jota poltti salaa viaton rakkaus, ei tosin enää ollut olemassa.
Nykyinen Grazia oli sangen järkevä, eikä suinkaan romantinen nainen.
Hän ajatteli lempeän ivallisesti entistä lapsellisen liioittelevaa
hellyyttään. Mutta kuitenkin oli hän aina liikutettu, kun sitä
muisteli. Christophen kuva oli yhtynyt hänen elämänsä puhtaimpiin
hetkiin. Aina, kun hän kuuli hänen nimensä, tunsi hän mielihyvää.
Ja hän nautti jokaisesta hänen menestyksestään, niinkuin osuus
siitä olisi tullut hänellekin: sillä hän oli aavistanut, että
Christophe kerran menestyisi. Parisiin jouduttuaan koetti hän tavata
Christophea. Hän kutsutti hänet vieraakseen ja pisti kutsukirjeeseen
entisen tyttönimensäkin. Christophe ei ollut sitä pikkuseikkaa
huomannut, ja hän oli heittänyt kirjeen paperikoriin vastaamatta
siihen. Grazia ei ollut loukkaantunut siitä. Hän piti sitten yhä
enemmän Christophen tietämättä silmällä hänen töitään ja hieman
hänen elämäänsäkin. Grazian ystävällinen käsi auttoi Christophea
siinäkin sodassa, jonka sanomalehdet äskettäin olivat alkaneet
häntä vastaan. Puhtaalla Grazialla ei tosin luonnollisestikaan
ollut mitään tekemistä sanomalehtimiesten maailmassa, mutta kun
kysymykseen tuli auttaa ystävää, niin pystyi hän häijyn ovelasti
lumoamaan sellaisiakin herroja, joista hän saattoi kaikkein vähimmän
pitää. Hän kutsui taloonsa vieraaksi koiralauman pahimpana haukkujana
olevan lehden päätoimittajan; ja aivan helposti väänsi hän pyörälle
hänen päänsä; hän osasi mairia miehen itserakkautta; hän petti
hänet niin taitavasti, miehen aavistamatta laisinkaan asian ydintä,
ettei hänen sitten tarvinnut muuta kuin muka ohimennen lausua
kummastelevansa ja halveksivansa noita hyökkäyksiä, joiden uhriksi
Christophe oli joutunut: se riitti lopettamaan ajojahdin heti kohta.
Päätoimittaja jätti seuraavana päivänä julkaisematta jo valmiin
hävyttömän artikkelin, ja kun tuon kronikan tekijä kysyi syytä tähän
kirjoituksensa hylkäämiseen, niin hän haukkui hänet. Vieläpä teki hän
enemmänkin: hän antoi käskyn eräälle kaikkitaitavalle pikentilleen
tekaista kahden viikon kuluessa Christophesta ylistävän artikkelin;
se tekaistiin, ja se oli niin ihaileva ja typerä kuin toivottiinkin.
Grazia keksi myöskin sen aatteen, että järjesti lähetystössä ystävänsä
sävellysten esityksiä, ja kun hän tiesi, että Cécile piti huolta
Christophesta, auttoi hän Cécileakin tunnetuksi. Sitten ryhtyi hän
suhteittensa avulla, joita hänellä oli saksalaisten diplomaattien
maailmassa, hiljalleen, tyynesti ja taitavasti herättämään valtiomahdin
mielenkiintoa Saksasta maanpakoon ajettua Christophea kohtaan, ja
lopuksi koetti hän saada aikaan sellaista käännettä mielipiteissä,
että keisarilta tulisi määräys, joka avaisi suurelle isänmaansa
kunnioittamalle taiteilijalle tuon isänmaan portit. Ja vaikka nykyjään
oli liian varhaista toivoa näin suurta armonosoitusta, onnistui Grazian
kuitenkin hankkia edes lupaus, että katsottaisiin läpi sormien, jos
Christophe pistäytyisi muutamaksi päiväksi synnyinkaupunkiinsa.
