Suuri Teno ajaa halki koko perimmän Lapin laajan tunturimaan. Lähtien
Maanselän vedenjakaja-erämaista, Jäämeren ja Lannanmaan vesien
rajaseuduilta, se taivaltaa Taka-Lappia neljättäkymmentä penikulmaa,
kunnes päätyy suureen Jäämereen. Tunturien päivättömällä puolella,
jota vain kesäyön auringon hiljainen punerrus sivelee ja talvisten
taivaanvalkeoiden kumma loimu kohtaa, Tenon kaukaisimmat haarat,
_Skietshem, Njuolas- ja Bauhtajoet_ sekä monilukuiset muut pienet
alkupurot nuorekkaina kuohuvat, kunnes _Inari- ja Kaarasjokina_
yhtyvät valtavaksi _Dädnuksi_, Tenoksi. Päin pohjoista, kuin entisten
noitien taikavirrat, käy jo alkupurojen veto, ja samoin sitten
päätenokin miltei koko matkansa pitää pääsuuntanaan ilmojen pimeintä
ja ankarinta puolta sekä kylmää Jäämerta. Ja kiire on pitkän erämaan
juoksijalla. Sadoin kerroin se kiihtyy nopeaksi nivaksi, kymmenisti
hyppelee kohisevana koskena ja pari, kolme kertaa kuohahtaa kiivaaksi
äkäpäiseksi könkääksikin: Ala- ja Yläkönkäässä sekä Inarijoen
kapeassa köngäskurussa. Äkäisiä mutkia virta heittelee, kahmaisten
matkaansa kappaleen pehmeää hiekkatöyrää milloin Suomen rannasta,
milloin Norjan maaemästä. Mutta kun joskus rannat kohoutuvat jyrkiksi
koviksi kallioiksi, täytyy virran ähistä omassa uomassaan. Korkeat
hiekkaiset rantatievat vartioivatkin melkein myötäänsä virran juoksua,
useasti työntyen veden vaiheelle. Mutta monesti myöskin lukemattomat
paljaslakiset vaarat yhtyvät rantavartioon, ja kerran itse pyhä
Ailigastunturikin astuu erämaan vaeltajan vierelle. Nuvvuksessa sen
jylhät ja jyrkät korkeudet käyvät kiipeemään heti virran ääreltä, ja
Ailigasnjargassa tunturi kuuntelee kosken kuohuja aivan Lasse Pokan
asuntokentän tauksilta, samalla kuin vastaista rantaa vallitsee korkea
Kualssinjunni. Ihan vieriltä katselee Tenoa toinenkin pyhä tunturi,
Utsjoensuun Ailigas, mutta Eliastshohka Veätshagnjargassa työntyy niin
tuttavaksi, että kosken kuohut huuhtelevat sen kivisiä perusteita.
Miltei pystyinä ponnahtavat Eliaan kalliopahdat kymmenien sylien
korkeuteen, jylhinä ja harmaina tunturiväylän vartijoina. Mutta kaukaa
kaikkien pienempäinsä takaa katsoo suuri Rastegaissa sekä muut Ruijan
gaissat.
Mäntymetsien mailla Teno syntyy, koivuoutain valtamaita se kulkee
pisimmät taipaleensa, ja alastomien kalliopahtojen katsoessa se
katoaa Ruijanmereen, työntäen tummat saivovetensä Jäämeren suolaisiin
vihreäharjäisiin aaltoihin. Ja koko erämaan matkansa se vaeltaa
lappalaisten mailla. Tenolaiset asuvat tämän lapinvirran varrella.
Niinkuin Inarin suuret järvet ovat vetäneet äärilleen miltei kaikki
inarilaiset ja kasvattaneet heistä rantamailla viihtyvän järvikansan,
niin on valtava Tenokin kutsunut varsilleen enimmän osan Utsjoen
lappalaisia, opastaen heidät toimekkaiksi jokirantalaisiksi. Jo
silloin, kun inarilainen vaatimattomana ja omia aikojaan eleli
järviensä piiloissa, utsjokelainen souteli ja aherteli Lapin suurella
kulkuväylällä, tullen tuon tuostakin kosketuksiin liikkuvan maailman
kanssa. Sillä Tenoa myöten kävi ennen, ja käy vieläkin, koko jokivarren
matka sekä kesällä että talvella. Milloin mennään Maddajäyrin
kirkkopaikalle, milloin Kaarasjoen suureen kirkonkylään, milloin
lasketaan alas Ruijaa ja Jäämerta kohden ja taas takaisin. Se on
Norjan puolenkin kulkuväylä. Iso Kaarasjokikin sitä monesti vaeltaa,
ja Ruijan posti, tehdessään laajan tunturimaa-mutkan Kaarasjoen kautta
Jäämereltä Jäämerelle, laskee ja sauvoo Tenoa aina Puolinakin kirkolle
ja Suoppanjargaan asti. Silloin tällöin joku lantalainenkin joutuu
vaeltamaan Taka-Lapin vanhaa valtaväylää.
Tenolainen, valtaväylän vanha vartiomies, onkin mielestään jo
koko maailman viisas köyhän ja vähäpätöisen järvikansan rinnalla.
