Kirj. Carl Jacob Asp.
Mutta sitten Utsjoen tunturilappalaiset tuhantisine porolaumoineen
tunkeutuivat Inarin tunturimaihinkin elämöimään ja tupruttelemaan
kotasavujaan kaikkialla. Siitä arat villipeurat pelästyivät ja
kaikkosivat Inarin mailta pois Sompion-Lappiin ja Kittilänmaahan sekä
Kuollan-Lapin äärettömiin tunturiseutuihin. Ja Inarin järvikansalta
loppui peuranpyynti, eikä enää tarvittu peuranpyynti-sopimuksiakaan.
Mutta järvi oli inarilaisen paras pyyntipaikka. Se antoi melkein
aina ja ahkerasti, ja suurten järvien hengessä oli kaikkein mokaisin
oleskella. Lusmaniemen Paadar-Piettarkin eleli niemennokassaan, sai
ja söi tynnyreittäin kalaa ja oli kylläinen, niin että naapuritkin
voivat häntä joikailla:
"Na, järvenranta-herra,
niin niin niin niin,
pukinnahka-roukoin alla nukkuu,
oi joi joi jaa jaa,
pukinnahka-roukoin alla,
ai jai jaa jaa".
Kala olikin entisen inarilaisen kaikki kaikessa, hänen jokapäiväinen
leipänsäkin, kun maa ei kasvanut leipäviljaa, eikä metsänpyynti
eikä poronhoito tuottanut kylliksi varoja vaihtaa leivänaineita
ruijalaiselta. Hyvä ja rasvainen kala kasvoikin inarilaisen järvissä.
Ja kasvaa vieläkin. Siikakin on lihavampi ja taurompi kuin Lannanmaan
parhaimmisssakaan siika-apajissa. Lappalaisen mielestä sitä vain
kannattaakin nimittää kalaksi, _kuelliksi_, muut kalat ovat mitä mikin.
Makeata kuelliaan inarilainen joikaakin:
"Kuelli, kuelli, kuelli ui,
nannaa nannaa,
nuotanpovessa ui,
nannaa nannaa".
Hyvä ja rasvainen on sentään taimenkin, kuovtshas, niin että sitäkin
kannattaa joikastaa:
"Na, kuovtshusdets se uipi,
järven pohjassa uipi,
niin niin niin niin".
Vieläpä harriakin, _suavvilia_, kelpaa keittää, kuoria rasvaa kauhaan,
kastaa siihen kalaa, syöntipalaansa, ja kylläisenä sitten joiata:
"Na, suavvilatsha-go,
niin niin niin-go,
juroo pohjassa-go,
niin niin niin niin-go,
uiskentelee piilossa-go,
niin niin niin-go".
Mutta laajakitainen hauki, pusko, on vain pusko joiussakin. Syö
inarilainen kyllä sitäkin paremman puutteessa ja joikaa:
"Pusko de-go pusko,
nanna nannaa,
pusko de-go pusko,
nanna nannaa".
Nuotta on jo vanhastaan ollut järvikansan parhaita kalanpyydyksiä,
ja samoin myöskin kotona kudotut, monilukuiset verkot. Pyyntiaikana
inarilainen ahertaa kaiket kesäillat kalajärvellään. Kaksin venekunnin
rantakansa hoitelee suurta, lähes satasylistä nuottaa, vetäen apajan
toisensa perästä. Ilta kuluu, päivä painuu pohjoiselle, pysyttelee
taivaanrannalla uneliaana katsellen hiljaisella järvellä hääriviä
ihmisiä, ja sitten jo taas sipaisee verhon silmiltään ruveten uudelle
korkealle kierrolleen. Silloin vasta nuottakansakin soutaa rantaan,
laittaa pyydyksensä uluille, puhdistaa saaliinsa, panee parhaat pataan,
syö ankaran panoksen ja väsyneenä kellahtaa kyljelleen. Kiireimmän
heinänteon aikanakin inarilaisen pitää olla kalamies ainakin senverran,
että illansuussa käy kotijärvestään vetämässä vereksen kalakeiton
maatamenoikseen.
