ajatuksiin, sillä hän pyrki tänä kehityskautenaan juuri kollektiviseen
taiteeseen, sellaiseen, joka olisi yhteydessä muiden ihmisten kanssa.
Françoisen kokemukset auttoivat häntä nyt käsittämään mystillistä
yhteistyötä, joka punoutuu yleisön ja näyttelijän välille. Niin
selvä realisti kuin Françoise olikin ja niin vähän kuin hänellä
oli illusioneja, hän näki kuitenkin selvästi sen kahdenpuoleisen
suggestionin voiman, ne sympatian laineet, jotka yhdistävät
näyttelijän katsomoon, tuon tuhansien sielujen hiljaisuuden, josta
ainoastaan tulkin ääni nousee kuuluville. Tietystikään ei hänellä
ollut tätä aavistusta muulloin kuin eräinä katoavina tuokioina, jotka
olivat sangen harvinaisia eivätkä toistuneet hänen samaa kappaletta
esittäessään juuri koskaan samoissa paikoissa. Muulloin oli hänen
näyttelemisensä pelkkää ammattia, sielutonta, intelligenttiä ja kylmää
mekanismia. Mutta poikkeushan onkin mielenkiintoinen, -- se on salaman
välkähdys: sen valossa ennättää nähdä kuilun, tuhansien olentojen
yhteisen sielun, jonka voima ilmenee näyttelijässä lyhyenä ikuisuuden
sekuntina.
Sellaista yhteissielua piti suuren taiteilijan tulkita. Hänen
ihanteenaan tuli olla elävä objektivismi, jossa runoilija sulautuu
niihin, joille hän laulaa, ja riisuu yltänsä oman itsensä ja pukeutuu
kollektivisiin, myrskyssä yli maailman lentäviin intohimoihin.
Françoise tunsi tämän vaatimuksen sitä syvemmin, kun hän ei itse
sellaiseen personansa syrjäyttämiseen pystynyt, vaan näytteli aina
pelkästään omaa itseään. -- Individuellin lyrismin hurjisteleva
kukoistus, joka on ollut puolentoista vuosisataa vallalla, on jollakin
tavoin sairaloista. Moralinen suuruus on siinä, että tuntee paljon ja
hallitsee tunteensa, on sanoilta niukka ja ajatuksilta puhdas eikä
levitä niitä kaikkia komeilevasti ihmisten näkyville; se on siinä,
että puhuu yhdellä ainoalla katseella, syvällä sanalla, lapsellisesti
liioittelematta, naisellisesti tunnelmoimatta, ja puhuu niille,
jotka osaavat ymmärtää puolesta sanasta, miehille. Moderni musiikki,
joka lavertelee niin paljon itsestään ja paljastelee joka hetki
personallisia salaisuuksiaan, on häveliäisyyden ja maun puutetta. Se
muistuttaa sairasta, joka ei ajattele muuta kuin omaa tautiaan, ei
väsy hokemasta sitä ja sen vastenmielisiä ja naurettavia pikkuseikkoja
toisille ihmisille. Moinen naurettava puoli on ollut taiteessa
huomattavissa yli sata vuotta. Françoise, joka ei ollut musikalinen,
piti myöskin musiikin liiallista paisuttamista runon kustannuksella
melkeinpä dekadenssin merkkinä; se oli kuin polyyppi, joka söi runon.
Christophe väitti vastaan; mutta kun hän pohti asiaa tarkemmin,
johtui hän ajattelemaan, eikö Françoisen väitteessä ehkä ollut jotain
tottakin. Goethen runoelmiin sävelletyt ensimäiset _Liedit_ olivat
varsin runonmukaisia ja vaatimattomia; pian sekoittaa Schubert niihin
oman romanttisen sentimentaalisuutensa, joka muuttaa niiden sisällön;
Schumann jälleen pikkutytön-kaihoilunsa; ja sitä kehitystä jatkuu Hugo
Wolfiin saakka yhä korostuvana deklamatsionina, sopimattomasti repivänä
analyysinä, kiihkona, joka ei tahdo jättää enää yhtään ainoaa sielunsa
sopukkaa näyttämättä. Kaikki verhot on raastettu sydämen mysteerioiden
edestä pois. Asiaa, jonka mies äsken lausui kohtuullisen säästeliäästi,
kirkuvat nyt hävyttömät tytöt itseänsä alasti näytellen.