Tshorgashnjargan noita kyllä pilkkajoiussaan soimasi utsjokelaisia
"Otsjohka skoarre-muoddak'eiksi", Utsjoen kinnipeskeiksi, mutta
tämä on tapahtunut jo niin vanhaan aikaan, ettei sitä enää kannata
muistellakaan. Se oli ainakin jo silloin, "kun utsjokelaiset, vaikka
olivatkin kristityitä ihmisiä, olivat vielä niin eksyneitä, etteivät
käyttäneet paitaakaan" — enempää kuin muutkaan "eksyneet" lappalaiset.
Mutta nyt Utsjoen lappalaiset ovat niinkuin kaikki muutkin kristityt
ihmiset, jopa viisaammukset kaikista Taka-Lapin asukkaista, sellaisista
kuin Kaarasjoen "ylpeät", Koutokeinon "vorraniibit" [veriveitset],
Avjovaaran "gibmipollut" [kiimajoukot] ja Varenginniemen "tshermak
kuhkemus ruovgad" [kermakat kauimpaa roukuvat], puhumattakaan
Läijisvuonon tihkiturkkisista ja mädänneistä "jaaroista", jotka ovat
kaikkein huiluimpia ihmisiä, sekä Porsangerin merilappalaisista, jotka
kirkossakin papin parhaillaan toimiessa vain istuvat ja tuhnaavat ja
jyrsivät kapakalaa keskustellen: "Juo lek dievdnasin? — Naa, im lek
monnom, muhto aikum galle". [Joko olet käynyt Herran Ehtoollisella? —
Naa, en ole käynyt, mutta aion kyllä.]
Tenolainen saattaa ylpeillä jo kielestäänkin. Inarilainen,
pehmeän kielen sievästi haastaja, sanoo kyllä tenolaisen — ja
tunturilappalaisen — puhuvan karkeankovasti ja kolinalla, ja
utsjokelainen itsekin tietää, että "meidän kieli on raskas kieli",
mutta "me puhumme oikeaa kieltä niinkuin täällä puhutaan", sillä
"mii kiela lee dego girjest lee", meidän kieli on niinkuin kirjassa
on. Utsjoen puhe on nimittäin hyvin samanlaista kuin lapinkielisissä
kirjoissa enimmin käytetty Norjan-Lapin murre, utsjokelaiset "ei muuta
kuin venyttävät vähän pitempään vain puhettaan". Jopa tenolainen pitää
kieltään parempana darokieltäkin, norjaa, joka hänen mielestään on
"keuha kiela". Siinä kun hänen tutkimustensa mukaan "on monta sanaa,
jotka sanoo samaa... Ja se on otettu lapista ja suomesta... ja
sentähden se on keuha kiela".
Muutenkin Tenon tarpojat ovat erilaista lapinrotua kuin Inarin järvien
soutajat. Entiseen aikaan, 1750:n vaiheilla, merkittiin Utsjoen
seurakunnan pieneen, muutama-kymmenlehtiseen kirkonkirja-vihkoseen
viidettäkymmentä kotakuntaa. Siinä nähdään lukusorkkineen ja
ripilläkäynti-merkkeineen enimmäkseen sukunimetöntä joukkoa:
Pehrssonia, Påhlssonia, Nilssonia, Jonssonia, Aslakssonia,
Klemetssonia, Mårtenssonia, Rasmussonia ja Olofssonia. Mutta on
joukossa sentään joku sukunimellinenkin, kuten Guttorm, joka lienee
saanut nimensä Guttorm-äijästä — vanhin kirkonkirjan Guttorm on
Guttorm ja Pehr Olofssonin isä, 1662 syntynyt Olof Pehrsson Guttorrn.
On kirjassa myöskin kuulu vanha lappi, Päiviö (Anders Pehrsson s.
1688), sekä muutamia muita vanhoja lapinsukuja, _Inger, Paut, Taita,
Paavi,_ vielä _Pieti, Nicki ja Laitikin_. Melkein kaikki nämä entiset
alkuasukas-suvut vanhoissa nimissään ovat jo Utsjoelta hävinneet,
menneet Ruijaan, Kolttaankin ja muualle, tai muuten loppuneet. Mutta
Guttormin jälkipahna on vieläkin pystyssä, jopa kaikkein lukuisimpana
jokivartelaisten joukossa. Samoin Laidinkin perikunta asuu vielä
vanhoja kenttiään levittäen sukupuutaan pitkin Tenoa, jopa Tenon
toisellekin rannalle. Laidit kertovatkin esi-isänsä, "Laites-Aanundin",
satoja vuosia sitten saapuneen Suomesta Kittilänmaasta tahi
jostakin Suomen Laitilasta. Vanhimpana Laiti-ukkona nähdäänkin
kirkonkirjoissa Anund Niilanpoika, joka on syntynyt 1688. Mutta
hävinneiden sukujen ja nimien tilalle on noussut uusia sukuja, ja
entiset nimettömät isänsä-pojat ovat ansainneet ja saaneet sukunimen.