Välitöinä hoidellaan verkkoja järven rantapuolissa. Vanha muorikin
saattaa niiden kanssa puuhailla illoin aamuin, laskien ja kokien. Vanha
vaari voi taas yksinään hoidella taanneja, rysiään, viritellen niitä
pikku jokiin saadakseen taimenta ja harria, sekä keväällä potkien niitä
suliin jokisuihin nousuhaukien surmaksi. Talvellakin järvikansa käy
kalan kimppuun juomustaen saalista jään alta. Avantoja vain hakataan
jäähän, lasketaan verkot, juomukset, järveen ja nostetaan talviruokaa,
sillä kala liikkuu ja menee pyydyksiin niinkuin kesälläkin.
Mutta pimeinä syysöinä, kun päivän valo puuttui, entinen lappalainen
lähti omine valoineen koskisille virroille ja jokisuvannoille
tuohustamaan. Tuli loimotti vain veneen kokassa paarrelissa, kun
äijä härssee kädessä vaani pimeää syvyyttä ja porautteli vedeneläjiä
niskaan. Lemmetjoki varsinkin antoi yöpyytäjälle paljon haukea ja
harria. Entisten ukkojen pyytöjä oli myöskin pahainen _muorru-vuogga_,
katajainen koukku, joka veti mateita. Syyskesällä, kun yöt pimenivät,
muorru-vuoggaila ongittiin, samoin talvella avannosta. Pikkuinen siika
vain pistettiin koukkuun syötiksi, ja pyydys laskettiin pitkän siiman
nokassa järveen yöksi odottamaan pohjassa jurovaa madetta.
Vaikka Inarin järvissä oli kalaa kaikenlaista yltäkyllin, ei sitä
entiselle kalamiehelle annettu, ellei hän ollut oikea pyytäjä. Piti
tietää vanhojen hyvät tavat ja noudattaa niitä. Niinpä piti muistaa,
ennenkuin nuotalle lähdettiin, kaapia kalan paistinvarras entisistä
jätteistään aivan puhtaaksi, jos tahtoi saada verestä saalista.
Sattui joskus asia unohtumaankin, niin että muori vasta järvellä
äkkäsi: "Ukko, et muistanutkaan varrasta puhdistaa!" Eikä ollut muuta
neuvoa kuin soutaa rantaan, juosta kaapimaan varras puhtaaksi, ja
sitten vasta ruveta karistamaan nuottaa järveen. Hyvin tarkka ja
varovainen piti olla kalansaanneiltaan. Vanha kalamies ei näyttänyt
saalistaan vieraalle, eikä myös muistellut pyyntejään, ja jos vieras
sattui huomaamaan saaliin, oli paras viskata kalain joukkoon puukko,
ettei paha silmä panisi piloja. Jos tahtoi pitää kalaonnensa, ei
ollut hyvä laskea saaliinsa päälukua, ei ainakaan kevätpyynnistä
tultua. Eikä saanut koskaan panna kalaa kuivaan keittokattilaan, ja
kaloja kattilasta ammennettaessa oli aina ensin kostealla kapustalla
piirrettävä kaaraan risti. Vanhakansa kyllä tiesi kalaonnensa pysyvän,
jos kalat pyydyksestä veneeseen viskattuina sattuivat käännähtämään
uimukset pystyyn, samoin myös, jos ne keittokattilassa kellettelivät
evät pystyssä, ja vielä, kun kapustan kärkeen jäi vaahtokierre.
Keittokattilaan inarilainen heti heitti saaliinsa parhaat, loput taas
laittoi suolaan taikka kuivamaan. Varsinkin entiseen aikaan, kun
suolaa oli kovin vähän, kuivattiin kaloja paljon. Haukea, ahventa,
hartia, siikaa, mitä vain järvi antoi, laitettiin koshkkuelliksi.
Kalat vain perattiin, isot viillettiin selästä halki ja pingoitettiin
puutikuilla levälleen, pienemmät avattiin vatsapuolesta tahi leikattiin
kyljittäin lävitse ja pikkuisimmista kiskaistiin vain suolet pois
sekä pistettiin pyrstöpuoleen rassinreikä. Pikku vartaisiin ja
rasseihin pujoteltuina kalat saivat kuivaa petäjän juurella ulkujen
varassa tahi vartavastisissa arttukatoksissa, joita oli kaikilla
vanhoilla lapinkentillä, vieläpä monilla Inarin kalastussaarillakin,
hauskannäköisiä, patsailla seisovia, petäjänkuorista ja tuohista
ladottuja kattosuojia. Sadoittain, monissa pitkissä riveissä, riippui
isoa ja pientä kalaa katon alla, riippui viikonpäivät, parikin, kunnes
kaikki joutuivat aittaan talven varaksi, isot kalat vitsanippuihin,
_kiemortoksiin_, kytkettyinä, pienet koreihin sullottuina.