Christophe häpesi hiukan tällaista taidetta, sillä hän tunsi sen
tartunnan itsessäänkin; ja pyrkimättä palaamaan menneeseen, --
(mahdoton ja luonnoton toivomus), -- puhdisti hän nyt jälleen sieluaan
niiden menneisyyden mestarien hengessä, joilla oli ollut suuren
kollektivisen taiteen vaisto ja kyky seuloa ja hillitä ajatuksiaan.
Sellainen oli esimerkiksi Händel, joka halveksi aikansa ja rotunsa
hälisevää pietismiä ja sävelsi valtavat hengelliset _Antheminsa_ ja
oratorionsa, sankarieepoksensa, kansanomaiset laulunsa kansaa varten.
Vaikeinta oli löytää semmoisia säveltäjän inspiratsionin kaipaamia
runotekstejä, jotka olisivat saattaneet herättää nykyään kaikille
Europan kansoille yhteisiä tunteita, kuten raamattu Händelin aikana.
Nykyisellä Europalla ei ollut ainoatakaan yhteistä kirjaa: ei yhtään
runoelmaa, rukousta, yhtään uskontunnustusta, joka olisi ollut kaikkien
oma. Oi, sellaisen häpeän pitäisi painaa maan alle kaikki nykyaikaiset
kirjailijat, taiteilijat ja ajattelijat! Ainoakaan ei ole kirjoitellut,
ajatellut kaikille. Yksin Beethoven on jättänyt jälkeensä muutaman
sivun uutta, lohduttavaa ja veljellistä evankeliumia; mutta ainoastaan
musiikkimiehet osaavat sitä lukea, enimmät ihmisistä eivät saa koskaan
sitä kuulla. Wagner on tosin koettanut rakentaa Bayreuthin kukkulalle
uskonto-taiteen, joka yhdistäisi kaikki ihmiset. Mutta hänen suuri
henkensä oli liian kaukana yksinkertaisuudesta ja liian täynnä kaikkia
aikansa dekadenttisia musikalisia virheitä ja ajatuksia: pyhälle
kukkulalle eivät tulleetkaan Galilean kalastajat, vaan fariseukset.
Christophe tiesi kyllä, mitä olisi tehtävä; mutta hänellä ei ollut
sopivaa runoilijaa, hänen täytyi tyytyä omaan puolinaiseen itseensä,
supistua pelkän musiikkinsa piiriin. Ja väitettäköön mitä tahansa
musiikki ei ole kansainvälinen kieli: tarvitaan sanojen jousi, joka
lennättää sävelten nuolen kaikkien sydämiin.
Christophe aikoi kirjoittaa sarjan sinfonioita, jotka olisivat
olleet jokapäiväisen elämän inspiroimat. Hän suunnitteli muun muassa
_Kotisinfoniaa_, aivan omalaatuistaan, ei sellaista kuin Richard
Straussin. Hän ei ajatellut laisinkaan _materialisoida siinä vanhoja
totuttuja_ aakkosia seuraten perhe-elämää kinematograafin kuvina,
joissa musikaliset teemat ilmaisivat, tekijän mielivallan pakotuksesta,
eri henkilöitä, joiden sitten nähtiin liikehtivän yhdessä, nähtiin,
jos nimittäin kuuntelijalla oli siihen alttiit korvat ja silmät. Se
tuntui Chrisptohesta pelkästään suuren kontrapunktistin akateemiselta
ja lapselliselta leikittelyltä. Christophe ei halunnut kuvata ei
henkilöitä ja toimia, vaan ilmaista tunteita, jotka olisivat olleet
tuttuja kaikille ja joissa jokainen olisi saattanut löytää kaiun
omasta sielustaan, ehkä lohdutustakin. Ensimäinen osa tulkitsi nuoren
rakastavan parin vakavaa ja naivia onnea, sen hellää aistillisuutta,
sen luottamusta tulevaisuuteen, sen iloja ja toiveita. Toinen oli
elegia kuolleen lapsen ruumiin ääressä. Christophe inhosi kaikkea
kuoleman kuvailua, kaikkea realismin tavoittelua tuskanilmauksissa;
yksilölliset hahmot katosivat; tuntui ainoastaan suuri suru, --
teidän, minun, jokaisen ihmisen, -- suru onnettomuuden kasvojen
edessä, joka on jokaisen osa tai saattaa siksi tulla. Murheen
murtama sielu, murheen, josta Christophe oli karkoittanut kaikki
itkuisen melodraaman tavanomaiset efektit, elpyi sitten vähitellen,
tuskallisesti ponnistellen, ja tarjosi kärsimyksensä uhrina Jumalalle.