Muuan, 1675 syntynyt Pehr Pehrsson, "Pieras-Piera", veisaili kirkossa
itselleen ja jälkeläisilleen sukunimen Klockare, _Lukkari_, jopa
niin vahvasti, että Lukkareita elää vieläkin Utsjoella. Veätshagjoen
suussa on vanha, 5-6-taloinen Lukkarikylä useine Lukkareineen,
ja seurakunnan hiljakkoin kuollut, yli 80-vuotias edelläveisaaja,
Jousep Lukkari, oli vanhan Pieras-Pieran ansaitseman nimen ja viran
pitäjä. Muuan toinen Pieras-Piera, syntynyt 1713, paukutti Lapin
katekeetta-koulumestarina niin voimallisesti, että sai papin kirjoihin
_Katekeetta_-nimen, joka on pysynyt jälkimiehillä aina näihin asti,
viidenteen, kuudenteen polveen. Monet nimettömät saivat myöhemmin
sukunimen asuinpaikkansa mukaan. Niinpä eräs _Outakoskelle_ asettunut
Pieras-Piera, syntynyt 1725, ristittiin Outakoskeksi, kun taas
hänen pojastaan, Pieras-Klemmasta, joka siirtyi ylemmäksi Nillukan
rantakentälle, syntyi _Nillukoita_. Mutta toisen pojan, Pieras-Niilan,
perillisestä, Karigasjoen seuduille asettuneesta Niilas-Uulasta, kasvei
Niittyvuopioiden joukkokunta. Nuorgamin kotamaalla asuva kalalappi sai
nimekseen _Nuorgan_ (Norgan, Nuorgam). Toisia sukuja sekä nimiä saapui
Inarista, Ruijasta ja Ruotsista. Ruijasta tuli varsinkin poromiehiä,
Inarista asteli _Aikio, Paltto, Valle, Sauva, Mattus ja Morottajakin_,
ja Ruotsin-Lapista kerrotaan koituneen vanhan _Pokka_-ukon, jonka
viimeinen jälkimies elää vielä Lasse-Pokkana Ailigasnjargassa.
Porsangerista sanotaan jutaneen _Vestin_, jota vielä tavataan
Tenolla, ja samalta Jäämeren vuonolta polveutui lantalaisrotuinen
_Porsanger_-ukkokin, Pieras-Klemma, joka jätti jälkeensä koko pahnan
Porsangereita.
Onpa Tenon mailla muutaman papinkin jälkijoukkoa, ja tunturien
hengessä on sielunpaimenesta lähtenyt haara, saadessaan yhä ja yhä
uutta lapin verta, paisunut monikymmensieluiseksi lapinsuvuksi. Suuri
tokka "Heugmanneja" sai alkunsa entisen papin David Högmanin ja Maria
Garvolian pojasta, nimismies Högmanista, joka jäi lapineläjäksi.
Utsjoen ensimmäisen papin, Anders Hellanderin sukulainen, joku
rakennusmestari Anders Abram Hellander, maatui emäntänsä, Sofia
Ekengrenin, kanssa kokonaan Lappiin, ja heistä juontuu Tenon
Helanderien monipäinen sukukunta. Mutta Holmbergien sukujuurta eivät
papin kirjat täysin selvittele. Sen vain, että Nuorganin Mihkelin
tytär, Birit, "Mikku-Bigga", joka meni emännäksi Inarista tulleelle
Sauvan Andaras-Jussalle, "Kontti-Hannulle", on ensimmäisen Holmbergin
äiti, mutta isästä ei ole tietoa. Tämä Johan Vilhelm Holmberg
eli sitten Nuorgamissa seksmannina niinkuin isäpuolikin, vieläpä
lisäksi porvarina. [Tenolla kerrottu tarina, että Holmbergit olisivat
kirkkoherra Stjerncreutzin jälkeläisiä, ei ole tosi. Miggu-Biggan
poika, J.W. Holmberg, on syntynyt 1820, ja Stjerncreutz, s. 1809, tuli
Utsjoelle papiksi vasta 1845.]
Näin on suuren Tenon satapäisessä kansassa sekä lapin- että lannanverta
monikertaan sekaisin seulottuna ja saatuna joka ilmansuunnalta,
pappeja, inarilaisia ja tunturilappalaisia myöten.
