Jacquelinella oli ikävä, ikävä: hän oli kuolla ikävään... Kuinka
nainen on maailmassa yksin! Paitsi lasta ei häntä kiinnitä mikään;
eikä lapsikaan yksinään riitä häntä aina pidättämään: sillä kun hän on
todella nainen, eikä pelkästään naaras, kun hänellä on rikas sielu ja
vaativa sielunelämä, on hän luotu kaikenlaista sellaista varten, mitä
hän ei voi toteuttaa yksin, jollei tulla hänelle avuksi!... Mies on
paljoa vähemmin yksinään silloinkin, kun hän on kaikkein yksinäisin:
hänen yksinpuhelunsa riittää kansoittamaan kokonaiset erämaat; ja kun
hän on yksin toisen ihmisen kanssa, niin hän mukautuu siihen paremmin
kuin nainen, sillä hän huomaa sitä vähemmän, hän puhelee itsensä
kanssa aina. Eikä hän johdu ajattelemaankaan, että moinen ääni, joka
puhuu järkkymättömän levollisesti korpeen, tekee hiljaisuuden sille
olennolle, joka elää hänen parissaan ja jolle kaikki sanat ovat
kuolleet, ellei rakkaus elähytä niitä, kahta kauheammaksi ja erämaan
hirveämmäksi. Mies ei sitä huomaa; hän ei ole rakkaudessaan pannut
niinkuin nainen peliin koko elämäänsä: hänen elämänsä päämäärät
ovat muualla... Mikä voi täyttää naisen elämän ja hänen äärettömän
kaipuunsa, nuo lukemattomat kiihkeät ja uhkuvat voimat, jotka ovat
palaneet turhaan kokonaista neljäkymmentä vuosisataa, mitkä ihmiskunta
on ollut olemassa, polttouhrina kahdelle ainoalle epäjumalalle:
lyhytikäiselle rakkaudelle ja äitiydelle, tuolle ylhäiselle petokselle,
joka on kielletty tuhansilta naisilta eikä toisten naisten elämässä
koskaan täytä kuin muutaman vuoden?
Jacqueline oli epätoivoissaan. Hänelle tuli sellaisia kauhun hetkiä,
että ne lävistivät hänet kuin miekalla. Hän ajatteli:
"Minkä tähden minä elän? Minkä tähden minä olen syntynyt?"
Ja hänen sydäntänsä kouristi ahdistus.
-- "Taivaan Jumala, minun täytyy kuolla! Minun täytyy kuolla!"
Tämä ajatus kidutti häntä öisin kuin painajainen. Hän näki unta, että
hän sanoi:
-- "Nyt on vuosi 1889."
-- "Ei", vastattiin hänelle. "Nyt on 1909."
Ja hän oli lohduton, että hän oli kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin
luulikaan.
-- Se loppuu pian, enkä minä ole elänyt. Mihin minä olen pannut nämä
kaksikymmentä vuotta? Mitä minä olen tehnyt elämälleni?
Hän näki unta, että hän oli _neljänä_ pikkutyttönä. Ne kaikki
neljä nukkuivat samassa huoneessa, eri sängyissä. Kaikki ne olivat
samankokoisia, ja kasvotkin samannäköisiä; mutta yksi niistä oli
kahdeksan vuotta vanha, toinen viisitoista, kolmas kaksikymmentä,
neljäs neljäkymmentä. Tuli rutto. Kolme oli jo kuollut. Neljäs katsoi
itseään kuvastimesta; ja hän tyrmistyi; hän näki itsensä: nenä oli
kutistunut, kasvot kalpeat... ja hänenkin piti pian kuolla -- ja siihen
se kaikki loppuisi...
-- "... Mitä minä olen tehnyt elämälleni?..."
