virta hopeisin suomuksin. Christophesta näytti niinkuin ei joki olisi
ennen kulkenut näin läheltä sitä kumpua, jolla hän istui. Hän meni
katsomaan. Tosiaan, ennen oli siellä, tuon päärynäpuun takana, ollut
hiekkainen niemeke, ja loiva nurmirinne, jolla hän oli monta kertaa
leikkinyt. Nyt oli joki kuluttanut ne pois; se vieri uomassaan,
nuoleskellen päärynäpuun juuria. Christophen sydäntä kouristi
omituisesti. Hän lähti asemalle päin. Tuohon oli alkanut kasvaa uusi
kortteli, -- köyhien majoja, vasta-avattuja teitä, korkeita tehtaiden
savupiippuja. Christophe ajatteli akaasiametsikköä, jonka hän oli
nähnyt iltapuolella, ja mietti:
-- Sielläkin virran juoksu kuluttaa...
Vanha kaupunki, varjossa nukkuva, kaikkineen, mitä siinä oli, sen
elävät ihmiset ja vainajat tulivat hänelle yhä rakkaammiksi: sillä hän
tunsi jonkin uhkaavan sitä kaupunkia...
_Hostis habet muros_...
Pelastakaamme nopeasti, mikä meidän on! Kuolema vaanii kaikkea, mitä
rakastamme. Kiiruhtakaamme kaivertamaan ikuisuuden pronssiin nuo
kasvot, joiden täytyy kadota. Temmatkaamme liekkien kynsistä isiemme
aarteet ennenkuin tuli polttaa poroksi Priamon linnan?...
Christophe meni junaan, joka lähti kohta, ja matkusti kiireesti pois,
kuin virran tulvan edestä pakeneva. Mutta niinkuin muinaisuuden
ihmiset, jotka pelastivat kaupunkinsa jumalat hukkumasta, kun aallot
hävittivät koteja, vei myöskin Christophe mukanaan kipenen sitä elämää,
joka oli singahtanut ilmi hänen omassa maassaan; vei mukanaan muualle
menneisyyden pyhän sielun.
Jacqueline ja Olivier olivat joksikin aikaa lähestyneet toisiaan.
Jacqueline oli kadottanut isänsä. Tämä kuolemantapaus oli järkyttänyt
häntä syvästi. Todellisen onnettomuuden kohdatessa tunsi hän muiden
tuskiensa surkean vaivaisuuden; ja se hellyys, jolla Olivier häntä
kohteli, elähytti uudestaan hänen tunteitaan puolisoa kohtaan.
Jacquelinen mieleen johtuivat äskeiset menneet vuodet, ne surulliset
ajat, jotka olivat tulleet Martta tädin kuoleman jälkeen ja niitä
seuranneet rakkauden siunatut päivät. Hän ajatteli itsekseen, että hän
oli kiittämätön elämälle, ja että sai olla onnellinen, ettei se ottanut
ihmiseltä sitä vähääkin, mitä se oli hänelle antanut. Ja tuota vähää,
jonka arvon hän nyt huomasi, koetti hän tarkalla huolella säilyttää
itsellään. Vielä enemmän hellytti häntä se seikka, että hän lähti
miehensä kanssa, lääkärin neuvomana, joka tahtoi, että hän haihduttaisi
suruaan poistumalla joksikin aikaa Parisista, matkalle, ja teki
ikäänkuin jonkinlaisen toivioretken niille paikoille, missä he olivat
avioliittonsa ensimäisenä vuonna toisiaan rakastaneet. Kun he tämän
vaelluksensa varrella näkivät entisen rakkautensa suloiset kasvot,
joiden he luulivat jo iäksi itseltään peittyneen, ja tiesivät samalla,
että se pian taas katoaisi heiltä uudestaan, -- kuinka pitkäksi
aikaa? ainaiseksiko ehkä? -- joutuivat he sellaiseen alakuloiseen
mielentilaan, että takertuivat tuohon rakkauteensa epätoivon
kiihkolla...
-- Jää, jää meidän luoksemme!
Mutta he tiesivät, että he kuitenkin sen kadottaisivat.
