otti ainoastaan osan tilaa hänen unelmissaan. Hän eli myöskin niiden
elämää, jotka olivat nykyään tai olivat ennen olleet hänen tuttujaan;
hän kuvitteli itseään heidän asemassaan, hän muisti Christophe
Krafftia, ystävätärtään Cécileä. Hän ajatteli heitä aina. Nuo kaksi
naista olivat sydämellisesti kiintyneet toisiinsa. Ja kummallisinta oli,
että juuri luja Cécile tarvitsi heistä enemmän tukea, nojautua heikkoon
Lucileen. Oikeastaan oli tuo kookas, iloinen ja terve tyttö näet heikompi
kuin hänen ulkomuodostaan saattoi päättää. Hänellä oli paraikaa
eräänlainen murroskausi. Tyynimmätkään sydämet eivät aina voi olla
varmoja yllätyksiltä. Hänessä oli huomaamatta alkanut kyteä muuan ylen
hellä tunne, jota hän ei tahtonut ensin tunnustaa, mutta se paisui,
kunnes hänen oli pakko se nähdä: -- hän rakasti Olivier Jeanninia. Tuon
nuoren miehen kunnioittava ja lempeä käytös, hänen koko olemuksensa
hiukan naisellinen viehätys, kaikki, mikä hänessä oli heikkoa ja
antautuvaa, oli lumonnut kohta Cécilen: -- (äidillistä luonnetta vetää
aina puoleensa sellainen, joka sitä tarvitsee). -- Mitä Cécile sitten
oli kuullut Olivierin aviosuruista, oli herättänyt hänessä vaarallista
sääliä tuota ystäväänsä kohtaan. Mutta tällaiset syyt yksinomaan eivät
luonnollisesti olisi riittäneet. Kukapa voi sanoa, minkä tähden kaksi
ihmistä rakastuu toisiinsa? Usein ei kummallakaan ole siihen erikoista
aihetta, mutta pitkä yhdessä oleskelu saattaa anastaa viimein sydämen,
joka ei ole pitänyt varaansa ensimäistä siinä herännyttä tunnetta
vastaan. -- Kun Cécile huomasi, ettei ollut enää epäilemistä, mitä
laatua hänen tunteensa oli, koetti hän uljaasti päästä irti ansasta,
sillä hän piti rakkauttaan rikollisena ja mahdottomana; hän kärsi kauan
itsekseen, eikä siitä parantunutkaan. Kukaan ei vähääkään aavistanut,
miten hänen laitansa oli: hän koetti kaikin voimin tekeytyä iloisen
näköiseksi. Ainoastaan m:me Arnaud tiesi, kuinka vaikeaa se oli
hänelle; ei siitä syystä, että Cécile olisi ilmaissut salaisuutensa
hänelle, mutta joskus painoi Cécile lujaniskaisen päänsä m:me Arnaud'n
matalaa rintaa vasten, hänen silmistään tipahti pari kuumaa kyyneltä,
hän suuteli ystävätärtään ja lähti sitten nauraen talosta. Cécile
jumaloi tuota heiveröistä ystävätärtään, sillä hän tunsi, että hän
oli siveellisen ryhtinsä ja uskonsa voiman puolesta väkevämpi häntä
itseään. Hän ei avannut sydäntään Lucilelle. Mutta Lucile osasi arvata
puolesta sanasta. Maailma tuntui hänestä ainaiselta surulliselta
väärinymmärtämiseltä. Sitä on mahdoton muuttaa toiseksi. Ihminen ei voi
muuta kuin rakastaa, sääliä toista ja uneksia.
Ja kun unelmien ääretön paljous alkoi humista hänessä niin valtavasti,
ettei hän jaksanut enää miettiä mitään, asettui hän pianonsa ääreen
ja antoi sormiensa hipua koskettimilla, miten vaan sattui, soittaen
hiljaa, verhoten sävelten himmennetyllä valolla elämän häikäisevää
kangastusta...
Mutta tuo hyvä pikku nainen ei suinkaan unohtanut arkisiakaan
tehtäviään; ja kun herra Arnaud tuli kotiin, oli lamppu jo pöydälle
sytytetty ja illallinen valmis, ja vaimo odotti häntä hymy kalpeilla
kasvoillaan. Eikä mies aavistanut, minkälaisessa rajattomassa
kaikkeudessa vaimo hänen poissaollessaan oli elänyt.