Hän heräsi itku silmissä; eikä se painajainen hävinnyt päivälläkään:
se painajainen oli totta. Mitä hän oli tehnyt elämälleen? Kuka oli
sen häneltä ryöstänyt?... Hän alkoi vihata miestään, tuota viatonta
rikostoveria, (mitä siitä, olipa toinen viatonkin: tuska on kuitenkin
sama!) sen sokean lain rikostoveria, joka tahtoi murskata hänet.
Sellaisen vihan hetken jälkeen hän aina katui, sillä hän oli hyvä;
mutta hän kärsi liian katkerasti; eikä hän voinut estää itseään
työntämästä kärsimystä myöskin tuolle olennolle, joka oli sidottu
häneen ja tukehdutti häntä, vaikka toinenkin kärsi; sillä jollekulle
Jacqueline tahtoi kostaa. Perästä päin oli hän ylen masentunut, hän
inhosi itseään; ja hän tunsi, että ellei hän löytäisi pelastuksen
keinoa, tekisi hän miehelleen vielä enemmän pahaa. Sitä keinoa hän
nyt hapuili ympäriltään; hän takertui kaikkeen, aivan kuin hukkuva
oljenkorteen. Hän koetti kiintyä johonkin asiaan, johonkin työhön,
olentoon, joka olisi jollakin tavoin ollut hänen omaa asiaansa, hänen
työtään ja olemustaan. Hän koetti jälleen ryhtyä henkiseen puuhaan, hän
luki vieraita kieliä, alkoi kirjoittaa jotain artikkelia, novellia,
hän rupesi maalailemaan, säveltelemään... Turhaa: jo ensimäisenä
päivänä rohkeus lannistui. Se oli liian vaikeaa. Ja sitäpaitsi: "Nuo
kirjat ja taideteokset, mitä ne oikeastaan ovat? En tiedä, rakastanko
niitä, en ajattele, onko niitä olemassakaan." Eräinä päivinä hänen
puheensa oli kiihkeän vilkasta, hän nauroi miehensä kanssa, hän näytti
kovasti innostuvan kaikesta, mistä he keskustelivat, kaikesta, mitä
Olivier teki; hän koetti huumata itseään unohtaakseen... Turha vaiva:
yhtäkkiä into herposi, sydän jäähtyi kylmäksi, Jacqueline meni kätköön,
kyynelittä, masentuneena, tuskin voiden hengittää. -- Hän oli jo
osaksi tehnyt tihunsa Olivierille. Olivier oli tullut skeptilliseksi,
maailman mukaiseksi. Jacqueline ei ollut siitä yhtään mielissään; hän
näki Olivierin yhtä heikoksi kuin hän itsekin oli. Melkein joka ilta
he olivat poissa kotoaan. Jacqueline koetti parisilaisissa salongeissa
haihduttaa ikäväänsä, jota ei kukaan voinut aavistaa, sillä sitä
peitti, ironinen ja aina varuillaan oleva hymy. Hän etsi jotakuta, joka
olisi rakastanut häntä ja pidättänyt häntä kuiluun vajoamasta. Turhaa,
turhaa, turhaa! Hänen epätoivoiseen avunpyyntöönsä vastasi pelkkä
hiljaisuus.
Jacqueline ei rakastanut Christophea; hän ei voinut sietää hänen
kovaa käytöstään, hänen loukkaavaa rehellisyyttään ja ennen kaikkea
hänen välinpitämättömyyttään. Hän ei häntä rakastanut; mutta hänellä
oli vaisto, että Christophe oli ainakin voimakas, -- kallio kuoleman
meressä. Ja hän tahtoi takertua siihen kallioon, tuohon voimakkaaseen
uimariin, jonka, pää pysyi tulvan yläpuolella, tai hukuttaa hänet
kanssaan...