Ja nyt oli Christophe, joka oli pitkät ajat tuntenut tämän näkymättömän
ystävän läheisyyden, vaikkei ollut saanut tietää, kuka hän oli,
tavannut hänet siinä nuoressa pyhän Johanneksen kaltaisessa naisessa,
joka hänelle hymyili kuvastimesta.
He puhelevat keskenään menneistä ajoista. Mitä he toisilleen sanoivat,
ei Christophe tiennyt. Sen ihmisen puhetta, jota rakastaa, ei kuule
enempää kuin näkeekään häntä. Ainoastaan rakastaa. Ja kun syvimmin
rakastaa, ei edes ajattele, että rakastaa häntä. Christophen päähänkään
ei se ajatus pälkähtänyt. Grazia oli tuossa: siinä kyllin. Muuta mitään
ei ollut olemassa...
Grazian puhelu keskeytyi. Muuan nuori, sangen kookas ja kaunis mies, --
elegantti, parta tarkoin pois ajettu, pää puolittain kalju, ilmeeltään
ikävystyneen ja halveksivan näköinen, -- katseli Christophea monoklinsa
läpi, ja kumarsi nyt itsetietoisen kohteliaasti hänelle:
-- Mieheni, esitteli Grazia.
Salin humu alkoi kuulua jälleen. Sisällinen valo sammui Christophesta.
Hän aivan kuin jäykistyi, vaikeni, kumarsi tuolle herralle
vastaukseksi, ja vetäytyi kohta pois.
Miten koomillisia ovatkaan taiteilijasielujen rajut vaatimukset ja ne
lapselliset lait, jotka hallitsevat heidän tunne-elämäänsä! Tuskin oli
Christophe jälleen löytänyt tämän ystävättärensä, josta hän ei ollut
laisinkaan välittänyt siihen aikaan jolloin Grazia häntä rakasti, ja
jota hän ei ollut muistanutkaan vuosikausiin, niin heti tuntui hänestä,
että Grazia oli hänen, oli hänen omaisuuttaan; se, että toinen oli
hänet ottanut, oli hänestä ikäänkuin varkautta: Grazilla itselläänkään
ei ollut muka oikeutta antaa itseään toiselle. Christophe ei liioin
pohtinut, mitä hänen tunteensa oikeastaan oli. Mutta hänen luova
demoninsa piti hänen puolestaan siitä asiasta huolen, ja synnytti
seuraavina päivinä eräitä hänen kauneimpia kärsiviä rakkaudenlaulujaan.
Melkoisen pitkään aikaan ei hän mennyt Graziaa katsomaan. Hänen oma
surunsa ja Olivierin sairaus lamasivat kovin häntä. Viimein päätti
hän eräänä päivänä, kun löysi Grazian antaman osoitteen, lähteä hänen
luokseen vieraisille.
Hän nousi lähettilään asunnon sisäportaita, ja kuuli sisältä vasarain
pauketta. Etuhuoneessa vallitsi epäjärjestys, se oli täynnä laatikoita
ja matka-arkkuja. Lakeija vastasi, ettei kreivitär ollut tavattavissa.
Mutta kun Christophe käyntikorttinsa jätettyään aikoi pettynein mielin
lähteä, niin juoksi palvelija hänen perästään, pyysi anteeksi ja
kehoitti häntä tulemaan takaisin. Hän vei Christophen pieneen saliin;
sen matot oli otettu pois ja kääritty rullalle. Grazia ilmestyi hänen
eteensä kirkas hymy huulillaan, ojentaen ylen iloissaan hänelle
kättänsä. Koko Christophen typerä kauna katosi. Hän tarttui tuohon
käteen yhtä syvästi onnellisena kuin se oli ojennettukin hänelle ja
suuteli sitä.
