ole koskaan tullut minua auttamaan. Ja nyt siihen olen tottunut...
Ja niin onkin parempi. Kukaan ei voi mitään toisen ihmisen hyväksi.
Joutavaa hälinää huoneessa, tungettelijain kohteliaisuuksia,
ulkokullattujen vaikeroimista... Ei. Parempi on kuolla yksin.
-- Te olette hyvin resigneerattu!
-- Resigneerattu? En tiedä, mitä se sana merkitseekään. Ei, minä
kiristän hampaitani, ja minä vihaan kipua, joka minulle tuottaa
kärsimyksiä.
Christophe kysyi, eikö kukaan käynyt häntä täällä katsomassa,
eikö kukaan pitänyt hänestä huolta. Françoise vastasi, että hänen
teatteritoverinsa olivat kyllä hyviä ihmisiä, -- hölmöjä, -- mutta
avuliaita, sääliväisiä (pintapuolisella tavalla).
-- Mutta minäpä juuri en tahdo heitä nähdä. Minä olen juonikas sairas.
-- No, samantekevä sitten, sanoi Christophe. Näyttelijätär katsoi
häneen säälivästi hymyillen:
-- Tekin! Tekin puhutte niinkuin muut?
Christophe sanoi:
-- Anteeksi, anteeksi... Hyvä Jumala! Miten parisilaiseksi minä tulen!
Minä häpeän itseäni... Voin vannoa, etten ajatellut, mitä sanoin...
Christophe painoi kasvonsa hänen sängynpeitettään vasten. Näyttelijätär
nauroi vilpittömästi, ja napahutti häntä kädellään päähän:
-- Oh, tuo puhe ei ole parisilaista! Sen parempi! Nyt tunnen teidät
jälleen. Mutta: näyttäkää nyt jo kasvonne! Älkää itkekö peitettäni
märäksi.
-- Annatteko anteeksi?
-- Annan. Mutta älkää enää siihen asiaan koskeko.
Näyttelijätär puhui vielä vähän hänen kanssaan, kyseli, mitä hän teki,
väsyi ja ikävystyi sitten, ja pyysi häntä menemään.
Sovittiin, että Christophe tulisi katsomaan häntä seuraavalla viikolla.
Mutta juuri kun hän oli lähdössä, saikin hän näyttelijättäreltä
sähkösanoman, ettei hänen ollut tultava: Françoise sanoi olevansa
taas pahalla tuulellaan. -- Kaksi päivää sen jälkeen kutsutti
hän Christophen jälleen luokseen. Christophe tuli. Hän tapasi
näyttelijättären jo toipuvana, istumassa ikkunan ääressä puolittain
loikoen. Oli kevään ensimäisiä päiviä, taivas aurinkoinen, puissa
nuoria silmuja. Françoise oli ystävällisempi ja lempeämpi kuin koskaan
ennen. Hän sanoi, että toissa päivänä hän ei olisi voinut sietää
ainoatakaan ihmistä: hän olisi inhonnut Christopheakin, samoin kuin
muitakin.
-- Entä tänään?
-- Tänään minä tunnen itseni niin nuoreksi, aivan kuin uudeksi, minä
olen altis kaikelle nuorelle ja uudelle, jota tunnen ympärilläni, --
kuten esimerkiksi teille.
-- Minä nyt en ole kovinkaan nuori enkä uusi.
-- Te olette kuolemaanne saakka sitä.
He pakinoivat, mitä Christophe oli tehnyt sill'aikaa kun he eivät
olleet nähneet toisiaan, ja keskustelivat teatterista, jossa toipuva
sanoi pian taas rupeavansa näyttelemään; ja siitä puheen tullen ilmaisi
Françoise Christophelle mielipiteensä teatterista, jota hän inhosi,
mutta joka silti piti häntä pauloissaan.
