Kala on vetänyt lappalaisen Tenolle, kala vieläkin häntä parhaasta
päästä elättää ja kaikkein parhaiten _luossa_, lohi. Lohta onkin
Tenossa ollut kautta maailman aikojen. Tenon puhtaat tuntunvirrat
ovat aina olleet lohen mielivesiä. Jäämeren kirkkaassa suolavedessä
lohi helposti tuntee Tenon tumman, raittiista tuntureista eikä
mistään turmiollisista jängistä tulevan saivoveden ja lähtee sitä
noudattamaan. Koko kesän lohi jutaa Jäämerestä ylös joen latvoja
kohden, nousten Inarijokea aina Angelin yläpuolelle sekä Kaarasjokea
ainakin Jiesjoen yhtymille. Keväällä jo heti tulvan aikana, joskus
toukokuun loppupäivistä alkaen, lohi on matkalla kesävesilleen, ja
sitten pitkin suvea, kun vesi vähänkään nousee, Tenon taivaltaja myös
nousee, levähdellen vain nivojen ja koskien kivikoloissa. Yhä ja yhä
vain suolaisen veden vaeltajain pitää jutaa makeisiin maavesiin aina
elokuuhun asti, kaikkein ahkerimmin kesä- ja heinäkuun vaiheilla.
Mutta sitten taas syksyllä alkaa kesämajoilta muutto kovasuolaisille
talvivesille Jäämereen. Lokakuulla lohet jo laskettelevat alas
myötävirtaa, yöllä ollen kutupuuhissa, päivällä menossa. Muutamat kalat
kyllä ovat niin hitaita toimissaan ja niin hyvästyneet kesäoloihinsa,
etteivät ennätä muiden muuttomiesten mukaan, vaan jäävät Tenoon koko
talveksi ja vasta keväällä rupeavat luikumaan alas, ollen kumminkin
sitten taas jo kesän mittaan toisten matkassa yrittelemässä ylöspäin.
Sellaiset aikaansa seuraamattomat talvikot, _vuorrut_, ovat pyydykseen
joutuessaan hyvin laihoja ja huonoja, eikä niistä pyytäjä paljon
kostu. Jotkut lohet taas ovat niin päättömiä, että syksyllä, kun Tenon
kesävieraat oikeassa järjestyksessä ovat alamatkallaan, täysissä
tosissaan nousta hoseltavat ylöspäin. Tällaiset syksynnousijat,
_tsuentsät_, ovatkin vain mahoja kummittelijoita, joista ei kenellekään
ole suurta lukua, vaikka tsuentsä onkin hyvin lihava ja rasvainen kala.
Mutta Tenon oikea kesälohi on kumminkin kaikkein paras kala. Se on niin
makeaa ja rasvaista, että se hyvin pitää miehen kylläisenä ja sulana
pakkasellakin. Eikä missään ole, koko Teno sen kyllä tietää, parempaa
lohta. Taanankin kauppamies, Niilas Hansen, joka tunnetaan koko
Norjassa ja joka tuntee koko Norjan, on sanonut, että Taanan luossa on
parasta koko maailmassa, vaikka Norjassa on paljon jokia ja maailmassa
on paljon lohia. Vain inarilainen pitää omaa järvikalaansa parempana,
sillä se ei janota, vaikka sitä söisi paljonkin. Mutta jos Inarin ukko
pistää palasenkin Dädnun luossaa, rupeaa häntä heti janottamaan.
Tenolaista ei kyllä luossansa liikoja janota, vaan hän pyytää
ja syö sitä niin paljon kuin saa. Keväällä, heti kun jäät ovat
paenneet ja sameat villivedet vielä ovat vallassaan, rantalainen
käy ajoverkoillaan, _kulkutusverkoillaan_, vetämään tuoretta kalaa
talvipaastonsa päättimiksi. Kaksi venemiestä on silloin toimessa.
