Vanha tenolainen, oltuaan kesän ahkerana kalamiehenä, muuttui — kuten
Inarin järveläinenkin — syksyn tullen talvikautiseksi metsämieheksi.
Villipeuroja entinen utsjokelainen ajeli tuntureillaan sekä kaivoi
niiden surmaksi kankaille kymmenittäin salahautoja. Oikein vanhaan
aikaan peuroja ei kyllä ollut Lapin tuntureissa, ennenkuin suuri ja
kuuluisa noita, Paavus-Niila, joikaten kutsui ja juovsatti Suomenmaasta
niitä mahdottoman tokan. Suomen noidat kyllä kolmena peurahirvaana
rukattivat perässä. Mutta kun Paavus-Bigga, Niilan sisar, suuri
noita-akka, purhautti puksujaan ja heilautti takinhelmojaan, niin
helmain alta yhdeksän sutta syöksähti hirvaiden kimppuun, ja peurat
jäivät Lapin tuntureihin. Kun vielä Paavus-Niila ja Bigga sitoivat
peuravaatimen Gallupuoltsaan manaten: "Tässä pitää löytymän peuraa
vielä pojanpojallekin", niin villipeuran suku pysyi Lapissa. Sataisin
parvin villejä peuroja ennen vaelleli villituntureissa, mutta nyt
ei niitä enää montakaan liene. Viimeiseksi on niitä kyllä nähty
Gallupuoltsassa Rastegaissan takana sekä Rastegaissan jäätiköillä.
Siellä entisinä aikoina Rasti-äijäkin peuroja juovsatteli, antaen
nimensä suurelle tunturille.
Paljon Utsjoen mies surmasi muutakin metsänriistaa, susia, ahmoja,
kärppiä, näätiä ja saukkoja, ynnä naaleja sekä repoja, mustia ja
ristikettujakin, vieläpä joskus sinisiäkin naaleja. Kettuja tenolainen
pyysi samoin kuin inarilainen, käpylaudalla, _rievsa-säggillä_, johon
pani riekonpään syötiksi, ja ahmoille hän rakensi raskaan loukun,
_ridän_. Mutta jäniksestä lappalainen ei ole koskaan suuria välittänyt.
Vaikka se on kaunis ja pehmeäkarvainen elävä, on sen liha niin huonoa,
että lappalainen mieluummin kuin syö, myö sen ruijalaiselle karvoineen
kaikkineen kruunu-parista. Sitäpaitsi jänis aina ennustaa näkijälleen
huonoa onnea.
Karhujakin oli ennen tuntureissa. Ainakin kolme hullua kontiota, suurta
ja pelkäämätöntä pahantekijää, liikkui vanhassa Lapissa. Muuan teki
tuhojaan tunturissa, Kitin porokylässä ja Karigasniemen seuduilla,
repien eväikseen eläviltä häriltäkin lapoja sekä ryöstellen luovista
rasvaisia paisteja, toinen elämöi Inarissa Jurmun lukkarin tanhuvilla,
ja kolmas kouhotteli yökausittain Kaarasjoen porosiidoissa paiskellen
palasiksi ahkiot, kattilat ja kirvesvarretkin. Mistä lienevät äijät
tulleet, vaikkapa aina Spetsbergistä, jossa sanotaan olevan kovin
vihaisia kontioita, mutta äkäisiä ne vain olivat. Inarilaiset kyllä
saivat ilkimyksensä tapetuksi, ja iso peto se olikin. Nahkakin oli
ruma ja suuri kuin sonninnahka, ja viisi sieppuria siitä lapinäijät
saivat, vaikka tavallisesta karhunnahasta tulee vain kolme. Kaarasjoen
karhun tappoi Piemmu-Andaras erään toisen miehen kanssa. Kolmena
yönä miehet saivat kodalla naakia karhua ja joka yö sitä yhä uudelleen
pamauttaa, ennenkuin saivat sen lihat keittopataan. Mutta vanhan
rumahisen paistitkin olivat niin kuivettuneet, etteivät pehmenneet,
vaikka kuinka kauan olisi keitetty.
Mutta _rievska-bivdo_, riekonpyynti, on aina ollut koko Lapin
tunturimaan kaikkein tuotteliainta pyyntiä. Samoin vieläkin. Tenolaiset
ovat yhäkin ahkeria riekkomiehiä, samoin monen inarilaisen miltei
ainoana talvityönä on liikkua riekkomailla ja tappaa talven valkoista
kanaa.
