-- Se oli hyvä asia.
Mutta tuli liedessä oli sammunut; ja samoin punerrus hänen kasvoiltaan.
Niin, noilla väsyneillä ja hellillä kasvoilla ei näkynyt enää muuta
kuin niiden tavallinen alistuvainen hyvyys.
-- Ystävä petti minut.
Tämä ajatus painoi Olivier Jeanninin aivan maahan. Turhaan koetti
Christophe ravistella häntä jälleen elämään, hellin sanoin.
-- Minkä sinä nyt sille voit? virkkoi hän. Se, että ystävä pettää, on
jokapäiväinen tapaus, aivan kuin köyhyys, sairaus, taistelu hölmöjä
vastaan. Täytyy nousta aseihin sitä vastaan. Jos ei jaksa nousta,
johtuu se siitä, että on raukka mies.
-- Ah, sitä minä olenkin. En kerskukaan muuta olevani.?. Raukka, niin,
joka kaipaa itselleen hellyyttä ja kuolee, jos ei sitä enää saa.
-- Eihän elämäsi ole mennyttä: onhan niitä, joita kannattaa rakastaa.
-- En usko enää ainoaankaan. Ei ole enää yhtään ystävää.
-- Olivier!
-- Anna anteeksi. Sinua en minä epäile, vaikka tulee niitäkin hetkiä,
jolloin epäilen kaikkea... itseänikin... Mutta sinä olet vahva, sinä et
tarvitse ketään, sinä voit elää ilman minua.
-- Hän vielä helpommin.
-- Sinä olet julma, Christophe.
-- Hyvä ystäväni, minä kohtelen sinua töykeästi; mutta sen teen sitä
varten, että sinä kimpoaisit vastarintaan. Kuule, peijakas vie, on
häpeä uhrata ne, jotka sinua rakastavat, ja oma elämäsi olennon vuoksi,
joka pitää sinua pilkkanaan.
-- Mitä heistä, jotka minua rakastavat? Minä rakastan häntä.
-- Tee työtä. Sellainen, josta ennen innostuit...
-- ... ei innostuta minua enää. Minua väsyttää. Tuntuu kuin olisin
jättänyt elämän. Kaikki on minulle niin etäistä, etäistä... Näen,
mutta en ymmärrä enää mitään... Kumma, että on ihmisiä, jotka
jaksavat alkaa joka päivä uudestaan säännöllisen kellonkäyntinsä,
tarkoituksettoman ammattinsa, väittelynsä sanomalehtiuutisista, turhan
huvituksien takaa-ajon, ihmisiä, jotka intoilevat jonkun ministerin,
kirjan, tusinanäyttelijättären puolesta tai häntä vastaan... Ah,
miten minä tunnen olevani vanha! Minussa ei ole vihaa, ei kaunaa, ei
ketään kohtaan: kaikki on minusta ikävää. Tunnen, ettei millään ole
tarkoitusta... Kirjoitellako? Miksikä kirjoittaa? Kuka meitä ymmärtää?
Olen kirjoittanut tähän asti vain yhtä olentoa varten; kaikki, mitä
olin, olin vain hänelle... Nyt ei ole mitään. Olen väsynyt, Christophe,
väsynyt. Minä tahtoisin nukkua.
-- No, nuku ystäväni. Minä valvon ääressäsi.
Mutta nukkua Olivier saattoi kaikkein vähimmin. Ah, jos kärsivä
voisikin nukkua, nukkua kuukausia, kunnes tuska on kulunut pois hänen
uudistuneesta olennostaan, kunnes hän on uusi ihminen! Mutta mikään ei
pysty antamaan hänelle tätä lahjaa; eikä hän itsekään sitä tahtoisi.
Syvin kärsimys olisi hänelle, jos häneltä vietäisiin kärsimyskin.
Olivier oli kuin kuumesairas, jota juuri kuume pitää hengissä. Se
olikin todellista kuumetta; se nousi säännöllisesti sameilla tunneilla,
varsinkin illoin, hämärän hetkillä, valon himmetessä. Ja muuksi
ajaksi jätti se hänet murtuneeseen tilaan, rakkauden myrkytykseen,
kalvaviin muistoihin, hautomaan yhtä ja ainoaa ajatusta, aivan kuin
älyttömän, joka märehtii samaa suupalaa osaamatta sitä niellä; hänen
kaikki aivovoimansa olivat halvatut, niitä imi itseensä yksi ainoa
lähtemättömäksi piintynyt ajatus.