Ja sitä paitsi: hänelle ei riittänyt sekään, että hän oli eroittanut
Olivierin hänen ystävistään; hänen täytyi vielä anastaa nuo ystävät
itselleen. Kunniallisimmissakin naisissa herää joskus vaisto, joka
pakottaa heitä koettelemaan voimainsa suuruutta, jopa koettelemaan
sitä yli voimainsakin. Tällaisessa voiman väärinkäytössä kokee heidän
heikkoutensa voimansa. Ja kun nainen on egoisti ja turhamainen,
nauttii hän ilkeää iloa, kun voi riistää puolisoltaan hänen ystäviensä
ystävyyden. Se tehtävä on melkoisen helppo: riittää vain joku silmäys.
Ei löydy miestä, olipa hän kunniallinen tai ei, joka ei olisi kyllin
heikko käydäkseen tähän koukkuun. Olipa miehen ystävä miten rehellinen
tahansa, niin ajatuksissaan hän melkein aina pettää ystävänsä, joskin
hän voi välttää itse teon. Ja jos petetty huomaa sen, silloin tulee
heidän ystävyydestään loppu: he eivät katsele enää toisiaan entisin
silmin. Nainen, joka leikkii tätä vaarallista leikkiä, jää enimmäkseen
ennalleen, hän ei vaadikaan enempää: hän pitää heidät molemmat,
saatuaan heidän välinsä rikki, heidät armoilleen anastetuksi.
Christophe huomasi nämä Jacquelinen kohteliaisuudet; mutta hän ei
niistä kummastunut. Kun Christophe tarkoitti hyvää jollekulle, oli
hänellä naivi taipumus pitää aivan luonnollisena, että häntäkin
rakastettiin ilman minkäänlaisia sala-ajatuksia. Hän vastasi iloisin
mielin nuoren naisen lähentelyihin; hän piti häntä viehättävänä; hän
huvittelihe koko sydämestään hänen seurassaan; ja hän arvosteli nyt
Jacquelinea niin suopeasti, että melkeinpä jo piti Olivieria sangen
tyhmänä, jos Olivier ei voisi olla onnellinen Jacquelinen kanssa ja
tehdä vaimoa onnelliseksi.
Christophe lähti muutamia päiviä kestävälle automobiiliretkelle, jonka
hänen ystävänsä olivat päättäneet tehdä; ja hän poikkesi vieraaksi
heidän maataloonsa, -- Langeais-suvun vanhalle tilalle Bourgognessa;
taloa säilytettiin muistona, mutta muuten siellä ei usein käytykään. Se
oli yksinäisellä paikalla keskellä viinitarhoja ja metsiä; sisältä se
oli rappiolla, ikkunat olivat hatarat; siellä tuntui homeen, kypsien
hedelmäin, vilpoisan siimeksen ja auringon kuumentamien hartsipuiden
hajua. Kun Christophe nyt oli useita päiviä Jacquelinen lähettyvillä,
valtasi hänet vähitellen jonkinlainen ärsyttävä ja suloinen tunne,
joka ei kuitenkaan tehnyt häntä rauhattomaksihan nautti viattomasti,
mutta ei suinkaan aineettomasti, nähdessään häntä, kuullessaan hänen
ääntänsä, hipaistessaan tuohon sievään ruumiiseen ja tuntiessaan
Jacquelinen suun hengityksen. Olivier oli hiukan huolissaan ja
vaitelias. Hän ei ollut epäluuloinen; mutta häntä ahdisti jonkinlainen
hämärä levottomuus, vaikka hän olisi hävennyt sitä tunnustaa; ja
kurittaakseen itseään tuon vikansa tähden jätti hän usein nuo toiset
kahden kesken. Jacqueline tunsi, mitä Olivier aavisteli, ja se liikutti
häntä; ja hänen mielensä teki sanoa hänelle:
-- Oi, älä ole tuskissasi, ystäväni. Sinua minä rakastan yhä enemmän.
