Hän suostui kaksi viikkoa myöhemmin tinkimättä Hechtin määräämiin
ehtoihin. Niin teki hän sen mahdottoman hulluuden, että osti itselleen
teostensa painokset viisi kertaa suuremmalla hinnalla kuin ne olivat
hänelle tuottaneet, vaikkei tuo hinta ollutkaan liioiteltu: sillä
se oli tarkoin laskettu aivan niiden todellisten voittojen mukaan,
mitä Hecht itse olisi saanut Christophen teoksista. Christophe ei
pystynytkään maksamaan; ja Hecht oli ottanut sen huomioon. Hän ei
huolinut ahdistella Christophea, sillä hän piti häntä taiteilijana ja
ihmisenä suuremmassa arvossa kuin ketään muuta musiikkimiestä; mutta
hän tahtoi antaa hänelle pienen läksytyksen: sillä hän ei sallinut,
että hänen oikeuksiinsa uskallettiin niskuroivasti kajota. Hän ei
ollut tehnyt noita lakisäädöksiä, ne olivat sen ajan luomia: hän piti
siis niitä varsin kohtuullisina. Hän oli muuten vakuutettu, että
ne valvoivat hyvin tekijän etuja, samoin kuin kustantajankin, joka
tietää paremmin kuin tekijä levittää teoksia, eikä arastele kaupoissa,
niinkuin hän, kaikenlaisia tunnesyitä, syitä, jotka ovat kylläkin
kunnioitettavia, mutta haitaksi taiteilijan todellisille eduille. Hän
oli päättänyt auttaa Christophen voittoon; mutta sen täytyi tapahtua
hänen, Hechtin, määräämällä tavalla, ja sillä ehdolla, että Christophe
antautui luineen nahkoineen hänen valtaansa. Hecht tahtoi osoittaa
Christophelle, etteivät hänen palveluksensa olleet niinkään helposti
syrjään lykättäviä. He tekivät uuden sopimuksen seuraavilla ehdoilla:
ellei Christophe kuuden kuukauden sisällä saisi summaa suoritetuksi,
niin jäisivät hänen teoksensa Hechtin yksinomaisuudeksi. Oli helppo
arvata, ettei Christophe voinut saada kokoon neljättäkään osaa
vaaditusta määrästä.
Hän koetti kuitenkin itsepäisesti; hän muutti pois huoneistostaan,
joka oli täynnä hänelle rakkaita muistoja, ja vuokrasi halvemman; --
hän möi osan tavaroitaan, eikä suureksi kummakseen saanut niistä juuri
mitään hintaa; -- hankki niskoilleen velat ja turvautui ystävälliseen
Moochiin, joka onnettomuudeksi oli siihen aikaan sangen vähissä
varoissa ja vielä sairaanakin, pysyen sisällä kihtinsä kynsissä; --
Christophe koetti hankkia toisen kustantajan, ja sai joka paikassa
kuulla samat voitonhimoiset ehdot kuin nekin, joita Hecht oli hänelle
esittänyt, ellei hänen tarjoustaan suorastaan hyljättykin.
Siihen aikaan olivat hyökkäykset musiikkilehdissä häntä vastaan
kaikkein kiivaimmillaan. Varsinkin eräs huomattavimpia parisilaisia
lehtiä oli leppymätön; joku sen toimittaja, joka ei esiintynyt omalla
nimellään, oli valinnut hänet alinomaiseksi maalitaulukseen: ei mennyt
viikkoakaan, ettei _Les Echos_ julkaissut jotain hävytöntä uutista
tehdäkseen Christophen naurettavaksi. Musiikkiarvostelu täydensi
tuon naamioidun virkaveljensä työtä: pieninkin aihe riitti syyksi,
jonka nojalla se voi purkaa ohimennen kiukkuaan. Eivätkä nämä olleet
vielä muuta kuin alkukahakoita: mokomaa lupasi jatkua jokaisessa
sopivassa tilaisuudessa, ja tarkoituksena näytti olevan lopullinen,
järjestelmällinen teloitus. Hyökkääjät eivät pitäneet liikaa kiirettä,
sillä he tiesivät, ettei mikään selvä syytös tehoa yleisöön niin
hyvin kuin alinomaiset itsepintaisesti jatkuvat vihjaukset. He
leikittelivät Christophella kuin kissa hiirellä. Christophe, jolle
nuo artikkelit luonnollisesti lähetettiin, halveksi niitä, mutta ei
silti voinut olla kärsimättä niistä. Kuitenkin hän oli vaiti. Ja sen
sijaan, että hän olisi vastannut -- (ja olisiko hän muuten saanut
tilaisuuttakaan vastata, vaikka olisi tahtonutkin?) -- jatkoi hän
vain tuota itsetuntonsa vaatimaa hyödytöntä ja epäsuhtaista otteluaan
kustantajansa kanssa. Siinä hukkasi hän kaiken aikansa, voimansa ja
rahansa, ja ainoat aseensakin, koska hän tahtoi väen väkisin estää
teoksiansa pääsemästä julkisuuteen, johon Hecht oli toki niitä auttanut.