Hänellä ei ollut niinkuin Christophella kykyä sadatella vaivaansa,
kirota hartaassa uskossa sitä, joka oli siihen syypää. Olivier oli
selvänäköisempi ja oikeudenmukaisempi, hän tiesi, että hänkin oli
osaltaan vastuunalainen ja ettei hän kärsinyt yksinään: myöskin
Jacqueline oli uhri, -- oli hänen uhrinsa. Jacqueline oli luottautunut
hänen huostaansa: mitä hän oli hänelle tehnyt? Jos hänellä ei ollut
voimaa tehdä häntä onnelliseksi, niin miksi oli hän toisen itseensä
sitonut? Jacqueline oli oikeassa, kun katkoi nuo siteet, jotka
uhkasivat häntä kuolemalla.
-- Se ei ole hänen vikansa, ajatteli Olivier. Minun se on. Minä
rakastin häntä huonosti. Ja kuitenkin rakastin suuresti häntä. Mutta
minä en osannut rakastaa häntä, koska en kerran kyennyt saamaan häntä
itseäni rakastamaan.
Niin syytteli Olivier itseään; ja ehkä hän oli oikeassakin. Mutta ei
auta katua katkerastikaan menneisyyttä: se katumus ei estäisi alkamasta
uudestaan samoin, jos voisi alusta alkaa; ja se estää elämästä.
Voimakas ihminen on se, joka unohtaa pahan ja mitä hänelle on tehty,
-- jopa, oi meitä, senkin pahan, mitä hän itse on tehnyt, -- unohtaa
kohta, kun näkee, ettei teko ole enää autettavissa. Mutta ihminen
ei ole voimakas järjellään, vaan elämän kiihkollaan. Rakkaus ja nuo
kiihkot ovat kaukaisia sukulaisia toisilleen; harvoin ne sulautuvat
toisiinsa. Olivier rakasti; hän oli voimakas ainoastaan itseään vastaan.
Siinä passiivisuuden tilassa, jonka valtaan hän oli joutunut, oli hän
altis kaikille vammoille. Häneen iski influensa, sitten kurkkukatarri
ja keuhkokuume. Hän sairasti hyvän osan kesää. Christophe hoiteli
häntä uskollisesti rouva Arnaud'n avulla; ja he saivatkin ruumiillisen
taudin tukahdutetuksi. Mutta sielullista sairautta vastaan olivat he
voimattomia; ja vähitellen alkoivat he tuntea tuon alinomaisen surun
lannistavan ja väsyttävän itseään ja kaipaavansa siltä pakoon.
Onnettomuus eristää ihmisen outoon yksinäisyyden tilaan. Muut kammovat
vaistomaisesti sitä. Tuntuu kuin he pelkäisivät, että se on tarttuvaa;
ainakin se ikävystyttää heitä; onnettoman läheisyydestä koetetaan
pelastua. Kuinka vähän niitä onkaan, jotka antavat ihmiselle anteeksi
sen, että hän kärsii! Aina toistuu vanha tarina Jobin ystävistä. Elifas
Temanista syyttää Jobia maltittomuudesta. Bildad Suahista on sitä
mieltä, että Jobin onnettomuudet ovat rangaistuksia hänen syntiensä
tähden. Sofar Naemasta tuomitsee hänet röyhkeäksi. "_Ja viimein Elihu
Barakelin poika, Busilainen, Ramin sukukunnasta, vihastuu Jobin
päälle, että hän piti sielunsa hurskaampana Jumalaa._" -- Harvoille
on suru todella vakavaa. Monet ovat kutsutut, harvat valitut. Olivier
oli niitä. Aivan kuin eräs misantrooppi sanoi: "hän näytti olevan
mielissään, että häntä kohdeltiin pahoin. Ei ole etua onnettomana
olemisesta: tekee itsensä inhotuksi."
