Jo kauan Tenon kalamies on osannut hoitaa Lannanmaan karjaakin, ensin
vähään tyytyvää lammaskatrasta, sitten jo lisäksi vaateliaampia
lehmiäkin. Asunnon äärinen rantakenttä on vähitellen muuttunut
kauniiksi nurmikentäksi, joka kasvattaa heinää karjalle talven
tarpeiksi, — samalla kun se antaa hiukan perunoita talonväelle.
Monta suurta ja rehevää asuntomaata on noussut Tenolle, sellaisia
komeita raivauksia kuin Niittyvuopion Niila-äijältä peritty viiden
veljeksen omistama tasamaa Karigasjoen suistamolla tai Talvadaksen
vanhan kirkkopaikan iso nurmikko Nilijoen suulla tai Klemet Laidin
komea koivikkoheinikko Nuvvuksessa tai Outakosken kansakoulun seutu,
Parssin kenttä, Lukkarpaikka, Uulas-Uulan asuinkylä, Veätshagnjarga,
Laidin perintömaa, ja Nuorgam, tahi monet hyvin raajitut kentät
Norjan puolella, kuten Iskurasjoensuu, Sirman seutu, Vanasgiedde ja
Alleknjarga.
Pienet kyllä ovat lappalaisten heinämaat etelän niittyjen rinnalla,
eikä niistä, vaikka lisäksi käydään tunturissakin kalvamassa jänkiä
ja jokivarsia, kerätä kovin suuria heinävarastoja. Mutta lapintalon
karjakaan ei ole varsin monipäinen. Kolmen, neljän lehmän emäntä on jo
hyvän talon emäntä, ja viisi-, kuusilehmäinen talo on jo aikatalo.
Hans Laitikin, kaupanmies, on jo aikamies, omistaessaan kolme hevosta
ja neljä lehmää, ja entinen Niittyvuopion äijä Karigasniemessä
oli suuri rikas ajaessaan kahdella hevosella heiniä kuudelle,
seitsemälle lehmälleen. Samanlainen suuräijä on Norjan rannalla
nykyinen Iskurasjoen isäntä hevosineen ja kahdeksine lehmineen, vaikka
taloon onkin toisinaan lainattava pulli viiden penikulman päästä Inarin
Angelista. Lukkarpaikan Jouni Guttormkin on jo isäntäin joukkoa,
koska ajaa hevosella ja ruokkii viittä lehmää, kolmea vasikkaa ja
neljäätoista lammasta, samoin Talvadaksen Andaras Rasmussen hevosineen,
kuusine lehmineen ja neljine nuorukaisineen, niinikään Uula Porsanger
hevosineen ja neljine lehmineen. Mutta monet talot ovat tavallisia
tenolaisia koteja parine, kolmine lypsävineen ja nuorukaisineen.
Toimeen tuleva on jo Paalkatjoen Helanderkin, Iskuras-ukon naapuri,
omistaessaan lehmän, kahdeksan lammasta, lohipadon ja tervahaudan, ja
elää köyhä Aikiokin, vaikka turvenavetassa ynisee vain yksi lehmä ynnä
purruvasikka.
Monella karjaa hoitavallakin lapinmiehellä on lappalaisen luonto,
joka ajaa hänet muuttamaan asuinsijaa ainakin kesää ja talvea
seuraten. Omalle Tenolleen, mutta vain ylemmäksi, joskus alemmaksi
kotikenttäänsä, harvoin syrjään tunturijärvelle tai -joelle,
rantalainen on raivannut toisen kotimaan, kesäpaikan, asuntoineen,
turvenavettoineen, sautsapuoreineen ja ruohokenttineen. Kesäpaikan
asuinmajana on monesti vain matala turvegammi tai pienen pieni
pirtti, joka samalla on maitohuoneena. Joskus on pirtin peräpuolen
maapermanto peitetty vain koivunrisuilla ja hirrellä erotettu
makuualaksi, mutta usein on pirtissä tavalliset lapintuvan laitokset.
Läheiset talvinaapurukset ovat useasti asettuneet kesänaapureiksikin,
rakentaen kesätalonsa samalle kentälle. Niittyvuopionkin
veljesviitosella on Koihkenavven äyräällä pitkä rantamaa, jossa
kullakin on oma navettansa, sautsapuorensa ja ruohokenttänsä
aitauksineen ja heinähaasioineen, mutta pirttejä on vain pari, kolme
sekä muuan turvekota. Entiseen aikaan Tenon ukot joskus soutivat vain
Norjan rannalle ja raajivat sinne kesäpaikan, samoin taas tuon puolen
miehet asuivat kentän tälle rannalle. Eikä kukaan sanonut mitään.