Yhtäkkiä kaikki muuttui kokonaan. Lehden lupaama uusin artikkeli
ei ilmestynytkään. Salavihjailuista tuli loppu. Hyökkäily pysähtyi
siihen paikkaan. Vieläpä enemmänkin: pari kolme viikkoa myöhemmin
kirjoitti saman lehden arvostelija ikäänkuin sattumalta hänestä
muutamia kiittäviä rivejä, jotka näyttivät viittaavan siihen, että
rauha oli nyt tehty. Muuan suuri leipzigiläinen kustantaja kirjoitti
Christophelle ja tarjoutui kustantamaan hänen teoksiaan; sopimus
tehtiin Christophelle sangen edullisilla ehdoilla. Hänelle tuli sangen
mairitteleva kirje, jonka kuoressa oli Itävallan lähetystön leima
ja jossa lausuttiin toivomus saada ottaa muutamia hänen teoksiaan
lähetystössä pidettävien juhlailtojen ohjelmaan. Filomelaa, joka oli
ruvennut pitämään Christophen asioista huolta, pyydettiin laulamaan
eräässä näistä illanvietoista; ja kohta sen jälkeen tahdottiin häntä
esiintymään kaikissa Parisin saksalaisten ja italialaisten koloniain
aristokraattisissa salongeissa. Christophen itsensä, joka ei voinut
olla menemättä erääseen tällaiseen konserttiin, otti lähettiläs vastaan
erittäin kohteliaasti. Ja kuitenkin huomasi Christophe, kun hän puheli
hetkisen lähettilään kanssa, ettei tuo herra, joka ei ollut kovin
musikalinen, tuntenut laisinkaan hänen teoksiaan. Mistä tällainen asian
harrastus sitten yhtäkkiä tuli? Jokin näkymätön käsi näytti suojelevan
häntä, hävittävän esteitä, tasoittavan hänelle tietä. Christophe koetti
saada tuosta ystävästä selvää. Lähettiläs ilmaisi kautta rantain jotain
parista Christophen ystävästä, jotka olivat häneen suuresti kiintyneet,
nimittäin kreivi ja kreivitär Berény. Christophe ei tuntenut edes
heidän nimeänsäkään; eikä hän saanut sinä iltana, jolloin hän kävi
lähetystössä, tilaisuutta esityttää itseään heille. Hän ei huolinut
sitten enää tungetella heidän tuttavuuteensa. Hänellä oli siihen aikaan
sellainen ihmisinhon kausi, että hän välitti yhtä vähän ystävistään
kuin vihollisistaankin: ystävät ja vihamiehet olivat yhtä epävarmoja;
häilyviä kuin tuuliviiri; täytyi oppia tulemaan toimeen ilman heitä ja
sanomaan niinkuin muuan 1600-luvulla elänyt vanha viisas:
"_Jumala antoi ystäviä minulle; hän otti ne pois; he ovat minut
jättäneet. Minä jätän heidät, enkä sitä muistele._"
Sen jälkeen kun Christophe oli lähtenyt Olivierin luota, ei Olivier
ollut antanut hänelle itsestään elonmerkkiä; kaikki tuntui loppuneen
heidän välillään. Christophe ei halunnut hankkia uusia ystäviä. Hän
ajatteli, että kreivi ja kreivitär Berény olivat samanlaisia kuin monet
muutkin keikarit, jotka olivat väittäneet olevansa hänen ystäviään; hän
ei yrittänytkään päästä heitä tapaa maan. Jos tilaisuus olisi tullut,
olisi hän heitä paremminkin paennut.