Ihminen jatkoi, seuraavassa osassa, joka liittyi tuohon edelliseen,
rohkeasti matkaansa, -- tarmokkaassa fuugassa, jonka uljas luonne ja
itsepäinen rytmi innostivat ja veivät taistelujen ja kyynelten läpi
mahtavaan marssiin, lannistumatonta uskallusta julistavaan. Viimeinen
osa kuvasi elämän iltaa. Alkupuolen teemat ilmestyivät siinä taasen,
niiden liikuttava luottamus ja hellyys, joka ei voinut vanhentua, vaan
oli ainoastaan kypsyneempi ja hiukan kolahduksia kärsinyt ja nousi ylös
tuskien varjosta, valon kruunaamana, ponnahtaen taivasta kohti kauniina
kukintana, uskonnollisena rakkauden hymninä elämälle ja Jumalalle.
Christophe etsi suuria, yksinkertaisia ja inhimillisiä aiheita
menneisyydenkin kirjoista, aiheita, jotka puhuvat kaikkien sydämille
ja värähyttävät sitä, mikä on sydämissä parasta. Hän valitsi kaksi
aihetta, ne olivat _Josef_ ja _Niobe_. Mutta niihin nähden tuli
Christophelle esteeksi paitsi runotekstin puutetta tuo vaarallinen,
useita vuosisatoja väitelty ja yhä ratkaisematon kysymys runouden
ja musiikin yhdistämisestä toisiinsa. Hänen pakinansa Françoisen
kanssa veivät hänet jälleen takaisin suunnitelmiin, joita hän oli
luonnostellut jo aikoinaan Corinnen kanssa: unelmaan luoda sellainen
musikaalinen draama, joka pysytteleisi resitativisen oopperan ja
puhutun draaman välillä, -- vapaaseen musiikkiin yhdistetyn vapaan
sanan taidetta; -- sen taidelajin toteuttamista tuskin ainoakaan
taiteilija nykyään epäilee, mutta kulunut ja wagnerismin traditsioneihin
piintynyt arvostelu kieltää sen niinkuin se kieltää kaiken todella
uuden: sillä tässähän ei ole kysymyksessä enää tallata Beethovenin,
Weberin, Schumannin tai Bizet'n jälkiä, heidän, jotka ovat kylläkin
käytelleet melodraamaa nerokkaasti; ei ole kysymyksessä liisteröidä
mitä tahansa puhuttua ääntä minkälaiseen musiikkiin hyvänsä eikä
vaikuttaa, maksoi mitä maksoi, tremoloilla, karkeilla efekteillä
tökeröön yleisöön; kysymyksessä on luoda uusi musiikin laji, jossa
laulajain äänet ovat sopusoinnussa niille sukua olevien instrumenttien
kanssa ja yhdistävät arkatuntoisesti harmonisiin jaksoihinsa musiikin
unelmien ja valituksen kaiun. On itsestään selvää, ettei tätä muotoa
voi sovittaa kuin rajoitettuun lajiin aiheita, eräihin intimeihin ja
täyteläisiin sielullisiin momentteihin, jos aikoo saada ilmi runouden
tuoksun. Mikään taide ei saata olla hillitympää ja aristokraattisempaa
kuin tämä. On siis luonnollista, että sillä on sangen vähän toivoa
kukoistaa sellaisena aikana kuin meidän, joka lehahtaa nousukkaiden
alkeellisuudelta, vaikka sen taiteilijat uskottelevatkin toista.
Ehkei Christophe ollut sen paremmin kuin toisetkaan soveltuva luomaan
tätä taidetta; hänen synnynnäiset ominaisuutensa, hänen rahvasmainen
voimansa olivat jo esteenä. Hän ei jaksanut muuta kuin suunnitella sitä
ja toteuttaa pari luonnosta Françoisen avulla.