He laskevat virtaan, puoliväylään, etemmäksikin ulottuvan verkon,
jonka ulkopäätä ohjailee vedessä kelluva ristilauta ja rantapuolta
hoitelee veneen perämies, toisen miehen airoilla ohjaillessa
venettä. Teno työntää verkkoa alaspäin, samoin kuin venettäkin, jota
soutaja pysyttelee lähellä rantaa. Lasketaan, lasketaan... sitten
pysähdytään ja annetaan verkon väyläpään painua rantaan sekä korjataan
kalat, joiden varhainen kevätretki on päättynyt kulkuttajamiesten
kavalaan liikkuvaan surman aitaan. Sekä suvantoja että nivoja ja
koskia tenolainen ajaa verkoillaan, leveitä suvantoja laskee väliin
parikymmensyliselläkin aidalla, mutta kapeita koskia ja könkäitä hän
kalkuttaa vain seitsemä-, kahdeksasylisellä verkolla.
Hyvin tuotti kulkuttaminen entiselle tenolaiselle kevätlohta. Mutta
vielä paremmin Jumala antoi kalansa eksyä tenomiehen ajoverkkoon, jopa
soi hänelle vedenviljaa koko kesänkin, jos kalakansa kevätpyynnin
alkaessa kävi Maddajäyrin kirkossa Jumalaa palvelemassa. Siihen
oli helluntain kirkkopyhä varsin sopiva, ja seurakunnan papitkin
siitä muistuttivat. Johan Michael Stenbäck ilmoitti kansalleen
5. toukokuuta 1833: "Tästedes tuleva kokous pidetään Helluntaina,
joka sisälle lankee kolmen viikon perästä tästä päivästä ja odotan
minä teitä silloin yksimielisesti tänne Herran huoneeseen. Kuitenkin
toivon minä teidän tulevan jos Jumala meille siksi antaa venet-kelin.
Silloin alkaa teidän kalastamisenne-aika ja pitäisi teidän sentähden
halullisesti tulla Jumalan Templin — Häneldä onnia ja apua anomaan".
Mutta sitten, kun kevättulva on laskeutunut, pitkä Teno panee
pystyyn _lohipatonsa_. Patoja ilmestyy virtaan sadoittain, avarasta
suupuolesta aina ahtaille latvavesille asti. Niitä on rakennettu
niva- ja koskipaikkoihin sekä suvantoihin pitkin rantoja, aina vähän
päästä, joskus miltei aivan peräkkäinkin, milloin Suomen, milloin
Norjan puolelle. Ne on työnnetty rannasta aina puoliväylään, joskus
kauemmaskin, niin että nousijalohi saa mitä taitavimmin sukkuloida
ja keinotella päästäkseen mieluisille ylimaiden vesille. On oikein
ihmeellistä, että ainoatakaan vaeltajaa ennättää kaukaisen Angelin
rannoille tahi Jiesjoen vesille. Mutta Jumala, joka pitää huolen
lappalaisistaan, pitää myös huolen kaloistaankin. Hän sallii tämän
kalan joutua lappalaisen ravinnoksi, mutta tuon hän ohjaa kaikkein
vaaranpaikkain ohitse niin, ettei sitä ihminen voi estää. On monesti
nähty, että patoon joutunut lohi äkkiä ponnahtaa aidan ylitse ja
ui eteenpäin. Entiseen aikaan vesien vaeltaja oli vielä enemmän
tarvinnut jumalansa ohjausta, sillä vanhat lappalaiset olivat vetäneet
lohipatonsa yli koko väylän, niin ettei kalalle jäänyt vapaata
tietä ensinkään. Sellainen poikkipato, _rastä-puoddu_, oli ollut
m.m. Outakoskella vanhan rukoushuoneen seuduilla, Njuärbinjargassa
Jäggelvedjen luona, ja siinä olivat yhteisesti saalistaneet sekä
Suomen että Norjan miehet. Olipa patoon ollut osaa Utsjoen papillakin,
vaikka hänellä oli oma poikkipatonsa kirkon alapuolella, Utsjoen
Maddakoskessa. Mutta entisen papin jälkeläisellä, Högmanilla, oli
poikkipato Jomppalan alapuolella Patonivassa.