Mutta monissa paikoissa Tenolla on jo ennen nykyisten eläjien tuloa
asunut toista kansaa. Niinpä Lukkarpaikankin törmillä, Valjasjoen
lähellä, on useita entisten asujainten kotasijoja. Vanhat ovat
muistelleet, että lapinsukua, "selviä lappalaisia", on siinä ennen
asustellut, ja "siitä on ainakin kaksisataa vuotta". Sitten vasta
"oikea ihmissuku" saapui paikalle, ensinnä joku Jooreppi-äijä, joka
asui jonkin aikaa turvekodassa, kunnes muutti Ruijan puolelle, ja
sen jälkeen Sammel-ukko, joka rakensi paikalle hirsikömmänän. Tämän
hävittyä tuli viimein Guttormin lukkari Oula vallaten koko kentän
omiin nimiinsä. Samoja selviä lappalaisia lienee asunut muissakin
vanhoissa autiokentissä ja kotasijoissa, mutta muutamista "ei tiijä
muut kuin Jumala", minkälainen äijä missäkin kentässä on möyrinyt,
ennenkuin se on saanut oikeat eläjänsä. Ei tiedetä, kuka on Laitinkaan
kentän laidassa asustellut, mutta kotasijoja siinä vain on. Oli kyllä
kerran, kun Laiti-ukko kuokki peltotilkkuansa, outo mies tullut unissa
torumaan, että rupesit hänen taloaan hävittämään, ja toisen kerran
taas Laitin tyttö oli hilloja poimiessaan nähnyt ruskean, "tervalla
kuivatun" ruumisarkun, joka kuitenkin yhtäkkiä oli hävinnyt. Mutta
Gaavan talon lähellä olevan Kivikosken vanhan kotasijan entinen
eläjä oli kerran valkoisena vaarina tullut Uula Helanderille unissa
muistelemaan, että hänen nimensä on Kirkas ja hänet on vainolainen
polttanut kotineen kaikkineen. Nuorgamin muinaisilla kotasijoilla
kerrotaan vanhaan aikaan asustelleen Vuoinga-Erkin, ja Nuvvuksen
tienoilla oli majaillut entinen Stuorra-Jouni, iso ja peloton
lapinäijä, joka kerran oli sivakoilla laskea huijauttanut Tsihkagurraa
myöten Ailigastunturin harjalta alas Tenolle, niin että suksenjäljet
vieläkin näkyvät kurussa. Ankaraa vauhtia Jouni oli luikunut, väliin
jalkapuolellakin seisten ja vain keskimyötäleen suuressa luokassa
hätääntyen, niin että kalliossa yhäkin tuntuu musta jälki. Ruijan
puolelle, Iikkajoelle, sivakka-lappi oli sitten lähtenyt ja kaatanut
siellä niin suuren petäjän, että sen rungosta oli tullut talo, oksista
suuria sahatukkia, oksain oksista hirsiä, oksain oksain oksista veneen
emäpuita ja niiden oksista veneen perä- ja kokkapuita sekä niiden
oksista veneen kaaria. Ruijassa sanotaan Jouni-äijän sukua tänäänkin
asuvan, ja Ailigasnjargan luona Kualssinjunnin rinteellä kasvaa vielä
toinen Stuorra-Jounin suurpetäjä, joka on tyvestä ympäri mitattuna
puolikolmatta Lasse Pokan syltä.
Stuorra-Jounit ja Vuoinga-Eerikit ja muut vanhat lapit ovat Tenolta
hävinneet, ja uutta lappia on tullut vanhoille kentille. Pitkin koko
Tenoa asukkaita onkin aina vähän päästä, alkaen Inarijoen Angelista,
jonka sekarotuiset, Enontekiön Peltovuoman sekä Koutokeinon kautta
saapuneen Lanton Jussan jälkeläiset, Eirat ja Lantot, mieleltään ja
kieleltään lukeutuvat tenolaisiin, vaikka nimi onkin Inarin papin
papereissa. Mutta vasta Utsjoen rajalta alkaa oikeiden tenoihmisten
valtakunta, ja ensimmäisenä on vastassa muuan vanhan Laiti-suvun
jälkimies, vaikka muita Laiteja tavataan vasta alempana, Parssissa,
Nuvvuksessa sekä Utsjoen suun alapuolella, Kamnjargassa, missä
Laidit askaroivat jo ainakin viidennessä polvessa. Laites-Aanundin
pojanpoika, 1756 syntynyt Mahti-Aanund, oli siihen nostanut kotansa
ja samalla kentällä oli sitten asunut ja kalastellut Aanundin poika
Hans, ja Hansin poika Hans, ja siinä edelleen elävät Hansin pojat
Hans ja Uula perillisineen. Mutta vanhan Mahti-Aanundin veljen,
Mahti-Sammelin, jälkimiehet menivät ylöskäsin Parssiin ja Nuvvukseen
Tenoa kansoittamaan. Ja Laiteja asuu Tenon mailla, Suomen puolella,
nykyään neljäkymmentä henkeä. Sitten on kullakin sukukunnalla oma
vanha valtapiirinsä. Niinpä Outakoskien jälkeläisten Niittyvuopioiden
rantamaa ulottuu Kuoppanivasta Kangasniemen ohitse alas aina
Kaarasjoen suun vanhaan Uulas-Uulaan asti ja käsittää heidän väkensä
kolmattakymmentä sielua. Helanderien hallussa taas on koko jokiranta
Utsjoen suusta ylös Paadukseen saakka, onpa pari ukkoa sauvonut vielä
ylemmäksi, Rovasuvantoon ja Iskuraksen äärelle, kansoittaen Suomen
rannan lähes 70:llä jäsenellään, lisäksi vielä antaen sukua Norjan
puolelle. Yli kolmikymmenlukuisen Lukkari-suvun vanha kotimaa on
Lukkarikylä Veätshagnjargassa, ja siitä on joku Lukkari kohonnut
ylemmäksikin jokivarrelle, muuan Utsjoen suun seuduille ja muuan
aina Piessjoen suulle. Porsangerien pääpaikkana on Akkukoski, josta
he ovat saaneet Tenon rannoille puoliväliin neljättäkymmentä isoa ja
pientä Porsangeria, ja Guttormeja on pitkin jokivartta Lukkarpaikassa,
Nuvvuksessa, Paaduksessa sekä Utsjoen suun alapuolella parissa,
kolmessa rantakentässä, aina Ala-Jalvessa asti niin runsaasti, että
heidän nimissään on yli 70 sielua. Holmbergejä on vain kolmattakymmentä
ja heidän kotiseutunaan ja asuinmaanaan on Suomen pohjoisin kylä,
Nuorgam, Puoltoakin kirkonkylän naapuri. Katekeetoilla, kirkonmiehen
jälkeläisillä, on asuntona Talvadaksen vanha kirkonpaikka, ja
tämännimisiä utsjokelaisia on vain kuusi henkeä. Inarin lähtöiset
Paltot, kuusi, seitsemän perhettä, asuvat enimmäkseen köyhinä
muukalaisina, nelikymmenlukuisena väkenä muiden joukossa siellä täällä
pitkin rantaa Uulas-Uulasta alaskäsin. Ruijalaisen jälkimies, Vest,
elää perheineen Rovasuvannossa ja muuan vanhan Norganin jälkeläinen
asuu Nuorgamin kylän yläpuolella. Högmanit eivät kuulu tenolaisiin,
vaan he elelevät entisillä maillaan Utsjoen "sisällä" Jomppalassa,
eikä Maddajäyrin pappilan kirjoissa ole koko vanhan papin pahnaa
enempää kuin toistakymmentä ihmistä, koska poromiehiksi muuttuneet
Högmanit ovat muuttaneet muualle. Utsjoen latvoilla ja latvavesillä
asustaa Inarista tulleiden Alkioidenkin jälkijoukko nelikymmenisenä
järvikansana.