Vaikeinta oli sulattaa noita kahta eri maailmaa toisiinsa niin,
etteivät ne törmänneet vastatusten: jokapäiväinen elämä, ja toinen,
suuri sielullinen elämä kaukaisine ilmanäärineen. Se ei menestynyt aina
varsin hyvin. Onneksi eli Arnaud itsekin osaksi kuvitelmien elämää,
eli kirjoissaan ja taideteoksissa, joiden ikuinen tuli piti yllä hänen
sielunsa riutuvana lepattavaa liekkiä. Mutta viime vuosina olivat häntä
yhä enemmän alkaneet kiusata kaikenlaiset hänen ammatistaan johtuvat
pienet rettelöt: vääryydet, puolueellisuus, ikävyydet virkatovereiden
ja oppilaiden taholta; hän oli tullut katkeraksi; oli alkanut puhua
politiikkaa, haukkua hallitusta ja juutalaisia; hän lykkäsi vastuun
kaikista omista elämänpettymyksistään Dreyfysin niskaan. Hänen
synkkämielinen luonteensa tarttui hiukan myöskin hänen vaimoonsa.
M:me Arnaud oli nyt melkein neljänkymmenen vuoden vanha. Hän oli
siinä iässä, jolloin hänen elämänvoimansa oli jo hiukan vioittunut
ja levottomana etsi tasapainoaan. Hänen ajatuksiinsa ilmestyi
ammottavia halkeamia. Joksikin aikaa kadottivat he molemmat kaiken
syynsä olla olemassa: sillä he eivät tienneet, mihin nyt kiinnittää
hämähäkinverkkonsa, joka joutui yhtäkkiä heilumaan tyhjässä. Unelmat
tarvitsevat aina jonkinlaista todellisuudenkin tukea, vaikka kuinka
heikkoa. Nyt heitä ei tukenut mikään. He eivät voineet enää nojautua
toisiinsa. Mies takertui vaimoonsa sen sijaan, että olisi häntä
auttanut. Ja vaimo ymmärsi, ettei hän jaksanut miestään auttaa: sillä
siihen aikaan hän ei pystynyt auttamaan edes itseään. Ainoastaan ihme
saattoi hänet silloin pelastaa. Hän rukoili sitä. Ja se tulikin hänen
sielunsa syvyydestä. M:me Arnaud tunsi yksinäisestä ja hurskaasta
sydämestään kumpuavan ilmi ylevän ja mielettömän tarpeen kaikesta
huolimatta luoda, kutoa sittenkin hämähäkinverkkoaan tyhjyyden poikki,
pelkästä kutomisen ilosta, jättää se tuulen valtaan, Jumalan henkäyksen
heilutettavaksi ja vietäväksi sinne, minne se oli joutuva. Ja Jumalan
henkäys kiinnitti verkon jälleen elämään, antoi sille näkymättömät
tukikohtansa. Silloin alkoivat mies ja vaimo kumpikin kärsivällisesti
kutoa uudestaan tuota loistavaa ja turhaa unelmiensa sommitelmaa, joka
oli tehty heidän puhtaimmista kärsimyksistään ja sydänverestään.
M:me Arnaud oli yksinään kotona... Tuli ilta.
Ovikello soi. M:me Arnaud heräsi vavahtaen unelmistaan ennen tavallista
aikaansa. Hän kietoi huolellisesti käsityönsä kokoon ja meni avaamaan.
Tulija oli Christophe. Hän näytti hyvin liikutetulta. Rouva tarttui
ystävällisesti hänen käsiinsä.
-- Mikä teidän on, hyvä ystävä? kysyi hän.
-- Ah! sanoi Christophe. Olivier tuli takaisin.
-- Tuli takaisin?
-- Niin, tänä aamuna, tuli ja sanoi minulle: "Christophe, auta minua!"
Minä syleilin häntä, hän itki. Sanoi minulle: "Minulla ei ole enää
ketään muita kuin sinä. Hän lähti pois".
M:me Arnaud pisti järkytyksissään kätensä ristiin ja huudahti:
-- Voi noita onnettomia!
-- Hän lähti, toisti Christophe. Lähti rakastajansa kanssa.
-- Entä heidän lapsensa? kysyi m:me Arnaud.
-- Jätti miehensä, lapsen, kaikki.
-- Se onneton! toisti m:me Arnaud.