Riekko on tunturimaan talvivilja. Sen on Jumala antanut
talvielatukseksi köyhälle tunturien kansalle, niinkuin hän on antanut
merikalan ruijalaiselle ja lohen tenolaiselle kesäruoaksi ynnä
inarilaiselle järvikalan. Jumala itse hoitaa ja lähettää sekä kalan
että "riekun". Niinkuin merikala tulee ja menee, niin että sitä väliin
on yltäkyllin, eikä sitten taas ole yhtään, ja niinkuin lohikin
nousee Tenoon sataisin laumoin ja taas pakenee pois jättäen koko joen
tyhjäksi, niin myös riekkokin Jumalan käskyä seuraten tulee ja menee.
Toisinaan se niinkuin lumisateena lankeaa maalle, mutta sitten se
taas katoaa aivan yhdettömiin. Korkeille tuntureille saattaa joskus
tuntuririekko, kiiruna, ilmestyä sata-, jopa tuhatlukuisin parvin, niin
että ilma on ihan sakeana siipien suhinaa.
Kiiruna onkin asetettu tunturien ikuiseksi asukkaaksi. Korkeilla
aukeoilla, puurajan yläpuolella, tämä viiruposkinen, mustahelmainen
tunturien lapsi elelee kesät ja talvet. Siellä se syntyy ja kasvaa ja
etsii köyhän ravintonsa talvellakin. Kun tuuli lietsoo pälviä tunturien
lumikinoksiin, riekko rientää niistä etsimään niestaansa. Varpujen
kovia kylmettyneitä lehtisilmuja sekä jäätyneitä marjoja on siellä vain
tarjona, mutta tyytyväisenä kiiruna nappii niitäkin, syöden samalla
kertaa lyhyen talvipäivänsä aamiaisen, murkinan ja ilta-aterian, ja
sitten se menee sekä nukkuu pitkän yönsä pehmeässä lumikiepissä.
Vain pahojen ilmojen ja pakkasten aikana kiiruna laskeutuu alemma
outaseutuun, sitä alemmaksi, mitä ankarampi ilma on liikkeellä. Mutta
pahan sään tauottua, tunturilainen heti palaa ylhäiseen kotimaahansa.
Mutta tunturien riekkoa hiukan isompi maariekko eli pajuriekko asustaa
aina alhaalla tunturin laidassa, outamaassa, eikä sen heikko pää kestä
koskaan nousta yli puurajan suurille vapaille tunturilakeuksille,
missä sen sisar majailee. Ollen matalaa jo syntyperältäänkin, ei
se ymmärrä suuria korkeuksia kaivatakaan. Sillä maariekko rakentaa
pahaisen kotinsa vain alarinteelle katajan alle, hoitaen siinä ja
ilmoille saattaen kaksitoistakymmenisen perillisparvensa. Mutta niin
ankarasti katajaperän muori vartioi matalaa majaansa, että vasta
sitten, kun ollaan hänet ihan polkemassa, poistuu kotoaan noituen ja
siipivalkeaisiaan välkytellen.
Talven tullen kumpaisetkin riekot riisuvat ruskean kesäverhonsa
ja pukeutuvat puhtaisiin valkoisiin, pysyen siten hyvässä
yhteisymmärryksessä lumisen kotinsa kanssa. Samalla läheiset
katajaperäläiset ja vaivaiskoivujen alaiset yhtyvät samaan seurueeseen
jutamaan tunturiseutua. Outamaan riekko rakentelee lentokuntia, joihin
liittyy pari "pesällistä" eli neljä-, viisikolmatta siivekästä, ja
hyvinä vuosina voi syntyä neljänkin pesällisen tunturikiertueita.
On tunturien valkealla lentäjällä vainoojansa. Maankiertäjät ketut ja
naalit ja ahmat ja kärpät ovat alituisesti sitä uhkaamassa, ja ilmasta
saattaa milloin tahansa iskeä suuri kotka, haukka tahi viirunaamainen
tunturipöllö. Mutta kaikkein hirmuisin vainolainen on kaksin jaloin
kulkeva karvainen hirviö, joka saattaa siepata sekä ilmasta että
maasta. Kesällä kyllä lappalainen ei häiritse Jumalan lähettämää
riekkoaan, eikä juuri ryöstä sen kodin ainoita kalleuksia, kuten
säälimättä tyhjentää monien vesilintujen pesät. Mutta syksyllä alkaa
ankara aika. Silloin lapinmies ei enää säästä tunturiviljaansa, vaan
säälimättä pyssyineen naakii pitkin erämaita ampuen minkä ennättää.