Niinpä sävelsi hän muutamia sivuja raamatusta, melkein kirjaimellisesti
sovitellen, -- muun muassa tuon kuolemattoman kohtauksen, jossa Josef
ilmaisee itsensä veljillensä eikä voi enää, heitä kauan kiusattuaan,
salata mielenliikutustaan ja hellyyttään, vaan mutisee hiljaa seuraavat
sanat, jotka ovat tuoneet kyyneleet Tolstoin ja monien muiden silmiin:
"_Minä en voi itseäni pidättää... Kuulkaa, minä olen Josef; vieläkö
minun isäni elää? Minä olen Josef, teidän veljenne, joka on kauan
sitten kadotettu. Minä olen Josef_..."
Tätä Christophen ja Françoisen kaunista ja vapaata yhdyselämää ei
voinut kauan jatkua. Heillä oli elämän täyteläisyyden yhteisiä
hetkiä; mutta he olivat liian erilaisia. Ja koska he olivat kumpikin
yhtä kiivaita, törmäsivät he usein vastatusten. Ne törmäykset
eivät milloinkaan saaneet karkeaa luonnetta: sillä Christophe piti
ystävätärtään arvossa. Ja Françoise, joka joskus saattoi olla niin
julma, oli hyvä niitä kohtaan, jotka olivat hyviä hänelle; millään
ehdolla maailmassa ei hän olisi tehnyt heille pahaa. Sitäpaitsi
oli heillä molemmilla iloisen huumorin lahjat. Françoise oli itse
ensimäisenä valmis pilkkaamaan itseään. Siitä huolimatta kalvoi hänen
sydäntään tuska: sillä hän oli vielä entisen intohimonsa pauloissa;
hän ajatteli yhä sitä kurjimusta, jota hän rakasti; eikä hän jaksanut
sietää tätä sielunsa nöyryyttävää tilaa, ei varsinkaan, kun Christophe
sen aavisti.
Christophe, joka näki hänen viettävän kokonaisia päiviä vaieten ja
hermostuneen synkkämielisenä, ihmetteli, ettei hän ollut onnellinen.
Olihan Françoise päässyt taistelujensa perille: hän oli suuri
taiteilijatar, ihailtu, jumaloitu...
-- Kyllä niinkin, sanoi Françoise; jos olisin sellainen tunnettu
näyttelijätär, jolla on kamasaksan sielu ja joka harjoittaa
näyttelemistä kuin jotakin afääriä, niin olisin onnellinen. He ovat
tyytyväisiä, kun he ovat "toteuttaneet" hyvän varallisen aseman,
päässeet rikkaisiin porvarisnaimisiin, ja saaneet -- _nec plus
ultra_ -- kunnianristin rintaansa. Minä, minä tahdoin enemmän. Ellei
ihminen ole hassu, eikö menestys näytä vieläkin tyhjemmältä kuin
onnistumattomuus? Sinun pitäisi se ainakin tietää!
-- Minä sen tiedänkin, vastasi Christophe. Ah, hyvä Jumala, sellaiseksi
en kuvitellut kunniaa lapsena ollessani. Miten palavasti minä sitä
toivoin, ja miten säteilevältä se minusta näytti! Se oli minulle
jollakin tavoin uskonnollista... Mutta en sure! Menestyksellä on eräs
jumalallinen ominaisuus: se sallii minun tehdä jotain hyvää.
-- Mitä hyvää? On voittaja. Mutta mitä varten? Mikään ympärillä ei ole
muuttunut. Teatterit, konsertit, kaikki jäävät entiselleen. Pelkästään
uutta muotia, joka seuraa toista. Meitä ymmärretään vain ohi juosten;
ja sitten jo ajatellaan aivan toisia asioita. Ymmärrätkö sinä itsekään
muita taiteilijoita? Joka tapauksessa ei sinua ymmärretä. Kuinka he ovat
kaukana sinusta, ne mestarit, joita sinä rakastat eniten! Ajattelepas
vain Tolstoitasi...
Christophe oli näet kirjoittanut Tolstoille. Hän oli hänen harras
ihailijansa, hän itki lukiessaan hänen kirjojaan; hän aikoi säveltää
erään hänen venäläisille talonpojille kirjoittamansa sadun, hän
oli pyytänyt häneltä siihen lupaa, lähettänyt hänelle _Liedinsä_.