-- Olivier rakasti häntä, sanoi Christophe, rakasti koko sielullaan,
Hän ei tästä iskusta nouse. Hän hoki minulle: "Christophe, hän on
pettänyt, minut... Rakkain ystäväni on minut pettänyt." Minä koetin
sanoa hänelle: "Koska hän on sinut pettänyt, niin ei hän ollutkaan
sinun ystäväsi. Sinun vihollisesi hän on. Unohda hänet, tai tapa hänet."
-- Oh, Christophe, mitä te nyt puhuttekaan! Sehän on kauheaa.
-- Aivan niin, tiedän, että tämä tuntuu teistä aivan
esihistorialliselta raakuudelta: tappaa vaimonsa! Uskokaa vaan
kauniisti tätä hienoa parisilaista maailmaa, joka panee vastalauseensa,
jos uros surmaa muka raakalaisvaistosta naaraan, joka hänet
pettää, maailmaa, joka saarnaa tuota laupiasta järkeä! Erinomaisia
apostoleita! On hupaisaa nähdä tämän sekalaisen koiralauman
pahastuvan eläimellisyyteen palaamista. Kun ensin ovat häväisseet
elämää, riistäneet siltä kaiken sen arvon, niin ympäröivät he sen
uskonnollisella pyhyydellä... Kuinka kummallista: tuollainen elämä,
jossa ei ole sydäntä, ei kunniaa, jolla ei ole merkitystä, joka on
pelkästään ruumiillista huokunaa, verisuonen tykytystä lihamöhkäleissä,
on heistä suurimman kunnioituksen arvoinen! He eivät tiedä, miten
hienotunteisia olla tällaista teurastamon lihankappaletta kohtaan: sitä
on rikos sormellaankin koskettaa. Tappakaa sielu, jos huvittaa, mutta
ruumis on toki pyhä...
-- Sielun murhaajat ovat pahimpia murhamiehiä; mutta rikos ei puolusta
toista rikosta, senhän tiedätte.
-- Tiedän sen, ystäväni. Te olette oikeassa, minä en ajattele, mitä
sanon... Tai kukapa tietää, ehkäpä ajattelenkin.
-- Ei, te vain halvennatte itseänne. Tehän olette hyvä.
-- Kun syvä tunne saa minut valtaansa, niin olen julma kuin muutkin.
Näettehän, kuinka nyt olen vimmastunut!... Mutta kun näkee ystävänsä,
jota rakastaa, itkevän, niin eikö vihaisi olentoa, joka on syynä hänen
kyyneliinsä? Ja voiko koskaan olla kyllin ankara sellaista viheliäistä
kurjaa kohtaan, joka hylkää lapsensa juoksennellakseen rakastajansa
perästä?
-- Älkää puhuko niin, Christophe. Te ette asiaa tunne.
-- Mitä, puolustatteko häntä?
-- Minä säälin häntä, myöskin häntä.
-- Minä säälin niitä, jotka kärsivät. En niitä, jotka ovat syypäitä
toisten kärsimyksiin.
-- Oh, luuletteko, ettei hänkin ole kärsinyt? Luuletteko, että hän
jätti pelkästään huvikseen lapsensa, ja turmeli oman elämänsä? Sillä
turmeltu on hänenkin elämänsä. Minä en tunne häntä paljon, Christophe.
Olen nähnyt hänet ainoastaan kaksi kertaa ohimennen; hän ei siinä
tilaisuudessa puhunut minulle juuri mitään ystävällistä, hän ei
tuntenut minua kohtaan suopeutta. Mutta kuitenkin minä tunnen hänet jo
paremmin kuin te. Olen varma, ettei hän ole paha. Pikku nais-raukka!
Minä aavistan, minkälainen hänen sisäinen elämänsä mahtoi olla...
-- Tekö, ystäväni, jonka elämä on niin arvokasta, järkevää!...