Riekkoja pyssymies ei kyllä kovin monia saa ammutuksi, sillä koko tokka
tohauttaa tiehensä, kun yhden pudottaa. Mutta kiiruna on vähemmän arka
ja joutuu useammin surmilleen.
Mutta vasta talvella alkaa riekko parkojen ankarin aika. Silloin kun
lumi paksuna peittää maan, ja pakkanen oikein porottaa, ja riekko
rukka kylmissään ja nälissään parvittain kiertelee ruokapaikasta
toiseen, on koko Lappikin nälissään. Kymmenin, sadoin miehin se
virittelee tuhantisia surmansilmukoitaan pitkin riekkojen ja kiirunain
ikivanhoja perintömaita.
Riekkojen talvisia mielimaita ovat tunturijokien ja purojen
pajukkorannat, joita kyllä on lukemattomat määrät pitkin laajaa
tunturimaata, sekä isoja jokiuomia ja kuruja että pieniä puro-orkuja
ja lompoloiden notkelmuksia. Niiden vaiheilla riekot asustavat pitkät
yönsäkin painautuen heti iltakoiton valahdettua lumikieppiinsä
ja taas aamukoitolta heräten askareihinsa. Alemmilla jokirannoilla
outamaiden riekko asustelee, mutta ylhäisillä latvoilla liikkuu
kiiruna.
Näin ovat tunturinotkelmien pajukot riekkoparvien lumisia
elämänkenttiä. Mutta ne ovat myöskin niiden valkoisia kuolemanlehtoja.
Sillä lapinmies on virittänyt rantapajukkoon kavalia ansojansa.
Pitkin pensaikkoa ristiin, rastiin hän on rakennellut risuaitauksia,
gärdejä, jättäen aina sinne tänne giella-muorrakien väliin pikku
_gärd-uksan_, aukon, johon on sonnustanut hamppurihmaisen
— tai messinkilankaisen — giellan. Kävdag-haarukkaan kiinnitettynä
se on aina avosuin odottamassa. Sadoittain saattaa samalla pyytäjällä
olla ansoja vireissä, kolmesataa, neljäsataa, jopa ahkeralla
riekkomiehellä viisikinsataa yhtaikaa yrittämässä. Näihin sitten
valkoinen varpujen näpertelijä sotkeutuu ja kuristuu kuoliaaksi.
Lumisesta levostaan vasta nousseena riekko, käkertäen aamuvirttään,
kiirehtii suuruspalalleen tassutellen karvaisin tallukoin pehmeää
tannerta, väliin napaten varvunnenän sieltä, toisen täältä. Ja siinä
halpaa aamuateriaa nauttiessaan, taapertaessaan ja käkertäessään
taitamaton tunturinlapsi erehtyy viisaamman vehkeisiin. Erehtyy
toinen... kolmaskin... ja valkoiselle hangelle kuukertuu sinne
tänne pieni valkoinen höyhenpallero, kylmettyen varpu vatsassaan
suuruspalansa viereen. Toiset, joiden hetki ei ole vielä tullut,
kerääntyvät taas iltakoitolta yömajaansa. Ehkä muutamat tyhjät
makuusijat haastavat heille kaameaa kieltä, ehkä jollakulla on hämärä
muisto pensaikkoon temmeltäen kuukahtaneesta sisarestaan, vaikka
pienet kananpäät eivät osaakaan lukua laskien määritellä, että parvi
on pienentynyt. Ja aamulla taas vain käkerretään huomenvirsi sekä
riennetään ruokarannalle. Sillä pikku kupu jo jälleen vaatii täytettä,
samalla kun hangelle sinne tänne tulee siroteltua pieniä ruskeita
kierukoita. Saapa riekkoparvi toisinaan säikähtyäkin, jopa aivan kurjan
kupunsa pohjia myöten. Karvainen jättiläishirviö kahahtaa hiihtäen
pensaikkoon. Luminen pyrähdys ja tohahdus, siipien hengenhätäinen
hosuminen ja väkättävä hätähuuto sekoittuvat suureksi pakokauhuksi,
kun ruokakunta tohistaa tunturin toiseen pensaikkoon. Kuolemanlehto
sekin. Sinnekin on lapinmies rakennellut surmanaitauksiaan. Saattaapa
pieni riekonpää pian unohtaa vanhat vaaranpaikkansa ja kohta uudelleen
ohjata lentonsa entiseen ansapajukkoon.