Hän olisi tahtonut paeta koko Parisista. Hän kaipasi muutamaksi
viikoksi lempeän yksinäisyyden turviin. Jos hän olisi saanut pujahtaa
jonkin päivän, ainoastaan jonkin päivän ajaksi synnyinmaahansa
virkistymään! Vähitellen kasvoi se kaipuu aivan sairaloiseksi
kiihkoksi. Hän tahtoi nähdä jälleen jokensa, taivaansa, sen maan,
jossa hänen rakkaat omaisensa mullassa nukkuivat. Hänen täytyi saada
ne nähdä. Mutta hän ei voinut sitä tehdä muuten kuin vapautensa
menettämisen uhalla: hän oli yhä vangitsemismääräyksen alainen, johon
hänet oli tuomittu silloin kun hän pakeni Saksasta. Mutta hän tunsi,
että hän tekisi vaikka mitä hullutuksia, kun hän vain saisi käydä
kotimaassaan, olla siellä edes yhden ainoan päivän.
Onneksi puhui hän asiasta eräälle uusista suojelijoistaan. Kun muuan
nuori Saksan lähetystön virkailija, jonka hän tapasi kerran noissa
illanvietoissa, joissa hänen teoksiaan esitettiin, sanoi hänelle, että
hänen isänmaansa oli ylpeä sellaisesta säveltäjästä kuin hän, niin
vastasi Christophe katkerin mielin:
-- Se on niin ylpeä minusta, että antaa minun kuolla ovensa eteen
avaamatta sitä minulle.
Nuori diplomaatti pyysi häntä selittämään, mitä tuo tarkoitti; ja
jonkun päivän kuluttua hän tuli tapaamaan Christophea ja sanoi hänelle:
-- Teistä ollaan intresseerattuja eräässä sangen korkeassa paikassa.
Muuan ylhäinen henkilö, jolla yksinään on mahti ehkäistä sen tuomion
toimeenpanon, joka on teihin kohdistettu, on saanut tiedon tukalasta
asemastanne; ja hän on suvainnut olla liikutettu. En tiedä, missä
määrin teidän musiikkinne lienee häntä miellyttänyt: sillä -- (meidän
kesken sanoen) -- hänellä ei ole kovin hyvä maku; mutta hän on muuten
älykäs ja hyväsydäminen. Vaikkei ole mahdollista, tätä nykyä, kumota
vangitsemiskäskyä, jonka alainen olette, niin ollaan nyt taipuvaisia
katsomaan sormien läpi, jos haluatte viettää kaksi vuorokautta
kotikaupungissanne, nähdäksenne tuttujanne siellä. Tässä on teille
passi. Te näytätte sen sinne saapuessanne ja sieltä poistuessanne.
Olkaa järkevä, älkää nyt kohdistako minkäänlaista huomiota siellä
itseenne.
Christophe näki jälleen synnyinmaansa. Niitä kahta päivää, jotka hän
oli saanut luvan siellä olla, käytti hän pelkästään seurusteluun
rakkaittensa kanssa, jotka siellä nukkuivat. Hän kävi äitinsä haudalla.
Kumpu oli ruohottunut; mutta siihen oli äskettäin tuotu kukkia. Aivan
vieressä nukkuivat isä ja isoisä. Hän istuutui hautojen eteen. Ne
olivat aivan kalmiston kiviaidan vieressä. Kastanjapuu, joka kasvoi
aidan toisella puolella, painanteessa tien varrella, kaartui yli
hautojen ja varjosti niitä. Matalan aidan takaa näkyi kultaisia
viljapeltoja, jotka lainehtivat pehmeästi lämpöisessä tuulessa;
aurinko säteili rauhaan uinahtavan maan yllä; keskeltä viljaa kuului
viiriäisten kimeitä ääniä, ja haudalla humisivat sypressit. Christophe
istui siellä yksin ja uneksi. Hänen sydämensä oli rauhallinen. Hän
nojaili aitaan, kädet polven ympärillä, ja katseli taivaalle. Hänen
silmänsä painuivat tuokioksi kiinni. Miten kaikki oli yksinkertaista.