-- Niin, minä, Christophe. Te ette asiaa tiedä, te olette hyvä,
mutta te olette mies, kova mies, niinkuin kaikki miehet hyvyydestään
huolimatta ovat, -- mies, joka on lujasti lukossa kaikelta sellaiselta,
mikä ei ole teitä itseänne. Te ette ymmärrä noita olentoja, jotka
elävät läheisyydessänne. Te rakastatte heitä, mutta omalla tavallanne;
te ette huoli pyrkiä heitä ymmärtämään. Te tyydytte niin helposti
pelkästään omaan itseenne! Ja te olette varmasti vakuutettuja, että
tunnette meidät... Voi kuitenkin! Jos te tietäisitte, miten me joskus
kärsimme, kun näemme, en tarkoita sitä, ettette meitä rakastaisi,
vaan millä tavoin te meitä rakastatte, minkälaisia me olemme niiden
mielestä, jotka meitä eniten rakastavat! On hetkiä, Christophe,
jolloin puristamme kyntemme kämmenlihaan voidaksemme olla teille
huutamatta: "Oh! älkää meitä rakastako, älkää rakastako! Kaikki on
parempaa kuin rakastaa noin!"... Tunnetteko nämä erään runoilijan
sanat: "Kotonaankin, lapsiparvensa joukossa saa näennäisellä kunnialla
ympäröity vaimo kärsiä halveksumista, joka on pahempi kuin kurjin
köyhyys?" Ajatelkaa tätä, Christophe. Se on aivan kauhistavaa.
-- Puheenne on tyrmistävää. Minä en oikein sitä ymmärrä. Mutta olen
aavistavinani... Siis te itse...
-- Minä olen tuntenut tuon kidutuksen,
-- Ihanko totta?... Mutta se ei kuulu asiaan! Ette suinkaan uskottele
minulle, että te olisitte voinut menetellä samoin kuin tuo nainen.
-- Minulla ei ole lasta, Christophe. En tiedä, mitä olisin hänen
asemassaan tehnyt.
-- Ei, se ei ole mahdollista; minä uskon teihin, kunnioitan liiaksi
teitä, saatan vannoa, että se olisi teille sula mahdottomuus.
-- Älkää vannoko! Minä olen ollut tekemäisilläni samantapaista kuin
hän... Minun on tuskallista hävittää sitä kaunista käsitystä, mikä
teillä on minusta. Mutta täytyyhän teidän oppia hiukan ymmärtämään
meitä, jos kerran ette tahdo tehdä vääryyttä. -- Niin, minä olen ollut
aivan samanlaisen hullutuksen partaalla. Ja etten sitä tehnyt, se on
jossakin määrin teidän ansionne. Siitä on nyt kaksi vuotta. Minulla
oli silloin vaikea synkkä kauteni. Tunsin, etten kelvannut mihinkään,
ettei kukaan välittänyt minusta, ettei kukaan minua tarvinnut, että
miehenikin olisi voinut elää ilman minua ja että elämäni oli mennyt
aivan hukkaan... Tahdoin välttämättä pelastaa itseni, tehdä, Jumala
tiesi mitä! Minä tulin teidän luoksenne... Muistatteko sitä?... Ette
ymmärtänyt, mitä varten olin tullut. Minä tulin sanomaan teille
hyvästi... Ja silloin, en tiedä, miten lienee käynyt, mitä te minulle
sanoitte, en muista sitä enää niin tarkoin... mutta sen tiedän, että
eräät teidän sananne... (te ette itse aavistanut, mitä sanoitte...)
valaisivat minulle silloin tietä... Tai ehkä eivät ne sananne sitä
tehneet... Ehkäpä se oli pelkkä sattuma; pieninkin sysäys riitti minut
sillä tuokiolla joko tuhoamaan tai pelastamaan... Kun tulin teidän
luotanne, menin kamariini, sulkeuduin lukon taakse, itkin kaiken
päivää... Ja sitten oli hyvä olla: kriisi oli mennyt ohitse.
-- Ja nyt, kysyi Christophe, kadutteko sitä?
-- Nytkö? toisti m:me Arnaud. Ah, jos olisin sen hullutuksen tehnyt,
olisin kauan sitten ollut Seinen pohjassa. Minä en olisi jaksanut
kestää sellaista häpeää, enkä pahaa, minkä olisin miesraukalleni tehnyt.
-- Siis te olette nyt onnellinen?
-- Kyllä, niin onnellinen kuin ihminen tässä elämässä voi olla. On ylen
harvinaista, että kaksi olentoa ymmärtävät toisiaan, kunnioittavat
toisiaan, tietävät, että ovat toisistaan varmoja, eivät pelkästään
naivista rakkauden luottamuksesta, sillä se on usein kuvitelmaa, vaan
monien yhdessä elettyjen vuosien kokemuksesta; harmaiden, arkisten
vuosien, joihin sisältyy tietoisuus kestetyistä vaaroista -- mikä onkin
tärkeintä. Sikäli kuin ihminen vanhenee, tulee se tietoisuus paremmaksi.
