eikä hän ollut voinut salata häneltä kokonaan surujaankaan. Hän avasi
sydämensä, harkitsematta, niinkuin ainakin heikko ja hellämielinen
olento, joka on tukehtua ja jonka täytyy saada uskoa itsensä jollekulle
ja purkaa tunteitaan sen mukaan. Cécile tuli siitä liikutetuksi; hän
lääkitsi tuttavaansa äidillisin sanoin. Hän sääli Jeannineja, heitä
molempia; hän pyysi, ettei Olivier antaisi mielensä masentua. Mutta
lieneekö hän sitten jollakin tavoin häpeillyt tällaista salaisuuksien
paljastamista enemmän kuin Olivier, vai mikä lieneekään siihen ollut
syynä, hän ei vaan sitten tullut Olivierin kotiin enää yhtä usein
kuin ennen, vaan keksi kaikenlaisia verukkeita. Varmaankaan ei hän
mielestään ollut menetellyt kunniallisesti Jacquelinea kohtaan: hänellä
ei ollut oikeutta tietää Jacquelinen salaisuuksia. Ainakin arveli
Olivier sitä syyksi hänen karkoittumiseensa; ja hänestä oli Cécile
oikeassa: sillä hän itsekin moitti itseään siitä, että oli puhunut.
Mutta kun Cécile ei enää käynyt talossa, niin Olivier huomasi, mitä
Cécilestä hänelle oli ajan pitkään tullut. Olivier oli tottunut
uskomaan asioitaan hänelle; vain Cécile saattoi vapauttaa hänet
alinomaisesta ahdistuksesta, joka häntä vaivasi. Olivier oli tarpeeksi
harjaantunut sydämen tunteiden erittelyyn huomatakseen, mitä tämä tunne
oli laatuaan. Hän ei olisi siitä hiiskunut Cécilelle mitään. Mutta hän
ei jaksanut vastustaa haluaan edes kirjoittaa itselleen kaikenlaista,
mitä tunsi. Hän oli monien vuosien kuluessa saanut vaarallisen tavan
pakista paperilla omien ajatustensa kanssa. Siitä hän oli päässyt
rakkauden vuosinaan. Mutta nyt, kun hän oli jäänyt jälleen yksin, oli
hän joutunut taas tuon vanhan tapansa valtaan: milloin kärsimys kasvoi
aivan sietämättömäksi, helpotti se menetelmä; ja sitäpaitsi se oli
välttämätöntä toimintaa itseään erittelevälle taiteilijalle. Niinpä
kuvaili hän yksinään itseään, kirjoitteli ajatuksiaan paperille, aivan
kuin olisi puhellut niistä Cécilelle, mutta vielä vapaammin, koska ne
eivät olleetkaan aiotut Cécilen luettaviksi.
Nyt määräsi sattuma, että noiden paperien piti joutua Jacquelinen
näkyville. Se tapahtui eräänä päivänä, jolloin hän tunsi olevansa
lähempänä miestään kuin vuosikausiin. Järjestäessään piironkiaan
lueskeli hän vanhoja rakkaudenkirjeitä, jotka Olivier aikoinaan oli
hänelle lähettänyt. Jacqueline heltyi niin, että hän aivan itki.
Hän istui piirongin nurkkauksessa kätkössä, eikä voinut jatkaa
järjestelyhommaansa; hän muisteli siinä koko menneisyyttä; ja hänen
omatuntonsa vaivasi tuskallisesti häntä, että hän oli sen hävittänyt.
Hän ajatteli, miten Olivier mahtoikaan surra: koskaan ei tällainen
ajatus kylmällä tuulella ollessa ollut johtunut hänen päähänsä; hän oli
kyllä saattanut unhottaa miehensä, mutta sitä ajatusta ei hän jaksanut
kestää, että Olivier olisi hänen tähtensä kärsinyt. Suru runteli hänen
sydäntänsä. Hän olisi nyt tahtonut heittäytyä Olivierin syliin ja sanoa
hänelle:
-- Ah, Olivier, Olivier, mitä me olemmekaan tehneet? Mehän olemme
hulluja! Me emme saa enää tuottaa toisillemme tuskaa!