Laidin Hansin Mattikin, Sauvan Piettarin vävy, laittoi kesätalon Norjan
puolelle, jopa vanhana muutti sinne talveksikin asumaan, ja pari
ukon poikaa jäi kentälle edelleenkin, ruveten viimein Norjan miehiksi.
Turvekömmänöissään pojat vieläkin vanhoinapoikina, ikä-äijinä, ypö
yksinään isän perinnöllä oleskelevat.
Silloin, kun Lannanmaa viettää suven suurta juhannusjuhlaa, kesä
on ennättänyt Tenollekin jo niin toimellisena, että koivu täysissä
tosissaan työntää esiin pientä tuoreelta tuoksuvaa pihkalehteä, ja
rantanurmikko nostaa viheriää teräänsä, ja puron viertä ilahduttaa
ajarassin, rentukan, kullankeltainen kukka, sekä lampaat ja pikku
pullit iloisina kirmailevat pitkin kenttää, ja vanha karjakin on
hyvillään tuoreesta ruohosta, joka tuoksuu ja maistuu toiselta
kuin surkeat talviravinnon jätteet ynnä kankailta nälissään koottu
kova kanerva ja kuiva jäkälä. Lunta kyllä komottaa vielä suurissa
tuntureissa, ja Tenon varjoisissa rantapoukamissa piilee isoja
jääharkkoja, ja päivän painuessa pojoiselle puhaltuu viileä hengähdys
yli koko maan. Mutta päivällä, kun aurinko alkaa kiiriä korkeimmilleen,
ja tenopirtit aamukahvia keitellen suitsuttavat ensimmäisiä savujaan,
laskeutuu heräävän suven suuri tuntu pienen rantakylän vaiheille.
Rohkeasti levittää lehti laitaansa, ruoho nostaa varttansa, ajarassi
lisää kultakukkiaan, ja kesälinnut tirittävät pensaikossa, västäräkki
keikuttaa pyrstöänsä sautsapuoren harjalla, pääskynen korjailee
pesäänsä pirtin räystään alla ja leivonenkin jaksaa kohottaa
laulunsa taivaan siniin, jopa ensimmäiset sääsketkin, kirsisääsket,
hoippuen yrittelevät ensi lentojaan, jotkut koettaen hyräillä suuren
kesävirtensä alkusointuja.
Kesän tuleminen kaukaiselle Tenolle onkin kuin suuren herran
juhlakulkua. Ryskien ja tohisten talvi lähtee matkaansa, huutaen ja
pauhaten Tenokin purkaa jääpeittonsa, ja sitten saapuu viihdytellen ja
lepytellen ja iloa tuoden ihana kesä.
Juhannuksen tienoissa ja jo ennen juhannustakin tenolainen muuttaa
kesämajalleen. Tavallisesti koko talo lähtee liikkeelle, lampaat,
lapset ja purrutkin juoksemassa mukana. Veneellä sauvotaan pienimmät
perilliset ja muut tavarat. Sautsat saattavat kyllä jo etukäteen omin
päinsä vanhasta lampaanpään muististaan juosta kipittää pitkin rantoja
mieluisille kesämailleen, jopa pitkällä matkalla viettää yönsä tien
varrella naapurin kesätalossa.
Mutta kun Angelin Andaras Nuorgam muutti pitkän, tiettömän penikulman
päähän uudelle kesäpaikalleen Vaskojoelle, hän jo edeltäkäsin
selässään kanniskeli sinne kahvit, jauhot, suolat, lihat, makaukset,
keittokalut ja muut astiat. Ja sitten muuanna lauantai-iltana
perhe lähti koko joukolla astumaan. Pari lehmää kelkutteli edellä,
viisivuotias Niila-Andaras ja vasikka sekä neljä lammasta kepsuttelivat
niiden perässä, parivuotias Juhan-Aadolf ratsasti säkkiin sidottuna
vanhalla sitkeällä Maiju-tädillä, joka samalla hypäten ja huutaen
huolehti, että vilkkaat lampaat pysyivät samassa matkassa; sitten
asteli isä-Andaras kantaen suurta evässäkkiä, ja joukon viimeisenä
oli ketterä Eeva-emäntä, jolla oli selässään komsio nelikuukautisine
Uula-Hanseineen. Yötä myöten matkattiin, levähdettiin ja matkattiin, ja
perille päästyä oli ensimmäisenä työnä turvekodan rakentaminen.