M:me Arnaud vaikeni, ja punastui yhtäkkiä.
-- Hyvä isä, kuinka minä tätä olen kertonut?... Mitä olen
tehnytkään?... Unohtakaa tämä, Christophe, minä rukoilen. Kenenkään ei
pidä sitä saada tietää.
-- Älkää peljätkö turhaa, vastasi Christophe ja puristi hänen kättänsä.
Se salaisuus on minulle pyhä.
M:me Arnaud oli niin onneton avomielisyydestään, että kääntyi hetkeksi
Christophesta poispäin. Sitten hän jatkoi:
-- Minun ei olisi pitänyt teille tätä kertoa... Mutta näettekös,
tein sen osoittaakseni teille, että suurimmassa sovussakin eläville
pareille, niillekin naisille... joita te kunnioitatte, Christophe...
tulee joskus hetkiä, jolloin he eivät ainoastaan hairahdu, kuten te
sanotte, vaan todella kärsivät; sietämättömiä hetkiä, jotka saattavat
viedä hullutuksiin, hävittää kokonaisen ihmiselämän, vieläpä kahdenkin
ihmisen. Ei pidä olla liian ankara. Ihmiset tuottavat toisilleen tuskaa
silloinkin kun rakastavat sydämellisesti toisiaan.
-- Pitäisikö sitten elää yksin, kukin omassa nurkassaan?
-- Se on meille vielä pahempaa. Jos naisen täytyy elää yksin, taistella
niinkuin mies (ja usein miestä vastaankin), on elämä suorastaan hirveää
meidän yhteiskunnassamme, joka ei perustu sellaiselle ajatukselle, vaan
useimmiten sitä vielä vihaakin...
M:me Arnaud istui vaieten, hiukan kumarassa, tähystäen takan
liekkeihin; sitten jatkoi hän lempeästi, hiukan epämääräisellä
äänellään, tuon tuostakin empien ja keskeyttäen, ja jatkaen sitten
jälleen:
-- Ja kuitenkaan ei se ole meidän, naisten, vika: jos nainen elää
sillä tavoin, ei hän tee sitä oikusta, vaan siksi, että hänen on
pakko; hänen täytyy ansaita leipänsä ja oppia tulemaan toimeen ilman
miestä, koska mies ei häntä tahdo hänen köyhyytensä tähden. Nainen on
tuomittu yksinäisyyteen, mutta ei saa kuitenkaan yksinäisyyden etuja:
sillä meidän yhteiskunnassamme ei nainen voi, kuten mies, nauttia
riippumattomuudestaan, ei edes kaikkein viattomimmalla tavalla,
muuten tekee hän skandaalin: kaikki on häneltä kiellettyä. -- Minulla
on muuan ystävätär, opettajattarena eräässä maaseutukoulussa. Jos
hänet olisi pistetty ummehtuneeseen vankikoppiin, ei hänen elämänsä
olisi yksinäisempää ja läkähdyttävämpää kuin nyt. Porvaristo sulkee
ovensa naisilta, jotka koettavat elää omalla työllään; se ilmaisee
epäluuloista halveksimistaan heitä kohtaan; heidän jokaista askeltansa
vaanitaan ilkeämielisesti. Ne virkatoverit, jotka ovat poikakoulujen
opettajina, eivät välitä heistä, koska he osaksi pelkäävät kaupungin
juoruja, osaksi ovat salaisesti vihamielisiä noille naisille, tai
muuten vain arkoja lähestyäkseen heitä, tottuneet kun ovat ainoastaan
kahvilaelämään, rivosanaiseen lepohetkien viettoon, tai siitä
syystä, että he ovat väsyneet jo päivän työstä, taikka ylimalkaan
vastenmielisesti kyllästyneet aivoillaan askarteleviin naisiin. Nuo
naiset itsekään eivät voi keskenään enää toisiaan sietää, varsinkin,
jos heidän on pakko asua yhdessä, koulun täyshoitolassa. Johtajatar
pystyy monesti kaikkein vähimmin ymmärtämään näitä nuoria, hellyyttä
kaipaavia sieluja, jotka kuiva työ ja epäinhimillinen yksinäisyys
tekee ensimäisinä vuosina suorastaan lohduttomiksi; hän antaa heidän
kitua salaa, koettamatta auttaa heitä; hänen mielestään he ovat vain
pöyhkeitä. Kukaan ei heistä välitä. Kun heillä ei ole varoja eikä