Hän ei tahtonut, että Christophe olisi enää tullut hänen luonaan
käymään. Hän lupasi puolestaan käydä Christophen luona. Mutta hän
pelkäsi häiritsevänsä Christophea. Christophe ilmoitti, milloin
näyttelijättären sopisi varmasti tulla, niin ettei hänen työnsä
häiriytyisi. He sopivat keskenään jonkinlaisesta tunnusmerkistä:
Françoise koputtaisi oveen eräänlaisella erikoisella tavalla; silloin
Christophe avaisi tai ei avaisi, aivan halunsa mukaan...
Françoise ei ensin käyttänyt hyväkseen tätä lupaa. Mutta eräänä iltana,
ollessaan jo matkalla joihinkin hienoston iltakutsuihin, joissa hänen
piti lausua runoja, alkoi tuo tilaisuus häntä viimeisellä hetkellä
kyllästyttää; hän poikkesi telefonoimaan, ettei hän voinutkaan
sinne tulla; ja hän käski kuskinsa ajaa Christophen luokse. Hän
aikoi ainoastaan ohimennen pistäytyä sanomassa Christophelle hyvää
iltaa; mutta sinä iltana kävikin niin, että hän uskoi koko elämänsä
Christophelle, kertoen sen hänelle lapsuudesta alkaen.
Surullinen lapsuus! Satunnainen isä, jota tytär ei ollut koskaan
nähnyt. Äiti piti huonomaineista ravintolaa erään Pohjois-Ranskan
kaupungin laitapuolella; ravintolassa kävivät kuorma-ajurit juomassa,
he makasivat ravintolan emännän kanssa ja kohtelivat häntä raa'asti.
Eräs heistä nai hänet, kun hänellä oli muutama kolikko rahaa; hän
pieksi vaimoaan ja joi ja söi hänen tavaraansa. Françoisella oli
vanhempi sisar, joka oli piian asemassa tuossa samassa ravintolassa;
hän sai tehdä työtä niin että oli katketa; isäntä teki hänet äidin
silmien edessä hutsukseen; sisarella oli keuhkotauti; siihen hän oli
kuollut. Françoise oli kasvaessaan saanut yllin kyllin pieksämistä ja
hävyttömyyksiä. Hän oli kelmeä lapsi, pikavihainen ja umpimielinen;
hänen pikku sielunsa oli palava ja villi. Hän näki äitinsä ja sisarensa
itkevän ja kärsivän, alistuvan kaikkeen, painuvan saastaan, kuolevan.
Hän teki raivoisan päätöksen, ettei hän alistuisi, vaan riuhtaisisi
itsensä pois tästä likaisesta ympäristöstä; luonteeltaan hän oli
niskuroiva; kun hänelle tehtiin oikein suurta vääryyttä, sai hän
ankaria hermokohtauksia; hän raapi, puri, kun häntä lyötiin. Kerran
hän koetti hirttää itsensä. Siitä ei tullut mitään: tuskin oli hän
yrittänyt, ei hän enää sitä tahtonutkaan, hän pelkäsi, että kävisi
niin; ja kun hän tukehtumaisillaan riuhtoi koukkuun vääntynein käsin
vaivaloisesti nuoraa auki solmusta, raivosi hänessä vimmattu halu
elää. Ja koska hän ei voinut päästä pakoon kuolemalla, -- (Christophe
hymyili surullisesti muistaessaan omia samanlaisia kärsimyksiään), --
niin vannoi hän voittavansa: tekevänsä itsensä vapaaksi, rikkaaksi,
tallaavansa jalkoihinsa kaikki nuo, jotka polkivat häntä. Hän vannoi
sen valan eräänä iltana surkeassa makuukopissaan, kuullen viereisestä
huoneesta äitinsä huudot, jota lyötiin, miehen kiroukset ja sisarensa
itkun. Kuinka kurjaksi hän silloin tunsi itsensä! Ja kuitenkin se vala
edes helpotti. Hän puri hammasta ja ajatteli:
-- Minä murskaan teidät kaikki.