Tenon kalamiehillä on kullakin oma vanhastaan katsottu, "joka talolle
nimitetty" pyytöpaikkansa, johon saa rakentaa patonsa. Niinpä Angelin
Vuollin talolla on pato kylän yläpuolella, Hukkasaaren rannassa, ja
siitä alaskäsin järämän alla, Reikäkiven niskassa, on Lanton patosija,
Ranttilan ukolla on pato kotikoskessaan, Niittyvuopion Uulas-Uulan
Hansilla jonkin matkan yläpuolella asuinkenttäänsä. Samoin muutkin
padot ovat tavallisesti isäntänsä lähimailla.
Hyvin yksinkertaisen ja alkuperäisen padon lapinukko pystyttää,
samanlaisen kuin isätkin ovat laittaneet, ties kuinka monessa polvessa.
Palomestari istuttaa vain kolmijalkaisia, kivillä kuormitettuja
koivunrunkohaarukoita, _renkkuk_, virtaan — tahi tyynempään veteen
ainoastaan yksinäisiä patsaita — vähän matkan päähän toisistaan,
joko suoraan väylälle käsin tahi hiukan vastavirtaan kaartaen.
Renkkujen ja patsaiden varaan patomies rakentaa pystyrisuista tiheän
aidan, ja aidan selälliseen päähän pitkälleen ladotuista risuista,
koivunoksista ja lehtisistä latvuksista myötävirtaan juoksevan pitkän
johteen, _shuolluh_, tekaiseepa joskus koko padonkin päällekkäin
lyödyistä risuista. Aukottomaan risuaitaansa kohenpyytäjä virittää
toistakymmentä syltä pitkän, mutkalle lasketun _joddu-verkon_, toisiin
parikin verkkoa, joiden nieluun asettaa vielä lisäjohteet niin, että
lohi risukon takaisin käännyttämänä sukeltuu verkonmutkaan, jonka
perä- ja alapaulat on vetäisty yhteen, samoin kuin yläpaulatkin, niin
että on saatu säkintapainen povi. Tällaista aukotonta verkkopatoa
lappalainen sanoo _joddu-puodduksi_. Mutta koskipaikkoihin tenolainen,
varsinkin Inarijoen asukas, istuttaa _märti-puoddun_, mertapadon, joka
on samanlainen kuin verkkopatokin, mutta patoaidassa on aukko, johon
voidaan sovittaa vastavirtaan potkettu pitkä rysä, märti.
Pato pyytää kalaa yöt, päivät, ja lappalainen käy sen padolta
pyytämässä. Uulas-Uulan Hanskin sauvoilee pyytöaikana joka yöksi
patorannalleen turvekotaan vartioimaan, käyden yölläkin kokemassa.
Sillä Hans on huomannut, että lohi liikkuu ja menee pyydykseen
parhaiten kuuden ja kymmenen välillä illalla sekä taas aamulla
neljästä kahdeksaan. Ja kala pitää heti ottaa pois pyydyksestä, jotta
toinenkin pelkäämättä menisi. Sieltä nouseekin väliin kovalla tohinalla
oikein aikamiehinen, yli leiviskäinen _stuorra-luossa_, suurlohi,
koukkuleukainen _guatjim_ tai naaras _duövvi_, väliin vähäisempi,
leiviskäinen johtuu-luossa tahi puolileiviskäinen _luossa-juölgi_,
lohijalka, jopa joskus vain pikkuinen, muutamakilonen _diddi_. Hyviä
kyllä kaikki ja mieluista vedenviljaa. Entisaikainenkin lappalainen
kyllä ymmärsi suuren saaliinsa arvon ja otti pyytönsä kiitoksella
vastaan. Ainakin Jäyribainjargan pyytömies rukoili hyvää kalaonnea
ja taas kantoi kiitosuhrinsa jokirannan komealle seitakivelle. Mutta
Uulas-Uulan Hans, Niittyvuopio, astelee sellaisten kivien ohitse antaen
tunnustuksen vain taivaan Herralle. Hans saakin lohta paremmin kuin
moni muu. Kaikki näet eivät saa, vaikka pyytävätkin, jotkut eivät
saa juuri koskaan, vaikka heillä on aivan samanlaiset pyytöneuvot
kuin muillakin. Mutta toiset taas saavat kalaa, vieläpä jotkut,
"ihet ainuat", ovat sellaisia onnenihmisiä, että saavat aina. Sillä
Jumala antaa muutamille, mutta ei kaikille, eikä oikein köyhille ja
saamattomille Jumala anna muutakaan kalaa, mitäpä kun lohta. Ja "tämä
kyllä lienee sanottu Bibalissakin, johon on kaikki asiat kirjoitettu".