yhteiskunnallisia suhteita, eivät he pääse naimisiin. Työtuntien
paljous estää heitä luomasta itselleen älyllisen elämän maailmaa,
joka heitä viihdyttäisi ja lohduttaisi. Jos heidän elämäänsä ei
pidä yllä uskonnollinen tunne tai poikkeuksellisen voimakas morali,
(sanonpa epäluonnollinen, sairaaloinenkin morali: sillä eihän ihmisen
ole luonnollista uhrautua kokonaan), -- niin on heidän elämänsä
elävältä kuolemista... -- Tarjoaako esimerkiksi hyväntekeväisyyden ala
älyllisen työn puutteessa naisille juuri tukea? Minkälainen pettymys
onkaan niille heistä, joiden sielu on liian rehellinen tyytyäkseen
viralliseen tai hienoston hyväntekeväisyyteen, joutua filantroopisiin
juoruseuroihin näkemään moista pintapuolisuutta, armeliaisuuden ja
byrokratian sekoitusta, moista leikittelyä köyhyydellä kuhertelun ja
kaakatuksen keskellä! Jos joku heistä silloin on kyllästyksissään niin
uskomattoman rohkea, että lähtee yksinään keskelle tuota köyhyyttä,
jonka hän tuntee vasta ainoastaan kuulopuheilta, mikä näky se onkaan
hänelle! Se on melkein mahdotonta sietää! Se on itse helvetti. Mitä
hän voi tehdä siellä auttaakseen? Hän suorastaan hukkuu sellaiseen
onnettomuuksien mereen. Hän taistelee kuitenkin, hän koettaa pelastaa
joitakuita noita onnettomia, hän näännyttää itsensä heidän hyväkseen.
Hän hukkuu heidän kanssansa. Onni, jos hän saa pelastetuksi edes
yhden tai kaksi. Mutta kuka hänet itsensä pelastaa? Kuka välittää
hänen auttamisestaan? Sillä hän kärsii itsekin, kaikkia toisten
kärsimyksiä ja omiaan; sikäli kuin hän valaa uskoa muihin, uskoo
hän yhä vähemmin itse onneensa; kaikki nuo nähdyt tuskat takertuvat
vimmatusti häneen; eikä hänellä ole mitään, mihin hän takertuisi
kiinni. Eikä kukaan ojenna hänelle pelastavaa kättänsä. Ja joskus
häntä vielä kivitetäänkin... Tehän tunsitte, Christophe, erään
ihailtavan naisen, joka uhrautui nöyryyttävimpään ja jaloimpaan
armeliaisuuden työhön, mitä lienee olemassa: hän otti kotiinsa kaduilta
prostitueerattuja, jotka olivat saaneet lapsen, noita onnettomia
tyttöjä, jollaisia yleiset hyväntekeväisyysseurat eivät huoli ja
jotka niitä seuroja pelkäävät; hän koetti parantaa ruumiillisesti
ja siveellisesti heitä, hoidella heitä ja heidän lapsiaan, herättää
heissä valveille äidintunnetta, hankkia heille koteja, saada
heidät elämään kunniallisella työllä. Mitkään hänen voimansa eivät
riittäneet moiseen synkkään tehtävään, joka oli täynnä pettymyksiä
ja katkeruuksia, -- (niin harvoja saattaa pelastaa, sillä ainoastaan
harvat tahtovat tulla pelastetuiksi! Ja miten paljon tuollaisten
pikku lapsia kuolee! Noita viattomia, jotka, ovat jo syntymästään
tuomitut!...). Ja kuinka luulette, Christophe, että tuota naista,
joka oli ottanut omikseen toisten kaikki tuskat, tuota syytöntä,
joka vapaaehtoisesti sovitti ihmisten itsekkyyden rikoksia, yleensä
arvosteltiin? Yleisön pahansuopuus syytti häntä siitä, että hän keräili
muka itselleen rahaa tällä työllään, niin, jopa samanlaisella työllä
kuin hänen suojattinsakin. Ja hänen täytyi masentuneena muuttaa pois
siitä kaupunginkorttelista... -- Te ette voi aavistaa, miten julmaan
taisteluun riippumattomat naiset joutuvat nykyjään yhteiskuntaamme
vastaan, vanhoillista, sydämetöntä yhteiskuntaa, joka hävittää ja
tappaa itseään ja käyttää senkin vähän tarmonsa, mikä sille jää,
estääkseen toisia elämästä.