Kun Jacqueline palasi Parisiin, tunsi hän sydämensä alla vavahtavan
uuden pikku elämän, rakkaudessa syttyneen. Mutta rakkaus oli silloin
jo mennyt. Tuo taakka, joka tuli Jacquelinessa yhä raskaammaksi, ei
kiinnittänyt vaimoa hänen mieheensä. Jacqueline ei tuntenut siitä sitä
iloa, jota oli odottanut. Hän tutki levottomana itseään. Ennen, kun
hän oli ollut tuskissaan, oli hän ajatellut usein, että pikku lapsen
syntyminen olisi hänen pelastuksensa. Se pikku lapsi oli tullut, mutta
pelastusta ei. Kauhukseen tunsi Jacqueline tuon ihmiskasvin, jonka
juuret oli hänen ruumiissaan, yhä versovan, imevän hänen elämäänsä ja
vertansa. Hän vietti päiväkausia hajamielisenä ja hämärin katsein,
kuunnellen kuinka tuo tuntematon olento, joka oli anastanut valtaansa
hänet, imi itseensä hänen olemustaan. Se oli epämääräistä huminaa,
suloista, uuvuttavaa, ahdistavaa. Hän heräsi hätkähtäen sellaisesta
horteesta, -- hien vallassa, vavisten, leimahtaen kapinaan. Hän
ponnisteli ansaa vastaan, johon luonto oli hänet kietonut. Hän
tahtoi elää, hän tahtoi olla vapaa, hänestä tuntui, että luonto oli
petkuttanut hänet. Sitten hän häpesi näitä ajatuksiaan, hän tunsi
olevansa eriskummaisen luonnoton, hän kysyi itseltään, oliko hän
pahempi tai toisenlaiseksi luotu kuin muut naiset. Vähitellen hän
tyyntyi jälleen, turtui huumeeseen kuin puu, josta mahla vuotaa,
uneksimaan siitä elävästä hedelmästä, mikä kypsyi hänen sisässään. Mikä
se oli? Mitä siitä tulisi?...
Kun hän kuuli sen ensimäisen itkun ja näki päivän valossa tuon pienen,
surkuteltavan, liikuttavan ihmisruumiin, niin hänen sydämensä suli
hellyydestä! Lyhyen häikäisevän tuokion tunsi hän silloin äitiyden
kunniakasta iloa, mahtavinta, mitä maailmassa löytyy: että on luonut
kärsimyksillään olennon omasta verestään, luonut ihmisen. Ja suuri
rakkauden aalto, joka käyttää koko kaikkeutta, hulmahti silloin hänen
ylitseen, valtasi hänet kiireestä kantaan, vei häntä mukanaan, painoi
syvyyksiin, kohotti taivaisiinsa saakka... Oi Jumala: synnyttävä nainen
on sinun vertaisesi; mutta sinä et tunne sellaista iloa kuin hän: sillä
sinä et ole kärsinyt...
Sitten aalto vaipui jälleen alas; ja sielu tapasi pohjaan.
Olivier kumartui liikutuksesta vavisten lapsen puoleen; ja
Jacquelinelle hymyillen koetti hän ymmärtää, mikä mystillisen elämän
side olikaan heidän kahden ja tuon surkean olennon välillä, jota
tuskin voi vielä ihmiseksi sanoa. Hellästi ja hiukan vastenmielisesti
kosketti hän huulillaan pienokaisen keltaista ja ryppyistä päätä.
Jacqueline katsahti häneen: kateellisesti työnsi hän hänet pois;
hän otti lapsen, ja puristi sitä rintaansa vasten, suuteli sitä
suutelemistaan. Lapsi alkoi itkeä, hän antoi sen pois; ja kääntäen
päänsä seinään päin Jacqueline itse itki. Olivier tuli hänen luokseen,
syleili häntä, kuivasi huulillaan hänen kyyneleensä; Jacqueline
syleili häntä niinikään ja pakotti itsensä hymyilemään; sitten hän
pyysi, että hänen annettaisiin levätä, lapsi vieressään... Oi, mitä
voi tehdä, kun rakkaus on kuollut? Mies, jonka olemuksesta enemmän
kuin puolet on älyllistä, ei kadota koskaan mitään voimakasta
tunnetta säilyttämättä aivoissaan siitä jonkinlaista jälkeä, jotain
ajatusta. Hänen rakkautensa saattaa sammua, mutta hän ei voi unohtaa,
että hän on rakastanut. Sen sijaan nainen, joka on rakastanut ilman
järkisyitä, täydellisesti, ja lakkaa rakastamasta, niinikään ilman
syytä ja täydellisesti, mitä voi hän? Tahtoako rakastaa? Kuvitellako
sitä? Mutta, jos hän on liian heikko tahtomaan, liian totinen
kuvittelemaan...?