Tässä synkässä lapsuudessa tuikki ainoastaan yksi tähti:
Kerran vei eräs niistä pojista, joiden kanssa hän lurjusteli pitkin
katuja, teatterin talonmiehen poika, hänet teatteriin, jonkin näytelmän
harjoituksiin, vaikka se olikin kiellettyä. He pujahtivat piiloon
katsomon pimeään nurkkaan. Françoisea lumosi salaperäinen näyttämö,
josta valo säteili pimeään, kauniit ja käsittämättömät sanat, mitä
siellä puhuttiin, ja erään näyttelevän naisen kuningatarmainen
muoto, -- siellä tosiaan harjoiteltiinkin silloin erästä romantista
melodraamaa, jossa oli kuningatar. Liikutus karmi hänen pintaansa; ja
samalla sykki hänen sydämensä kiivaasti... "Sellaisena, sellaisena
pitäisi kerran olla!... Oh, jos hän pääsisi sellaiseksi!..." Kun
harjoitus loppui, tahtoi hän väkisinkin nähdä itse näytännön myöhemmin
illalla. Hän antoi nyt toverinsa mennä ulos ja oli lähtevinään hänen
kanssaan pois; mutta yhtäkkiä hän kääntyi takaisin ja piiloutui
katsomoon; hän painautui kyyryyn erään penkin alle; hän odotti siellä
sitten kolme tuntia, liikahtamatta, tukehtumaisillaan, permannon
pölyssä; ja kun näytännön viimeinkin piti alkaa ja yleisö saapui
teatteriin, niin kohtasi häntä se nöyryytys, että hänet nähtiin,
otettiin kiinni ja työnnettiin häpeällisesti ulos ihmisten nauraessa,
kuskattiin kotiin, jossa hän sai selkäänsä. Sinä yönä hän olisi
kuollut, ellei hän silloin olisi tiennyt, mitä hän kerran tekisi
hallitakseen noita ihmisiä ja kostaakseen heille.
Hänen suunnitelmansa oli valmis. Hän meni palvelustytöksi
_Teatterihotelliin ja Kahvilaan_, jossa näyttelijät kävivät. Hän osasi
tuskin lukea ja kirjoittaa; hän ei ollut lukenut mitään kirjoja,
hänellä ei ollut mitään lukemista, hän tahtoi oppia ja ryhtyi
toteuttamaan tahtoaan pirullisella tarmolla. Hän puhalsi kirjoja
hotellivierasten huoneista; hän luki niitä öisin kuun valossa tai
sarastuksen hämärässä, jottei olisi polttanut turhaan kynttilää.
Näitä varkauksia ei huomattu, koska näyttelijät olivat yleensä
huolimattomia; tai sitten omistajat ainoastaan kiroilivat, mihin
heidän kirjansa olivat kadonneet. Muuten toimittikin Françoise heille
heidän kirjansa takaisin heti kun oli ne lukenut, paitsi paria kolmea,
jotka liikuttivat häntä niin, ettei hän voinut niistä enää erota; --
mutta aivan entisessä kunnossa ei hän niitä antanut takaisin, hän
irroitti niistä pois sellaisia lehtiä, joista hän piti. Viedessään
takaisin huoneisiin kirjoja, heitti hän ovelasti ne sängyn tai muiden
huonekalujen alle, jotta luultaisiin niiden olleenkin koko ajan
siellä. Ja hän seisoi ovien takana ja kuunteli korva avaimen reiässä,
kuinka näyttelijät lukivat kotonaan osiaan. Ja lakaistessaan hotellin
käytävää matki hän yksinään ollessaan heidän lausuntoansa ja teki
liikkeitä. Kun hänet yllätettiin siinä työssä, niin hänelle naurettiin,
taikka häntä haukuttiin. Hän oli vaiti, mutta hänen sydämensä kiehui
raivoa. -- Tällaista opetusta olisi nyt saattanut jatkua kauankin,