Olivier ei voinut puhua tunteitaan kenellekään, ei edes
läheisimmille. Hän huomasi, että sellainen kiusasi muita. Yksinpä
hänen rakkaan ystävänsäkin teki tuo itsepintainen ja häiritsevä
tuska kärsimättömäksi. Christophe tunsi olevansa liian kömpelö sitä
korjatakseen. Mutta totta puhuen tämä mies, jonka sydän oli jalo ja
joka oli itsekin runsaasti kokenut kärsimyksiä, ei jaksanut omistaa
ystävänsä tuskaa. Niin vajavainen on ihminen. Vaikka hän olisi hyvä,
sääliväinen, kärsivällinen, kestänyt tuhannet kuoleman tuskat: hän
ei tunne toisen kipua, jos toisella on hammastauti. Ja jos tautia
jatkuu, niin on hän miltei valmis luuloon, että sairas voihkii liikaa.
Miten paljon vaikeampaa onkaan ymmärtää silloin kuin kipu on aivan
näkymättömissä, painunut sielun syvyyksiin! Ihmisestä, jolla ei sitä
ole, on hermostuttavaa, että hänen lähimäisensä on niin huonolla
tuulella tunteen vuoksi, joka ei liikuta toista laisinkaan. Ja
sitäpaitsi virkkaa hän omaatuntoaan rauhoittaakseen:
-- Ja minkä minä sille voin? Eihän siinä puhuminen auta.
Ei puhuminen tosiaankaan. Kärsivälle ei voi tehdä hyvää muuten kuin
rakastamalla häntä, rakastamalla alkeellisen sokeasti, koettamatta
vakuutella hänelle, ettei hän ole sairas, koettamatta häntä parannella,
ainoastaan rakastaen ja säälien häntä. Rakkaus on ainoa lääke rakkauden
haavoihin. Mutta rakkaus ei ole edes niissäkään loppumatonta, joilla
sitä on eniten; heillä ei riitä sitä kuin rajoitettu varasto. Kun
ystävykset ovat sanoneet tai kirjoittaneet toisilleen kaikki,
mitä hellää ovat keksineet, kun he mielestään ovat täyttäneet
velvollisuutensa, vetäytyvät he järkevästi syrjään, kaikkoavat sairaan
ympäriltä niinkuin rikollisen. Ja koska he salaisesti kuitenkin
häpeävät sitä, että auttavat toista niin vähän, niin alkavat he auttaa
häntä yhä vähemmän; he koettavat saada sairaan unohtamaan heidät,
ja he koettavat itse unohtaa. Ja jos onneton yhä häiritsee heitä,
jos hänen valituksensa kaiku tunkeutuu aivan heidän pakopaikkaansa,
niin he moittivat ankarasti tuota ryhditöntä miestä, joka ei kestä
koettelemustaan paremmin. Olkaamme varmat, että jos hän sortuu
taakkansa alle, niin löytyy ihmisten vilpittömässä säälissäkin seuraava
halventava sala-ajatus:
-- Tuo raukka! Luulin häntä paremmaksikin.
Miten sanomattoman hyvää saattaa sellaisen yleisen itsekkyyden keskellä
tehdä pieninkin hellä sana, hienotuntoisuuden osoitus, katse, joka
säälii ja rakastaa! Silloin huomaa ihminen hyvyyden arvon. Ja miten
köyhää kaikki muu maailmassa on sen rinnalla!... Juuri hyvyyden vuoksi
tuli m:me Arnaud Olivier Jeanninille nyt läheisemmäksi kuin kukaan muu,
yksinpä Christophekin, joka oli surevalle niin rakas. Ja kuitenkin
pakotti Christophe itsensä aivan kiitettävään kärsivällisyyteen; hän
salasi rakkaudessaan ystävältään, mitä hän hänestä ajatteli. Mutta
Olivier, jonka selvää katsetta kärsimys yhä vain teroitti, huomasi
kyllä Christophen taistelun itseään vastaan ja että hänen surunsa
oli Christophelle taakaksi. Se riitti vuorostaan loitontamaan hänet
ystävästä ja tuomaan halun huudahtaa hänelle:
-- Mene pois!
Tällä tavoin vieroittaa onnettomuus usein toisiaan rakastavat sydämet.