Onhan Bibalissa kyllä kirjoitettu kaloista ja kaikenlaisista
vesieläimistä, mutta lieneekö puhuttu suuresta merikäärmeestä, joka
kerran Tenon lohimiehiä piti suuressa pelossa ja vapistuksessa. Oli
hyvin uskallettua liikkua Tenolla, varsinkin öisin, sillä juuri
silloin, iltakahdeksasta aamukuuteen, meripeto oli menossa, vönkien
parikymmensylisenä hirviönä, milloin ylöspäin, milloin alaskäsin,
väliin poikkivesinkin, heitellen koukkua niin, että päivä katseli
alatse. Sen kyllä monet lapinukot näkivät, parhaiten ne rohkeat äijät,
jotka kerran myöhäisenä pyhäiltana seisoivat Kuahpiljoen luona hyvin
korkealla töyräällä, oikein uhalla huutaen ja meluten ja taajoen, vielä
vasiten ollen puettuina valkoisiin parseeleihin. Sillä ukot olivat
kuulleet, että merikäärme aina yrittää valkoisen olion kimppuun. Mutta
peto ei sittenkään tullut kovin lähelle. Eikä se koskaan erehtynyt
tenolaisen lohipatoon, ei sitä tavannut Puolmakin länsmannikaan,
vaikka pyssyineen etsiskeli, eikä se liioin puuttunut monilukuisten
lohimiesten ongenkoukkuihin. Ja viimein se omia aikojaan katosi. Jotkut
viisastelijat, jotka eivät edes olleet otusta nähneetkään, koettivat
kyllä uskotella, että Tenon merikäärme oli vain karkuun päässyt
stuorra-luossa, joka uitti perässään lohimiehen pitkää ongensiimaa.
Merikäärme ei — ainakaan tiettävästi — vahingoittanut tenolaisten
lohipatoja. Mutta kateelliset naapurit kyllä joskus saattoivat tehdä
sitäkin. Ainakin Andaras Helanderin, saman ukon, joka ensimmäisenä
asettui Paaduksen alapuolelle, Kuadnil-joen suuhun, lohipatoa pitkät
ajat pahoittiin niin kovasti, ettei se antanut mitään. Mutta sitten
Andaras kerran unissaan näki Piittus-äijän istuvan kahdareisin padolla
ja heti juoksi ja ampua pamautti niin, että Piittus putosi Tenoon. Kun
Andaras vielä katajoilla pieksi ja piiskasi sekä patoa että äijää,
niin pato kyllä rupesi ottamaan ja antamaan kalaa niinkuin ennenkin.
Mutta kun Oulas-Hans sattui rakentamaan patonsa "hiukan" kauemmas
keskiväylää, ja sai hyvästi luossaa, niin jo kateelliset kylänmiehet
kantelivat tämän länsmanille, joka tuli ja puratti padon. Siitä
kylänmiehet olivat mielissään, mutta Hansin pieni Birit-eukko itkeä
tuherteli, pyyhki silmiään ja päivitteli: "Eikö nyt jumalanmiehet
Suomesta tulisi ja auttaisi, että Kansikin saisi muutampia diddejä".