Mutta hän ei sanonutkaan mitään, ja he kaikki kolme antoivat asian
mennä, miten sattui. Christophe aavistamatta mitään, Jacqueline
tietämättä, mitä hän oikein tahtoi, ja jättäen sattuman asiaksi
näyttää sen hänelle, Olivier yksinään aavistaen jotain, mutta
tahtomatta sellaista ajatella, sillä itsetunne ja rakkaus tekivät hänet
häveliääksi. Kun tahto vaikenee, niin vaisto puhuu; sielun nukahtaessa
ruumis kulkee omia teitään.
Eräänä iltana aterian jälkeen oli ilma heistä niin ihana, -- ei
kuutamoa, tähtinen taivas, -- että heidän teki mieli kävelemään
puutarhaan. Olivier ja Christophe lähtivät sinne. Jacqueline meni
vielä huoneeseensa ottamaan saaliaan. Hän ei tullutkaan takaisin.
Christophe sadatteli naisten iänikuista hitautta, ja meni kutsumaan
Jacquelinea, -- (jo muutaman ajan oli Christophe itse huomaamattaan
näytellyt ikäänkuin aviomiehen osaa.) -- Hän kuuli nyt Jacquelinen
tulevan. Kamarissa, jossa Christophe seisoi, ei saattanut nähdä mitään,
ikkunaluukut olivat kiinni.
-- Tulkaa jo, hyvä rouva Kuhniainen, huusi Christophe iloisesti. Tehän
kulutatte peilinne puhki siihen katsomalla.
Jacqueline ei vastannut. Hän oli pysähtynyt, Christophella oli kyllä
tuntu, että hän oli huoneessa; mutta Jacqueline ei liikahtanutkaan.
-- Missä olet? kysyi Christophe.
Jacqueline ei vastannut. Myöskin Christophe vaikeni: hän haparoi
pimeässä ja tuli omituisen rauhattomaksi. Hän pysähtyi kovasti sykkivin
sydämin. Hän kuuli aivan läheltään Jacquelinen keveän hengityksen.
Christophe astui vielä askeleen ja seisattui taas. Jacqueline oli
lähellä häntä, Christophe tiesi sen, mutta hän ei voinut liikahtaakaan.
Muutama sekunti hiljaisuutta. Yhtäkkiä tarttuu kaksi kättä häneen ja
vetää häntä puoleensa, huulet painuvat hänen huuliinsa. Christophe
syleili häntä. Sanaakaan sanomatta, molemmat liikkumatta. -- Heidän
huulensa tempautuivat irti toisistaan väkinäisesti. Jacqueline lähti
huoneesta. Christophe meni väristen hänen perässään. Hänen polvensa
vapisivat. Hän heittäytyi hetkeksi nojaamaan seinään, odottaen, että
sydämen kiihkeä kuohu asettuisi. Viimein hän lähti toisten perästä.
Jacqueline puheli tyynesti miehensä kanssa. He kaksi kävelivät muutamia
askeleita Christophen edellä. Christophe seurasi heitä järkytetyin
mielin. Olivier pysähtyi häntä odottamaan. Christophe samoin. Olivier
kutsui häntä ystävällisesti tulemaan. Christophe ei vastannut. Olivier
tunsi ystävänsä luonteen, ja että hän silloin tällöin sulkeutui
oikullisesti ja jörösti itseensä, joten hän ei nyt koettanutkaan häntä
houkutella, vaan jatkoi Jacquelinen kanssa kävelyään. Ja Christophe
seurasi heitä kymmenen askeleen päästä, seurasi kuin kone, kuin koira.
Kun toiset pysähtyivät, pysähtyi hänkin. Kun he kävelivät, hänkin
käveli. Niin kiersivät he kertaalleen puiston ja menivät takaisin
sisään. Christophe nousi heti kamariinsa ja sulkeutui sinne. Hän ei
sytyttänyt tulta. Hän ei mennyt levollekaan. Ei ajatellut mitään.