Niinkuin viljanviskaaja, joka eroittaa akanat ja jyvät, lajittelee
se toiseen kekoon sen, mikä tahtoo kuolla, ja toiseen, mikä tahtoo
elää. Elämän hirvittävä laki, rakkauttakin väkevämpi! Äiti, joka näkee
poikansa kuolevan, ystävä, joka tietää ystävänsä hukkuvan, -- elleivät
he voi heitä pelastaa, pelastavat he itsensä siitä huolimatta, eivät
kuole heidän kanssaan. Ja kuitenkin he rakastavat heitä tuhannenkin
kertaa enemmän kuin omaa henkeään...
Syvästä rakkaudestaan huolimatta oli Christophen joskus pakko vieroa
ystäväänsä. Hän oli liian voimakas, hän voi liian hyvin, häntä
tukehdutti elää sellaisen ilmattoman tuskan keskellä. Kuinka hän häpesi
itseään! Hän kärsi kuolemantuskaa, kun ei voinut tehdä ystävänsä
puolesta mitään; ja kun hänen piti saada kostaa vaivansa jollekulle,
niin purki hän vihaansa Jacquelineen. Vaikka m:me Arnaud oli puhunut
hänelle niin selvänäköisiä sanoja, tuomitsi Christophe yhä Jacquelinea
ankarasti, niinkuin ainakin nuori, kokonainen ja kiihkeä luonne,
joka ei ole vielä tarpeeksi kokenut elämää, joten hän on armoton sen
heikkouksia kohtaan.
Christophe kävi katsomassa Cécile-ystävätärtään ja lasta, joka oli
Cécilen hoitoon uskottu. Se virkisti hänen sieluaan. Cécilen oli tämä
lainaäitiys aivan muuttanut; hän näytti nyt suorastaan nuorelta,
onnelliselta, jalostuneelta, tunteiltaan herkistyneeltä. Jacquelinen
karkaaminen ei suinkaan ollut herättänyt hänessä minkäänmoisia
odottamattomia onnen toiveita. Hän tunsi, että Jacquelinen muisto
veisi Olivierin hänestä vielä kauemmaksi kuin jos Jacqueline olisi
ollut läsnä. Sitäpaitsi oli tuo hänen aivonsa hämmentänyt tunteiden
puuska mennyt hänessä jo ohitse: se oli ollut kriisiä, jota myöskin
Jacquelinen hairahdus sitten oli parantanut. Cécile saavutti pian
jälleen tavallisen rauhansa, eikä hän enää oikein ymmärtänyt, kuinka
hän oli sen menettänyt. Hänen parhain kaipuunsa saada rakastaa löysi
nyt tyydytyksensä rakkaudessa lasta kohtaan. Naisen ihmeellisen
kuvitteluvoiman -- intuitsionin -- avulla sai hän tuossa pikku
olennossa itselleen myöskin rakastamansa miehen; ja siinä oli Olivier
hänellä heikkona, kokonaan hänen vallassaan, aivan hänen omanaan; ja
hänen oli lupa rakastaa häntä, rakastaa intohimoisesti, yhtä puhtaalla
sydämellä kuin tuo viaton lapsi ja hänen kirkkaat, siniset, valosta
kosteat silmänsä... Ei silti, ettei tähän hänen hellyyteensä olisi
sekautunut alakuloista suruakin. Ah, toisen lapsi ei ole kuitenkaan
aivan samaa kuin jos se olisi omaa vertamme!... Mutta hyvä näinkin.
Christophe katseli nyt Cécilea aivan uusin silmin. Hän muisti seuraavat
Françoise Oudonin ironiset sanat:
-- Mistä se johtuu, että sinä ja Filomela, jotka sopisitte niin hyvin
pariksi, ette rakasta toisianne?
Mutta Françoise tiesi siihen syyn, joskaan ei Christophe itse: kun
ihminen kerran on Christophe, on harvinaista, että hän rakastaa
olentoa, joka voisi tehdä hänelle hyvää: mieluummin rakastaa hän
sellaista, joka saattaa tehdä hänelle pahaa. Vastakohdat vetävät
toisiaan puoleensa; luonto etsii hävitystään, se pyrkii intensiviseen
elämään, joka polttaa itsensä, eikä järkevään ja itseään säästävään.