Mutta kun padot ovat oikeassa järjestyksessä rakennetut, saavat ne
pyytää kalaa koko kesäkauden, diddiä ja stuorra-luossaa tarvitsematta
kutsua jumalanmiestä avuksi. Vasta syyskuulla pitää padot purkaa pois,
vetää risut, vaajat, renkut ja kivet rannalle vartomaan seuraavaa suvea.
Kesäkuun lopulla ja heinäkuulla, kun kevättulva on kokonaan loppunut,
alkaa lohen pyytäminen _onkimalla_. Silloin koko jokivarren mieskansa
on ahkerasti "Tenolla" — tenolainen sanoo jokeaan lyhyesti vain
Tenoksi, Dädnuksi (= väylä, virta), ja joella olemista "tenolla"
olemiseksi; Inarijoella olijakin on "tenolla", sillä "vaikka joen
nimi onkin Inarijoki, niin se kuitenkin on dädnu, ja iso Patsjoki on
Patsvei-dädnu". Yökausin ja päivälläkin aamuhetkin ynnä iltapuolisin
Tenon mies soutelee nivojen ja koskien vaiheilla sekä suvannoilla,
missä nousulohi matkallaan levähtelee, soutelee, soutelee kuin tunnon
vaivoissa tuntikausia äänetönnä sinne, tänne uistaen onkeaan. Vuoroin
on soutaja lohen kuljettamana, vuoroin hän taas kuljettaa lohta, kunnes
hetki on täytetty, stuorra-luossakin vaipuu ja joutuu veneen viereen,
niin että terävä kalakoukku vain heilahtaa ilmassa, iskee kyntensä
kalan selkään ja kiskaltaa sen veneeseen.
Toiset lohimiehet liikkuvat vain kotivirrallaan, mutta toiset sekä
ylempää että alempaa keräytyvät hyvien pyyntipaikkojen lähelle
taloihin oikein viikkokausiksi asennoimaan ja "tappamaan" lohta.
Lukkarpaikankin pojat laskevat Levojoelle, Pihtiojalainen Jalveen,
Äimejoen Helanderit nousevat Aslak Helanderin kesäpaikkaan, ja
Rovakentän Helander, "Ulkomaan Iivari", sauvoo Gaavan taloon. Päivänsä
pyytömiehet nukkuvat talon aitassa tai ladossa, yönsä kellivät Tenolla.
Mutta yhdeksättäkymmentään nouseva Uulas-Uula Niittyvuopio laskee
jo juhannukselta Ylä-Jalven Yläkönkään niskalle, pystyttää rannalle
hurstisen laavun, rötistää koskenlaitaan pari-, kolmisylisen risupadon,
virittää siihen verkon ja sitten pyytää lohta ongellakin. Saaliinsa
ukko suolaa astioihin puun juurelle maakuoppaan, paistaa kalansa ja
keittää kahvinsa rannalla kivenkolossa ja joutoaikansa nukkuu laavussa
roukojen alla. Syksyyn asti Uula-äijä tuhertaa kalarannallaan, pimeinä
öinä vain nukkuu kuin kontio pesässään. Kalaa pyytäjä saa, väliin
kolmatta leiviskää painavia stuorra-luossiakin, vaikka joskus sattuu
käymään niinkin, että äijärukka luossan kanssa kamppailussaan horjahtaa
Tenoon. Mutta "Jumala on varjellut" vanhaa pyytömiestä, niin ettei Teno
ole vielä häntä ottanut.