Sydänyöllä valtasi hänet uni, hän nukahti istualleen pöydän ääreen, pää
käsien varassa. Tunti sen jälkeen hän heräsi. Sytytti kynttilän. Kokosi
kiireesti paperinsa ja muut tavaransa, työnsi ne matkalaukkuunsa,
heittäytyi sänkyyn, ja nukkui aamun sarastukseen asti. Silloin hän
lähti huoneesta, laukkuineen, ja matkusti pois. Häntä odotettiin koko
aamupäivä. Häntä etsittiin kaiken päivää. Jacqueline salasi kiehuvan
vihansa välinpitämättömyyteen ja sanoi julkean ironisesti aikovansa
muka laskea hopealusikkansa. Vasta seuraavana iltana sai Olivier
Christophelta kirjeen:
"Kunnon ystäväni, älä suutu, että minä hävisin kuin hullu. Sillä
hulluhan minä olen, senhän tiedät. Minkä sille voi? Minä olen,
mikä olen. Kiitos hellästä vierasvaraisuudestasi. Se teki niin
hyvää. Mutta ymmärrätkös, minä en ole luotu elämään toisten
kanssa. Enkä tiedä, olenko luotu yleensäkään elämään. Minä
olen luotu pysymään omassa nurkassani ja rakastamaan ihmisiä
-- loitolta: se on viisainta. Kun näen läheltä heitä, tulee
minusta ihmisvihaaja. Ja sitähän minä juuri en tahdo olla. Minä
tahdon rakastaa ihmisiä, tahdon teitä kaikkia rakastaa. Oi,
kuinka tahtoisin tehdä teille kaikille hyvää! Jos minä voisin
tehdä jotain, että te olisitte, -- että sinä olisit onnellinen!
Miten ilomielin antaisin siitä kaiken onneni, mitä minulla voi
olla!... Mutta sitäkään en saa tehdä. Ihminen ei voi muuta kuin
näyttää toisille tietä. Ei voi tasoittaa heille tietä. Kunkin on
pelastettava itse itsensä. Pelasta itsesi! Pelastakaa itsenne!
Minä pidän sinusta niin paljon.
Christophe.
Kunnioittavat tervehdykseni rouva Jeanninille."
"Rouva Jeannin" luki kirjeen, suu halveksivassa rypyssä. Luki ja sanoi
kuivasti:
-- No, tottele hänen neuvoaan. Pelasta itsesi. Mutta kun Olivier ojensi
kätensä ottaakseen häneltä kirjeen takaisin, rutisti Jacqueline sen
ja heitti maahan; ja kaksi suurta kyyneltä puhkesi hänen silmistään.
Olivier otti kiihkeästi häntä kädestä:
-- Mikä sinun on? kysyi hän liikutettuna.
-- Anna minun olla, huusi Jacqueline vimmoissaan.
Ja hän meni ulos. Ovella hän huusi vielä:
-- Egoistit!
Christophe oli lopulta tehnyt suojelijansa _Le Grand Journalin_ miehet
vihollisikseen. Sen saattoi jo arvatakin. Christophe oli saanut
taivaalta tuon Goethen kehuman hyveen, jonka nimi on:
"_Ei-kiitollisuus_".
"_Vastenmielisyys ilmaista kiitollisuuttaan_, kirjoitti Goethe
ironisesti, _on harvinainen eikä esiinny muissa kuin huomattavissa
miehissä, jotka ovat nousseet köyhimmistä kansanluokista ja olleet
pakotetut joka askeleella huolimaan hyväntekijöiltään apua, joka on
melkein aina karkeudella myrkytetty_."
Christophe ei luullut, että hänen velvollisuutensa olisi vaatinut
häntä matelijaksi hänelle tehdyn palveluksen vuoksi, eikä -- se
oli hänestä sama asia -- luopumaan omasta vapaudestaan. Hän ei
puolestaan tarjoillut hyvyyttään huutokaupalla, hän lahjoitti sen.