Jacqueline kohosi vuoteessa kyynäräisilleen ja katseli lasta hellän
säälivästi. Mikä hän, tuo tuossa oli? Olipa hän mikä tahansa, hän
ei ollut kokonaan äitiään. Hän oli myöskin sitä "toista". Ja sitä
"toista" ei Jacqueline enää rakastanut. Pikku-raukka! Rakas raukka!
Jacqueline oli ärtynyt tätä uutta olentoa kohtaan, joka tahtoi kytkeä
hänet kuolleeseen menneisyyteen; ja kallistuen lapsen puoleen hän sitä
suuteli, suuteli...
Nykyajan naisten suurin onnettomuus on se, että he ovat liian vapaita,
mutta eivät tarpeeksi vapaita! Jos he olisivat vielä vapaampia,
haluaisivat he siteitä, he löytäisivät niistä viehätystä ja varmuutta.
Jos he olisivat vähemmän vapaita, niin he alistuisivat siteisiin, koska
tietäisivät, etteivät voisi niitä katkaista; ja silloin kärsisivät he
niistä vähemmän. Mutta pahinta on, jos ihmisillä on siteitä, jotka
eivät voi sitoa, ja velvollisuuksia jotka saattaa lyödä laimin.
Olisipa Jacqueline tietänyt, että hänen pikku kotinsa oli määrätty
hänelle koko hänen elämänsä ajaksi, niin ei se hänestä olisi ollut
näin epämukava ja ahdas, hän olisi omin voimin koettanut tehdä sen
tyydyttäväksi; ja hän olisi loppuun saakka ollut sellainen kuin
alussakin, nimittäin rakastanut. Mutta hän tiesi, että hänellä oli
mahdollisuus päästä siitä kodista pois; ja se tukehdutti häntä. Hän voi
nousta kapinaan: ja hän luuli viimein, että hänen olikin noustava.
Nykyiset moralitutkijamme ovat kummallisia olentoja. Huomiontekokyvyn
kustannuksella on koko heidän muu olemuksensa surkastunut. He eivät
koeta enää kuin nähdä elämää, tuskinpa sitä ymmärtääkään, missään
tapauksessa eivät he koeta sitä _TAHTOA_. Kun he ovat huomanneet
ihmisen luontaiset omituisuudet ja merkinneet ne muistiin, on heidän
mielestään tehtävä täytetty. Ja he sanovat:
-- Sellaista se on.
He eivät yritäkään tuota olevaista muuttaa. Tuntuu kuin yksinomaan
se, että on olemassa, olisi heidän mielestään moralinen hyve.
Kaikki heikkoudet, jotka keksitään, verhotaan kohta jonkinlaisella
jumalaisella oikeutuksella. Maailma kansanvaltaistuu. Ennen muinoin oli
ainoastaan kuningas edesvastuuton. Nykyään ovat sitä kaikki ihmiset.
Ja etusijassa kehnosto. Kauniita neuvonantajia! Kaiken voitavansa
mukaan ja ylen tunnontarkasti koettavat he todistaa heikoille, miten
suuressa määrin he ovat heikkoja, ja että luonnon säädös on määrännyt
niin, horjumattomasti ja ainaiseksi. Mitäpä voivat nyt heikot muuta
kuin istua kädet ristissä? Hyvä, etteivät he vielä itseään ihailekin.
Kun nainen kuulee hoettavan itselleen, että hän on sairas lapsi, niin
hän alkaa ylpeillä siitä, että hän sitä on. Niin kohdeltu ihminen
ryhtyy vaalimaan raukkamaisuuttaan ja kasvattamaan sitä yhä enemmän.
Jos joku alkaisi huvitella itseään kertomalla lapselle, että on aika
nuoruudessa, jolloin sielu ei ole vielä löytänyt tasapainoaan, vaan
on valmis rikollisuuteen, itsemurhaan, kaikenlaiseen ruumiilliseen ja
sielulliseen turmelukseen, ja lupaisi lapselle sellaiset viat anteeksi,
-- hän jouduttaisi rikoksia heti paikalla. Miehellekään ei tarvitse
muuta kuin toistaa, ettei hän ole vapaa, niin ei hän sitä enää ole,
vaan heittäytyy elukaksi. Sanokaa naiselle, että hän on vastuunalainen,
ruumiinsa ja tahtonsa isäntä, -- niin hän sitä onkin. Mutta te olette
raukkoja, te varotte sitä hänelle sanoa, sillä teidän oma etunne
vaatii, ettei hän saa sitä tietää!...