Tenon korkeat karut rantatörmät eivät kyllä juuri ole aiotut ihmisten,
ei lappalaistenkaan, asuinsijoiksi. Mutta sinne tänne mutkapaikkoihin,
rantavaarojen ja luokkien vierille, joki on luonut matalahkoja
tasamaita ja kuolpanoita, ja monilukuiset, penikulman, parin kolmen
pituiset pienet tunturijoet, jotka iloisesti kohisten laskettelevat
jyrkkiä myötäleitään, ovat suupuoleensa rakennelleet ja tasoitelleet
kuin vartavastisia asuntokenttiä, jopa muutamat, niinkuin isohko
Karigasjoki, luoneet suuren sievän suistomaankin.
Vähään tyytyvä lappalainen on omistellut parhaita rantapaikkoja sekä
raajinut niihin asuinsijansa. Ja vähän pyytävälle on annettu paljon:
edessä rantatöyrään alla on komea kohiseva koski, vieressä pieni
soliseva tunturipuro, ympärillä matalien tunturikoivujen viheriä
metsistö ja takana taivaita hipova tunturi, jonka laelta saa katsella
koko tenolaisten valtakuntaa sekä Tenon takaista erämaata, missä
kymmenet ylpeät gaissat pitävät isännyyttä. Mutta laajojen järviensä
ja jänkiensä hengessä asuva inarilainen ei kyllä ihaile tenolaisen
tunturimaata. "Se on ruma maa", Inarin ukko saattaa paneskella, "se on
joka paikasta yhtä rumaa... ei ole muuta kuin tuntureita... vaaratkin
niin jyrkkiä, ettei pääse tuntureihinkaan... Kauniimpi paljon on
Inari".
Reppänäkattoinen, koivunrisu-permantoinen turvekota oli tenolaisenkin
entisaikaisia asumuksia, ja vieläkin joku alokas pyrkiessään
hirsipirtin isännäksi viettää vaihtovuotensa pienessä turvegammissa,
joka kyllä on jo saanut lämmityslaitoksen nurkkaansa sekä lasi-ikkunan
seinään ynnä laudoista ladotun lattian. Pienenlainen on tenomiehen
pirttikin ja lapintalojen tapaan useinkin porstuaton. Suoraan
ulkoilmasta siihen vain työnnytään, pakkasen ja lumipyryn puhaltuessa
kintereillä aina peräseinään asti. Vanhat pirtit ovat vain matalia
lapintupia, joiden tuohilla tiivistetty, turvemättäillä peitetty
vesikatto on samalla lämpöisenä kattona, ja ovinurkkaan on kasattu
harmaa lapintakka. Mutta uusien pirttien mestarit — tenolaiset
ovat melkein järjestään omia rakennusmestareitaan — ovat jo paljon
suurellisempia. Rakennus on nostettu entistä korkeammaksi, niin että
pirtin yläpuolelle on saatu lisähuone, useinkin makuusuojana käytetty
_lohta_, mihin päätyikkuna antaa valoa. Ovinurkasta kiipaistaan lohtaan
pystyjä lautarappusia myöten, ja laudoista ladottu, yksinkertainen
lohdanlattia on samalla pirtin välikattona. Vesikattona on edelleenkin
lämpöisen pitävä tuohiturvekatto, joka kesäisin kukkii ja vihannoi
kuin paras nurmikenttä, tehden koivikosta pilkoittavan pikku majan
oikein mieluisen näköiseksi. Lapin vanhasta takasta moni tenolainen on
jo luopunut ja tuonut Ruijasta pirttinsä peränurkkaan rautaisen uunin,
mikä sukkelaan keittää ja paistaa ja antaa äkkiä kovan lämpöisen,
mutta yhtä nopeasti sen lopettaakin. Talvella tammipakkasessakin on
Tenon ukon rautauuni-pirtissä illalla hiottava lämmin, niin että
saattaa ohuissakin vaatteissa oleskella, mutta aamulla jo peskeihinkin
kääriytynyt lapinäijä tuntee pikku hytinää. Ankara lämmin on yön aikana
painunut joskus pakkasasteiksi. Sillä vähäinen rautakamiina on pian
huokunut lämpöisensä, pirtin ohuet, hatarahkot seinät eivät jaksa
pitää pakkasta ulkona, ovi on hatara, ja ikkunoissa on useinkin vain
yksinkertainen jäätynyt lasiruutu.