Jokaisella lohensoutajalla on pieni lukollinen kiisa, jossa hän
säilyttää kalleutensa: monilukuiset Oulusta, Helsingistä, Oslostakin
asti tilatut, rahoja maksaneet lohionkensa. Mutta on joukossa omienkin
seppien tekemiä neuvoja, pyrstöuistimia ja lusikkapäitä. Uula Laitikin
Karnnjargassa laittelee kuparisia ja messinkisiä pyytöneuvoja
muillekin, samoin Lukkarin miehet Veätshagnjargassa ovat seppiä
rakentamaan monenlaisia uistimia. Englantilaisilta lohimiehiltä Tenon
mies on oppinut onkitaitonsa, ja onkilajeista sekä lohiuistimista
hän juttelee kuin paras pyytömies, osaten niitä aina asian mukaan
käytölläkin. Ja saa kalaa myös. Keskenkasvuisetkin Guttormin lohipojat
saattavat pika pikaa palata takaisin iltapyynnistään tuohatuksissaan
kantaen parileiviskäistäkin suurlohta. Ja samaa vauhtia pojat rientävät
uudestaan Tenolle. Juokseepa veljesten perässä nuorinkin vesa, joka
ei kyllä vielä kykene lohta tappamaan, mutta on mukana oppipoikana ja
harreja onkien harjoittelemassa. Toisinaan kyllä pyytäjiltä pääsee
hyväkin saalis karkuun, juuri kun on veneeseen nousemassa, viepä joskus
muassaan hyvän ja kalliin ongenkin. Mutta uusi koukku on kiisassa
varana ja entistä kiihkeämmin heitetään se veteen.
Mutta kun syksyn hämärät yöt saapuvat, tenomiehet lähtevät taas
käyttämään ajoverkkojaan, jopa oikein koko joukolla. Suomen ja Norjan
puolen lappalaiset yhtyvät samaan kulkutukseen, jamaavat verkkonsa
yhteen yli joen, hoidellen sitten pyydystään veneestä käsin kummastakin
rantapuolesta sekä keskijoelta. Hyville kulkutuspaikoille, Piltamoon,
Alakönkäälle, Sirman seuduille, keräytyy toisinaan useita venekuntia.
Silloin ruvetaan sovinnossa vuorotellen ajamaan verkkoineen alas,
kulkutetaan koko yö ja työnnetään kalat yhteiseen kasaan. Aamulla
sitten jaetaan saalis yhtä moneen osaan kuin veneitä miehineen on
pyynnissä, ja määrätään arvalla, kuka minkin osan saa. Pyyntimiehet
valitsevat rannalta kukin oman merkkikivensä yhteiseen kasaan, josta
syrjässä ollut mies asettelee ne kalaosien viereen, siten merkiten
kullekin omansa. Mutta sattuupa jaettaessa osa joutumaan juuri omalle
kohdalle, on se huono merkki. Tyytymätönnä kalamies päivittelee: "Emme
taida enää saada kalaa, kun noin sattui juuri nokan alle".
Mutta kun syksyn yöt oikein pimenevät, tenonukot kummaltakin rannalta
lähtevät yhteiselle _goldemille_. Silloin jamataan raskaiksi kivitetyt
verkot poikki joen, takapaaluja vasten, ja sitten kaukaa yläpuolelta
lähdetään toisella poikkiverkolla miehissä ja veneissä ajamaan
alaskäsin samalla tavalla kuin kulkuttaessakin. Ajetaan alla olevaan
patoverkkoon asti ja kierretään ajoverkolla sen viereen karsina, josta
sitten nuotalla kaivetaan esiin kaikki kalat. Tämä pimeän syysyön
salakähmäinen kalansaalistus oli varsinkin vanhojen tenomiesten
mieluisimpia ja tuottavimpia pyyntejä. Monissa sileäpohjaisissa
suvannoissa ajoverkko liikkui ennen varsin ahkerasti. Vahdit vain
olivat kahden puolen vartioimassa, ettei kukaan syrjäinen päässyt
ukkoja yllättämään. Inari- ja Kaarasjoen yhtymiltä entiset äijät
vetivät verkkoaan penikulman matkan aina Biesnjargaan asti, samoin
taas Ailigasnjargasta lasketeltiin verkkojen kanssa alaskäsin Andaras
Lukkarin kesäpaikan seuduille. Vanhoja hyviä goldim-paikkoja oli
myöskin pitkä Kesäsuvanto Pihtijoen alapuolella ja Suoppasuvanto
Levojoen luona sekä Gortshamin ja Äimejoen välinen suvanto.