Surkea ympäristö, jossa Jacqueline eli, vei häntä yhä enemmän harhaan.
Miehestään vieroittuessaan oli hän yhtynyt jälleen siihen maailmaan,
jota hän ennen pikkutyttönä halveksi. Jacquelinen ja hänen naitujen
ystävättäriensä ympärille muodostui nyt pienehkö seurue rikkaita,
toimettomia, älykkäitä ja velttoja nuoria miehiä ja naisia. Siinä
piirissä vallitsi täydellinen vapaus ajatuksissa ja puheissa, vapaus,
jota hillitsi jonkinlaisena mausteena ainoastaan _intelligensi_. Nuo
ihmiset olisivat kai mielellään ottaneet itselleen tunnuslauseeksi
Rabelais'n luostarin tunnuksen:
_Fais ce que Voudras_. [Tee mitä tahdot.]
Mutta se olisi ollut liiaksi vaadittua: sillä he eivät tahtoneet
paljoakaan; he olivat Thélèmen hermoheikkoja. He julistivat auliisti
vaistojen täydellistä vapautta; mutta juuri vaistot olivat heissä
kovin herpoutuneet; ja heidän mässäilynsä oli ennen kaikkea pelkästään
aivoissa toteutettua. He nauttivat siitä, että tunsivat vaipuvansa ja
hukkuvansa sivilisatsionin suureen vesialtaaseen, ummehtuneeseen ja
hekumalliseen, tuohon lämpöiseen liejukylpyyn, jossa ihmisen tarmo,
hänen karkea elinvoimansa, alkeellinen eläinluontonsa vetelöityy
ja uskon, tahdon, velvollisuuksien ja intohimojen kasvu mätänee.
Tällaisissa hyytelömäisissä ajatuksissa kylpi nyt Jacquelinen siro
ruumis. Olivier ei voinut häntä mitenkään siitä estää. Sitäpaitsi
oli ajan tauti vioittanut häntäkin: hän ei luullut itsellään olevan
oikeutta kahlita toisen vapautta; hän ei tahtonut ottaa siltä, jota hän
rakasti, mitään, ellei saanut sitä pyytämättä ja rakkaudesta. Mutta
Jacqueline ei ollut tästä käytöksestä hänelle laisinkaan kiitollinen,
sillä vapaushan oli hänen oikeutensa.
Pahinta oli, että Jacquelinella, joka oli joutunut elämään tuollaisessa
luonteeltaan kaksinaisessa maailmassa, oli itsellään ehyt luonne, joka
inhosi puolinaisuutta: kun hän kerran uskoi, niin hän antautuikin;
hänen palava ja altis pikku sielunsa, vaikka se olikin sangen itsekäs,
poltti kaikki sillat takaansa; ja yhdyselämästään Olivierin kanssa oli
hänellä säilynyt vielä horjumaton moralikin, jonka hän oli valmis aina
sovittamaan käytäntöön, silloinkin kun hän eli epämoralisesti.
Hänen uudet ystävänsä olivat liian viisaita näyttääkseen
perehtymättömille, mitä he oikeastaan olivat. Jos he teoriassa
julistivatkin täydellistä vapautta siveellisiin ja yhteiskunnallisiin
ennakkoluuloihin nähden, niin pitivät he käytännössä hyvän huolen
siitä, etteivät loukanneet ainoaakaan noista ennakkoluuloista,
jos jokin vaan niistä saattoi tuottaa heille etua; he käyttivät
hyväkseen moralia ja yhteiskuntaa, samalla niitä pettääkseen, aivan
kuin uskottomat palvelijat pettävät isäntiään. Ja toisiaankin he
pettivät, tottumuksesta ja joutilaisuudessaan. Noissa aviomiehissä
oli montakin, jotka tiesivät, että heidän vaimoillaan oli rakastajia.