Uuden pirttirakennuksensa oven suojaksi tenomies on tavallisesti saanut
laudoista kyhätyn eteisen, ja pirtin perässä on vielä pieni kamari,
oikein tiiliuunilla lämmitettävä. Onpa joku rikas mies päässyt parin,
kolmenkin kamarin, vieläpä maalitalon herraksi, niinkuin Hans Laiti
Karnnjargassa ja Fredrik Holmberg Nuorgamissa.
Kentän laidassa joen äyräällä tahi rantavaaran alla ovat talon
ulkohuonerakennukset, aitat, navetta, sautsapuore, niinkuin talossa
ainakin. Sautsapuore on usein lyöty turpeista, joskus navettakin, ja
vanhat hauskat nelijalkaiset lapinaitat, jotka vielä Inarin järvillä
entisillään seisoa tönöttävät, ovat täällä asettuneet maahan tai
ainakin laskeutuneet matalammille jaloille.
Tenolaisen pihamaalla, vastapäätä pirtin ovea, pitää olla talon
polttopuuvarasto. Lastukon, _muorrarändegis_, ääressä, toistensa
nojalle pystyyn ladottuina, on iso röykkiö käkkyräisiä koivurankoja,
jalastukolla on kirves sekä hakkuupölkky, niin että tarvittaessa aina
voidaan pystypuista pilkkoa polttopuita. Tunturikoivuista talo sentään
saa lämmitys- ja keittopuunsa, mutta rakennuspetäjänsä tenomiehen pitää
hakata ja lautata valtion metsästä, kaukaa Inarijoen varrelta. Omien
tunturien alarinteiden muutamiin petäjänkäkkyröihin ei utsjokelaisen
ole lupa kirveellään koskea, vaan pahainenkin männynkärväs saa Utsjoen
matalissa koivumetsissä rehennellä sen kuin jaksaa. Ankara ilmanlaatu
kyllä pitelee mäntyparkaa niin kovilla, ettei se paljoon kykene, eikä
koskaan täytä aikapetäjän mittaa.
Teno on rantakansansa, paitsi viljava kalakaukalo, myös hyvä
kulkukeino, ja vene, _vanas_, on rantalaisen paras kesäinen liikeneuvo.
Harvoin tenolainen viitsii lähteä jalkaisin juoksemaan lyhyttäkään
rantapalasta. Veneellään hän vain laskettelee keskijokea myötävirtaan,
pahimmissa koskissa sauvoimilla kulkua pidätellen, ja veneellä taas
nousee vastavirtaan sauvoen pitkin rantapuolia. Köyhä tenolainen,
joka ei talvella ole jaksanut hankkia kylliksi kesävaroja, saa joskus
sadoin kilometrin jutaa virtaansa ylös ja alas, noutaakseen muutamaisen
kalliin jauhosäkin Ala-Tenolta, Suoppanjargan Tapiolta, tahi ylhäältä
Kaarasjoen kauppiailta. Kesäkuivan aikana suuri Teno on kovin matala
sekä lukemattomien virran ajamien hiekkasärkkien, fierramien,
poikittelema, niin että kulkija saa alituisesti luovia rannalta
toiselle ja tuon tuostakin tarttua sauvoimeen veneen puuttuessa
hiekkasärkkään. Mutta keväällä, kun pitkä talvi on viimeinkin voitettu
ja jäät suurella rytinällä siinä toukokuun lopulla ajettu alas [Tenon
jäidenlähtö tapahtui 1924 27.5; 1918 24.5; 1910 12.5; 1909 3.6;
1908 29.5; 1905 8.5. Levojoen tunturituvan päiväkirjasta], Tenon
pohjasärkät eivät tunnu. Kun kaikki rantapurot täysin sylin kaatavat
kevätvesiään, kuohahtaa tunturimaan virta joskus kolme, neljäkin
syltä yli määränsä, käyden toisinaan uhkaamaan rantavartioitaankin,
huuhtelemaan Uulas-Uulan seinänvierustoita sekä viruttelemaan
Uulas-Uulas-Uulan pirtin permantoa tahi ahdistelemaan Talvadaksen
taloja. Viimeisten villivetten matkassa, kun virta on vähän tyyntynyt,
Norjan puolen lappalainen laskettelee ylpeästi suurella puulautallaan
alas Tenon suulle, Taanaan, myymään alastomien kalliorantojen
asukkaille kalliita poltto- ja rakennuspuita. Joskus on Suomen puolen
ukkokin ruijalaisen renkimiehenä samassa matkassa, ja veneellä miehet
sitten ponnistelevat takaisin.
Veneensä tenomies rakentaa virtansa mukaisen: pitkän ja kapean
sukkulaisen, joka helposti ui sekä myötä- että vastavirtaan ja keveästi
pujahtelee kovissakin koskissa kivien lomitse. Tavallisen veneen
pituus on 7-8 metriä, leveys 80-90 cm, ja syvyyttä on vain 30-35 cm.