Jospa Olivier olisi sillä hetkellä sattunut tulemaan kotiin!
Mutta juuri sillä hetkellä löysi Jacqueline nuo Olivierin kirjeet...
Kaikesta tuli loppu. -- Luuliko Jacqueline tosiaan, että Olivier
oli häntä pettänyt? Ehkäpä. Mutta kuuluiko se asiaan? Petosta ei
Jacquelinelle ollut niin paljon itse petos kun halu siihen. Hän olisi
mieluummin antanut miehelle, jota hän rakasti, anteeksi sen, että
hänellä olisi ollut rakastajatar kuin että hän olisi antanut salaa
toiselle sielunsa. Ja siinä hän olikin oikeassa.
-- Sepä lystikästä! väittävät ehkä jotkut... -- (Poloiset, joille
rakkauden petos ei tuo tuskaa muulloin kuin silloin, kun se on aivan
täytäntöön pantu!... Jos sydän on jäänyt uskolliseksi, ovat ruumiin
raukkamaisuudet vähäpätöinen seikka. Jos sydän pettää, ei muulla ole
enää mitään arvoa)...
Jacqueline ei hetkeäkään ajatellut koettaa saada itselleen Olivieria
takaisin. Liian myöhäistä! Hän ei rakastanut häntä enää tarpeeksi.
Tai rakasti ehkä liiaksi. Ei, mustasukkainen hän ei ollut. Koko hänen
luottamuksensa luhistui, loputkin, mitä hänessä vielä piili miestään
kohtaan uskoa ja toivoa. Hän ei punninnut itsekseen, että hän itse
oli hylkinyt miehessään noita ominaisuuksia, että hän oli riistänyt
häneltä rohkeuden, ajanut hänet tähän rakkauteen, että tämä rakkaus
oli sitäpaitsi viatonta, ja ettei ihminen lopultakaan voi määrätä,
rakastaako hän vai ei. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt verrata omaa
kiemailuaan Christophelle tähän tunteelliseen seurusteluun: hän ei
rakastanut Christophea, Christophe ei kuulunut asiaan! Kiihtyneesti
liioitellen hän ajatteli, että Olivier oli hänelle valehdellut,
hän ei ollutkaan enää mitään miehelleen. Viimeinenkin tuki katosi
Jacquelinelta, juuri kun hän oli kurottanut kättänsä tarttuakseen
siihen... Kaikesta tuli loppu. Olivier ei saanut koskaan tietää, mitä
Jacqueline sai kärsiä sinä päivänä. Mutta kun hän näki Jacquelinen,
tuli hänelle se selvä tuntu, hänellekin, että kaikki oli lopussa.
Tästä hetkestä alkaen eivät he puhuneet enää keskenään muuta kuin
toisten ihmisten läsnäollessa. He pitivät toisiaan silmällä, niinkuin
kaksi kierrokseen ajettua metsäneläintä, jotka ovat aina varuillaan ja
pelkäävät. Jeremias Gotthelf kuvailee jossakin armottomalla huumorilla
erään avioparin synkkää asemaa, miehen ja vaimon, jotka eivät enää
rakasta toisiaan, vaan vartioivat toisiaan kahden puolen, utelevat
toistensa terveyttä, huomaavat toisissaan sairauden merkkejä, mutta
eivät suinkaan koeta jouduttaa toistensa kuolemaa tai edes toivokaan
sitä, vaan sallivat kuitenkin mieltään viehättää ajatuksen, että
toiselle tulisi jokin odottamaton tapaturma, ja kuvittelevat kumpikin
ilokseen, että hän on heistä vahvempi kuin toinen. Oli hetkiä, jolloin
Jacqueline ja Olivier melkein kuvittelivat, että toinen heistä ajatteli
tähän tapaan. Kumpikaan ei ajatellut niin; mutta sekin oli jo liikaa,
että he kuvittelivat sellaista kuin esimerkiksi Jacqueline, joka
saattoi miettiä itsekseen yöllä harha-aistimuksellisen unettomuuden
hetkillä, että tuo mies oli voimakkaampi ja kulutti tässä hänet
loppuun ja voittaisi pian hänet... Sekautuneen mielikuvituksen ja
sydämen hirveää aivohouretta! -- Ja kuitenkin rakasti parhain heidän
olemuksessaan pohjaltaan yhä toista!...