-- Kunnon ystäväni, tämä ei ole pelkästään naisten kohtalo. Me kaikki
tunnemme sen taistelun. Ja minä tiedän pelastuksenkin.
-- Mikä se on?
-- Taide.
-- Niin, teille, mutta ei meille naisille. Ja kuinka monet miehistäkään
saattavat siihen turvautua?
-- Katsokaa ystävätärtämme Cécilea. Hän on onnellinen.
-- Mistä te sen tiedätte? Ah, kuinka keveästi te arvostelette! Kun
hän on uljaan näköinen, kun hän ei tahdo hautoa päässään asioita,
jotka tekevät hänet surulliseksi. Kun hän salaa ne toisilta, niin te
sanotte, että hän on onnellinen. Kyllä, hän on onnellinen siitä, että
on terve ja jaksaa taistella. Mutta hänen taistelujaan te ette tunne.
Luuletteko, että hän oli alunpitäen luotu tähän taiteen petoselämään?
Taide! Että tosiaankin on naisraukkoja, jotka oikeana onnensa
huippuna tavoittelevat kunniaa kirjailijattarina, soittajattarina,
laulajattarina! Onko heidän täytynyt niin jättää kaikki, etteivät
lopulta ole tienneet, mihinkä koettaisivat innostua? Taide, mitä me
naiset taiteella, ellei meillä ole sen mukana kaikkea muuta? Maailmassa
on yksi ainoa seikka, joka voi saada meidät unohtamaan kaiken, kaiken
muun: nimittäin pieni, rakas lapsi.
-- Ja kun se on, niin ei sekään riitä, kuten näette.
-- Ei kyllä, ei aina... Naiset eivät ole yleensä onnellisia. On
vaikeaa olla nainen. Paljon vaikeampaa kuin mies. Te ette saata
sitä oikein aavistaa. Te miehet voitte syventyä kokonaan johonkin
aivojenne aatteeseen, johonkin toimintaan. Te voitte silpoa elämästänne
kappaleita pois, mutta olette kuitenkin onnellisempia kuin me. Terve
nainen ei voi sitä tehdä kärsimättä. On epäinhimillistä tukehduttaa
jotakin osaa omasta itsestään. Kun olemme jollakin tavalla onnellisia,
niin suremme, ettemme ole sitä myöskin toisella. Meillä on monta
sielua. Teillä ei niitä ole muuta kuin yksi, ja se on voimakkaampi,
usein töykeä, jopa luonnotonkin. Minä ihailen teitä. Mutta älkää
tahtoko olla liian egoistisia. Te olette sitä jo tahtomattannekin. Te
teette meille kylliksi pahaa jo aivan aavistamattanne.
-- Minkäpä sille voi? Se ei ole meidän vikamme.
-- Ei, se ei ole teidän vikanne, hyvä Christophe. Ei teidän
eikä meidän. Kaiken kaikkiaan, nähkääs, elämä ei ole suinkaan
yksinkertaista. Saattaa kyllä sanoa, ettei tarvitse muuta kuin elää
luonnollisella tavalla. Mutta mikä sitten on luonnollista?
-- Se on totta. Mikään ei ole elämässä luonnollista. Selibaatti
ei ole luonnollista. Avioliitto ei sen luonnollisempaa. Ja
vapaat liitot jättävät heikot voimakkaampien saaliiksi. Myöskään
yhteiskunnallisuutemme ei ole luonnollista; me itse olemme sen
kyhänneet. Sanotaan, että ihminen on seuraeläin. Mitä hullutusta! Hänen
on ollut pakko tulla seuraeläimeksi voidakseen elää. Hän taipuu siihen
saadakseen hyötyä, voidakseen puolustautua, tavoitellakseen huvia,
suuruutta. Tämä välttämättömyys pakotti hänet allekirjoittamaan eräitä
kontrahteja. Mutta luonto niskuroi ja kostaa sen, että sitä pakotetaan.