-- Ah, sanoi Grazia, miten olen iloinen, että te tulitte! Minä
pelkäsin, että minun täytyisi lähteä näkemättä teitä!
-- Lähteäkö? Aiotteko matkustaa jonnekin? Christophen sielun peitti
jälleen synkkä varjo.
-- Niinkuin näette, vastasi Grazia osoittaen, mikä epäjärjestys
huoneessa oli; tämän viikon lopulla olemme jo poissa Parisista.
-- Pitkäksi aikaa?
Grazia teki epätietoisen liikkeen:
-- Sitä ei osaa sanoa.
Christophe koetti väkisinkin puhua. Hänen kurkkuaan tukehdutti.
-- Minnekä te menette?
-- Yhdysvaltoihin. Mieheni on nimitetty sinne lähetystön ensimäiseksi
sihteeriksi.
-- Ja sitten, sittenhän... supisi Christophe... (ja hänen huulensa
vapisivat) on kaikki lopussa?
-- Ystäväni, sanoi Grazia hänen äänensä vavahduksesta liikutettuna...
Ei, ei ole lopussa.
-- Minä löysin teidät vain heti taas kadottaakseni.
Christophelle tuli kyyneleitä silmiin.
-- Ystäväni, toisti Grazia.
Christophe peitti kädellään silmänsä ja kääntyi poispäin, salatakseen
liikutustaan.
-- Älkää olko surullinen, sanoi Grazia laskien kätensä hänen kädelleen.
Nytkin ajatteli Christophe tuota pientä saksalaista tyttöä. He olivat
molemmat vaiti.
-- Miksi te tulitte niin myöhään? kysyi Grazia viimein. Minä koetin
saada tavata teitä. Mutta te ette vastannut kutsuihin.
-- Minä en tiennyt, en tiennyt sitä, sammalsi Christophe... Sanokaa,
tehän juuri olette niin monta kertaa auttanut minua, vaikka minä en
sitä saattanut aavistaa?... Teillehän olen kiitollisuuden velkaa siitä,
että sain käydä Saksassa. Tehän olitte minulle se hyvä enkeli, joka
suojelitte minua?
Grazia vastasi:
-- Minä olin niin onnellinen, kun saatoin tehdä jotain puolestanne.
Olen teille velkaa niin paljon.
-- Mitä? kysyi Christophe. En ole tehnyt teille mitään hyvää.
-- Te ette tiedä, vastasi Grazia, mitä te olette minulle ollut.
Ja hän puhui siitä ajasta, jolloin hän pikku tyttönä tapasi
Christophen enonsa Stevensin luona ja jolloin hän sai häneltä, hänen
sävellyksistään, herätyksen huomaamaan kaikkea, mikä maailmassa on
kaunista. Ja vähitellen hän hiljalleen elostui ja kertoi Christophelle,
kautta rantain ja lyhyesti, mutta kyllin läpikuultavin sanoin silloisia
lapsentunteitaan: miten hän oli ottanut osaa Christophen suruihin;
kertoi konsertista, jossa Christophelle vihellettiin ja jossa Grazia
oli itkenyt; ja Christophelle kirjoittamastaan kirjeestä, johon
Christophe ei ollut vastannut: sillä hän ei ollut saanutkaan sitä. Ja
kuvitelmiinsa uskoen, Christophe yhdisti häntä kuunnellessaan, tuohon
menneisyyteen nykyisenkin mielenliikutuksensa ja sen hellyyden, jota
hän nyt tunsi tuota hänen puoleensa kumartunutta hellää olentoa kohtaan.
He juttelivat viattomasti, sydämellisen iloisesti. Ja siinä puhuessaan
tarttui Christophe Graziaa käteen. Ja yhtäkkiä he molemmat vaikenivat:
sillä Grazia huomasi, että Christophe rakasti häntä. Ja myöskin
Christophe huomasi saman...