ellei hän kerran varomattomasti olisi varastanut erään näyttelijän
huoneesta hänen roolivihkoaan. Näyttelijä oli haljeta kiukusta. Kukaan
muu kuin piikatyttö ei koskaan käynyt hänen huoneessaan: hän syytti
tyttöä. Françoise kielsi häikäilemättä tekonsa; näyttelijä uhkasi
häntä poliisitutkinnolla; Françoise heittäytyi hänen jalkoihinsa ja
tunnusti hänelle asian ja vieläpä varastaneensa ennenkin ja repineensä
kirjoista irti lehtiä: hän paljasti kaikki kauniit salaisuutensa. Mies
noitui kamalasti, mutta hän ei ollut kuitenkaan niin häijy kuin olisi
saattanut luulla. Hän kysyi, miksi Françoise oli sellaista tehnyt. Kun
Françoise sanoi, että hän tahtoi tulla näyttelijättäreksi, purskahti
toinen kaikuvaan nauruun. Hän kyseli tytöltä tarkemmin asiaa; ja
Françoise luki hänelle kokonaisia näytelmien sivuja, jotka hän oli
oppinut ulkoa, se hämmästytti näyttelijää, hän sanoi:
-- Kuulehan, tahdotko, niin annan sinulle tunteja?
Françoise oli ilmi ihastuksissaan, hän suuteli herran käsiä.
-- Ah, sanoi Françoise nyt Christophelle, kuinka minä olisin voinut
häntä rakastaa!
Mutta sitten oli näyttelijä lisännyt:
-- Mutta kuulepas, hupakko, sinä tiedät, mitään ei ilmaiseksi...
Françoise oli neitsyt, hän oli aina tuntenut raivoisaa häveliäisyyden
vimmaa ahdisteluita vastaan, joille hän oli saanut olla alttiina. Tuon
kesyttömän siveyden kiihkeän halun olla puhdas, moisien epäsiistien
tekojen ja matalan aistillisuuden inhon, aistillisuuden, jossa ei
ollut rakkauden rahtuakaan, oli hän saanut jo lapsena, siitä, että
häntä kotona ympäröivät kaikenlaiset iljettävän surulliset näyt: --
ja sellainen hän oli sydämeltään vielä siihenkin aikaan... Oi häntä
onnetonta! Hän oli saanut sen kalliisti maksaa!... Mikä kohtalon iva!
-- Ja te, kysyi Christophe, alistuitte.
-- Olisin mennyt vaikka tuleen päästäkseni kurjuudestani, vastasi
Françoise. Hän uhkasi antaa minut vangita varkaana. Minulla ei ollut
mahdollisuutta valita. -- Sillä tavoin minä aloin taidetta... ja
elämääni.
-- Se roisto! huudahti Christophe.
-- Niin, minä vihasin häntä. Mutta sen jälkeen minä olen nähnyt samaa
niin paljon, ettei hän tunnu minusta kaikkein pahimmalta. Ainakin piti
hän sanansa. Hän opetti minulle, mitä tiesi -- (ja se ei ollut paljon!)
-- näyttelijän ammatista. Hän hommasi minut teatterihenkilöstöön. Minä
olin siellä ensin jokaisen piikana. Näyttelin pieniä sivuosia. Sitten
eräänä iltana, kun subretti oli sairastunut, uskallettiin minun käsiini
antaa hänen osansa. Sitten sain jatkaa näyttelemistä. Minua pidettiin
mahdottomana, hullunkurisena, barokkina. Minä olin ruma, siihen aikaan
nimittäin. Minä pysyin rumana siihen päivään asti, jolloin minut
julistettiin, -- ellei juuri "jumalaiseksi", kuten tuo toinen Suuri, --
niin ainakin korkeimmassa määrässä naiselliseksi, ideaalinaiseksi...
Julistettiin "_Naiseksi_"... Hölmöt! -- Mitä näyttelemiseen tuli, sitä
pidettiin epätäsmällisenä, liioittelevana. Yleisöä en miellyttänyt.