Olivier masentui tämän taakkansa alla niin, ettei koettanutkaan
ponnistella enää, vaan väistyi ja hellitti kokonaan Jacquelinen sielun
peräsimen kädestään. Kun Jacqueline näin jäi oman onnensa nojaan, ilman
luotsia, joka olisi häntä ohjannut, tuli hänelle omituinen vapauden
huimaus; hän olisi tarvinnut valtiasta, jota vastaan hän olisi saanut
kapinoida: jos hänellä ei sitä ollut, täytyi hänen se itselleen luoda.
Hän joutui piilevän pahuutensa valtaan. Siihen saakka ei hän ollut
koskaan aikonut jättää miestään, vaikka hän kärsikin. Nyt hän luuli
päässeensä kaikista siteistä. Hän tahtoi rakastaa ennenkuin se oli
liian myöhäistä: (sillä hän luuli, niin nuori kuin olikin, itseään jo
vanhaksi.) -- Ja hän rakastui. Hän oli omiaan joutumaani alttiiksi
sellaiselle kuvitellulle, kalvavalle intohimolle, joka takertuu
ensimäiseen eteen sattuneeseen henkilöön, vaikkapa vain vilahdukselta
nähtyyn, jopa olentoon, jonka tuntee ainoastaan maineelta, joskus
pelkästään nimeltä; alttiiksi tuolle kiihkolle, joka kerran ihmisen
yhden sormen saatuaan ei hellitä enää otettaan, vaan vakuuttaa
hänen sydämelleen, ettei se voi elää ilman sen valitsemaa ihmistä;
tunteelle, joka tuhoaa sydämen kokonaan ja tekee sen tyhjäksi kaikesta
entisyydestä, mikä äsken vielä sen täytti: entisistä tunteista,
moraliajatuksista, muistoista, itsetunnosta ja kunnioituksesta toisia
kohtaan. Ja kun tämä kiihko vuorostaan kuolee, kun sillä ei ole enää
mitään hävittämistä, koska se on jo kaikki polttanut, niin minkälainen
uusi luonne useimmiten noista raunioista kasvaakaan: luonne, jossa
ei löydy hyvyyttä, ei sääliä, ei nuoruutta eikä kuvitelmia; luonne,
joka tahtoo ainoastaan kaivaa ja kalvaa elämää, aivan kuin sammal syö
raunioiksi tuhottua temppeliä.
Tälläkin kertaa, niinkuin tavallisesti, kohdistui se piintynyt kiihko
henkilöön, joka oli mitä parhaiten sopiva tuottamaan pettymyksiä
naisen sydämelle. Jacqueline-parka rakastui erääseen naisten yleiseen
suosikkiin, parisilaiseen kirjailijaan, joka ei ollut kaunis eikä
nuorikaan, vaan kömpelö, punanaamainen ja elähtänyt; hänen hampaansa
olivat pilalle turmeltuneet, sydämensä kuivuus suorastaan hirvittävä;
hänen ainoa ansionsa oli se, että hän oli muodissa ja oli tehnyt suuren
joukon naisia onnettomiksi. Hänellä ei ollut puolustuksenaan edes se
seikka, ettei hän olisi itsekkyyttään tiennyt: sillä hän rehenteli
sillä runoissaan. Hän tiesi kyllä, että sellainen tepsi: taiteeseen
kätketty itsekkyys on ikäänkuin linnunkuvastin, tuli, joka häikäisee
heikkoja. Jacquelinen piiristä oli monta naista mennyt väijytykseen:
viimeksi muuan hänen ystävättärensä, äskettäin naimisiin mennyt
nainen; hänet oli tämä kirjailija pilannut ilman suurta vaivaa ja
sitten hänet jättänyt. Nuo petetyt eivät suinkaan siitä kuolleet,
vaikka he tosin koettivat salata asiaa kömpelösti, mikä taas ilahdutti
koko maailmaa. Kaikkein kauheimminkin petetyt heistä rakastivat liian
paljon arkipäiväisiä etujaan ja hienoston tapojaan ollakseen pitämättä
hullutuksiaan selvän järjen aisoissa. Siksi eivät he tahtoneet
tehdä mitään julkista skandaalia. Jos he pettivät aviomiehiään ja
ystävättäriään tai heitä itseään petettiin ja he saivat kärsiä, niin
tapahtui se aina kaikessa hiljaisuudessa. He olivat oikeita juorujen
sankarittaria.