Ennen muinoin oli Grazia rakastanut Christophea, eikä Christophe ollut
hänestä välittänyt. Nyt rakasti Christophe vuorostaan Graziaa; mutta
Grazialla ei ollut enää häntä kohtaan muita tunteita kuin rauhallisen
ystävyyden: hän rakasti nyt toista. Niinkuin usein käy, oli heistä
toisen elämänkello sattunut kulkemaan toisen edelle, ja se riitti
muuttamaan heidän kummankin kohtalonsa koko elämän iäksi...
Grazia veti pois kätensä, jota Christophe ei pidättänytkään. Ja he
olivat hetken ymmällään ja sanattomina.
Sitten Grazia sanoi:
-- Jääkää hyvästi.
Christophe valitti jälleen suruaan kuin äsken.
-- Siis sittenkin, se loppui?
-- On varmaankin parempi niin.
-- Me emme näe enää toisiamme ennenkuin lähdette?
-- Emme, vastasi Grazia.
-- Milloinka me sitten näemme?
Grazia teki epätietoisen ja surumielisen liikkeen.
-- Niinkö? Minkätähden me sitten tapasimmekaan? kysyi Christophe.
Mutta kun hän näki Grazian moittivan silmäyksen, korjasi hän kohta:
-- Ei, antakaa anteeksi, minä olen kiittämätön.
-- Minä ajattelen aina teitä, sanoi Grazia.
-- Oh, minä en voi edes teitä ajatellakaan, vastasi Christophe. Minähän
en tiedä mitään teidän elämästänne.
Grazia kuvaili rauhallisesti ja muutamin sanoin hänelle jokapäiväistä
elämäänsä, ja miten hänen päivänsä kuluivat. Hän puhui itsestään ja
miehestään, ystävällisesti ja kauniisti hymyillen.
-- Ah, sanoi Christophe mustasukkaisesti, te rakastatte häntä?
-- Rakastan, vastasi Grazia. Christophe nousi paikaltaan.
-- Hyvästi.
Grazia nousi samoin. Silloin vasta Christophe huomasi, että hän oli
raskaana. Ja hän tunsi sydämessään sietämättömän vastenmielisyyden,
hellyyden, mustasukkaisuuden ja syvän säälin tunteen. Grazia saattoi
häntä pikkusalin ovelle. Siinä Christophe kääntyi, otti häntä käsistä,
kumartui ja suuteli niitä pitkään. Grazia ei liikahtanutkaan, seisoi
luomet puolittain ummessa. Viimein Christophe suoristihe ja meni
Graziaan katsomatta nopeasti ulos.
... E chi allora m'avesse demandato
dicosa alcuna, la mia risponsione
sarebbe stata solamente AMORE
con viso vestito d'umilta...
Pyhäinmiesten päivänä. Ulkona harmaa valo ja kylmä tuuli. Christophe
oli Cécilen luona. Cécile istui lapsen kehdon ääressä, jonka puoleen
kumartuneena m:me Arnaud seisoi; hän oli tullut ohimennen siellä
käymään. Christophe unelmoi. Hän tunsi jääneensä osattomaksi onnesta;
mutta hän ei tahtonutkaan valittaa: hän tiesi, että onni oli kuitenkin
olemassa... Aurinko, minun ei tarvitse sinua nähdä rakastaakseni sinua!
Pitkinä talvipäivinä, jolloin värisen pimeässä, on sydämeni sinua
täynnä; rakkauteni minua lämmittää: tiedän, että sinä olet siellä...?
Myöskin Cécile unelmoi. Hän katseli lasta, ja viimein hän aivan
luuli, että se oli hänen omansa. Oi unelmien siunattua voimaa, elämän
kaikkiluovaa mielikuvitusta! Elämä... Mitä on elämä? Se ei ole sitä,
jona kylmä järki ja silmämme sen näkevät. Elämä on se, mitä me
unelmoimme. Rakkaus on elämän mitta.