Tolstoi ei ollut vastannut hänelle mitään, enempää kuin aikoinaan
Goethe Schubertin ja Berliozin kunnioituksenosoituksiin, kun he
lähettivät hänelle mestariteoksensa. Tolstoi oli antanut esittää
itselleen Christophen sävellyksiä; ja ne olivat harmittaneet häntä:
hän ei ymmärtänyt niistä mitään. Hänestä oli Beethoven dekadentti
ja Shakespeare puoskari. Sen sijaan oli hän suuresti mielistynyt
imeliin pikkumestareihin, sellaiseen klaverimusiikkiin, joka aikoinaan
hurmasi "Peruukkikuningasta"; ja hän piti _Kamarineitsyen Tunnustusta_
kristillisenä kirjana...
-- Suuret miehet eivät kaipaa meitä, sanoi Christophe. Toisia varten on
ajateltava.
-- Ketä? Porvarillista yleisöäkö, noita varjoja, jotka pimentävät
ihmiseltä oikean elämän? Näytellä, kirjoittaa tuollaisia varten! Uhrata
elämänsä heidän tähtensä! Se ei ole makeaa.
-- Joutavaa huolta, vastasi Christophe. Minä näen heidät kyllä
samanlaisina kuin sinäkin, mutta se ei tee minua surulliseksi. He eivät
ole niin huonoja kuin sinä sanot.
-- Kiltti saksalainen optimisti!
-- He ovat ihmisiä, niinkuin minäkin. Minkä tähden he eivät ymmärtäisi
minua?... -- Ja vaikkeivät he ymmärtäisikään, olisinko siitä
millänikään? Sillä noiden tuhansien ihmisten joukossa on toki aina pari
kolme, jotka ovat kanssani: se riittää minulle; tarvitsen ainoastaan
pientä luukkua, josta voin joskus hengittää raitista ilmaa...
Ajattelepas monia yksinkertaisia katselijoita, nuorukaisia, vilpittömiä
ja hyviä vanhuksia, jotka sinun äänesi, sinun tulkitsemasi traagillinen
kauneus nostaa lavalle ilmestyessäsi heidän arkisten päiväinsä
yläpuolelle. Muista, millainen itse olit lapsena! Eikö ole kaunista
tehdä muille, -- vaikkapa yhdelle ainoallekin, -- samaa hyvää, tuottaa
samaa onnea, jota joku toinen antoi sinulle ennen muinoin?
-- Ja sinä luulet, että tuollaisia olisi edes yksi? Minä puolestani
olen alkanut sitä epäillä... Ja jos niin olisikin, millä tavoin
parhaat niistä, jotka meitä rakastavat, oikeastaan rakastavat meitä?
Millaisina he meidät näkevät? Näkevät sangen heikosti! Häpäisevät meitä
ihaillessaankin; heitähän huvittaa yhtä paljon katsella jotain joutavaa
tusinanäyttelijätärtä; he alentavat meidät niiden typerysten tasalle,
joita halveksitaan. Heistä ovat kaikki ne, jotka vain menestyvät, aivan
samanarvoisia.
-- Ja kuitenkin: jälkimaailmassa jäävät, kaikesta huolimatta, elämään
suurimpina juuri suurimmat.
-- Sen tekee välimatkan pituus. Vuoret ylenevät sikäli kuin niistä
joutuu loitommaksi. Silloin näkee paremmin niiden korkeuden; mutta
silti ollaan niistä kauempana... Ja kuka sitäpaitsi sanoo, että
suurimmat säilyvät? Tiedätkö sinä nimittäin, miten monet suuret ovat
kadonneet?
-- Oh, hitto vie! vastasi Christophe. Vaikkei ainoakaan ihminen
ymmärtäisi, mitä minä ajattelen, eikä tietäisi, mitä olen, niin minä
ajattelen ja olen sittenkin. Minulle jää musiikkini; minä uskon siihen;
se on totisempi kuin mikään muu.
-- Sinä oletkin taiteesi alalla vapaa, sinä saat tehdä, mitä tahdot.
Mutta minä, mitä minä voin? Minun on pakko näytellä sitä, mitä
annetaan, ja märehtiä inhottavuuteen saakka aina samaa. Tosin me
emme ole Ranskassa vielä joutuneet aivan amerikalaisten näyttelijäin
elukkatasolle: hehän esittävät tuhannen kertaa perätysten kehnoja
_Rip_ tai _Robert-Macaire_ oopperoitaan, vääntäen viisikolmatta vuotta
iästään saman typerän osan myllyä. Mutta me olemme sinnepäin menossa.