Eivätkä vaimotkaan puolestaan olleet tietämättä, että heidän miehillään
oli rakastajattaria. Skandaali tulee vasta silloin kuin se pääsee
julkisuuteen. Nämä kauniit avioliitot lepäsivät keskinäisen sanattoman
sopimuksen, -- rikostoverien sopimuksen -- pohjalla. Mutta Jacqueline
oli suorempi, hän pelasi koko panoksella. Ensimäinen vaatimus oli
olla rehellinen. Ja toinen: olla rehellinen. Ja kolmas: olla vielä
rehellisempi. Rehellisyyskin oli niitä hyveitä, jolla ajan ajatus
keikaili. Tästä näkyy, että kaikki on tervettä terveille ja kaikki
turmeltunutta turmeltuneille. Kuinka rumaa on joskus olla rehellinen!
Keskinkertaisten on synti ruveta tutkimaan olemuksensa syvyyksiä.
He löytävät sieltä ainoastaan keskinkertaisuutensa; mutta heidän
itserakkautensa ylpeilee siitä.
Jacqueline kulutti aikansa tutkimalla itseään tällaisesta kuvastimesta.
Ja hän näki siinä seikkoja, joita hänen olisi ollut parasta olla
näkemättä: sillä kun hän oli ne nähnyt, ei hänellä enää ollut voimaa
kääntää niistä silmiään pois; ja sen sijaan, että hän olisi taistellut
näkemäänsä vastaan, huomasi hän nähdyn vain paisuvan: nuo seikat
kasvoivat valtavan suuriksi, ja lopulta anastivat ne hänen kaiken
huomionsa ja ajatuksensa.
Lapsi ei riittänyt täyttämään hänen elämäänsä. Hän ei ollut voinut
imettää sitä: pienokainen alkoi surkastua hänen kerallaan. Oli
täytynyt palkata imettäjä. Se oli ensin suuri suru... Mutta pian siitä
tuli helpoitus. Lapsi voi nyt mainiosti; se varttui nopeasti, tuo
virkeä pikku poika, josta ei ollut paljoa vaivaa, sillä enimmäkseen
se makasi, eikä se itkenyt juuri yölläkään. Imettäjä, -- vankka
Nivernaisen seudulta hankittu nainen, jolla ei ollut imetettävä ensi
kertaa ja joka kiintyi aina eläimellisellä, mustasukkaisella ja muille
ihmisille kiusallisella mieltymyksellä hoidokkeihinsa, -- oli ikäänkuin
lapsen oikea äiti. Kun Jacqueline ilmaisi jostakin lasta koskevasta
asiasta oman mielipiteensä, ei imettäjä ollut siitä tietäkseenkään;
ja jos Jacqueline ryhtyi väittelemään, huomasi hän lopuksi, ettei
hän asiasta tietänytkään mitään. Hän ei ollut enää oikein toipunut
lapsen syntymisen jälkeen: alkava laskimo-tulehdus oli lamannut ja
herpaissut hänet; kun hänen oli pakko loikoa viikkokausia vuoteessa,
hautoi hän omia sielullisia huoliaan; hänen jo ennestään kiihtyneet
ajatuksensa piintyivät alinomaa valittamaan yhtä ja samaa, oikealla
harha-aistimuksen voimalla: "Hän ei ollut elänyt, ja nyt hänen elämänsä
oli lopussa..." Sillä hänen mielikuvituksensa oli saanut vamman: hän
luuli joutuneensa ainaiseksi ikäänkuin rujoksi; ja silloin hänessä
heräsi kummallinen, katkera ja odottamaton kauna tuota hänen tuskansa
viatonta syytä, lasta, kohtaan. Se tunne ei ole äideissä niinkään
harvinainen kuin luullaan; mutta sitä salataan ja kaunistellaan; ja ne,
jotka ovat sen kokeneet, häpeävät sitä myöntää edes itselleenkään ja
sydämensä salaisimmassa sopukassa. Jacqueline tuomitsi pahoin itseään;
syntyi taistelu hänen itsekkyytensä ja äidinrakkautensa välillä. Kun
hän näki lapsen nukkuvan tuossa viattomana ja onnellisena, niin hän
heltyi; mutta kohta sitten jälkeenpäin ajatteli hän katkerasti:
-- Hän on minut tappanut.