Mutta Jacqueline oli huimapää: hän ei ainoastaan pystynyt tekemään,
mitä sanoi, vaan myöskin puhumaan, mitä teki. Hänen hullutustensa
pohjalla ei piillyt minkäänlaista järjen harkintaa, vaan hän kielsi
kokonaan itsensä. Hänellä oli se vaarallinen avu, että hän oli aina
itselleen suora eikä peräytynyt koskaan tekojensa seurausten tieltä.
Hän oli parempi kuin muut hänen piirissään: sen tähden hän olikin kahta
hullumpi. Kun hän rakasti, kun hän sai päähänsä tehdä aviorikoksen,
heittäytyi hän siihen silmittömästi, epätoivoisella suoruudella.
M:me Arnaud oli yksinään kotona ja neuloi samalla kuumeellisella
levollisuudella kuin luultavasti aikoinaan Penelope kuulua työtään
tehdessään. Ja aivan kuin Penelope hän odotti miestään. Herra Arnaud
oleskeli kaiket päivät poissa kotoa. Hänellä oli koulutuntinsa aamuin
ja illoin. Tavallisesti hän tuli päivälliselle kotiin, vaikka hänen
jalkojaan väsyttikin ja vaikka lyseo oli toisessa päässä Parisia. Hän
pakotti itsensä kulkemaan tämän pitkän matkan, ei niin paljon säälistä
vaimoaan kohtaan tai säästäväisyydestä, kuin siitä syystä, että se
oli tullut hänelle jo tottumukseksi. Mutta eräinä päivinä pidättivät
häntä päivälliseltä koetunnit; tai hän ei malttanut olla käyttämättä
hyväkseen sitä seikkaa, että lyseo oli samassa kaupunginosassa kuin
kirjasto, vaan jäi työskentelemään väliajaksi tuohon kirjastoon.
Lucile Arnaud oli päivät yksinään. Paitsi siivoojanaista, joka
tuli kello kahdeksan ja kymmenen välillä tekemään karkeita töitä,
ja ruokatarpeiden hankkijoita, jotka pistäytyivät kysymässä, mitä
milloinkin haluttiin, ja toivat tilatut ainekset, ei kukaan soitellut
hänen ovikelloaan. Hän ei tuntenut ketään koko talossa. Christophe
oli muuttanut pois, ja syreenipuutarhan puolella oli uusia asukkaita.
Céline Chabran oli mennyt naimisiin Augustin Elsbergerin kanssa. Élie
Elsberger oli lähtenyt perheineen Espanjaan, jossa hän oli saanut
toimen eräässä kaivoksessa. Vanhalta Weillilta oli vaimo kuollut,
eikä hän oleskellut juuri yhtään parisilaisessa huoneistossaan.
Ainoastaan Christophe ja hänen ystävättärensä Cécile olivat pitäneet
yllä tuttavuussuhteitaan Lucile Arnaud'n kanssa, mutta he asuivat hyvin
etäällä, ja kun väsyttävä työ anasti heiltä kaiket päivät, niin meni
viikkoja, jolloin he eivät käyneet Lucileä katsomassa. Hänellä ei ollut
muuta seuraa kuin hän itse.
Hänellä ei ollut laisinkaan ikävä. Hänelle riittivät ajanvietoksi
kovin vähäiset seikat. Pieninkin jokapäiväinen homma. Joku pikku
kukka, jonka arkaa lehtiverhoa hän puhdisti äidillisen hellästi joka
aamu. Rauhallinen harmaa kissa, joka oli alkanut noudattaa emäntänsä
elintapoja, kuten hyvin vaalitut kotieläimet ainakin: se vietti
päivänsä niinkuin sen emäntäkin hellan ääressä, tai istui pöydällä
lampun vieressä, seuraten koko ajan hoitajansa työskenteleväin
sormien liikkeitä ja luoden häneen joskus tirkistyksen kummallisista
silmäteristään, jotka sitten taas sammuivat välinpitämättömästi.