Toverit ivasivat minua. Sain kuitenkin jäädä teatteriin, koska minusta
oli hyötyä ja koska en tullut kalliiksi. Päinvastoin sain itse
kalliisti maksaa. Ah, jokaisen edistysaskeleen, jokaisen nousun maksoin
kärsimykselläni, askel askeleelta, maksoin ruumiillani. Toverit,
teatterin johtaja, impressaario, impressaarion ystävät...
Françoise vaikeni, kalpeana, puri huuliaan yhteen, tuijotti eteensä,
ei itkenyt; mutta Christophe tunsi, että hänen sydämensä itki verisiä
kyyneleitä. Välähdyksessä näki Françoise jälleen kaikki menneet
häpeänsä ja tunsi tuon entisen kiihkeän halunsa voittaa, tahdon, joka
oli pitänyt häntä yllä, kalvanut häntä yhä kiivaammin, kuta enemmän
hänen täytyi kärsiä halpamaisuuksia. Hän olisi toivonut saavansa
kuolla; mutta liian kauheaa olisi ollut kukistua keskellä sellaisia
nöyryytyksiä, pääsemättä kauemmaksi. Ennen tätä olisi hän voinut vielä
tehdä itsemurhan! Tai sitten vasta voiton jälkeen. Mutta vajota niin
matalalle saamatta edes palkintoa!...
Näyttelijätär vaikeni. Christophe käveli kuohuksissaan edestakaisin
huoneessa; hän olisi tahtonut tappaa nuo ihmiset, jotka olivat
tuottaneet tälle naiselle sellaisia kärsimyksiä, nuo ihmiset, jotka
olivat hänet tahranneet. Sitten katsoi Christophe säälien häneen; hän
pysähtyi hänen eteensä, otti hänen päänsä ohimoista pitäen käsiensä
väliin, puristi hellästi hänen otsaansa ja sanoi:
-- Teitä raukkaa!
Françoise aikoi sysätä rajusti hänet syrjään. Christophe sanoi:
-- Älkää peljätkö minua. Minä pidän teistä.
Silloin valahtivat kyyneleet Françoisen kalpeille poskille. Christophe
painui polvilleen hänen eteensä, suuteli hänen pitkiä ja herkän
kauniita käsiään,
la lunga man d'ogni bellezza piena...
noita käsiä, joille oli tipahtanut pari kyyneltä.
Sitten istuutui Christophe jälleen paikalleen. Françoise oli tyyntynyt
ja jatkoi levollisena kertomustaan:
Muuan kirjailija oli viimein saattanut hänet muotiin. Hän oli löytänyt
tässä omituisessa olennossa demoonin, _geniuksen_, -- ja tuolle
olennolle sitäkin edullisemman "dramaattisen tyypin, uuden, kokonaista
ajanjaksoa edustavan naisen." Luonnollisesti oli hänkin hänet ottanut,
niinkuin monet muut. Ja Françoise oli antanut hänelle itsensä, niinkuin
monille muillekin, ilman rakkautta, jopa mielentilassa, joka oli
rakkaudelle suorastaan vastaista. Mutta kirjailija oli luonut hänen
maineensa; ja näyttelijätär kirjailijan.
-- Ja nyt, sanoi Christophe, eivät muut voi enää mitään teitä vastaan;
te saatte tehdä heille, mitä tahdotte.
-- Niinkö luulette? virkkoi Françoise katkerasti. Sitten kertoi
hän Christophelle erään toisen kohtalon ivan, -- että hänellä oli
intohimonsa esineenä muuan veijari, joka halveksi häntä: kirjailija,
joka oli käyttänyt häntä hyväkseen, anastanut hänen tuskallisimmat
salaisuutensa, tehnyt niistä kirjoja ja sitten jättänyt hänet.