Paljon kesän mittaan Tenon lohta nostetaan, mutta se ei silti, joskin
entisestä yltäkylläisyydestään on kovin vähentynytkin, lopu, "vaikka
ihmiskunta sitä tappaa koko kesän, muutamat alhaalla niin, että oikein
rikastuvat". Vähän kyllä Tenon mies saattaa myydä hyvää lohtansa,
sillä kaikilla on kalaa kylliksi, Ruijan rannoilla liiatenkin.
Entisaikaan sentään vietiin Outakoskelta asti lohta Tenonsuun
juhantiusmarkkinoille, ja nytkin monet Ala-Tenon porvarit toimivat
lohen ostajina. Hans Laitillekin jo saa kaupata kalansa, samoin Sirman
Hansille sekä Vanasgiedden Klemetille, ja sitten pitkin jokivartta on
rahaporvareita: Alleknjargan Jounas-Niilan Aslakka, Horinan Niilas,
Suoppanjargan ja Seidan Tapiot, vieläpä Maskjoen Andaras Pihtikin tekee
lohikauppoja ja Olli Koskamokin ostaa ainakin omiksi tarpeikseen.
Pyydettäessä vikaantuneet lohetkin saa kyllä menemään kauppiaille
täydestä kalasta, kun vain taitavasti paikkaa vertyneen kohdan
terveellä lohenkappaleella. Mutta Yli-Tenon miehet eivät enää paljon
kulje kalatarjoilulla, vaan enimmäkseen itse syövät saantinsa. Suolaan
lohimies painaa kalansa sekä osan saaliistaan kuivaa — entisaikaan
lohen pääpuoli syötiin tai suolattiin, mutta pyrstöpuoli kuivattiin.
Ainakin 50-60 kg taloa kohden suolataan lohta talvivaroiksi, mutta
monet ahkerat ja taitavat pyytömiehet saavat kesäkautena Tenon
komeata kalaa kolme, neljä, jopa viisikinsataa kiloa. Lihavaa
punaista lohtansa, toisinaan kovin kesäytynyttä, Tenon asukas syö koko
talvensa. Mutta kevättalvella oma kala jo rupeaa puuttumaan, ja sen
tilalle nousee Ruijasta tuotu merikala, turska ja saita. Mutta koko
kesänsä tenolainen syö vain lohta ja muuta hyvää kalaa.
Tätä muuta hyvää kalaa, erinomaista harria, samoin kuin kolmattakin
mielikalaa, siikaa, pyydetään verkoilla ja nuotalla pitkin kesää.
Verkot, niin tavalliset kuin patoverkotkin, saavat kyllä pyytää yötä
päivää, vaikka pyhisinkin, ja nuottaa vedetään aina silloin tällöin,
milloin arvellaan kalaa lähtevän. Nousee joesta harria ja siikaa, jopa
syksyllä taimentakin, joka Jäämerestä on lähtenyt Tenoon vierailemaan.
Joskus tapaturmasta tulee pyydykseen haukikin, ja tämä on ainakin
huonoksi kalaonneksi, ellei suorastaan pahemmaksi onnettomuudeksi.
Guttorm-ukkokin kerran sai hauen, eikä heittänyt sitä takaisin Tenoon.
Ei kyllä ukko enää muista, sattuiko sinä vuonna mitään onnettomuutta,
mutta kova tauti on äijää sen jälkeen jäytänyt. Paras on siis olla
haukea ottamatta, vaikka Teno sitä tarjoisikin. Voi tulla mitä hyvänsä
ikävyyttä.
Eikä liioin ole hyvä lauantaina kuuden jälkeen mennä nuottineen
Tenolle, jos tahtoo ikävyyksiä välttää. Andaras Porsangerkin oli kerran
lauantai-iltana nuotalla, kun Kaarasjoen länsmanin assistentti sattui
soutamaan ohitse. Tämä oli niin kelvoton, että juorusi asian Utsjoen
länsmanille, joka olisi tuominnut Andaraksen suuriin sakkoihin, mutta
onneksi sattui olemaan armovuosi, koska keisarille oli syntynyt poika,
ja Andaras pääsi pelkällä säikähdyksellä. Nimismies oli kyllä hyvä
tuttu, jopa väärtikin, mutta "laki menee keinoansa eikä armahda, vaikka
tuomari armahtaisikin".