Hän tunsi olevansa kotonaan, omiensa luona. Hän ikäänkuin seisoi
heidän vieressään, käsi kädessä. Tunnit kuluivat. Iltapuolella kuului
askeleiden ratinaa hiekkaiselta käytävältä. Vartia meni ohitse, näki
Christophen istuvan siinä. Christophe kysyi häneltä, kuka tänne oli
tuonut kukkia. Mies vastasi, että muuan talontytär sieltä Buirista kävi
täällä parisen kertaa vuodessa.
-- Lorchen?
Sitten he juttelivat.
-- Te taidatte olla se poika? kysyi mies.
-- Hänellä oli kolme, virkkoi Christophe.
-- Tarkoitan sitä, joka on Hampurissa. Niille toisille kun on käynyt
huonosti.
Christophe istui pää hiukan takakenossa, liikkumatta ja vaieten.
Aurinko alkoi jo laskea.
-- Minun pitää sulkea portit, sanoi vartia. Christophe nousi ylös
ja käveli miehen kanssa hiljaa vielä hautausmaalla. Vartia näytteli
hänelle tuota tarhaansa. Christophe pysähtyi katselemaan hautamerkkien
kirjoituksia. Kuinka paljon tuttuja henkilöitä hän näki siellä yhdessä!
Eulerin vanhus ja hänen vävynsä, -- kauempana lapsuudentovereita, pikku
tyttöjä, joiden kanssa hän oli aikoinaan leikkinyt, -- ja tuossa nimi,
joka värähytti syvästi hänen sydäntään: Aada... Rauha kaikille...
Laskevan auringon liekit säikkyivät tyynellä ilmanrannalla. Christophe
lähti kalmistosta. Hän käveli vielä kauan kaupungin ympäristössä.
Syttyivät tähdet...
Seuraavana päivänä tuli hän hautausmaalle takaisin, ja vietti
iltapuolen eilisellä paikalla. Ja kas, eilisillan suloinen, hiljainen
rauha oli nyt alkanut elää. Hänen sydämensä lauloi huoletonta ja
onnekasta hymniä. Hän istui haudan kivikehyksellä ja kirjoitti polvensa
nojassa lyijykynällä nuottivihkoon laulua, jonka hän kuuli. Päivä meni
niin. Hänestä tuntui kuin hän olisi työskennellyt entisessä ahtaassa
kamarissaan, ja että äiti oli siellä oven takana. Kun hän lopetti ja
hänen oli lähdettävä, -- hän oli jo noussut haudan äärestä, -- muutti
hän mieltänsä ja tuli takaisin, ja työnsi vihkonsa haudalle ruohon
sisään, murattiköynnösten kätköön. Muutamia sadepisaroita tipahteli.
Christophe ajatteli:
-- Se pyyhkiytyy pian pois. Mutta ei se mitään!... Ainoastaan sinulle.
Ei kenellekään muulle.
Hän kävi katsomassa myöskin Rhein-virtaa, näki kotoiset kadut, joilla
oli niin paljon muuttunutta. Kaupungin porttien luona, kävelypaikalla
vanhoilla valleilla oli se pieni akaasiametsikkö, joka oli hänen
lapsena ollessaan istutettu, valloittanut niin paljon alaa, että
se tukehdutti vanhoja puita. Kun hän kulki von Kerichien puutarhaa
ympäröivän muurin viertä, tunsi hän sen puskurikiven, jonka päähän hän
oli pienenä kiivennyt kurkistelemaan puutarhaan; ja hän kummasteli,
kuinka pieneltä tuo katu, muuri ja puutarha hänestä nyt näyttivät.
Christophe pysähtyi hetkeksi talon portaille. Hän aikoi jatkaa
kulkuaan, kun paikalle ajettiin vaunuilla. Vaistomaisesti kohotti hän
kasvojaan; ja hänen silmänsä sattuivat erään nuoren, raikkaannäköisen
lihavan ja hilpeän vallasnaisen silmiin, jotka katselivat häneen
uteliain ilmein. Ja sitten nainen huudahti kummastuksissaan. Hän
viittasi ja vaunut pysähtyivät. Hän sanoi:
-- Herra Krafft! Christophe seisattui. Nainen jatkoi nauraen:
-- Minna...
Christophe juoksi hänen luokseen melkein yhtä järkytettynä kuin silloin
kun oli hänet ensi kertaa nähnyt. [Katso Jean-Christopbe: II, Aamu.]