Eikä hän voinut hillitä itsessään kiivasta kapinallisuutta tuota
välinpitämätöntä unta nukkuvaa oliota kohtaan, oliota, jonka onnen hän
oli saanut kärsimyksillään maksaa. Sittenkin, kun Jacqueline jo parani
ja lapsi tuli isommaksi, jäi äitiin hämärästi se sama vihamielinen
tunne. Ja koska hän häpesi sitä, niin puski hän vihansa toiseen
kohteeseen: mieheensä. Hän luuli itseään yhä sairaaksi; ja alinomainen
huolenpito omasta terveydestä, tuo levottomuus, jota lääkäritkin
puolestaan pitivät vireillä, suosittelemalla sen parannukseksi
toimettomuutta, vaikka se juuri oli pahaan syynä, -- (ero lapsesta,
pakollinen työttömyys, täydellinen yksinolo, viikkomääriä kestävä
ikävä loikominen vuoteessa lihottamassa itseään niinkuin syöttöeläin),
-- kaikki nämä seikat keskittivät Jacquelinen ajatukset pelkästään
häneen itseensä. Erinomainen moderni neurastenian hoitotapa: antaa
minuus-taudin sijalle toinen, minuus-hypertrofia! Miksi ei isketä
itsekkyyden suonta tai johdeta jollakin tarmokkaalla moralisella
reaktiivilla sairaan verta päästä sydämeen, jos hänellä ei ole sitä
liikaa!
Jacqueline nousi vuoteesta ruumiillisesti voimistuneena, entistä
lihavampana, nuortuneena, -- sielultaan sairaampana kuin koskaan ennen.
Hänen eristämisensä yksikseen muutamiksi kuukausiksi oli katkaissut ne
viimeisetkin ajatukselliset siteet, jotka yhdistivät häntä Olivieriin.
Silloin, kun hän oli ollut miehensä lähettyvillä, oli hän ollut vielä
hänen ihanteellisen luonteensa vaikutuksen alainen, Olivierin, joka
kaikkine heikkouksineen oli yhä uskossaan vahva; silloin oli Jacqueline
turhaan taistellut sitä orjuutta vastaan, jossa hänen järkeään
selvempi järki piti hänen ajatuksiaan; turhaan katsetta vastaan, joka
tunki hänen lävitseen ja pakotti hänet tuomitsemaan itseään, niin
harmillista kuin se Jacquelinesta olikin. Mutta kun nyt sattuma erotti
hänet miehestään, -- kun hän ei nyt tuntenut hänen kaukonäköisen
rakkautensa painavan itseään, -- kun hän nyt oli vapaa, -- niin heti
seurasi Jacquelinessa entisen keskinäisen ystävällisen luottamuksen
jälkeen kauna Olivieria kohtaan siitä, että hän oli niin Olivierin
valtaan antautunut; jonkinlainen viha, että hän oli kantanut miehensä
hellyyden iestä, hellyyden, jota Jacqueline puolestaan ei enää tuntenut
sydämessään. -- Kuka saattaa arvatakaan, millainen outo ja auttamaton
katkeruus voi kerran syntyä olennon sielussa, jota rakastamme ja jonka
luulemme itseämme rakastavan? Yhtäkkiä voi kaikki muuttua. Toinen
rakasti vielä eilen, siltä näytti, ja nainen itsekin luuli niin. Nyt
hän ei enää rakasta. Ihminen, jota hän rakasti, on pyyhkäisty pois
hänen ajatuksistaan. Mies huomaa, ettei hän ole naiselle enää yhtään
mitään. Hän ei voi sitä ymmärtää: sillä hän ei ole nähnyt pitkää
kehityskulkua, joka on salaisesti naisessa tapahtunut; hän ei ole
voinut aavistaa, mikä kätketty vihamielisyys naiseen on kokoontunut;
hän ei tahdo ymmärtää tällaisen koston ja vihan syitä. Syitä, jotka
ovat usein sangen kaukaisia, monimutkaisia ja hämäriä, -- toiset
niistä piiloutuvat alkovin verhojen peittoon, -- toisia jälleen ovat
loukattu itserakkaus, ilmitulleet ja tuomitut sydämen salaisuudet,
-- toisia taasen... mikä ne kaikki tietää, edes nainen itsekään?
Löytyy tuntemattomia loukkauksia, jotka mies on tehnyt tietämättään
ja joita nainen ei koskaan anna anteeksi. Milloinkaan ei niitä voi
saada selville, eikä nainen itsekään saata edes niitä aavistaa; mutta
loukkaus on kuitenkin viilletty hänen sydämeensä: sydän ei koskaan sitä
unhoita.