Mutta tunturijärvissä saa kyllä pyytää kalaa vaikka pyhäpäivätkin,
sillä Kaarasjoen länsmanin assistentti ei siellä kuljeskele asioillaan,
eikä liioin ole lähellä pahansuopia naapureita, jotka myöskin
saattaisivat käydä kantelemassa. Vaikka vähän kyllä tenolaiset
turvautuvat tunturijärviinsä. Jumalan hyviä, ja kauniita järviähän
ne kaikki ovat ja kaikille lappalaisille hyväksi annettu, niin että
niistä saa pyytää, kuka vain haluaa. Sellainen on isohko kaunis
Luomusjärvikin, joka on aivan tunturien hoidoissa parin penikulman
päässä, Ruöhtudoaiven takana. Sinne kyllä toisinaan Kangasniemen,
Rovasuvannon ja Outakosken seutujen tenolainen käy kalalle, saattaapa
joskus tenotalon emäntäkin apulaisineen astella sinne kontti
selässä. Viikkokauden kalamiehet asustelevat tunturijärven
turvekodassa, iltaa, aamua laskien ja kokien verkkoja, saaden ja
suolaten hyvää rautua ja taimenta talven varaksi. Lukottomaan
turvekotaan heitetään kala-astiat odottamaan talvea, jolloin ne
poroilla noudetaan kotiin. Liian vähän ripoteltu suola ei kyllä ole
voinut varjella turvekotaankaan kätkettyjä kaloja kesäytymästä. Eikä
ole tarvinnutkaan, sillä vähän kesääntyneenä maistuu tunturijärvenkin
kala vielä paremmalta.
Mutta pikku lompolostaan Tenon rannalta, aivan kesäkotinsa viereltä,
Guttormin ukko ei viitsi vaivautua vetämään kalaa, vaikka tietääkin
järven ihan porisevan muikkua ja pikku siikaa. Poriskoon vain, mutta
Teno antaa lohta, harria ja isoa siikaa.
Utsjoen itäisillä tunturijärvillä tenolaiset eivät juuri kalastele.
Veätshagjäyriä ja Tuolbajäyriä käyttävät kalavesinään "Utsjoen sisällä
asuvaiset" Aikiot, Inarin järvikansan jälkeläiset, Leppälän, Ollilan
ja Mieraslompolon asukkaat. Jo vanhastaan Aikioiden suuräijä, Sauvan
Piettarin vävy, Ollilan Paksujalka, kävi Veätshagjäyriä ahkerasti
pyytämässä, ja yhtä ahkerasti vieläkin vanha Ollilan Piettar ja nuori
Leppälän Uula liikkuvat samalla järvellä. Miehillä on kalapirtit
järvenrannalla, ja kesäisin he oleskelevat erämaassa toisinaan
kuukausittain, syksylläkin aina lumiin saakka. Verkkoja ukot vain
käyttävät pyytöneuvoinaan ja saavat enimmäkseen siikaa, joka on järven
valtakala, mutta antaa vesi heille harria ja haukeakin. Kalamajassaan
erämiehet asustelevat, pyhäpäivin ja muinakin joutohetkinä he
vuorottain lueskelevat ääneensä Raamattua, Salmakirjaa, Andelinin
postillaa sekä kirjaa "Sielu ja Jeesus puhuvat", ynnä muita hyviä
kirjoja.
Mutta kaukainen tunturien kiertämä Puolmakjäyri on omien rantalaistensa
kalavesi. Vain pari, kolme talonsavua ison järven autioita rantoja
elähdyttää, muuan Aikio täälläkin savustamassa sekä vanhan porolapin
Länsmanin perikunta. Siialla ja harrilla järvi rantakansaansa ruokkii
ja syksyisin taas antaa heille hyvää muikkua, _reäskaa_, talvikalaksi.