Ja tämä luonnon säädös onkin hyvä sellaiseen ihmiseen nähden kuin
Christophe, jonka tarkoitus ei ole elää mahdollisimman kauan, vaan
mahdollisimman voimakkaasti.
Christophe, joka ei kuitenkaan ollut niin selvänäköinen kuin Françoise,
ajatteli puolestaan, että rakkaus on sokea ja epäinhimillinen voima.
Se vie yhteen sellaiset, jotka eivät voi toisiaan kärsiä Se kieltää
toisiltaan ne, jotka ovat samaa lajia. Sen antama elämäninto on
vähäistä kaikkeen siihen verrattuna, mitä se hävittää. Onnessa vie se
ihmiseltä tahdon. Onnettomuudessa murtaa se ihmisen. Mitä hyvää se
tekee koskaan?
Ja samalla kun hän näin rakkautta parjasi, näki hän sen ironisen ja
hellän hymyn, ja se hymy sanoi hänelle:
-- Kiittämätön!
Christophe ei voinut olla menemättä vielä eräihin Itävallan lähetystön
illanviettoihin. Filomela lauloi siellä Schubertin, Hugo Wolfin
ja Christophen _Liedejä_. Hän oli onnellinen omasta ja ystävänsä
menestyksestä, ystävän, jota nyt valiojoukko ihaili. Suurenkin yleisön
keskuudessa saavutti Christophen nimi päiväpäivältä yhä enemmän
arvoa; Lévy-Coeurin tapaisilla ei ollut enää oikeutta tekeytyä
siitä tietämättömäksi. Hänen sävellyksiään soitettiin konserteissa;
_Opéra-Comique_ oli ottanut esittääkseen erään hänen kappaleensa.
Näkymättömät suosijat pitivät hänestä huolta. Se salaperäinen ystävä,
joka oli jo monta kertaa häntä auttanut, edisti yhä vielä hänen
pyrkimyksiään. Monesti oli Christophe tuntenut tuon ystävällisen
käden avun yrityksissään: joku piti häntä koko ajan silmällä, ja
pysyi itse huolellisesti salassa. Christophe oli koettanut saada
selville, kuka se oli; mutta auttaja oli kai närkästynyt siitä, ettei
Christophe ollut aikaisemmin koettanut ottaa hänestä selvää, ja nyt hän
pysyttelihe saavuttamattomissa. Sitäpaitsi oli Christophella paljon
muuta muisteltavaa: Olivier oli hänen hoidettavanaan ja Françoise
ajatuksissaan; juuri tänä aamuna oli hän lukenut eräästä lehdestä,
että Françoise oli sairastunut San Fransiscossa vaaralliseen tautiin:
Christophe kuvitteli, kuinka Françoise makasi yksin siellä vieraan
maan kaupungissa, jossakin hotellin huoneessa, kieltäytyen ottamasta
vastaan ketään, kirjoittamasta ystävilleen, purren hammasta ja odottaen
yksinään kuolemaa.
Näissä tuskallisissa mietteissään vältti hän iltakutsujen ylhäistä
seuraa; hän oli mennyt yksin pienempään sivusaliin. Hän seisoi selkä
seinää vasten, eräässä sopukassa, joka oli puolittain varjossa vihreäin
kasvien ja kukkien takana, ja kuunteli, kuinka Filomelan eleginen
ja lämmin ääni lauloi Schubertin _Lehmusta_; ja sävelten siivet
nostivat muistojen koko alakuloisuuden hänen sieluunsa. Vastapäätä
häntä toisella seinällä oli suuri kuvastin, joka heijasti viereisen
ison salin kirkkaita valoja. Hän ei sitä nähnyt: hän katseli omaan
itseensä; ja hänen silmiään hämärsi kyynelten sumu... Yhtäkkiä alkoi
hänen ruumiinsa vavista, aivan kuin tuo Schubertin vanha värisevä puu,
ilman mitään syytä. Hän seisoi jonkun sekunnin sillä tavoin, kalman
kalpeana, liikkumatta. Sitten haihtui hämy hänen silmistään, ja hän
näki edessään kuvastimessa tuon "ystävän", joka katseli häntä sieltä...