Yksinpä huonekaluistakin oli hänelle ajanviettoa. Jokainen niistä
oli hänelle niin kotoinen. Lapsellisella ilolla siisti hän niitä,
pyyhki hellästi pois tomua, joka oli laskeutunut niiden kupeisiin, ja
sijoitteli sitten niitä tarkalla huolella jälleen entisiin nurkkiinsa.
Hän oikein puheli niiden kanssa sanattomasti. Hän hymyili ainoalle
omistamalleen kauniille antiikkiselle huonekalulle, hienolle Ludvig
XVI:n tyyliselle silinteripiirongille. Hänellä oli joka päivä sama
ilo ne esineet uudestaan nähdessään. Yhtä nopeasti kului häneltä
aika liinavaatteitakin tarkastaessa: hän vietti tuntikausia seisten
tuolilla, pää ja käsivarret suuren talonpoikaisen kaapin sisässä,
tutkien ja järjestellen niitä, sillaikaa kun kissa jälleen tarkasteli
uteliaasti häntä.
Mutta hänen suurin onnensa oli, että hän sai kaikki kotiaskareensa
toimitettuaan ja yksinään päivällisen syötyään, -- Jumala tiesi,
minkälaisen aterian (hän ei tarvinnut paljoa ruokaa), -- ja kaupungilla
välttämättömillä asioilla juostuaan päästä noiden päivätöitten jälkeen
kello neljän tienoissa iltapuolella kotiinsa ja asettua ikkunan tai
lieden ääreen käsitöineen ja mirreineen. Joskus hän keksi jonkinlaisen
syyn, ettei hänen tarvinnut ollenkaan lähteä pois kotoa; hän oli
onnellinen, jos hän saattoi olla kaiket päivät sisällä, varsinkin
talvisaikaan, kun satoi. Hän pelkäsi hirveästi kylmää, viimaa, likaa
ja sadetta, sillä hänkin oli kuin mikäkin siisti, arkanahkainen
ja lellitelty pikku kissa. Hän oli mieluummin syömättä kuin lähti
ulos ostelemaan aamiaisruokia, jos ruuanhankkijat milloin sattuivat
hänet unhottamaan. Silloin hän naperteli vain suklaakakkua tai etsi
kaapista pari hedelmää. Hän varoi ilmoittamasta sitä ruokailutapaansa
miehelleen. Se oli pientä seikkailua hänelle. Silloin, päivinä, jolloin
valo oli melkein sammunut, ja joskus kauniinakin ja aurinkoisina,
-- (ulkona säteili sininen taivas, kadun räminä humisi talon ja
hänen hiljaisen asuntonsa ympärillä ja sen hämärässä: aivan kuin
jokin kangastus ympäröi se hämy hänen sieluaan), -- istui hän
mukavimmassa nurkassaan, jakkara jalkojen alla, neulomus kädessä, ja
vaipui hievahtamatta hauskimpaan hommaansa, lukemiseen, vaikka hänen
sormensa työskentelivätkin koko ajan. Hänellä oli vieressä pöydällä
jokin mielikirjojaan. Tavallisesti jokin punakantinen nide, jonkin
englantilaisen kirjan käännös. Hän luki sangen vähän kerrallaan, tuskin
luvun päivässä, ja kirja lepäsi usein pitkän aikaa samalta kohdalta
avattuna hänen polvillaan, tai ei hän sitä ollenkaan aukaissut: hän
tunsi jo sen, hän vain haaveili asioista, joita se oli kertonut. Niin
riitti jokin Dickensin tai Thackerayn pitkä romaani viikkokausiksi, ja
ne viikot laajensi hän uneksimalla kokonaisiksi vuosiksi. Ne ympäröivät
hänet hellällä sävyllään. Nykyaikaiset ihmiset, jotka lukevat nopeasti
ja huonosti, eivät tunne enää, mikä ihmeellinen voima kauniista
kirjoista säteilee, kun niitä nauttii hitaasti. M:me Arnaud ei
epäillytkään, etteikö noiden romaanihenkilöiden elämä ollut yhtä totta
kuin hänen omansakin. Heissä oli sellaisia, joille hän olisi tahtonut
olla iki-ystävä: hyväsydäminen, mustasukkainen lady Castlewood, tuo
salaa rakastava nainen, jonka sydän oli äidillinen ja neitseellinen,
oli hänen sisarensa; pikku Dombey hänen oma pikku lapsensa; hän oli
Dora, nainen ja lapsi, joka kuolee; hän ojensi rakkaasti käsivarsiaan
syleilläkseen kaikkia noita romaanien lapsellisia sieluja, jotka
vaeltavat kunniakkain ja puhtain silmin maallisen elämänsä; ja hänen
ympärillään kiersi kirjavana saattueena lempeitä, kurjia ja vaarattomia
orginelleja, jotka ajelevat täällä naurettavia ja liikuttavia
haavekuviaan, -- heidän johtajanaan hyvän Dickensin herttainen henki,
unelmissaan samalla sekä nauratteleva että valmis kyyneliin. Milloin
m:me Arnaud katsahti ulos ikkunastaan, näki hän ohikulkijoissa jonkun
tuon unelmiensa maailman rakastettavan tai peloittavan olennon.
