perustunut yhteiseen päätökseen: taistella onneen ja ponnistella
yhdessä yhteisen työn rakentamiseksi. Mutta siihen työhön ja siihen
uskoon ei hän ollut uskonut muuta kuin silloin kun rakkauden aurinko
sitä kultasi; sikäli kuin aurinko aleni, alkoivat ne näyttää hänestä
hedelmättömiltä vuorilta, synkkinä tyhjän taivaan alla kohoavilta;
ja hän tunsi, ettei hänellä olisi voimaa jatkaa matkaansa: mitä
varten tuonne huipulle pyrkiä? Sillä mitäpä sen toisella puolen
oli? Mitä petosta!... Jacqueline ei voinut enää ymmärtää, kuinka
Olivier yhä antoi noiden elämää ehkäisevien haaveiden puijata
itseään; ja hän päätteli, ettei Olivier ollut varsin älykäs eikä
elämänintoinen. Jacqueline tunsi tukehtuvansa hänen ilmakehässään,
joka ei sopinut hänen keuhkoilleen; ja itsesäilytysvaisto pakotti
hänet puolustamaan itseään, hyökkäämään. Hän koetti murskata tomuksi
hänelle vastenmieliset uskot siinä olennossa, jota hän yhä rakasti;
hän käytti silloin kaikkia ironian ja nautinnonhalun aseita; hän
kietoi Olivierin himojensa ja joutavanpäiväisten pikku huoltensa
villiköynnöksiin. Hän koetti muuttaa miehensä pelkäksi heijastukseksi
omasta itsestään... hänestä, joka ei tiennyt, mitä hän tahtoi, eikä
enää, mitä hän olikaan! Häntä nöyryytti se, ettei Olivier onnistunut
urallaan; hän ei välittänyt muuten siitä, oliko Olivier oikeassa vai
väärässä: sillä hän oli jo oppinut uskomaan, että ainoastaan menestys
eroittaa lahjakkaan miehen joutavanpäiväisestä taiteentuhrijasta.
Olivier tunsi Jacquelinen epäilyksen painavan itseään ja niin kadotti
hän parhaan tukensa. Kuitenkin taisteli hän kaikin voimin, niinkuin
monet muut ovat taistelleet ja taistelevat, joskin enimmät turhaan,
tuota epätasaista taistelua, jossa naisen itsekäs vaisto nousee miehen
intellektualista itsekkyyttä vastaan, vedoten miehen heikkouteen, hänen
pettymykseensä ja terveeseen järkeensä: sanoja, joilla mies kaunistelee
elämän kulutusta ja raukkamaisuuttaan. -- Kuitenkin olivat Jacqueline
ja Olivier parempia kuin enimmät muista taistelevista. Sillä Olivier ei
olisi koskaan pettänyt ihannettaan, kuten tuhannet muut miehet tekevät,
antaen laiskuutensa, turhamaisuuden ja vähäpätöisen rakkautensa
houkutella itseään siinä määrin, että kieltävät iankaikkisen sielunsa.
Ja Jacqueline olisi halveksinut häntä, jos hän olisi ollut sellainen.
Mutta sokeudessaan koetti hän nyt kuitenkin hävittää tätä Olivierin
voimaa, vaikka se oli hänenkin parhain voimansa, heidän ainoa yhteinen
turvansa; ja vaistomaisen ovelasti ryhtyi hän juurittamaan pois heidän
elämästään sellaisia ystävyyssuhteita, joista se voima sai tukea.
Siitä saakka kuin nuori pari oli saanut perinnön, oli Christophe
tuntenut itsensä vieraaksi heidän kotonaan. Teeskennelty snobismi
ja samalla melkoisen matala käytännöllinen äly, jota Jacqueline
käytöksessään ilkeämielisesti vielä korosti, teki hyvin vaikutuksensa.
Joskus Christophe suuttui ja sanoi kovat sanat, jotka otettiin
närkästyksellä vastaan. Ne eivät olisi kuitenkaan pystyneet sotkemaan
ystävysten välejä: he pitivät näet liiaksi toisistaan. Millään hinnalla
maailmassa ei Olivier olisi luopunut Christophesta. Mutta hän ei saanut
Jacquelinea käsittämään Christophea; ja kun hän rakasti vaimoaan, oli
hän heikko eikä voinut häntä kiusata. Christophe näki, mikä Olivierilla
oli ja että hän kärsi, ja niin ollen auttoi hän Olivieria hänen
ratkaistessaan, kumpiko heistä valita. Christophe vetäytyi nimittäin
itse heidän seurastaan pois. Hän käsitti, ettei hän kykenisi kuitenkaan
auttamaan ystäväänsä, vaikka pysyisikin hänen lähettyvillään:
pikemminkin olisi hänestä ystävälle pelkkää vahinkoa. Christophe
alkoi esittää verukkeita, joiden nojalla hän voi erota ystävästään;
ja Olivier heikkoudessaan hyväksyi nuo kehnot syyt, aavistaen, että
Christophe tahtoi uhrautua, ja kärsien siitä tunnonvaivaa.