Ystävän: ystävättären. Kuka hän oli? Christophe ei tiennyt muuta kuin
että ystävä hän oli ja että hän tunsi hänet juuri siksi ystäväksi;
ja nojaten selkäänsä seinään ja katsellen häntä silmästä silmään
Christophe vapisi yhä. Ystävätär hymyili. Christophe ei nähnyt, minkä
muotoiset hänen kasvonsa tai vartalonsa olivat, ei hänen silmiensä
väriä, ei sitäkään, oliko hän kookas vai pieni ja minkälaisessa
puvussa. Ainoastaan yhden seikan hän näki: hänen säälivän hymynsä
jumalaisen hyvyyden.
Ja se hymy herätti yhtäkkiä Christophen mielessä erään jo unohtuneen
muiston hänen aikaisemman lapsuutensa ajoilta... Hän oli silloin ollut
kuuden, seitsemän vuoden ikäinen; hän oli koulussa, oli onneton,
vanhemmat ja vahvemmat toverit olivat häntä nöyryyttäneet ja lyöneet,
kaikki olivat he pilkanneet häntä, ja opettaja oli rangaissut häntä
syyttömästi; Christophe oli painautunut erääseen nurkkaan, yksinään,
sillaikaa kuin toiset leikkivät, ja hän itki itsekseen hiljaa. Muuan
pieni ja alakuloinen tyttö, joka ei ollut leikkinyt toisten kanssa,
-- (Christophe näki hänet ilmi-elävästi tällä hetkellä, vaikkei ollut
ajatellut häntä siitämoisin: tyttö oli lyhytkasvuinen, hänen päänsä oli
iso, tukka ja kulmakarvat valkeat kuin pellava, silmät hyvin vaaleasti
siniset, posket leveät ja kalvakat, huulet paksut, kasvot pulleahkot,
ja hänen pikku kätensä punaiset); -- tyttö oli tullut Christophen luo,
pysähtynyt siihen peukalo suussa ja katsonut, kun Christophe itki;
sitten oli hän pistänyt pikku kätensä Christophen päälaelle ja sanonut
hänelle arastellen, nopeasti, hymyillen säälivästi: juuri kuin tämäkin
ystävä:
-- Älä itke, älä itke!...
Silloin ei Christophe enää jaksanut pidättää tuskaansa, hän oli alkanut
ääneensä nyyhkiä, ja painanut kasvonsa tuon pikku tytön esiliinaan,
lapsukaisen, joka hoki yhä vapisevalla ja hellällä äänellä:
-- Älä itke.
Tuo tyttö oli kuollut joku aika sen jälkeen, ainoastaan muutamia
viikkoja myöhemmin, mikäli Christophe muisti; kun hän lohdutteli
Christophea, oli kai kuolema jo hänen lähellään... Miksi ajatteli
Christophe nyt juuri häntä? Mitään yhteyttä ei ollut tuon unohdetun
pikku vainajan, loiton saksalaisen kaupungin vähäpätöisen rahvaantytön,
ja sen nuoren ylimysnaisen välillä, joka katseli häntä tällä kertaa.
Mutta kaikkeudessa ei ole muuta kuin yksi sielu; ja vaikka maailman
miljoonat olennot näyttävät keskenään erilaisilta, aivan kuin taivaan
kappaleet, jotka ilmoissa kiertävät, niin saman ajatuksen tai rakkauden
säde se hohtaa kaikissa sydämissä, joita jo sadatkin vuodet erottavat
toisistaan. Christophe näki nyt saman valon välkähdyksen, jonka hän oli
aikoinaan nähnyt tuon pienen lohduttajansa kelmeillä huulilla...
Tätä kesti vain lyhyen tuokion. Parvi hienoa väkeä tukki oven ja
peitti Christophelta näön toiseen saliin. Christophe vetäytyi nopeasti
varjoon, pois peilin kohdalta; hän pelkäsi, että hänen järkkynyt
mielentilansa huomattaisiin. Mutta kun hän sitten hiukan tyyntyi,
tahtoi hän nähdä tuon ystävättärensä uudestaan. Hän oli levoton, ettei
vain ystävätär olisi poistunut illanvietosta. Hän meni suureen saliin.