Kolmilaitaiseksi on vene rakennettu, Inarijoen rantapetäjistä on
sahattu sen laudat, kaaret katkottu kotikoivuista, ja oman rannan
tervalla sekä omilla poronkarvoilla tiivistetty sen saumat. Monet
rantamiehet osaavatkin itse valmistaa veneensä, mutta parhaita
venemestareita on _Fredrik Högman_, Utsjoen Jomppalan seppä, joka
ennen on omassa pajassaan joskus nakutellut venenaulatkin. _Erkki
Katekeetta_ Talvadaksessa myös veistää veneitä, samoin _Jousep
Laiti_ Veätshagnjargassa, onpa Tortti-Jousepkin, Laiteja hänkin,
entisen torttimestarin poika Parssista, yrittänyt laatia alusta.
Ainakin muuan parisylinen purtilo, jota saattaisi kanniskella
selässään tunturijärvestä toiseen, on Parssin vanhallapojalla ollut
tekeillä jo kolmattakymmentä vuotta, keskeneräisenä vieläkin sekä
harmaana ja aidastuneena. Mutta oikein vanhaan aikaan oli jossakin
Utsjoen suupuolessa tehty veneitä neulomalla. Puunjuurista oli vain
värttinällä, _snaldulla_, punottu säiettä, jolla veneen laidat oli
vetäisty kokoon.
Moni tenolainen oppi tunturimiesten tavoin jo aikoinaan
poromieheksikin. Tunturilaisilta jokimies sai poroja sekä
poronhoitotaidon, hankkien siten hyvän lisän pieneen omaisuuteensa
ja keittokattilaansa. Usea kalanpyytäjä onnistui pyytämään rikkaan
poroäijän tyttären emännäkseen, vieläpä tyttären turvissa ison
joukon äijän eloakin hyväksi aluksi omalle karjalleen, jota sitten
omin neuvoinsa rupesi hoitamaan ja kartuttamaan. Poroja omistavat
tenolaiset ovatkin aina olleet koko rantakansan rikkaammuksia, niinkuin
Niittyvuopion veljeksetkin Kangasniemen kentällä ja Kaarasjoen suulla
sekä Rasmuksen ukko Talvadaksessa.
Toimeen tuleva tenomies ajaa rukatti komeasti porolla. Eikä entiseen
aikaan koko Tenon valtakunnassa ollut ainoatakaan hevosta. Vasta
viitisenkymmentä vuotta takaperin Nuorgamin porvari Holmberg,
Mikku-Biggan poika, toi Kittilän Välimaasta ensimmäisen hevosen,
yhdeksäkorttelisen punaruunan koko seudun kummaksi, ja Puolinakin
porvari Skanke hankki toisen. Mutta useat ukot, joilla ei ollut poroja
eikä hevosta, ajella julkistivat vain _sonnilla_ — ja monet miehet
ajavat vieläkin. Litteät länget luokkeineen painettiin niskan kautta
sonnin kaulaan ja ajohihnapari — tai vain yksi hihna — pujotettiin
kuvetta pitkin aisainpäiden ylitse pankaan sonnin leuan alle, ja siitä
ohjattiin. Aikuinen navettajuto oli aika väkevä: saattoi hyvinkin
kiskoa parin, kolmen hevosen kuorman, eikä ajomiehen tarvinnut
muuta kuin astella sivulla ja risulla rapsutella hännänjuurta.
Kirkkoherra Gummeruskin istui ajopukilla ohjaillen sarvipäätä rouvan
kenottaessa perässä. Edelläveisaajakin, Veätshagnjargan Jousep
Lukkari, ajeli pullilla, ja joskus kirkonmiehet saattoivat väkäisillä
judoillaan peräkkäin mennä junnata Isonvuonon markkinoille. Kaukaisen
Puolmakjäyrin Aikion muorikin istui ja ajeli navettaäijällä aina
Taanassa ja Uuniemessä asti. Samoin myöskin monet Norjan Puolinakin
ukot käyttivät sonnia vetojuhtanaan, ja Inarissa ainakin Tepsellin äijä
ajeli pullilla. Mutta kun Jakolan Sammu sonnillaan juti Reisivuonoon,
niin Gunnarin Tuomas vei vetäjän vanhoista veloista, ja Sammu sai
palata takaisin kasvattamaan uutta sonnia.
Ruijanrannan markkinoille Utsjoki ajoikin monet kerrat talvessa sekä
pororaidoilla että sonnipeleissä. Tenomiehet laskettelivat poroillaan
yli tunturien Kaarasjoen kautta _Porsangeriin_ Lemminvuonoon tahi vielä
etemmäksi _Alattioon_ ja Bossekoppaan, tahi suuntasivat kulkunsa pitkin
Tenoa jokisuulle Taanaan. Mutta kaikkein ahkerimmin ja suurimmalla
kansanpaljoudella ajettiin _Stuorravuodnaan_, Isoon vuonoon. Siellä
Varenginvuonon perässä, eteläisen lahden pohjukassa, pidettiin
entisaikaan joulun edellä suuret Jäämeren maiden markkinat, joille
kokoontui lapinkansaa, paitsi Ruijan rannoilta, Utsjokea, Inaria,
Kaarasjokea, Koutokeinoa, Enontekiötä, Kaaressuvantoa, Muoniota,
Kittilää ja Sodankylää myöten. Tunturikansa tuli pororaidoissa, rikkaat
Ruijan kauppasaksat saapuivat hevosilla helkytellen, ja tenomiehet
ajoivat sekä porolla että sonnilla, niin että väliin sonnimiehiäkin
oli koko raito. Navettajutoineen saattoi siinä hääriä Rovasuvannon
Piennas-äijä sekä Kuoppanivan ukko ja Piessjoen Hansi-Uula ynnä
Äimäjoen Piettar Helander, käppelehtipä joukossa vielä Uulas-Uula,
joka kerran oli rinnustellut länsmannin kanssa, jopa pitkä
Piittus-Pierakin, joka kerran oli tapellut itse kirkkoherran kanssa.