Tuolla kivitalojen toisella puolen haaveksi hän elettävän samanlaista
elämää kuin hänen sankarinsa, niin, ne sankarit itse siellä elivät.
Se, ettei hän halunnut lähteä ulos, johtui siitä, että hän pelkäsi
moista liikuttavilla mysterioilla täytettyä maailmaa. Hän näki noissa
ohitse liikkuvissa ihmisissä salattuja murhenäytelmiä, parhaillaan
tapahtuvia ilveilyjä. Eikä se ollutkaan aina pelkkää kuvitelmaa. Sillä
yksinäisyydessä oli hän saavuttanut tuon kummallisen intuitsionin
lahjan, joka antaa ihmisen nähdä ohikulkevien katseista heidän menneen
tai tulevan elämänsä salaisuuksia, joita asianomaiset itsekään eivät
usein tiedä. M:me Arnaud sekoitti näihin todellisiin näkyihinsä
romanttisia muistoja, jotka pyöristivät ja muuttivat niiden muotoa. Kun
hän oli kaupungilla, tunsi hän aivan hukkuvansa moiseen äärettömään
elämysten mereen. Hänen täytyi kiiruhtaa kotiinsa päästäkseen lujalle
pohjalle.
Mutta tarvitsiko hänen lukea tai nähdä muitakaan ihmisiä? Hänelle
riitti vain katsella itseään. Tuo kalpea, sammunut olento, --
syrjäisestä nimittäin, -- kuinka se sisältäpäin olikaan valoisa ja
säteilevä! Miten täyteläistä elämää se uhkui! Miten runsaasti siinä oli
muistoja, rikkauksia, joita ei kukaan aavistanut hänessä olevan!...
Olivatko ne koskaan olleet totta? -- Tietysti, koska ne olivat totta
hänelle... Sillä tavoin saattaa unten taikasauva muuttaa elämän
köyhyyden!
M:me Arnaud muisteli kaikkia entisiä vuosiaan pikkutytön aikoihinsa
asti; tässä hiljaisuudessa aukesi jälleen tuoksumaan jokainen hänen
kuihtuneitten toiveittensa hento kukka... Ensimäinen lapsenrakkaus
erästä nuorta tyttöä kohtaan, jonka viehkeys oli lumonnut hänet heti
paikalla, kun hän tuon olennon näki; hän rakasti neitoa niinkuin
ainoastaan silloin voi rakastaa kun itse on äärettömän puhdas; hän
oli kuolla mielenliikutuksesta tuntiessaan hänen kosketuksensa; hän
olisi tahtonut suudella hänen jalkojaan, olla hänen pieni piikasensa,
mennä naimisiin hänen kanssaan; ystävätär oli sitten mennyt naimisiin,
ei ollut tullut onnelliseksi, oli saanut lapsen, joka oli kuollut...