Ja keskeltä ihmisparvea Christophe löysikin hänet kohta, vaikkei
etsitty näyttänytkään nyt enää samanlaiselta kuin äsken kuvastimesta.
Nyt sai Christophe katsella häntä profiilista; hän istui keskellä
vallasnaisten hienoa joukkoa; kyynärpää nojatuolin reunaa vasten,
vartalo hiukan kumarassa, pää käden varassa hän seurasi toisten
pakinoita älykäs ja hajamielinen hymy huulillaan; hänen kasvonsa olivat
kuin nuoren pyhän Johanneksen, joka Rafaelin _Väittelyssä_ kuuntelee ja
katselee toisia, silmät puoliummessa, hymyillen omille ajatuksilleen...
Silloin nosti ystävätär päätänsä ja näki Christophen, eikä kummastunut
laisinkaan. Ja Christophe huomasi, että ystävättären hymy oli
tarkoitettu hänelle. Christophe kumarsi naiselle liikutettuna ja
lähestyi häntä.
-- Ettekö tunne minua? kysyi ystävätär.
Silloin Christophe yhtäkkiä hänet tunsikin:
-- Grazia... sanoi hän. [Katso Jean-Christophe Parisissa I,
Markkinatori.]
Samassa sattui lähettilään rouva menemään ohitse ja hän lausui ilonsa,
että tämä kauan toivottu kohtaaminen oli viimeinkin tapahtunut. Ja hän
esitteli Christophelle "kreivitär Berényn". Mutta Christophe oli niin
liikutettu, ettei hän mitään kuullut, ei edes tuota muukalaista nimeä.
Esitetty oli hänelle yhä vain hänen pikku Graziansa.
Grazia oli kaksikolmatta-vuotias. Hän oli vuosi sitten mennyt naimisiin
erään Itävallan lähetystön nuoren _attachén_ kanssa, joka oli kuulua
aatelissukua, erään keisarillisen pääministerin omainen, keikari,
elostelija, hieno mies, ennen aikojaan kulunut; Grazia oli rakastunut
häneen todellisesti ja rakasti häntä yhä, vaikkakin tuomitsi hänen
elämäänsä. Hänen vanha isänsä oli kuollut. Mies oli nimitetty Itävallan
lähetystöön Parisissa. Kreivi Berényn tuttavuussuhteitten nojalla ja
omalla viehätyksellään ja kirkkaalla älyllään oli tuosta kainosta
tytöstä, joka ennen oli ollut ylen arka, pian tullut parisilaisen
hienoston huomatuimpia naisia, itse siihen asemaan millään tavoin
pyrkimättä, mutta helposti kotiutuen siihen. Sellainen mahti on
naisen nuoruus ja kauneus, ja viehättävyys, sekä tieto, että hän voi
viehättää. Ja yhtä suuri mahti sekin, että hänellä on rauhallinen
sydän, mitä tervein ja kuulain, niinkuin Grazialla, joka sen vuoksi
löysi onnensa täydellisessä kaipuunsa ja sallimuksen sopusoinnussa.
Kaunis elämän kukka oli auennut; mutta Grazia ei ollut laisinkaan
kadottanut latinalaisen sielunsa rauhallista musiikkia, jonka
soinnut Italian valo ja mahtava rauha olivat virittäneet. Hän oli
luonnollisesti saavuttanut sievoisen vaikutusvallan Parisin hienoston
keskuudessa: hän ei sitä kummastellut, ja osasi käyttää sitä älykkäästi
taiteellisten ja hyväntekeväisten pyrkimysten tueksi, jos häneen niissä
asioissa turvattiin; alotteidensa virallisen suojeluksen jätti hän
muiden huoleksi: sillä vaikka hän osasikin esiintyä arvonsa mukaisesti,
oli hän säilyttänyt itsessään lapsuudesta asti, joka oli ollut
hieman kesytöntä siellä yksinäisessä huvilassa maaseudulla, salaisen
riippumattomuuden halun, niin että maailma kyllästytti häntä samalla
kuin se häntä huvitti; mutta tuon kyllästymisensä kätki hän hienosti
todellisesta hyväsydämyydestä johtuvan rakastettavan hymyn alle.