Minnan rinnalla istui muuan herra, kookas, lihava, kaljupäinen; hänen
viiksensä olivat käännetyt sankarimaisesti pystyyn; Minna esitteli
hänet: "_Herr Reichsgerichtsrat_ von Brombach", -- hänen miehensä.
Minna tahtoi, että Christophen oli tultava sisään. Christophe koetti
päästä anteeksi pyydellen menemään, mutta Minna huudahti:
-- Ei, ei; Christophen täytyy tulla päivälliselle.
Rouva puhui sangen kovaäänisesti ja nopeasti ja kertoi heti kysymyksiä
odottamatta koko elämänsä. Christophen pää meni aivan pyörälle moisesta
meluavasta liukaskielisyydestä; hän ymmärsi tuskin puoltakaan; hän vain
katseli puhujaa. Se oli se hänen pikku Minnansa. Hän oli kukoistava,
vankkatekoinen, joka suhteessa täyteläinen, iho kaunis, hipiän väri
punakka, mutta piirteet levinneet, varsinkin vankka nenä höystynyt.
Liikkeet, käytös, pikku kohteliaisuudet olivat entiset; mutta kaiken
volyymi oli muuttunut.
Sillä välin ei rouva lakannut puhumasta: hän kertoi Christophelle
menneisyytensä historian, personalliset juttunsa, miten hän oli
rakastanut miestään, ja miten hänen miehensä oli häntä rakastanut.
Christophe oli hiukan nolo. Rouva oli sangen optimistinen ilman
arvostelua; siis piti hän omaa kaupunkiaan, kotiaan, sukuaan, miestään,
ruokaansa, neljää lastaan ja omaa itseään kaikkia muita parempina ja
erinomaisina, -- (ainakin silloin, kun hän joutui näkemään muita). Hän
sanoi miehestään, ja miehen kuullen, että _Herr Reichsgerichtsrat_ oli
"suurenmoisin mies, mitä hän oli koskaan nähnyt", että hänen miehessään
asui "yli-inhimillinen voima". Tuo "suurenmoisin mies" taputteli
silloin nauraen Minnaa poskille ja julisti Christophelle, että Minna
oli "harvinaisen erinomainen nainen". Herra _Reichsgerichtsrat_ tuntui
olevan selvillä Christophen asioista, eikä näyttänyt oikein tietävän,
pitikö hänen kohdella häntä ystävällisesti vai ei-ystävällisesti,
sillä olihan Christophe toisaalta maanpaossa, mutta toisaalta jälleen
sangen ylhäisessä suojeluksessa: hän siis kulki kultaista keskitietä.
Mitä Minnaan tuli, hän puhui yhtä mittaa. Kun hän oli haastellut
viljalti Christophelle itsestään, jatkoi hän Christophesta; hän kiusasi
häntä kysymyksillä; ne olivat yhtä arkoihin paikkoihin koskevia kuin
vastauksetkin, jotka hän antoi Christophelle aivan aiheettomasti,
sillä Christophe ei kysellyt häneltä laisinkaan mitään. Minna oli
hurmautunut saadessaan nähdä Christophen; hän ei tuntenut yhtään
hänen teoksiaan; mutta hän tiesi, että Christophe oli tunnettu; ja
hän oli iloinen, että Christophe oli häntä rakastanut (ja että hän
oli Christophen hyljännyt). -- Minna johdatteli leikkiä laskien, eikä
juuri hienotunteista leikkiä, noita entisiä aikoja Christophen mieleen.
Hän pyysi Christophea kirjoittamaan nimensä hänen albumiinsa. Hän
tiedusteli lujasti kaikenlaista Parisista. Hän oli tuohon kaupunkiin
nähden yhtä utelias kuin sitä halveksikin. Oli muka tuntevinaan sen,
koska oli nähnyt _Les Folies Bergèren_, Suuren Oopperan, Montmartren
kujat ja Saint-Cloud'n. Hänen mielestään olivat kaikki parisittaret
_kokotteja_, huonoja äitejä, heillä oli mahdollisimman vähän lapsia,
eivätkä he niistä välittäneet, vaan jättivät ne yksinään kotiin
juostakseen teattereissa ja muissa huvittelupaikoissa. Minna ei
suvainnut mitään vastaväitteitä. Illan kuluessa hän tahtoi Christophea
soittamaan jotain pianolla. Hän sanoi, että se oli hurmaavaa. Mutta
pohjaltaan hän ihaili yhtä paljon miehensä soittoa, miehensä, jota hän
piti joka suhteessa kaikkia muita parempana, niinkuin hän itsekin oli
muita parempi.