Mutta kallista suolaansa köyhä inarilainen käytti hyvin säästellen.
Pienen, maahan istutetun kala-aittansa astioihin ja metsän maapurnuihin
järveläinen suolasi kalansa, pannen tuohia peitoksi ja vielä kiviä
painoksi. Mutta vähäsuolaisina kalat säilöissään kovin kesäytyivät.
Samoin myöskin metsäluoveihin ja njolliin pyyntiretkillä kerätyt
peurojen lihat ennättivät lahoa ja hapata haiseviksi makupaloiksi,
ennenkuin niihin käytiin. Mutta pehmeäksi kesäytynyt kala oli
inarilaisen mielestä väkevää ja herkullista sekä helpommin syötävää
kuin kovasuolainen kala, jota saattoi purra vain jonkun palasen,
ennenkuin jo alkoi janottaa. Koko kotakunnalle, pirtille ja
lapinkentälle kala antoi väkevän henkensä, vieläpä parhaana aikana
seurasi järvikansaa kirkkoonkin, niin että sielunpaimenkin, ainakin
Hornborg, joskus sai aihetta huomauttaa saarnatuolista laumaansa:
— Te syötte niin väkeviä ruokia, että se tulee minun nokkaani.
Ennen, kun inarilaisella "ei ollut leipää, ei jauhoja, ei pernoita,
ei maitoa, ei kahvia, eikä paljon suolaakaan", järvikansa eleli aivan
omilla erämaan eväillään: vedenviljalla ja metsänviljalla ja poroelon
viljalla. Hyvää metsänviljaa oli petäjäinenkin, jolla monet keitot
suurustettiin. Tuoretta petäjänkuorta hienonnettiin kalakeittoon ja
saatiin makeaa velliä, _peetshimälliä_, ja kuivattua petäjänkuorta
survottiin sarviteräisellä petkeleellä, _norddomoksella_, suurimoiksi
ja keitettiin suurimoista rasvaiseen kalaliemeen vielä makeampi
paksu puuro, _vueijepeetshi_, rasvapetäjä. Ja kapakalaansa, jota oli
tulen loisteessa paistanut mureaksi, lappalainen syödä karskutti
keittojen ohella hyvänä ja ravitsevaisena leipänä. Hyvät kyllä
olivat järvikansan metsälliset eväät, ja hyvin se jaksoikin, oli
punaveristä ja pulleaposkista. Tenolaiset ja muut ylpeät naapurit kyllä
moittivat järveläisiä likaisiksi ja keittoasioissaan epäsiisteiksi.
Jotkut levittivät sellaistakin juorua, että inarilainen puhdistaa
keittokattilansa ainoastaan kerran kolmessa vuodessa, arvellen vain:
— Ei tarvitse puhdistaa... eihän ruoka ruokaa pilaa.
Järvillään inarilainen liikkuu kolmilaitaisella veneellä,
_käärbasilla_, soudellen. Se on omien veneseppien, _Musta-Yrjänän,
Sammutjäyrin Hannun, Mikko Aikion_ tahi muidenkin rakentama, toista
metriä leveä järvivene, joka äkkijyrkkänä keikauttaa ylpeän keulansa
vedestä ylös. Matalan rotomaan sitkasta petäjää on täydenkuun aikana
hakattu veneen laitalaudoiksi ja emäpuuksi, petäjän juurikäyristä
hankittu keula- ja peräjatkot ja luonnonkäyristä petäjistä tahi
petäjän oksista tai juurakoista katsottu kaaret, jotka vielä vanhaan
tapaan on petäjäisillä nelikulmaisilla puunauloilla kiilaten isketty
laitoihin. Ja vanhat vaarit vetelivät veneeseensä omatekoisen tervan,
_biegga-bihkan_, tuulitervan, jota sopivalla säällä, tuulen puhuessa,
oli pienessä pitkäkkäässä maakuopassa, turpeiden ja keskusten
välissä korvennettu tervaisista juurakoista. Vuorokauden äijä oli
"pihkahautaansa" kytöstänyt ja joikaillut ja saanut muutaman kannun
paksua tervaa.