Hänen auttajansa käsittivät asian hiukan toisella tavalla. Korkea
siveystajunta, joka heillä oli velallistensa velvollisuuksista,
loukkaantui, kun Christophe kieltäytyi säveltämästä jotakin typerää
hymniä, jota häneltä vaadittiin tuon sanomalehden järjestämiin
reklaamijuhliin. He antoivat Christophen selvästi ymmärtää, että tämä
hänen käytöksensä oli varsin sopimatonta. Christophe välitti heistä
vähät. Ja hän ärsytti heitä joku aika sen jälkeen vielä enemmän, kun
kumosi häikäilemättä eräitä itsetietoisia uutisia, joita lehti hänestä
levitteli.
Silloin alkoi häntä vastaan täysi sota. Siinä käytettiin kaikkia
aseita. Vedettiin jälleen vääristelyjen arsenaalista esille se vanha
kanuuna, jota kaikki heikkolahjaiset aina ovat luovia sieluja vastaan
käyttäneet ja joka ei koskaan ketään tapa, mutta jonka vaikutus
hölmöihin on hairahtumaton: häntä syytettiin plagiaatista. Leikeltiin
hänen teoksistaan ja toisten tuntemattomien suuruuksien sävellyksistä
keinotekoisesti valittuja kappaleita ja väärenneltiin niitä; siten
todistettiin, että hän oli varastanut aiheensa noilta raukoilta. Häntä
syytettiin siitä, että hän oli muka koettanut tukehduttaa nuorempia
taiteilijoita. Oi, jospa hän nyt olisi joutunut tekemisiin ainoastaan
sellaisten herrain kanssa, joilla haukkuminen on ammattina, nimittäin
kriitikkojen, noiden kääpiöiden, jotka kiipeilevät suuren miehen
hartioille ja huutavat:
-- Minä olen suurempi kuin sinä!
Mutta ei, se ei riittänyt; lahjakkaatkin miehet karkailevat toistensa
kimppuun: jokainen koettaa tuottaa virkaveljilleen tukaluutta niin
paljon kuin mahdollista; ja kuitenkin, niinkuin usein on sanottu, on
maailma kyllin avara, että jokainen voi tehdä rauhassa työtään; ja
kullakin on jo omassa kyvyssään sellainen vihollinen, että se antaa
tarpeeksi puuhaa.
Saksassa oli yllin kyllin kateellisia taiteilijoita, jotka hankkivat
aseita Christophen vihamiehille, elleivät nämä itse niitä keksineet.
Ja oli niitä Ranskassakin. Musiikkilehtien natsionalistit -- heistä
olivat useimmat ulkomaalaisia -- paiskasivat hänelle vasten naamaa
hänen kansallisuutensa jonkinlaisena häväisynä. Christophen menestys
oli paljon suurentunut; ja nyt sekautui asiaan muoti, saaden aikaan
sen pahan, että koska se tuhlasi hänelle liiallisesti suitsutusta,
kiusasi hän sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät lukeutuneet mihinkään
varmaan puoluekuntaan, -- ja sitä suuremmalla syyllä vielä enemmän
toisia. Christophen konserteissa kävi nykyään säännöllisesti paitsi
hienostoa ja nuorten aikakauslehtien kynäilijöitä myöskin hänen
taiteensa intoilijoita, ja nämä kiihtyivät haltioihinsa, sävelsipä
hän mitä tahansa, ja julistivat vimmatusti, ettei musikkia ollut
olemassakaan ennen häntä. Jotkut heistä ryhtyivät selittelemään
hänen teoksiaan ja keksivät niissä filosofisia tarkoitusperiä, jota
kuullessaan hän itse suorastaan ällistyi. Toiset näkivät niissä
sävellystaiteen vallankumouksen, hyökkäyksen sellaisten traditsionien
kimppuun, joita Christophe kunnioitti enemmän kuin kukaan muu. Hänen
ei olisi auttanut väittää vastaan. Hänelle olisi todistettu, ettei hän
ymmärtänyt, mitä itse oli kirjoittanut. Nuo kannattajat ihailivat häntä
ihaillessaan itseään. -- Niinpä olivatkin Christophen ammattiveljet
sangen onnellisia tästä sodasta häntä vastaan; he olivat raivostuneet
hänen puolestaan pidetystä "humbuugimetelistä", vaikka hän oli mitä
siihen tuli aivan viaton. He eivät kaivanneet mitään järkisyitä
ollakseen pitämättä hänen sävellyksistään: enimmät tunsivat häntä
kohtaan sellaisten taiteilijain luonnostaan ymmärrettävää ärtyisyyttä,
joilla ei ole mitään ajatuksia ja jotka ilmaisevat sitä olematontaan
vaivattomasti, opittujen kaavain mukaan, kun taas mies, jonka pää on
aatteita täynnä, saattaa tulkita niitä jonkinverran kömpelösti, luovan
mielikuvituksensa näennäisen epäjärjestyksen vaatimuksia noudattaen.