-- Minä halveksin häntä, sanoi Françoise, niinkuin likaa jalkojeni
alla. Ja minua värisyttää raivo, kun ajattelen, että rakastan häntä,
että hänen tarvitsee vain viitata, niin juoksen hänen luokseen, nöyrryn
tomuun tuon kurjan edessä. Mutta minkä minä sille voin? Minulla
on sydän, joka ei rakasta koskaan sitä, mitä järkeni rakastaa. Ja
vuorotellen täytyy minun jompikumpi niistä uhrata, nöyryyttää. On
sydän. On ruumis. Ja ne huutavat yhä, huutavat, tahtovat kumpikin
osansa onnesta. Eikä minulla ole suitsia niitä hillitä, minä en usko
mihinkään, olen vapaa... Vapaa? Sydämeni ja ruumiini orja, jotka
tahtovat sitä, mitä en itse tahdo, usein, melkein aina. Ne vievät minut
mukanaan, ja minä häpeän. Mutta mitä minä voin?...
Hän vaikeni hetkeksi, kohennellen ajatuksissaan pihdeillä hiilustaa.
-- Minä olen lukenut, sanoi hän, etteivät näyttelijät yleensä tunne
mitään tunteita. Ja todellakin ovat melkein kaikki ne heistä, joita
olen nähnyt, suuria, kunnianhimoisia lapsia, joita eivät muut huolet
kiusaa kuin heidän pienet turhamaisuutensa. En tiedä, hekö eivät ole
oikeita näyttelijöitä, vai minäkö en ole. Luultavasti en minä ole. Joka
tapauksessa minä saan ikäänkuin maksaa toistenkin viat.
Hän vaikeni. Kello oli kolme yöllä. Hän nousi lähteäkseen. Christophe
pyysi häntä odottamaan aamuun ja menemään sitten vasta kotiinsa; hän
ehdotti, että Françoise asettuisi hetkeksi lepäämään hänen sänkyynsä.
Näyttelijätär jäi mieluummin nojatuoliin, sammuneen takan viereen, ja
jutteli yhä rauhassa, öisenhiljaisessa talossa.
-- Teitä väsyttää kovasti huomenna.
-- Minä olen tähän tottunut. Mutta entä te... Mitä te huomenna teette?
-- Minä olen vapaa. Ainoastaan tunti kello yksitoista... Ja sitäpaitsi:
minä olen lujanlainen.
-- Sitä suurempi syy nukkua lujasti.
-- Kyllä, minä nukunkin kuin pölkky. Ei ole mielipahaa, joka voisi
minut siitä estää. Minua raivostuttaa joskus, että nukun niin hyvin.
Niin paljon aikaa ihan hukkaan!... Minusta onkin joskus hauskaa kostaa
unisuudelleni, ryövätä siltä joku yö.
He juttelivat edelleen hiljaisella äänellä, silloin tällöin pitkäksi
aikaa vaieten. Ja sitten Christophe nukkui. Françoise hymyili, tuki
hänen päätään, häntä itseään olkapäästä, jottei hän olisi pudonnut
tuolilta... Ja hän unelmoi ikkunan ääressä, katsellen hämärään
puutarhaan, joka piankin valkeni. Noin kello seitsemän herätti hän
hellävaroen Christophen ja lausui hänelle hyvästit.
Kuukauden kuluessa tuli Françoise kaksi kertaa tapaamaan Christophea
juuri sellaiseen pahaan aikaan, että Christophe oli lähtenyt ulos:
hänen ovensa oli lukossa. Christophe antoi sitten hänelle avaimen, niin
että hän pääsisi hänen huoneistoonsa milloin tahtoi. Ja montakin kertaa
tuli Françoise sen jälkeen Christophen poissa ollessa sinne. Hän jätti
pöydälle pienen orvokkikimpun tai pari sanaa paperiliuskalle, tahi
piirsi jonkin söherryksen, kuvan tapaisen, karrikatyyrin, -- merkiksi
käynnistään.