Christophe sai ilon tavata talossa myöskin Minnan äidin, vanhan rouva
von Kerichin. Christophessa piili häntä kohtaan salainen hellyys, sillä
rouva oli ollut hänelle hyvä. Se hyvyys oli säilynyt yhtä suurena
kuin ennenkin, ja sitäpaitsi oli hän luonnollisempi kuin Minna; mutta
silti tuntui hänen käytöksessään Christophea kohtaan sama ystävällisen
ironian vivahdus, joka oli ennen Christophea niin ärsyttänyt. Hän oli
jäänyt sille kehitysasteelle, jonka Christophe ennestään muisti; hän
piti aivan samoista asioista kuin silloinkin; eikä hänestä tuntunut
olevan mahdollista, että mikään maailmassa voisi olla toisin tai
paremmin kuin hän ajatteli; hän vertaili entistä Jean-Christophea
nykyiseen; ja hänestä oli entinen parempi.
Kukaan rouva von Kerichin tutuista paitsi Christophe ei ollut
hengeltään muuttunut. Pikkukaupungin liikkumattomuus ja ahdas näköpiiri
tuskastuttivat Christophea. Hänen vieraanapitäjänsä kuluttivat osan
sitä iltaa kertomalla hänen ilokseen kaikenlaisia pieniä joutavuuksia,
ihmisistä, joita Christophe ei laisinkaan tuntenut. He olivat
tarkoin perillä naapuriensa naurettavista puolista; ja he julistivat
naurettavaksi kaiken, mikä erosi heistä itsestään ja heidän tavoistaan.
Moinen pahansuopa nuuskiminen ja alinomainen tyhjänpäiväinen huolenpito
tekivät Christopheen viimein suorastaan sietämättömän vaikutuksen.
Hän koetti puhella elämästään ulkomailla. Mutta hän tunsi kohta,
että heidän oli mahdotonta tajuta ranskalaista sivistyselämää, tuota
kultuuria, jonka tähden hän kyllä oli saanut kärsiä, mutta joka
muuttui hänelle rakkaaksi, kun hän muisteli sitä nyt omassa maassaan;
-- niin, rakkaaksi se latinalainen henki, jonka ensimäinen käsky on
intelligenssi: ymmärtää mahdollisimman paljon elämää ja ajatuksia,
vaikkapa moralisten sääntöjen hylkäämisen uhallakin. Hän huomasi
näissä kestitsijöissään ja varsinkin Minnassa saman itsekylläisyyden,
jota vastaan hän oli joutunut muinoin täällä törmäämään, mutta jonka
hän oli tällä välin jo unohtanut, -- tuon yhtä paljon heikkoudesta
kuin hyveestä johtuvan pöyhkeyden, -- kunniallisuuden, jossa ei
ollut laupeutta, hyveistään ylpeilyn ja kaikkien sellaisten vikojen
halveksimisen, joiden syistä moiset ihmiset eivät kyenneet pääsemään
perille, totutun soveliaisuuden palvelun, julkean halveksinnan kaikkea
"epäsäännöllistä" paremmuutta kohtaan. Minnalla oli se luja ja
saarnaileva vakaumus, että hän oli muka aina oikeassa. Muita ihmisiä
arvosteltaessa ei tunnettu mitään eri vivahduksia. Muuten ei Minna
välittänytkään heitä liioin ymmärtää, hän piti huolta ainoastaan
omasta itsestään. Ja hänen itsekkyytensä oli vielä jonkinlaisella
metafyysillisellä vesivärillä sivelty. Aina oli tarkoituksena "minuus"
ja sen "minuuden" kehittäminen. Hän oli ehkä hyvä nainen ja pystyi
rakkauteenkin. Mutta hän rakasti liiaksi itseään. Ennen kaikkea
kunnioitti sitä liiaksi. Näytti kuin hän aina ja alinomaa olisi
laususkellut _isämeitää_ ja _herranrukousta_ oman "minänsä" edessä.