Monet rantapajukot lappalainen ennättääkin ansoittaa. Jokaisella
riekkomiehellä on oma vanha pyytömaansa, jonka isäntänä hän
yksin häärii. Eikä toinen pyri hänen pajukkoihinsa, sillä "se
on omantunnon laki, joka kieltää". Niinpä Uulas-Uulan Hansin,
Niittyvuopion, riekkopensastot ovat Luomusjoen rannalla tunturissa,
karigasniemeläisten Karigas- ja Passejokien rannoilla, Veätshagnjargan
pyytäjillä Veätshagjoen varsilla, ja niin aina kullakin omalla
lähiseudullaan. Puolmakjärveläiset riekostavat järven rantapurojen
pajukoissa, ja Mieraslompolon miehet Mierasjärveen laskevan Kuhktsjoen
uomassa, Kuorbusoaiven seuduilla, sekä Leppälän Uula, uupumaton
erämies, pitää pyytömaanaan talon niittyseutuja Veätshagmukassa.
Utsjoen kirkolla ennen turvekodassa asustellut Aapo Helander piti
eukkoineen riekkomainaan Seitikkojokien kuruja, viritellen ansojansa
ihan pappilan aidan taakse. Inarin parhaat riekkomaat taas ovat
Inarijärven takaisilla tunturiseuduilla. Siellä m.m. Iijärven ja
Sammutjärven Aikiot rakentelevat pyytöaitojaan.
Parin neljänneksen, penikulmankin mittainen pyytömaa on monella
riekkomiehellä hallussaan. Tunturiin, erämaansa vierille,
moni on rakentanut vartavastisen turvekodankin, jossa saattaa
talvisella eräretkellään asustaa, syksytalvella jo useat kerrat ja
taas kevätpuoleen parhaana pyyntiaikana, helmi- ja maaliskuussa,
oikein viikoittain. Kodalta käsin sitten hyvin ehtii joka päivä
pistäytyä ansoja kokemassa ja korjaamassa saaliin, ennenkuin pedot ja
riettalinnut ennättävät niitä kovin raastaa. Sillä nekin, niinkuin
pyytömiehet ainakin, käyvät kokemassa saalista, eikä heitä omantunnon
laki kiellä koskemasta.
Useat eränkävijät, kuten Veätshagnjargan miehet, nousevat
riekkotunturiinsa porolla, heittäen jutonsa pyytöajaksi jäkälää
kaivamaan, jotkut, niinkuin Uulas-Uulan Hans, ajavat hevosella —
pyytäjillä on tunturissa turpeinen hevostalli — tuoden palatessaan
tunturiniityltä heinäkuorman. Hans saattaa elellä erämaassa viisin,
kuusin viikoin, aina pyhäaikana ajaen heinäkuorman ja riekkosaaliin
kotiin. Mutta monet taas taivaltavat riekkotanhuvilleen sivakoilla
hiihtäen. Vetäen perässään leveäjalaksista keveätä kelkkaa, he
vievät mennessään viikon eväät sekä tuovat palatessaan viikon saaliit.
Lukkarpaikan Jouni kyllä, päästyään kelkka perässä tunturikodalleen,
asustaa siellä yhteen menoon kolme, neljä viikkoa, ja Leppälän Uula
möyrii Veätshagmukan niittypirtillä yksinään koko talven. Muutamat
taas, joiden riekkorannat ovat lähiseuduilla, käyvät vain kotoa käsin
kokemassa pajukkojaan. Monet naisetkin siten liikkuvat riekkomiehinä.
Vanha, 75-vuotias Aikion muorikin Puolmakjäyrillä hiihtää kahnustelee
ansoja viritellen ja kokien. Viime talvenakin, vaikka riekkoja oli
jotenkin vaana, muori oli saalistanut toistakymmentä lintua.
Vanhalle muorille, joka vain silloin tällöin joutaa muutamaisen
ansan virittämään, on tällainenkin saalis jo kylliksi. Mutta miehinen
riekonpyytäjä, joka tosityönään hoitelee ansojansa, tahtoo ja saa
toki paljon enemmänkin. Inarin kaamakselaisetkin ja Patsjoen puolen
erämiehet, vaikka ovat huonojen riekkomaiden isäntiä, saavat
parisataa talvessa, Mieraslompolon miehet pari-, kolmesataa, hyvinä
talvina neljä, viisikin. Mutta tenolaiset tuovat tunturistaan
tavallisina talvina kolme-, neljäsataa, ja hyvän vuoden tulona hyvät
pyytäjät, niinkuin Jouni Guttorm, saavat viisin-, kuusinkinsadoin,
jopa Niilas Paltto kahdeksinkin. Oikein ahkerille ja hyväonnisille
riekkomiehille annetaan joskus tuhatkin lintua. Uula Aikiokin,
Riekko-Uulaksi sanottu, oli aikoinaan Iijärven paras pyytäjä ja sai
joskus toistatuhattakin kanaa talvessa. Pyytömiehet eivät kyllä
koskaan ilmoita oikein saantejaan, olivat ne hyvät tai huonot.