Eräänä iltana näytännön jälkeen tuli hän Christophen luo juttelemaan
tuttavallisesti niinkuin ainakin; hän tapasi Christophen työssä; he
alkoivat puhella. Ensimäisistä sanoista he huomasivat, etteivät he
kumpikaan olleet samassa hyväätekevässä mielentilassa kuin viimeksi.
Françoise aikoi lähteä, mutta oli jo myöhäistä. Christophe ei kylläkään
häntä estellyt. Mutta hänen oma tahtonsa ei sallinut hänen enää mennä.
He olivat siis yhdessä vielä, tuntien kiihtyvää kaipuuta. Ja he ottivat
toisensa.
Tämän yön jälkeen Françoise katosi viikkokausiksi. Christophe, jonka
kuukausia nukkuneen aistillisen intohimon se yö oli kiihdyttänyt,
ei voinut elää ilman häntä. Françoise oli kieltänyt häntä tulemasta
luokseen; Christophe meni näkemään häntä teatteriin. Hän istui
takimmaisella rivillä, piilossa; ja häntä näännytti rakkaus ja
mielenliikutus; hän värisi ytimiin saakka; traagillinen kuume, jonka
Françoise sytytti kaikkiin näyttelemiinsä osiin, kulutti Christopheakin
hänen kanssaan. Viimein Christophe kirjoitti hänelle:
-- "Ystävä, oletteko minulle vihastunut? Antakaa anteeksi, jos olen
loukannut teitä."
Kun Françoise sai nämä nöyrät rivit, riensi hän Christophen luokse ja
heittäytyi hänen syliinsä.
-- Olisi ollut parempi olla vain hyviä ystäviä. Mutta koska se oli
mahdotonta, turhaa on mahdotonta vastustaa. Käyköön niinkuin käy!
He yhdistivät elämänsä toisiinsa. Kumpikin piti silti oman asuntonsa
ja vapautensa. Françoise ei mitenkään olisi voinut taipua sellaiseen
kuin asumaan yhdessä Christophen kanssa. Sitäpaitsi ei hänen asemansa
laisinkaan sitä sallinut. Hän tuli käymään Christophen luona, vietti
hänen kanssaan osan päivistä ja öistä; mutta joka päivä hän meni
takaisin kotiinsa ja oli siellä öitäkin.
Kesän ajaksi, jolloin teatteri oli suljettuna, vuokrasivat he itselleen
huvilan lähellä Parisia, Gifin puolella. Siellä viettivät he onnellisia
päiviä, vaikka niihin joskus lankesikin surumielisyyden varjo.
Tuttavallisuuden ja työn päiviä. Heillä oli kaunis, valoisa huone,
sieltä oli näköala kauas, vapaille ilmanrannoille, vainioiden ylitse.
Öisin näkivät he vuoteestaan ikkunaruutujen läpi pilvien kummallisten
hahmojen vaeltavan himmeällä ja tumman kuulaalla taivaalla. Leväten
toistensa sylissä puolinukuksissa kuulivat he puusirkkain soittavan
riemusta juopuneina, rankkasateen rapisevan; syksypuolella tunkeusi
maan tuoksu -- kuusamain, klematis- ja glysiini-köynnösten ja kuivuvan
heinän haju, -- kautta koko rakennuksen ja läpi heidän ruumiittensa.
Öinen hiljaisuus. Uni kahden kesken. Vaikenivat. Kaukana koirat
haukkuivat. Kukot alkoivat kiekua. Aamu sarastaa. _Angelus_ kalahteli
heikosti etäältä kirkontornissa, harmaassa ja kylmässä päivänhämyssä,
joka saa ruumiin värisemään lämpöisessä vuoteessa ja ihmisen
puristamaan toista kahta rakkaammasti. Linnut alkavat viserrellä
köynnöksissä, jotka kiipivät ulkona seinää pitkin. Christophe avaa
silmänsä, pidättää hengitystään, ja hellin sydämin katsoo hän noita
rakkaita kasvoja vieressään, väsynyttä ystävää, joka nukkuu; katselee
hänen lemmenkalpeuttaan...