Christophe katseli Cécilea, jonka vankat kasvot ja leveämuotoiset
silmät säteilivät äidillisyyden vaiston loistetta, -- äidillisemmin
kuin jos hän olisi ollut äiti. Ja Christophe katseli toisen läsnäolevan
ystävättärensä lempeitä, väsyneitä kasvoja.
Rouva Arnaud oli hänelle kuin liikuttava kirja: Christophe näki
edessään tuon aviovaimon elämän salatun onnen ja sen kärsimykset,
elämän, joka saattaa joskus, vaikkei sitä aavisteta, olla yhtä
rikas suruista ja iloista kuin Julian tai Isolden rakkaus. Mutta
uskonnollisesti suuremmalla tavalla...
_Socia rei humanae atque divinae_...
Ja Christophe ajatteli, että niinkuin ei usko tai uskomattomuus,
niin eivät myöskään lapset tai lapsettomuus ole naimisiin menneiden
tai menemättömien onni tai onnettomuus. Onni on sielun sulotuoksu,
harmonia, joka soi sydämen syvyydestä. Ja sielun kauneimpien sävelten
nimi on: hyvyys.
Olivier tuli huoneeseen. Hänen liikkeensä olivat rauhalliset; häntä
kirkasti nyt aivan uusi tyyneys. Hän hymyili lapselle, puristi
Cécilen ja rouva Arnaud'n kättä ja alkoi levollisesti jutella. Toiset
katselivat häntä hellän hämmästyneinä. Hän ei ollut enää entinen mies.
Siinä yksinäisyydessä, johon hän oli suruineen sulkeutunut, niinkuin
lehtimato kutomaansa koteloon, oli hänen kovalla työllä onnistunut
riisua yltään surunsa, aivan kuin toukka lähtee kotelosta. Myöhemmin
kerromme, kuinka hän nyt oli luullut löytäneensä hyvän asian, jolle
hän voi uhrata elämänsä, koska sillä ei hänelle ollut muuta arvoa kuin
uhrautumisen; ja inhimillisten tunteiden lakia seuraten oli hänenkin
sielunsa lämminnyt kohta sinä päivänä, jolloin hän oli päättänyt
kieltää itsensä elämältä. Nyt katselivat ystävät häntä. He eivät
tienneet, mitä hänelle oli tapahtunut, eivätkä uskaltaneet häneltä sitä
kysyä; mutta he tunsivat, että hän oli vapautunut, ja ettei hänessä
enää ollut surua, ei katkeruutta, ei minkään asian vuoksi eikä ketään
vastaan.
Christophe nousi paikaltaan, meni pianon ääreen, ja sanoi ystävälleen:
-- Tahdotko, niin laulan sinulle erään Brahmsin laulun?
-- Brahmsinko? kysyi Olivier. Soitatko sinä nyt verivihollisesi lauluja?
-- Nyt on pyhäinmiesten päivä, vastasi Christophe; anteeksiannon päivä
kaikille.
Hän lauloi hiljaisella äänellä, jottei olisi herättänyt lasta, muutaman
säkeen erästä tuon schwabilaisen suosittua laulua:
... Für die Zeit, wo du g'liebt mi hast,
Da dank' i dir schön,
Und i wünsch', dass dir's anderswo
Besser mag geh'n...
("Ajasta, jolloin minua rakastit, ota kiitokseni, ja ole muualla
onnellisempi...")
-- Christophe! virkkoi Olivier.
Christophe sulki hänet syleilyynsä.
-- Kas niin, poikaseni, me olemme hyvän osan valinneet.
He istuivat, kaikki neljä, nukkuvan lapsen kehdon ääressä. He eivät
puhuneet mitään. Ja jos heiltä olisi kysytty, mitä he ajattelivat, --
olisivat he _"nöyryydellä puetetuin kasvoin" vastanneet ainoastaan_:
-- _Rakkautta_.