Toinen rakkaus tuli hänelle noin kaksitoista-vuotiaana, jälleen
erästä tyttöä kohtaan, joka oli hänen ikäisensä ja joka kohteli häntä
tyrannimaisesti: pirullinen vaaleaverikkö, ilveilevä, itsevaltainen:
hän itketti toista huvikseen, ja antoi sitten hänelle helliä suudelmia;
he laativat yhdessä tuhansia tulevaisuuden suunnitelmia. Se tyttö oli
yhtäkkiä ruvennut karmeliittinunnaksi, kenenkään tietämättä, mistä
syystä; väitettiin, että hän oli nykyään onnellinen... Sitten seurasi
suuri intohimo erästä miestä kohtaan, joka oli paljoa vanhempi häntä
itseään. Siitä tunteesta ei ainoakaan ihminen ollut saanut tietää,
ei edes sekään, johon se kohdistui. Hän oli uhrannut rakkautensa
kohteelle suunnattoman määrän kiihkeää uskollisuutta, hellyyttä...
Sitten tuli taas toinen rakkaus: sillä kertaa rakastettiin häntä. Mutta
hän ei ollut tohtinut omituisen arkuutensa ja itsensä epäilemisen
vuoksi uskoa, että häntä rakastettiin, eikä ilmaista, että hän itsekin
rakasti. Ja silloin oli onni mennyt ohitse niin ettei hän ottanut
sitä käsiinsä... Sitten... Mutta mitä hyödyttää kertoa muille satuja,
joilla on merkitystä ainoastaan ihmiselle itselleen? Monen monia
pikku asioita, jotka olivat saaneet hänelle tärkeän sisällyksen:
jonkun ystävän suopeus; sydämellinen sana Olivierin suusta, sanottu
aivan huomaamatta; Christophen virkistävät vierailut ja lumottu
maailma, jonka hänen soittonsa kuulijalle avasi; jonkun tuntemattoman
ihmisen katse; niin, eräät pelkästään ajatukselliset ja tahdottomat
uskottomuudet tässä erinomaisessa naisessa, joka oli ylen kunniallinen
ja puhdas: nuo tyrmistivät ja hävettivät häntä, ja hän koetti heikosti
karkoittaa niitä mielestään, mutta kuitenkin loivat ne, -- kaikessa
viattomuudessaan, -- hiukan auringonpaistetta hänen sydämeensä... Hän
rakasti kovasti miestään, vaikkei mies ollutkaan aivan sellainen,
jollaista hän uneksi. Mutta herra Arnaud oli hyvä; ja kun hän eräänä
päivänä sanoi vaimolleen:
-- Rakas vaimoni, sinä et tiedä, miten paljon sinä minulle olet. Sinä
olet koko minun elämäni.
Silloin naisen sydän aivan suli hellyydestä; ja siitä alkaen tunsi hän
olevansa kokonaan yhdistetty mieheensä, ainaiseksi, ilman pienintäkään
irtautunutta ajatusta. Joka vuosi kiinnitti heitä yhä lähemmin
toisiinsa. He olivat uneksineet yhdessä paljon kaunista. Haaveilleet
töistä, matkoista, lapsista. Miten ne unelmat olivat toteutuneet?...
Oi, turha toivo!... Mutta m:me Arnaud uneksi niitä yhä. Niissä eli
myöskin pikku lapsi, josta hän oli uneksinut niin usein, niin syvästi,
että hän tunsi sen aivan kuin se olisi ollut olemassa. Sitä untaan oli
hän rakennellut vuosikausia, kaunistanut sen kaikella, mitä armainta
hän näki, kaikella, mitä hän eniten rakasti... Mutta toteutuminen:
hiljaisuus!...
Siinä hänen elämänsä. Mutta siihen sisältyi kokonaisia maailmoita.
Miten paljon tuntemattomia tragedioja, kaikkein arinta laatua,
kätkeytyy usein näöltään aivan rauhallisiin, keskinkertaisiin
ihmiskohtaloihin! Ja traagillisinta on ehkä: -- _ettei tapahdu mitään_
noiden yhä toivovien elämässä, joiden veri huutaa lohduttomasti
oikeuttansa, heille luonnon lupaamaa onnea, joka heiltä kielletään, --
noiden, joita kalvaa sisällisesti yhtämittainen tuskallinen kaipuu, --
ja jotka eivät näytä siitä mitään ulospäin!