Teatterimme ovat niin köyhiä! Yleisö ei kestä neroutta muuta kuin
äärettömän pieninä apteekkiannoksina, maneerilla ja muotikirjallisella
sokerilla höystettynä... Nero, joka "on muodissa!" Itkeäkö sille vai
nauraa?... Turhaa voiman haaskausta! Katso, minkä kohtalon joku Mounet
heiltä saa. Mitä hänen täytyi koko elämänsä näytellä? Ainoastaan pari,
kolme osaa, jotka maksoivat vaivaa: Oedipos, Polyeuktes. Loput, mitä
roskaa! Eikö se aivan äitelöi? Ja kun ajattelee, mitä kaikkea suurta
ja kunniakasta hän olisi voinut tehdä sellaisilla voimilla? Eikä
asianlaita ole paremmin muuallakaan kuin Ranskassa. Mitä he tekivät
Dusesta? Mihin hän kulutti elämänsä? Kuinka hyödyttömiin osiin?
-- Teidän oikea osanne on pakottaa maailma kunnioittamaan voimakkaita
taideteoksia, sanoi Christophe.
-- Turhaa ponnistella. Eikä se onnistukaan. Heti, kun tuollainen
voimakas taideteos koskettaa näyttämöä, menettää se runollisuutensa
suuruuden, muuttuu valehtelijaksi. Henkäyskin yleisön kurkusta pilaa
sen. Tukehduttavien kaupunkien yleisö ei tiedä enää, mitä on vapaa
ilma, luonto, terve runous: se haluaa teatterirunoutta, kissankultaa,
ihomaalilla tuhrattua, ja haisevaa. -- Ah, sitten... vaikkapa
menestyisikin sellaisessa... Ei, se ei vielä elämää täytä, se ei täytä
minun elämääni.
-- Sinä ajattelet yhä häntä.
-- Ketä?
-- Sen tiedät hyvin. Tuota miestä.
-- Kyllä.
-- Mutta jos hän olisi sinulla, tuo mies, ja jos hän sinua rakastaisi,
niin myönnä, ettet olisi sittenkään onnellinen, keksisit aina jotain,
jonka tähden kiduttaisit itseäsi.
-- Se on totta... Ah, mikä minun onkaan?... Katso, minä olen saanut
taistella liikaa, minä olen kuluttanut liiaksi itseäni, minä en jaksa
enää löytää rauhaa, sisässäni on ainainen levottomuus, kuume...
-- Eikö se liene ollut sinussa jo ennenkuin jouduit kärsimyksiin.
-- Se on mahdollista. Kyllä, se oli jo silloin, kun olin pikku tyttö,
oli niinkauan kuin voin muistaa... Se kalvoi jo silloin minua.
-- Mitä sinä sitten nyt tahtoisit?
-- Mistä sen voin tietää? Tahtoisin enemmän kuin voin.
-- Tunnen tuon, virkkoi Christophe. Minä olin sellainen nuorena.
-- Niin, mutta sinusta on tullut mies. Minä jään iäkseni
kypsymättömäksi. Minä olen vajanainen olio.
-- Kukaan ei ole täydellinen. Onni on se, että tuntee omat
rajoituksensa ja rakastaa niitäkin.
-- Minä en voi sitä enää. Olen joutunut siitä pois. Elämä on vääntänyt
minut pakkoonsa, kangistanut, silponut rujoksi. Ja sittenkin minusta
tuntuu, että olisin voinut olla normaali ja terve nainen ja silti
sielultani kaunis olematta sellainen kuin lauma-ihmiset.
-- Sinä voit olla sitä vieläkin. Minä näen sinut juuri sellaisena.
-- Sano, minkälaisena minut näet.
Christophe kuvaili häntä sellaisiin olosuhteihin, joissa hän olisi
kehittynyt luonnollisella ja harmonisella tavalla, ja ollut onnellinen,
rakastanut ja ollut rakastettu. Ystävättärestä tuntui hyvältä sitä
kuulla. Mutta sitten hän sanoi:
-- Ei, se on nyt mahdotonta.
-- No niin, virkkoi silloin Christophe, siispä täytyy sanoa niinkuin
Händel vanhana, kun hän tuli sokeaksi:
What ever is is right
(Hyvää on, mikä on.)