Luonto ei ole luotu meitä varten. Me koetamme lannistaa sitä. Se on
selvää sotaa: ei ole kumma, että me joudumme usein tappiolle. Kuinka
selvitä tästä? -- Siten, että olemme väkeviä.
-- Että olemme hyviä.
-- Oi, niin, Jumala tietköön, siten, että olemme hyviä: avaamme
rautaisen itsekkyytemme, hengitämme vapauden ilmaa, rakastamme elämää,
valoa, kukin vaatimatonta tehtäväämme, pientä maankaistaa, johon
juuremme työnnämme. Jos emme voi levitä laajalle, koettakaamme päästä
syvälle ja korkealle, aivan kuin ahtaassa paikassa kasvava puu pyrkii
aurinkoa kohti!
-- Niin juuri. Ja ennen kaikkea tulee rakastaa toisiaan. Jospa mies
voisi yhä enemmän oppia tuntemaan että hän on naisen veli eikä
pelkästään hänen uhrinsa, tai hylkäisi ajatuksen, että naisen on
oltava hänen omansa! Jospa he kumpikin luopuisivat ylpeydestään ja
ajattelisivat hiukan vähemmän itseään ja hieman enemmän toista!... Me
olemme kaikki heikkoja: auttakaamme toisiamme. Älkäämme sanoko sille,
joka on kompastunut: "En tunne sinua enää." Vaan: "Rohkeutta, ystäväni.
Kyllä tästä pahasta päästään."
He vaikenivat, istuen lieden ääressä, pikku mirri keskellään, kaikki
kolme liikkumatta omissa ajatuksissaan katsellen liekkeihin. Tuli, joka
oli sammumaisillaan, heitteli pehmeitä heijastuksia rouvan hienoille
kasvoille, jotka punoittivat nyt hänessä harvinaista sisällistä
eloisuutta. Hän ihmetteli itsekin, että oli niin avannut sydämensä.
Koskaan ei hän ollut puhunut näin paljoa itsestään. Eikä hän enää
milloinkaan puhuisi.
Viimein pani hän kätensä Christophen kädelle ja sanoi:
-- Mitä te lapselle teette?
Sitä asiaa hän oli ajatellut jo heti alusta pitäen. Hän puhui, puhui
muuta, oli aivan kuin toinen nainen, kuin juopunut. Mutta hän ajatteli
pelkästään sitä. Heti Christophen ilmoitusta tapahtumasta kuullessaan
oli hän rakentanut sydämessään jo kokonaisen romaanin. Hän ajatteli
tuota lasta, jonka äiti oli jättänyt, onnea saada sitä kasvattaa, kutoa
moisen pikku sielun ympärille omia unelmiaan ja rakkauttaan. Mutta hän
sanoi itselleen:
-- Ei, se on paha, minä en saa nauttia toisten onnettomuudesta.
Kuitenkin se toivomus oli häntä voimakkaampi. Hän puhui, puhui, ja
hänen vaikeneva sydämensä lämpeni toivosta.
Christophe sanoi:
-- Kyllä me olemme sitä ajatelleet. Voi pikkuraukkaa! Ei Olivier enkä
minä pysty sitä kasvattamaan. Siinä tarvitaan naisen hoitoa. Ajattelin,
että ehkä tahtoisi joku ystävätär meitä auttaa...
M:me Arnaud voi enää tuskin hengittää.
Christophe jatkoi:
-- Tahdoin jo puhua siitä kanssanne. Ja sitten tulikin Cécile juuri
parhaiksi sinne. Kun hän kuuli tapahtuman ja näki lapsen, oli hän niin
liikutettu; hän näytti iloitsevan niin tavattomasti, ja sanoi minulle:
"Christophe..."
M:me Arnaud'n sydän lakkasi sykkimästä; hän ei kuullut enää mitään,
hänen silmissään pimeni, hän olisi tahtonut huutaa:
-- Ei, ei, antakaa se minulle... Christophe puhui. M:me Arnaud ei
kuullut, mitä hän kertoi. Mutta hän pakotti itsensä olemaan vaiti. Hän
muisti, miten Cécile oli avannut hänelle sydämensä, ja hän ajatteli:
-- Hän tarvitsee sitä paremmin kuin minä. Onhan minulla rakas
mieheni... ja kaikki muu, mitä saan ajatella... Ja olenhan sitäpaitsi
vanhempi...