Uulas-Uulan Hanskaan ei milloinkaan muistele muille, paljonko on
mistäkin pajukosta korjannut, sillä "kateus on maailmassa suuri". Monet
saattaisivat tulla kateellisiksi ja tehdä pahat. Hans kyllä onkin
kaikkein parhaita pyytömiehiä ja saamamiehiä. Vahvasti hän uskoo, että
Jumala antaa, kun vain pyytää, mutta se, joka ei viitsi pyytää, saa
nälkyä.
Mutta Jumala ei aina anna hyvällekään pyytömiehelle. Riekko ei kyllä
lopu maailmasta, vaikka kuinka paljon tahansa sitä tapettaisiinkin.
Jumala vain kuljettaa riekot toisina vuosina toisiin maailman osiin,
niin että Tenon tunturit tahi Inarin tunturimaat jäävät aivan tyhjiksi.
Sillä Jumala antaa riekon lappalaiselle, kun on siihen tyytyväinen,
mutta jos Hän tahtoo rangaista tunturiväkeänsä, ottaa Hän "riekun"
pois, niin että sitä on hyvin vaana. Voi kesken talvea tulla suuri
suvi, ja sitten heti kova pakkanen, joka jäätää pajukot, niin ettei
riekko saa ravintoansa. Sillä riekko ei syö jäätynyttä varpua, vaan
lähtee sinne, mistä löytää puhtaan varvun, vaikka se olisi kaukanakin.
Silloin hyvän pyytäjänkin koko talvinen saalis saattaa supistua
kymmenkuntaan kanapahaseen, jopa joskus, niinkuin kerran Lukkarpaikan
Jouni Guttormin, yhteen ainoaan.
Sellainen talvi on pyytömiehelle ankara talvi, ja sitä seuraava
kesä miltei vielä ankarampi. Sillä tunturien valkoinen suuri sato on
monen lapinmiehen sekä talvenniesta että kesän leipä. Ruijanrannoille
Alattioon, Porsangeriin, Taanaan, Nyborgiin, Reisivuonoon
riekonpyytäjät ajavat saaliinsa, saaden 1:40-1:60 kruunua kappaleesta,
saman kiirunasta minkä maariekostakin. Jauhoiksi, ryyneiksi, suoloiksi,
kahviksi ja tupakaksi vaihtuvat tenolaisen taivisaaliit. Ahkera
riekkomies saakin ei vain talven ruokatarpeita, vaan koko seuraavan
kesän varastonkin. Mutta pienet pyytäjät ja porottomat miehet joutuvat
myymään saaliinsa kotonaan 1:30-1:40 kruunusta kauppasaksoille,
toimellisille jokivarren miehille, jotka, niinkuin Andaras Porsanger,
ajelevat taloja myöten ostellen kaikenlaista poro- ja riekkomiesten
tuotetta ja kuljettaen niitä voitoikseen Ruijaan.
Tavattomat määrät tunturien kanaa karttuukin Ruijanrannan
markkinasiljoille, joille joka suunnalta jutaa lappalaista, ja miltei
kaikilla on riekkoa ahkioissaan. Alattionkin markkinoilla oli kerran
samana päivänä kaupattu 30,000 riekkoa ja kiirunaa. Samoin muillakin
Jäämeren maiden markkinoilla, missä meren ja tunturien kansa liikkuu
meren ja tunturien viljaa vaihtaen. Niinkuin siellä aavan meren suurta
eloa, turskaa, hyysää ja saitaa, liikutellaan tuhatmäärin, niin
myöskin avaran tunturimaan satoa, riekkoa ja kiirunaa, käsitellään
kymmenintuhansin. Merien taakse kumpaisetkin suurviljat suurimmaksi
osaksi vaeltavat, ja sijaan saadaan mereltä tuotua etelän tavaraa.
Leivätön tunturien Lappikin, jonka karu maa ei jaksa kasvattaa
pellonviljaa, saa tunturiviljallaan sitä Ruijan rannoilta kumminkin
vaihettaa.