Ja Christophe meni pianon ääreen ja lauloi tämän hänelle. Françoise
syleili häntä, tuota rakasta optimisti-hupakkoaan. Christophe teki
hänelle hyvää. Mutta hän pahaa Christophelle: ainakin pelkäsi Françoise
sitä. Hän joutui joskus tuskallisen epätoivon valtaan eikä voinut sitä
salata Christophelta, sillä rakkaus teki hänet heikoksi. Öisin, kun
he makasivat rinnatusten vuoteessa ja Françoise kitui vielä valvoen
tuskissaan, aavisti Christophe hänen tunteensa, ja silloin hän rukoili
ystävätärtään, tuota niin läheistä ja samalla kaukaista, antamaan
hänellekin osansa taakasta, joka häntä painoi; eikä Françoise jaksanut
vastustaa häntä, vaan avasi sydämensä ja itki hänen sylissään; ja
Christophe lohdutteli sitten häntä pitkät öiset hetket, hellästi ja
vihastumatta; mutta moinen ainainen levottomuus alkoi kuitenkin ajan
pitkään häntä vaivata. Françoise pelkäsi, että hänen sielunsa kuume
tarttuisi myöskin Christopheen. Hän rakasti liian paljon Christophea
sietääkseen ajatusta, että hän kärsisi hänen tähtensä. Françoiselle
tarjottiin paikka Amerikassa; hän suostui tarjoukseen, pakottaakseen
itsensä lähtemään. Ja hän jätti Christophen, hieman nöyryytettyyn
sieluntilaan. Françoise oli yhtä nöyryytetty kuin hänkin. Etteivät he
voineet olla onnellisia yhdessä!
-- Ystävä-parka, sanoi hän Christophelle surullisesti, hellästi
hymyillen. Olemmeko nyt typeriä? Me emme saa koskaan enää näin kaunista
elämää, tällaista ystävyyttä. Mutta sille ei voi mitään, ei voi. Me
olemme niin tyhmiä!
He katsoivat toisiinsa, noloina ja suruisina. He nauroivat, etteivät
olisi puhjenneet itkuun, syleilivät toisiaan ja erosivat kyyneleet
silmissä. Koskaan he eivät olleet rakastaneet toisiaan niin syvästi
kuin erotessaan.
Ja kun Françoise oli lähtenyt, palasi Christophe taiteensa luokse,
vanhan toverinsa... Oi tähtitaivaan rauhaa!
Ei kulunut -- kauan, niin Christophe sai kirjeen Jacquelinelta. Se
oli vasta kolmas kirje häneltä; ja sävy oli aivan toisenlainen kuin
mihin Christophe hänen puoleltaan oli tottunut. Jacqueline valitti,
ettei Christophea oltu nähty pitkiin aikoihin, ja pyysi sievästi
häntä käymään heillä, ellei tahtonut tehdä surullisiksi ystäviään,
jotka häntä rakastivat. Christophe oli mielissään, mutta ei liioin
kummastellut tapausta. Hän oli ajatellut, ettei Jacquelinen väärä
mieliala häntä kohtaan kestäisi pysyvästi. Hänellä oli tapana mainita
erästä isoisä-vainajansa sutkausta:
"Ennemmin tai myöhemmin tulee naisväelle hyvät hetkensä; täytyy
ainoastaan kärsivällisesti niitä odottaa."
Christophe meni siis taas käymään ystävänsä luona ja hänet otettiin
ilolla vastaan. Jacqueline oli vieraalle hyvin huomaavainen; hän
karttoi luonteenomaista ironista sävyään, varoi puheissaan kaikkea,
mikä olisi saattanut loukata Christophea, seurasi mielenkiintoisesti
hänen suunnitelmiaan ja puheli älykkäällä tavalla vakavista asioista.
Christophe luuli, että hän oli tällä välin muuttunut. Mutta
Jacqueline oli sellainen ainoastaan miellyttääkseen Christophea.
Hän oli kuullut kerrottavan Christophen ja muotinäyttelijättären
rakkaussuhteista, sillä juorut siitä olivat nykyään parisilaisten
puheenaiheena; ja silloin oli Christophe näyttäytynyt hänelle aivan
uudessa valossa: Jacqueline oli tullut hyvin uteliaaksi kaikesta,
mikä koski Christophea. Kun hän nyt näki Christophen, oli hän hänen
mielestään paljoa sympaatisempi kuin ennen. Hänen puutteensakaan
eivät Jacquelinesta olleet viehätystään vailla. Hän huomasi, että
Christophessa oli neroutta, ja että maksoi vaivan antaa hänen rakastua
itseensä.