Kesäpaikallaan tenolainen asustelee syksypuoleen saakka, aina siksi,
kunnes talvinen kotikenttä on niitetty ja korjattu. Kalastellen ja
karjaa hoitaen eletään kesärannalla, muokataan ja siemennetään pikku
naurisaitauskin viljelyksen merkiksi ja silmäniloksi. Naiset hoitavat
maitotaloutta, laittaen viilit nousemaan ja pikkuisella kirnulla
sylkyttäen sylissään voita. Juustoakin emännät laittavat. Lampaankin
juustoa, kun loppukesästä ruvetaan lypsämään lammasta, he tekevät
pieniä pyöreitä levysiä, joita kuivaavat vitsaristikon varassa orsilla.
Ja lampaanjuusto on melkein yhtä makeata kuin poronjuustokin, mutta
lehmän juusto on huonoa, eikä sitä monesti tehdäkään. Välitöikseen
naiset suoltavat koreita pauloja ja vöitä, kurovat kenkiä, karttaavat
ja kehräävät saranloimia, leikkaavat kenkäheiniä, kurikoivat ja punovat
niitä talven tarpeiksi. Mutta kun tulee pyhä passebäivi, niin maataan
pitkin pirttiä tai kotamaata koko joukolla ja nukutaan viettäen
taivaan Herran sapattia. Vain vanha muori saattaa pyhäpäivästään
uhrata hetkisen sen antajallekin, lueskellen Odda-Testamenttia
tai Salmagirjiä, ja pikku tytärten ja poikapahasten pyhätyönä on
katkismuksen tankkaaminen. Jonkin pienen pirtin ovinurkassa voi
kylmän alkukesän päivinä nuhjustella paripäiväinen pullivasikkakin,
ja sen virkana on vain pysytellä horjuvilla säärillään, juoda maitoa
kauhasta, imeä tarjottua sormea, ynistä ja haileilla silmillään
katsella muuta pirttikansaa.
Perttulin aikoina on vanha kotikenttä jo valmiina ottamaan vastaan
asukkaitaan. Ja silloin taas tulee maaltamuutto. Karjakansa saapuu
talvitalolleen kesän rehevällä ruoholla kyllästettynä sekä pirttiväki
kalaruoan kasvattamana ja kesäpäivän paahtamana.
Lantalaisperäisen karjansa tenolainen tavallisesti ristii
lantalaisperäisillä nimillä. Niinpä lapinkentällä käydä kelkuttelee
Kirjua, Perjua, Kesua, Laukua, Tuorikia, Sunnikia, Kaunikia, Kyllikiä,
Muarijaa... Sonni vain häärii Staffanina joukossa, ja joku maitomuori
on saanut saamelaiset ristiäiset, tullen Kobbaksi, Kuällaksi,
Tshelkuksi, Tshoarvaksi, Tuövletiksi. Mutta vanhastaan hoidetut
lampaat on enimmäkseen ristitty lapiksi. Emännän sautsaparvessa
saattaa olla pitkävillainen Koiba-sautsa, laiha Rueida-sautsa, harmaa
Raanis-sautsa, huppukorvainen Hubba-sautsa ja Piennäs-Ingalta ostettu
Piennäs sekä Uula-Hansille nimitetty Uula-Hansin-sautsa.