Tällaista hirvittävää nurjamielisyyteen kallistumista vastaan
taistelemaan olisi tarvittu toisellaista miestä kuin Olivier; miestä,
joka olisi ollut lähempänä luontoa, samalla yksinkertaisempi ja
notkeampi, omiin tunteellisiin arveluihinsa sekaantumatonta miestä,
vaistoiltaan rikasta ihmistä, joka olisi tarpeen tullen pystynyt
sellaiseenkin, mitä hänen järkensä ei olisi hyväksynyt. Olivier
antoi jo etukäteen voittaa itsensä ja viedä kaiken rohkeutensa: hän
oli niin selväpäinen, että oli huomannut jo kauan vaimossaan tahtoa
väkevämmän perinnöllisyyden, huomannut, että Jacquelinen äidin henki
ilmeni nyt tyttäressä uudestaan; hän näki vaimonsa uppoavan kuin kiven
sukuominaisuuksiensa syvyyteen: ja kun Olivier oli heikkoluontoinen ja
avuton, niin hän vain joudutti uppoamista, koettaessaan sitä estää. Hän
pakotti itsensä tyyneksi. Jacqueline koetti itsetiedottomasti laskien
saada häntä pois tuosta tyynestä tilasta, saada hänet kiivastumaan
puheissa, brutaaliksi, karkeaksi, voidakseen sitten paremmalla syyllä
häntä halveksia. Ja jos Olivier silloin antautui vihan valtaan, niin
Jacqueline häntä halveksi. Mutta kun Olivier sitten perästä päin
häpesi ja oli ylen nöyryytetty, niin halveksi vaimo häntä yhä enemmän.
Ja jos mies ei antautunut vihaan, ei tahtonut antautua, -- silloin
vihasi vaimo häntä. Mutta kaikkein pahinta oli vaikeneminen, johon
he sulkeutuivat toistensa seurassa usein päiväkausiksi. Myrkyttävä,
murskaava, suunniltaan saava vaikeneminen, joka vimmastuttaa lopulta
kaikkein lauhkeimmatkin olennot aivan raivoihinsa, niin että heille
tulee joskus himo tehdä pahaa, huutaa, ärsyttää toinen huutamaan
vihaansa. Vaikenemista, sellaista mustaa vaikenemista, että sen
helmassa rakkaus lopullisesti mätänee ja hajoaa, hiljaisuutta, jonka
keskellä ihmiset eroavat toisistaan ja haipuvat yöhön aivankuin
kiertotähdet, jotka kulkevat kukin omaa rataansa... He olivat tulleet
siihen kehityskohtaansa, jolloin kaikki, mitä he tekivät, joudutti vain
toisistaan loittonemista, sekin, että he koettivat lähetä toisiaan.
Heidän elämänsä tuli sietämättömäksi. Sattuma kiirehti vain tapahtumain
luonnollista kulkua.
Noin vuoden ajan oli Cécile Fleury usein käynyt Jeanninien perheessä.
Olivier oli tutustunut häneen Christophen luona. Sitten oli Jacqueline
kutsunut häntä käymään heillä; ja Cécile jatkoi tuttavuuttaan parin
kanssa sittenkin kuin Christophe oli jo heistä eronnut. Jacqueline oli
hyvä Cécilea kohtaan: vaikkei Jacqueline ollut yhtään musikalinen ja
joskin hän piti Cécilea hiukan arkipäiväisenä, nautti hän kuitenkin
hänen laulustaan ja hänen rauhoittavasta läheisyydestään. Olivier
Jeanninista oli hauskaa soittaa Cécilen kanssa. Vähitellen oli
Cécilesta tullut talon ystävä. Cécile herätti luottamusta: kun hän
astui avomielisin katsein, terveen ja iloisen näköisenä Jeanninien
saliin ja kun hänen hieman karkea naurunsa kuului, kajahtaen niin,
että oikein tuntui hyvältä, oli kuin auringon säde olisi pilkahtanut
sumun läpi. Olivierin ja Jacquelinen sydän nautti silloin kuvaamatonta
helpoitusta. Kun Cécile lähti, teki heidän mielensä sanoa hänelle:
-- Ei, jääkää vielä, meidän on niin kylmä!