Ennenvanhainen Inarin mies osasi kyllä joiata yhtä hyvin kuin
tunturilappalainenkin, vaikka elelikin vain köyhästi ja söi paljon
kalaa. Moni mahtaa vieläkin lasketella komeita joikauksia, vaikka
nuori väki on jo opastunut muihinkin lauluihin, ja hurskas tenolainen
— joka kyllä salaisin puolin itsekin joikaa — kauhistuen nimittää
joikauksia ryöttälauluiksi ja pirunvirsiksi sekä joikaamista suruttoman
ihmisen pirunpalvelukseksi. "Mitäpä kun inarilainen... mahtaahan se
pirunvirsiä", tenolainen halveksii. Mutta inarilainen vain joikaa, kun
sen pään ottaa. Tunturien Pikku-Hannuakin hän kuvailee:
"Pikkuu-uu Hannuu-uu,
niin niin niin niin,
Pikkuu-uu Hannuu-uu,
niin niin niin niin".
Ja Pikku-Niilaa:
"Pikku de-go Niila,
nin nin nin nii,
Pikku de-go Niila
nin nin nin nii".
Jounin Kiilasta inarilainen saa joiun:
"Jouni-Niila-sa no,
niin niin niin,
Jouni-Niila-sa no,
nin nin nii".
Suurta metsärosvoa, Menes-Jussaa, joka koko tunturimaailman poroja
naaki, tappoi ja nylki ja söi, vanha lukkari ja Musta-Matti, Jussan
käräjiltä palatessaan, alkoivat Karvaselän tunturituvalla joikastaa:
"Junna-i nen-gu,
niin niin Junna,
kaikkein pahinta rosvoa,
niin niin niin-gu,
Inarin ja Koutokeinon
välille-gu palkisenki teki, joo,
niin niin niin-gu, Junna-i nen-gu.
Rauta-gu oli kaulassa-gu
ja suolissa-gu suuri vanne-gu,
niin niin Junna".
Kun Yrrin-Heikki komeasti ajeli huuliharppua soitellen, inarilainen
katsoi, kummasteli ja rupesi ylpeätä ajomiestä joikaamaan:
"Yrrin-Heikki kun ajeli,
niin niin niin niin,
etupuolella meni hurraa,
niin niin niin,
itse Heikki ajoi perässä,
ai jai jai jaa".
Mutta kun maisteri Forsman kulki runonkeräysmatkalla Inarin
järvikylillä, niin Lusmaniemen Piettar Paadar puristi komean
joikauksen, jota hän vieläkin, vuosikymmenien perästä, hyvillään
muistelee:
"Na, härra oli Forsman,
härra oli nannan nannaa,
härra oli nannan nannaa,
nappirinta härra, nannaa,
saappaissa käveleskeli,
nannan nannaa,
mustatkengät narisivat,
niin niin niin niin.
Hammarfeestast oli tullut,
nannan nannaa,
ja dampskiipillä oli ajanut,
niin niin niin niin,
härra oli nannan nannaa".
Rikasta kauppasaksaansakin inarilainen uskaltaa ainakin selkäpuolella
hiljalleen joikailla:
"Ransu de-go Ransu,
niin nin nii,
peeri de-go ruhtaid,
niin nin nii.
Ransu niinku Ransu,
aivan niinkun rahoja,
niin nin nii".
Mutta kun Lannanmaan mies asettuu Inarin järvimaille rehkimään ja
pukee päälleen oudot Lapin parseelit, käyvät ne hänen hoidoissaan
pian niin hullunnäköisiksi, että lapinmiestä oikein huvittaa, jopa
siksi, että hän joutuu joikaustuulelle. Ja kohta järvikansa saa kuulla
laulun lannanmiehestä, joka käyskentelee risaisissa, karvattomissa
paltsarajoissa ja lapinkengät länttäisevät jaloissa, niin että pohja
sivulla heilahtelee. Joikaus saattaa ukkopahasta muistella:
"Na, Lohilahti-ga joo-o,
niin niin niin niin,
Lapin-ga lakkikin joo-o,
nejjän-gä-tuulenkin joo-o,
Lapin-ga vilkkimet joo-o
jalan-ga vieressä heiluvat-taa joo-o,
Lapin-ga paltsarajat-taa joo-o,
päälle-gä vääntää joo-o,
pitäishän paltsarajat joo-o,
päälle-gä vääntää joo-o".