Hiljaisessa tunturimaassaan tenolainen asuu hyvässä ystävyydessä
karjakuntansa kanssa. Vaikka tenotalo kyköttääkin suurväylän varrella,
se sentään harvoin saa nähdä muita eläviä olentoja kuin oman kenttänsä
pirtti-, navetta- ja puorekansan. Niinpä lapintalon koko elävä väki
isännästä nelijalkaiseen purravasikkaan ja pahaiseen karitsaan asti
tuntee tavallista enemmän olevansa samaa joukkokuntaa ja saman talon
kansaa. Tunturista pitkältä virkamatkalta palattuaan karja käyskentelee
pihamaalla pirtin luona nuuskien ikkunoita, portaita ja ovia ja
seurustellen ihmiskunnan kanssa. Talonväki puhuttelee ja kohtelee
hyvin ystävällisesti navettaväkeä, lampaatkin saavat kepsutella
kesäkentällä kaiket päivät, lepäillen väliin pirtin seinustalla vieri
vieressä suutaan käyttäen, väliin kelletellen omassa viileässä
sautsapuoressaan, joka alituisesti avoimine ovineen kyhjöttää
pienessä aitauksessa. Jos kentälle ilmestyy joku vieras kulkija,
niin koko talo kerääntyy uteliaana häntä puhuttelemaan, ei vain
ihmiskansa, vaan myöskin karjakunta väkäisistä lehmistä aina ketterästi
keikkuvia karitsoita myöten. Silloin kun talon isäntä tai emäntä muun
väen avustaessa kysellen tutkii tulijaa, saattaa talon lehmämuori tai
nuorukainen tahi pikku pulli ottaa hänestä selvää nuuskien reppua ja
nuoleskellen kättä. Ja tämä kaikki toimitetaan karjakansankin puolesta
mitä herttaisimmassa ystävyydessä. Pieni musta nappulasaparo
karitsainenkin voi pian olla niin opas ja luottavainen, että kentällä
istuttaessa asettuu vieraan säärtä vasten kellelleen, leväten siinä
mustakielistä suutaan sukkelasti naputtaen ja toisinaan pikku saparoaan
viipertäen.
Yli kahdeksan kuukautta, syyskuun lopulta kesäkuun alkupuolelle,
tenotalon emäntä saa ruokkia karjaansa talvinavetassa. Kenttä- ja
jänkäheiniä on sitä varten varattu, jopa jotkut ovat kylväneet ja
niittäneet kauraakin. Moni emäntä on pikku viikatteella leikannut
järven rantapajukoista "lehtiheiniä", moni taitellut lehteviä
koivunoksia, joku yksitellen poiminut rannoilta pieniä makeita
vesikortteitakin, ja joka talossa on koottu suuret varastot jäkäliä.
Syksyllä, kun muut kesätyöt ovat päättyneet, on toimekas talo voinut
panna kasaan kahdeksansataa, tuhannen, pari tuhattakin "limppua"
jäkäliä, eli parisataa kutakin lehmää kohden, lisäksi jonkun määrän
nuorukaisille ja lampaille. Leiviskän, parinkin painoisiksi pyöreiksi
limpuiksi on jäkälät koottu, häärien monta päivää vaarojen vierillä,
ahkerimmat keräten syyskuisena päivännäkönä 80-100 limppua, jopa
oikein äkäiset nuoret naiset 140:kin.
Näistä kaikista: lehdistä, kortteista, jäkälistä ja lehtiheinistä
keitetään navettapadassa karjalle haudetta, lisäksi vielä pannaan
keittoon kesällä koottuja kalantotkuja ja kesällä kuivattuja kalanpäitä
ynnä talvella Ruijasta tuotuja kuivia turskanpäitä. Varsinkin
jäkälistä ja merikalan päistä keitetty moska on navettaväen
mieliruokaa, jonka lehmäkin palkitsee runsailla maitomäärillä.
Pikkuvasikalle keitettyä koivunlehti- ja kalantotkusoppaa suurustetaan
hiukan jauhoillakin, jotta vasikka hyvin hyötyisi, mutta aikuiselle
karjalle ei kallista jumalanviljaa juuri kannata tärvätä. Muutamat
vanhat lappalaiset olivat ennen vanhojen lantalaisten tapaan keittäneet
väkevää haudetta ihmissonnasta, josta karja oli oikein hyvin
hyötynyt ja antanut sijaan oikein rasvaista maitoa. Lampailla on
tavallisesti sama niesta kuin lehmilläkin, mutta toisinaan heitetään
niille puoreen vain vettä, kuivia heiniä ja kuivaa jäkälää. Mutta
kun lammas tulee kuivasta ruuasta ummelle, sidotaan sen kaulaan
helminauhaksi koko joukko petäjäpäreistä kiskottuja oksanreikiä.
Mutta jos sautsan jalka naksahtaa poikki, sivellään se tervalla ja
kääräistään lepänkuoritorveen siksi, kunnes luunpäät ovat juuttuneet
yhteen.
Mutta kun Levojoella painajainen tuli navettaan istahtaen lehmän
selkään, kutsuttiin naapurin äijä, joka meni ja sohaisi rietasta
suurpuukoila. Siitä painajainen säikähti ja jätti Levojoen lehmän
rauhaan. Ja kun Ränhtel-Mahtin lehmä lypsi verta, kaadettiin sitä
nurkan taakse sellaiseen paikkaan, jota ei kukaan saattanut jaloillaan
polkea.