Tuntui siltä, että hän olisi lakannut ehdottomasti ja eliniäkseen kohta
rakastamasta kaikkein syvimminkin rakastamaansa miestä, jos mies olisi
hetkeksikin -- (vaikkapa hän sitten olisi tekoaan tuhannesti katunut),
-- unohtanut kunnioituksensa omaa, arvokasta "minäänsä" kohtaan...
Hiiteen moinen "minä"! Ajatelkaa joskus myöskin: "Sinä!..."
Mutta Christophe ei nyt katsellut Minnaa kovin ankarin silmin.
Hän, joka oli tavallisesti niin helppo ärtymään, kuunteli nyt
kärsivällisesti kuin enkeli. Hän kielsi itsensä Minnaa arvostelemasta.
Hän ympäröi hänet lapsuuden rakkautensa pyhällä muistolla aivankuin
sädekehällä; ja hän koetti itsepintaisesti nähdä tuossa rouvassa
pikku Minnansa. Sitä ei ollutkaan mahdotonta löytää eräissä hänen
liikkeissään; hänen äänessään kajahti värähdyksiä, jotka herättivät
Christophessa liikuttavia kaikuja. Christophe vaipui tarkkaamaan
niitä, ei puhunut mitään, ei kuunnellut sanoja, joita Minna puhui,
vaikka oli niitä kuulevinaan ja oli häntä kohtaan koko ajan liikutetun
kunnioittava. Mutta vaikea oli Christophen keskittää ajatuksiaan
siihen, mihin hän tahtoi: tuo nainen piti liian kovaa ääntä, hän
esti Christophea kuulemasta Minnaa. Viimein Christophe nousi, hiukan
kyllästyneenä:
-- Pikku Minna-raukka! Uskottelevat minulle, että sinä olisit täällä,
tuossa kauniissa ja lihavassa naisessa, joka huutaa ja on ikävä. Mutta
minä tiedän, että sinä et ole hänessä. Mennään pois, Minna. Mitä meillä
on tekemistä näiden ihmisten joukossa?
Ja Christophe lähti, antaen herrasväen jäädä siihen luuloon, että hän
tulisi seuraavana päivänä takaisin. Jos hän olisi sanonut heille, että
hänen oli matkustettava jo seuravana iltana, eivät he olisi päästäneet
häntä rauhaan, vaan hänen olisi pitänyt olla heillä junan lähtöön
saakka. Heti, kun hän pääsi kadulle, tapasi hän pimeyden helmassa saman
hyvää tekevän vaikutuksen, jota hän oli tuntenut ennenkuin näki nuo
vaunut. Häiritsevän illan muisto katosi aivan kuin pyyhkäisemällä:
siitä ei jäänyt merkkiäkään; Rheinin ääni painoi sen kuulumattomiin.
Christophe meni joen rannalle, lähelle sitä taloa, jossa hän oli
syntynyt. Hänen ei ollut vaikea sitä tuntea. Ikkunaluukut olivat nyt
kiinni; kaikki siinä nukkui. Christophe pysähtyi keskelle katua;
hänestä tuntui, että jos hän olisi kolkuttanut oveen, niin tutut haamut
olisivat tulleet hänelle avaamaan. Hän meni pienelle nurmikentälle,
joka oli talon alapuolella virran rannalla, siihen paikkaan, missä hän
ennen muinoin oli puhellut illoin Gottfriedin kanssa. Siihen hän nyt
istuutui. Ja menneet päivät heräsivät jälleen elävinä hänen mielessään.
Ja tuo suloinen pikku tyttö, joka oli nauttinut hänen kanssaan
ensimäisen rakkauden unelmia, nousi kuolleista. He elivät nyt yhdessä
entiset, armaat aikansa, sen suloiset kyyneleet ja määrättömät toiveet.
Ja Christophe sanoi itsekseen lempeästi hymyillen:
-- Elämä ei ole opettanut minulle mitään. Saan kyllä tuntea... kokea...
aina minulla on samat kuvitelmat.
Kuinka hyvä on rakastaa ja uskoa lakkaamatta! Kaikki, mihin rakkaus
koskee, on kuolemalta turvassa.
-- Minna, joka on minun kanssani, -- se, joka on minun, ei _toisen_
kanssa, -- se Minna, joka ei vanhene koskaan!...