Mutta jos Tenojoki oli jääkaljamalla, sonnimiehet nousivat Utsjoen
tai Veätshagjoen suusta tunturiin ja jutivat suoraan Puolmakjäyrille
sekä alas Puolmakkiin, josta keinoteltiin vähän matkaa jokivartta,
kunnes taas oiustettiin tunturimaita Varenginvuonolle. Joen ylitse
yritettäessä täytyi kirvestää jäähän koloja sekä syytää tuhkaa
tielle, etteivät kengättömät juhdat olisi keikahtaneet pitkälleen.
Mutta umpisella taipaleella sonniäijät puskivat paremmin kuin hyvät
hevosetkaan. Äimäjoeltakin lähdettäessä sonnit painuivat edellä
tekemään reikää hevosmiehille. Ja hyvällä tiellä sonnit taas
nulkkasivat kuin hevosetkin, mutta hiostuessaan ne helposti rapasivat
koko keinon mustaksi.
Porontaljoja, kallo- ja koipinahkoja, suonia, lihoja sekä juustoja,
verivatsoja ja maitotshalmaksia, peskejä, lapinkenkiä, eläviä
porojakin, sivakoita, ajo- ja raitoahkioita, vasikannahkoja,
metsänelukkain turkiksia, riekkoja ja jäniksiä, kenkäheiniä ja
lattialuutiakin oli markkinamiehillä myytävänä. Ruijan kauppamiehillä
taas oli omat tavaransa: Norjan ja Venäjän jauhot, ryynit ja suolat,
tupakat, kahvit ja traanit, lisäksi monenlaisia merikaloja ladottuina
seinävieret täyteen niinkuin halot pinoon, vielä valtavat kasat kuivia
kalanpääkiestoja. Näihin merimaan tavaroihin vaihtuivat tunturimaan
tuotteet, sillä näitä kaikkia kalanpyytäjä ja poromies tarvitsi
kotoisen ruokahoitonsa täytteeksi. Tarvitsi kylmien maiden mies
vielä kovat annokset viinaakin, joka pahassa pakkasessa piti miehen
lämpöisenä, antaen vielä hyvän mielen ja erinomaisen joikausluonnon.
Jo markkinasiljolla tunturi- ja jokikansa eli hyvässä nousussa ajellen
poroilla ja sonneilla edestakaisin iloisesti joikaillen. Itse pitäjän
pääpaimenkin saattoi täällä karistaa pois papillisuutensa ja todistaa:
"Utsjoella mie olen kirkkoherra, mutta täällä niinkuin muutkin
ihmiset". Ja niin sitten olikin.
Hyvällä tuulella ja mieluista lämmintä tuntien markkinakansa lähti
ajelemaan kotikenttiä kohden. Jo monen neljänneksen päästä kuului
pitkin Tenoa porokellojen pouke ja iloisten äijien juorotus:
"... joi joi joi joo,
joi joi joi joi joo..."
Ja kun matkue saapui lähemmäksi, erottui jo tenomiehen joikaileminen:
"Pieras-Piera-aa jo go,
lollol lollo,
Pieras-Piera-aa jo go,
lollol lollo".
Tahi kuului Koutokeinon "veriveitsien" mainelaulu:
"Naa, Koutokeino,
niin niin niin niin,
vuoi, te veriveitset,
niin niin niin niin".
Sitten kuului joen keinolla joku juorottavan:
"Länsmanni nyt Hiegga,
nu nu nu goo,
saaminieidain go,
lu lu lu goo,
kultakoppana on,
nu nu nu goo".
Kirkkaana kuutamoiltana oli Tenon rantakansasta hyvin hauskaa seisoa
korkealla töyräällään katsomassa, kun markkinakansan pitkät raidot
alhaalla joenuomaa myöten jutivat ohitse. Sen mukana yksinäiselle
lapinmiehelle tuli kuin tuulahdus tuonnempaa iloisesta maailman
menosta. Hyvin kauniisti helkyttelivät monilukuiset kulkuset ja
tiuvut, jääkin toisinaan pitkään ulvahteli joukkoon, porojen sorkat
naksuivat ja sarvet keikkuivat, ja lumiset rannat sekä valkeat tunturit
kajahtelivat, kun jutava lappi komeasti joikaili:
"Oulas-Oula go,
lei lei lei lee,
lei jo niinkuin heinäkäärö go,
lei lei lei lee,
ja go takka go oli selässä,
niinkuin heinäkäärö go,
lei lei lei lee".
Kauan Tenon rantakansa seisoi ja kuunteli, ja mieli paloi samaan
joukkoon. Vasta sitten katsoja siirtyi pikku pirttiinsä, kun raito oli
kadonnut niemen taakse ja kuului enää vain kaukainen:
"... lei lei lei lee".