Kuinka monta kertaa olivatkaan kaikenlaiset tuhraajat, jotka käsittivät
tyylin jonkin nurkkakunnan tai koulun reseptien seuraamiseksi, itsensä
valamiseksi niiden ohukaispannuun, singonneet häntä vastaan sen
moitteen, ettei hänellä ollut tyyliä! Christophen parhaita ystäviä
olivat ne, jotka eivät koettaneet häntä ymmärrellä ja jotka yksinään
hänet ymmärsivät, koska he yksinkertaisesti vain rakastivat häntä
sen vuoksi, että tunsivat hänen töittensä tekevän itselleen hyvää;
mutta hehän olivat taistelussa vähäpätöisiä kuuntelijoita, joilla ei
ollut äänivaltaa. Ainoa, joka olisi saattanut vastata voimakkaasti
Christophen nimessä, oli Olivier; mutta hän eli silloin Christophesta
erillään ja näytti hänet unohtaneen. Christophe oli siis heitetty
vastustajainsa ja ihailijainsa väliin, jotka tekivät kilpaa hänelle
pahaa. Hän kyllästyi kaikkeen niin, ettei vastannut mihinkään
hyökkäyksiin. Kun hän luki tuomioita, joita hänestä lausuttiin jonkin
mahtavan lehden palstoilla, noita itsekylläisiä arvosteluja, joiden
tekijät mestaroivat taidetta koko tietämättömyytensä ja koskemattoman
asemansa häikäilemättömyydellä, niin hän vain kohautteli hartioitaan ja
sanoi:
-- Tuomitse vain minua. Minä tuomitsen sinut. Nähdäänpähän sadan vuoden
päästä!
Mutta sillävälin jatkuivat pahansuovat sättimiset täydellä voimalla;
ja yleisö otti tapansa mukaan suu auki vastaan typerimmät ja
hävittömimmätkin syytökset.
Ikäänkuin hänen asemansa ei olisi jo ennestään ollut tarpeeksi vaikea,
sotki Christophe juuri tällä hetkellä välinsä kustantajansakin kanssa.
Ja kumminkaan ei hänellä ollut syytä moittia Hechtiä, sillä Hecht
julkaisi aina kaikki hänen uudet teoksensa ja oli liikeasioissa
kunniallinen mies. On kyllä totta, ettei se kunniallisuus estänyt
häntä teettämästä Christophella epäedullisia sopimuksia; mutta
ne sopimuksensa hän piti. Jopa piti hän ne liiankin tarkoin.
Eräänä päivänä näki Christophe hämmästyksekseen, että eräs hänen
kirjoittamansa septetti oli sovitettu kvartetiksi ja eräs kahdelle
kädelle aiottu pianosarja sovellettu kömpelösti neljälle kädelle, eikä
asiasta oltu ilmoitettu hänelle mitään. Hän juoksi Hechtin puheille,
työnsi hänen eteensä tuhratut kappaleet ja sanoi:
-- Tunnetteko näitä?
-- Epäilemättä, vastasi Hecht.
