sitä kyllikseen... kyllä sitten
saat mennä.
Poronliha ja varsinkin poronkuu ynnä ydin oli parasta poromiehen
herkkua. Mitä rasvaisempaa, sitä parempaa keitto oli, ja sitä paremmin
se piti pakkasella sulana. Mutta viina lämmitti vielä paremmin kylmien
tunturien miestä. Sille ei vetänyt vertoja paraskaan poronkuu,
ei rasvaisinkaan lihaliemi, eikä kalanmaksatraani. Sitä kun
tunturilainen sai majaansa, niin lämmin tunnelma ja iloinen mieliala
läikähti koko kodassa, vaikka pakkanen olisi kuinka paukannut
seinäraanujen takana. Matkoillaan tunturimies kuljetti tätä parasta
ainettaan puolenkannun eli "kahen peilin" vetoisessa _tadnii-laskussa_,
tinapuilossa, joka aina oli peskinpovessa, rintaa vasten mieluisesti
mölkkerehtämässä. "Hiva on viina, kun on pakkanen... pari riippia kun
juopi, niin on niin hiva olla", tunturilainen tunsi ja totesi. Mutta
moni poromies ei lämmennytkään parilla ryypyllä, vaan tarvitsi koko
tadnii-laskun. Monet vanhat tunturiäijät olivat tavattomia
viinanjuojia, usean sanotaan kiskoneen sitä kuolemakseen, kuten vanhan
Vuolabban sekä entisen Pieski-ukon. Guttorm-äijäkin ja Morottaja kerran
särpivät Andaras Kitin väärteinä ollessaan seitsemän kannua suoraan
ankasta vain, niin että Guttorm huokaisi henkensä ulos. Eikä Andaras
säälinyt hyvää juotavaansa, selittihän vain sitten vallesmannille:
— Kun väärtille antaa viinaa... kun on hiva tuttu... niin pitää antaa
niin paljo kun se haluaa...
Kylmässä kärvistelevät Lapin äijäparat erehtyivätkin helposti,
varsinkin markkinasiljolla ja kirkkopaikalla liikkuessaan, lämmittämään
pakkasen puremaa pientä varttaan liiaksi, niin että seurasi
pahennus. Kruununmies oli kohta ukkopahasen kimpussa, jopa tuli ruma
merkki papereihinkin. Hyvin monen tunturimiehen papinkirja saikin
lisämerkinnän: "pliktat första resan fylleri... pliktat för andra resan
fylleri..." [Sakotettu ensimm. kerran juopumuksesta... sak. toisen
kerr. juopum.] Tällaisista joutavista riipustuksista tunturiäijä ei
kyllä paljoa perustanut. "Mitäpä kun pahpan paperi", äijä saattoi vain
arvioida, "mutta kun piti maksaa rahat". Mutta vanha Kitti-Hans kiitti
Jumalaa siitä armosta, että oli poro- ja muista rötöksistään joutunut
istumaan toistakymmentä vuotta linnassa sekä siten pelastunut viinan
juonnista. Muuten olisi "kuollut viinaan niinkuin Pieskin äijäkin".
Mutta kaikkein kovin paikka tunturimiehellä oli silloin, kun pappi
pani hänet tilille kirjantaitamisesta. Siinä asiassa rikas ja ylpeä
padje-olbmus oli aivan alakynnessä muista lappalaisista. Yksin
halveksittu Inarin järveläinenkin kykeni häntä nauramaan silloin,
kun oltiin yhtaikaa papin pöydän edessä. Eihän kylmässä ahtaassa
loudekodassa asuvalla, porojen perässä laukkovalla tunturilaisella
ollut koskaan sellaista rauhanhetkeä eikä paikkaa kirjallisiin
harrastuksiin ja sanan viljelemiseen kuin hirsimajoissa asuvaisilla.
Niinpä tunturimies aina saikin papilta ensin ankaria sanoja, sitten
kirjatiliinsä vain viiruja sekä sorkkia, kun muut saivat jopa kiitoksia
ja ristejäkin. Ja kun piispa tuli tarkastamaan seurakuntaansa,
täytyi kirjoihin useinkin merkitä tunturimiesten tiliin, että he
ovat paljon huonompia lukemaan kuin muut lappalaiset, eivätkä opeta
lapsiaankaan kirjalle.
Mutta olisipa pappi pannut tunturimiehen joikaamaan, silloin mies
olisi laskenut sellaisen laulun, että kirjanoppinut inarilainen
olisi saanut hävetä. Inarilaisten joiut olivatkin padje-olbmusten
mielestä kaikkein huonoimmuksia, melkein kuin koltan lauluyritykset
tahi niinkuin varenkilaisten, jotka samalla rumalla sävelellä laulaa
jutkuttivat melkein kaikki joikunsa. Mutta tunturilaisten joikaukset
olivat kauniita ja kirkkaita. Komeasti ne kaikuivat poromailla, ja
niitä kehtasi laulaa, vaikka itse pahpalle, jopa joskus pahpakin
niitä kuullessaan niin innostui, että joiaten lähti astelemaan. Hyvin
osasivat vanhat poroäijät juorottaa sekä Suomen tuntureissa että
Kaarasjoella ja Koutokeinossakin ynnä Puolmakissa, mutta kaikkein
parhaiten joikasivat Tshorgashnjargan miehet. Ei joikaamista kyllä
kouluissa opetettu, eikä Lapin katekeetat niitä neuvoneet, vaan
poromiehet itse sepittivät niitä toisistaan. Kaarasjoellakin oli
melkein joka miehestä joiku, muutamista kolme, neljäkin. Useat
joikasivat oman elämänsä menoa, rikkauttaan ja tavaroitaan, suurta
sukuaan ja hyviä porojaan taikka jurnuttivat omaa kulkunuottiansa
mainiten niitä maita ja tuntureita, joiden kautta he karjoineen olivat
jutaneet. Monet vanhat lappalaiset, kuten Kitti-Niila, joikasivat
tunturijumalalleen. Mutta kovimmin joiattiin tunturissa, kun pimeinä
öinä oltiin eloa raitioimassa. Silloin ei susi uskaltanut tulla
tokkaan. Siellä vanha Kitti-Andaraskin luikautteli kirkkaasti ja oli
iloisella mielellä. Mitäpä kun ei ollut! Olihan miehellä "raitis ruumis
ja terveus kans hiva", ja avara jumalan tunturimaa oli ympärillä, niin
että siihen kyllä yhden miehen ääni mahtui kiirimään, vaikka olikin
pimeä yö, ja tunturit mustina köyryinä komottivat taivaan rannalla.
Mutta sitä komeammalta kajahti, kun kaukaa kuuluvaan hukan ulvontaan
yhtyi pimeässä hiipivän hukan vihamiehen täysiääninen kumppi-joikaus:
"Hukka se hiiviskeli,
noo noo niin niin,
pimeässä yössä-goo,
joi joi joi joo,
hukka se hiiviskeli,
luu luu luu luu".
Mutta nyt on vanhan Andaraksen raitis ruumis jo marrastunut, niin
ettei joikauskaan enää juokse. Käheästi vain pihisee rintaputki, ja
sanat lähtevät epäselvinä ja voimattomina, kun Andaras yrittää laulaa
Galguoaiven gabba-jievjaa. Vanhan poromiehen suuri tunturiaika on jo
mennyt.