Heidän rakkautensa ei ollut suinkaan pelkkää itsekästä intohimoa.
Se oli syvää ystävyyttä, josta ruumiskin tahtoi osansa. He eivät
kursailleet toisiaan. Kumpikin työskenteli omia töitään. Christophen
nerokkuus, hänen hyvyytensä, hänen moralinen ryhtinsä olivat
Françoisesta rakkaita. Hän tunsi olevansa eräissä asioissa Christophea
vanhempi ja kypsyneempi, ja hän nautti äidillisesti siitä. Hän suri,
ettei hän ymmärtänyt yhtään, mitä Christophe soitteli: hän oli
musiikille täydellisesti suljettu, paitsi eräinä harvoina tuokioina,
jolloin hänet valtasi outo liikutus, mikä johtui enemmän hänestä
itsestään kuin musiikista: intohimoista, jotka sillä hetkellä löivät
leimansa häneen ja kaikkeen, mikä häntä ympäröi, maisema, ihmiset,
värit ja äänet. Mutta siitä huolimatta aavisti hän täydellisesti
Christophen nerouden, vaikka hän ei tajunnutkaan sen kieltä, joka
oli häneltä salattua. Se vaikutti häneen samaan tapaan kuin jonkun
suuren vieraalla kielellä esiintyvän näyttelijän kuuleminen. Hänen
synnynnäinen neronsa hurmaantui siitä. Ja Christophe jälleen
valoi rakkautensa voimalla tuon naisen ajatusten ja hänen rakkaan
ulkonaisen olemuksensa muotoon aatteitaan ja ruumiillistutti siihen
elämänsä kiihkoisia pyyteitä; nykyjään näki hän tuossa naisessa
omat ajatuksensa kauniimpina kuin ne hänessä itsessään olivatkaan,
antiikkisen kauniina, melkeinpä ikuisuuden hohteessa. Mikä arvaamaton
onni olikaan moisen sielun läheinen tuttavuus, niin naisellisen,
heikon ja hyvän ja julman, ja välähdyksittäin nerokkaan. Françoise
opetti Christophea tuntemaan paljon elämää ja ihmisiä, -- naisia,
joita Christophe tajusi vielä sangen heikosti ja joita Françoise
terävän selvänäköisesti arvosteli. Varsinkin jäi Christophe hänelle
kiitollisuuden velkaan siitä, että oppi ymmärtämään paremmin teatteria;
Françoise auttoi häntä tunkeutumaan tämän ihmeellisen, taiteista
täydellisimmän, säästeliäimmän ja samalla monipuolisimman taidelajin
henkeen. Hän näytti Christophelle tuon ihmisunelmain taikasoittimen
kaikki kauneudet, -- ja osoitti hänelle, että hänen piti kirjoittaa
näyttämöille ei pelkästään itseään varten, kuten hänen taipumuksenaan
oli, -- (samoinhan tekevät monet muutkin taiteilijat, kieltäytyen,
niinkuin Beethoven, kirjoittamasta "_vietävän viululle, kun Henki
heille puhuu_"). -- Suuri draamallinen runoilija ei häpeä työskennellä
tarkoin rajoitettua näyttämöä varten ja sovittaa ajatuksiaan niiden
näyttelijäin mukaan, jotka hänellä ovat käytettävänään; hän ei
uskottele sillä tavoin pienentyvänsä; mutta hän tietää, että suuri
katsomo vaatii toisenlaisia ilmaisukeinoja kuin pieni teatterisali,
ja ettei huilulle voi kirjoittaa pasuunafanfaareja. Teatteri, kuten
fresko, on juuri omalle paikalleen sopivaa taidetta. Ja niinmuodoin on
se inhimillisen taiteen valiointa, elävää taidetta.