-- Ja te olette uskaltanut... uskaltanut väärennellä teoksiani
kysymättä minulta lupaa!...
-- Mitä lupaa? virkkoi Hecht. Teidän teoksenne ovat minun omaisuuttani.
-- Myöskin minun, luultavasti.
-- Eivät, vastasi Hecht lauhkeasti. Christophe kuohahti.
-- Eivätkö minun työni ole minun?
-- Ne eivät ole enää teidän. Te olette myönyt ne minulle.
-- Te laskette leikkiä! Minä olen myönyt teille paperiarkit. Lyökää
niistä rahaa, jos tahdotte. Mutta se, mitä niihin on kirjoitettu, on
vertani, se on minun.
-- Te olette myönyt minulle kaikki. Vastineeksi työstä, joka on tuossa,
olen luvannut teille kolmensadan frangin palkkion, joka on maksettava
täyteen summaan suorittamalla kolmekymmentä sentimea jokaisesta
ensimäisen painoksen kappaleesta. Täten te olette luovuttanut minulle,
ilman minkäänlaisia ehtoja tai rajoituksia, kaikki oikeutenne työhönne.
-- Myöskö oikeuden hävittää töitäni?
Hecht kohautti hartioitaan, soitti kelloa ja sanoi eräälle
virkailijalleen:
-- Tuokaapa tänne monsieur Krafftin kontrahti. Hän luki nyt vakavasti
Christophelle sopimuksen jonka Christophe oli sitä katsomattakaan
allekirjoittanut, -- ja siitä seurasi, sävellystenkustantajien
tuohon menneeseen aikaan tavallisesti noudattamien sopimussääntöjen
mukaisesti, että -- "Hecht oli siirretty kaikkien tekijän oikeuksien,
mahdollisuuksien ja osuuksien saajaksi, sisältyen tähän oikeus
kustantaa, julkaista, piirtää, painattaa, käännättää, vuokrata ja myydä
oman etunsa mukaan, missä muodossa tahtoi, esityttää konserteissa,
café-konserteissa, tanssiaisissa, teattereissa j.n.e., mainittua
teosta, julkaista sen jokaista instrumenteille sovitusta, niin myöskin
sanoilla varustettuna, samoin kuin muuttaa sen nimeä... y.m. y.m."
-- Näette nyt, sanoi Hecht Christophelle, että olen ollut sangen
kohtuullinen.
-- Selvästikin, vastasi Christophe; minun täytyy teitä kiittää. Te
olisitte voinut tehdä septetistäni kahvilarenkutuksen.
Hän vaikeni järkytettynä ja painoi päänsä käsiinsä.
-- Minä olen myönyt sieluni, hoki hän.
-- Olkaa varma siitä, että minä en käytä sitä väärin, sanoi Hecht
hänelle pistävästi.
-- Ja kuinka on mahdollista, sanoi Christophe, että teidän tasavaltanne
oikeuttaa tällaista huijausta! Täällä väitetään, että ihminen on vapaa.
Mutta aatteita myydään kaupparojuna.
-- Te olette saanut maksun, vastasi Hecht.
-- Kolmekymmentä hopeapenninkiä, niin juuri, vastasi Christophe. Saatte
ne takaisin.
Hän kaiveli taskujaan antaakseen Hechtille takaisin nuo kolmesataa
frangia. Mutta hänellä ei niitä ollut. Hechtin suu meni hymyyn, hiukan
halveksivasti. Se hymy sai Christophen raivoon.
-- Minä tahdon kaikki teokseni takaisin sanoi, hän; minä ostan ne
teiltä.
-- Siihen teillä ei ole minkäänlaista oikeutta, vastasi Hecht. Mutta
koska tapani ei ole suinkaan pidellä ihmisiä väkivalloin, niin suostun
antamaan ne teille takaisin, -- jos olette taipuvainen maksamaan
minulle asianmukaisen vahingonkorvauksen.