Christophe ei suinkaan kantanut hänelle siitä kaunaa. Hän ajatteli
vain, että syystä sanotaan naista miehen toiseksi puoleksi. Sillä
nainut mies on enää ainoastaan puolittain mies.
Christophe koetti järjestää uudelleen elämänsä ja tulla toimeen ilman
ystäväänsä. Mutta vaikka hän saattoi vakuutella itselleen, että eroa
kestäisi ainoastaan lyhyen ajan: siitä optimismista huolimatta tuli
hänelle kuitenkin surullisia hetkiä. Hän oli jo tottunut toisenlaiseen
elämään kuin yksinäisyys on. Tosin hän oli ollut yksin Olivierin
asuessa maaseudullakin. Mutta silloin saattoi hän vielä kuvitella
muuta: hän sanoi itselleen, että ystävä oli kaukana, mutta että
hän tulisi takaisin. Nyt oli ystävä tullut. Mutta hän oli hänestä
loitommalla kuin koskaan ennen. Christophelta loppui yhtäkkiä tuo
kiintymys, joka oli tehnyt hänen elämänsä monta vuotta täyteläiseksi:
tuntui kuin hän olisi menettänyt syyn kaikkeen toimintaansa. Siitä
saakka kuin hän oli alkanut pitää Olivier Jeanninista, oli hän tottunut
ajattelemaan hänen kanssaan, yhdistämään hänet kaikkeen, mitä teki. Työ
ei nyt yksinään riittänyt täyttämään sitä aukkoa: sillä Christophe oli
saanut tavakseen sekoittaa työskentelyynsä aina ystävänsä kuvan. Nyt,
kun ystävä ei ollut osallisena hänestä, horjui Christophe aivan kuin
olisi menettänyt tasapainonsa: hän kaipasi jotakin uutta kiintymystä
päästäkseen ennalleen.
Hänellä oli kyllä ystävinä tarjolla M:me Arnaud ja Filomela. Mutta
tässä mielentilassa eivät sellaiset rauhan sielut voineet hänelle
riittää.
Nuo kaksi naista tuntuivat puolestaan aavistavan Christophen surun,
ja he ottivat salaa osaa siihen. Christophe kummastui eräänä iltana
suuresti, kun näki M:me Arnaud'n tulevan luokseen. Siihen saakka ei
rouva koskaan ollut tohtinut tulla hänen asuntoonsa vieraaksi. Nyt hän
näytti levottomalta. Christophe ei tullut juuri sitä huomanneeksi;
hän luuli, että siihen oli syynä tuon naisen tavallinen arkuus.
Rouva istuutui, eikä puhunut mitään. Christophe koetteli saada
tunnelman kodikkaammaksi ja hoiteli parhaansa mukaan isännän tehtäviä.
Puheltiin Olivier Jeanninista, sillä olihan huonekin täynnä hänen
muistojaan. Christophe jutteli iloisesti, luontevasti, hänen sanansa
eivät paljastaneet mitään, mitä oli tapahtunut. Mutta M:me Arnaud
tunsi tapahtuman eikä hän voinut olla katsomatta Christopheen hiukan
surullisesta ja sanomatta hänelle:
-- Te ette juuri enää tapaa toisianne?
Christophe luuli, että M:me Arnaud oli tullut häntä lohduttelemaan; ja
hänen kärsimättömyytensä heräsi, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänen
asioihinsa sekaannuttiin. Hän vastasi:
-- Milloin vain halutaan.
Rouva punastui ja sanoi:
-- Oh, en tahtonut tungetella.
Christophe katui puuskapäisyyttään ja otti rouvaa käsistä:
-- Anteeksi, pyysi hän. Minä pelkään aina, että hänen kimppuunsa
karataan. Poika-parka! Hän kärsii siitä yhtä kovasti kuin minäkin...
Ei, me emme tapaa enää.
-- Eikä hän teille kirjoita?
-- Ei, virkkoi Christophe, hiukan häpeissään.
-- Kuinka surullista elämä on! sanoi M:me Arnaud tuokion päästä.
Christophe nosti päänsä pystyyn.
-- Ei, vastasi hän, elämä ei ole surullista. Siinä on ainoastaan
surullisia hetkiä.
M:me Arnaud jatkoi, tuskin tuntuvalla katkeruudella:
-- Kun on rakastanut, eikä rakasta enää, mitä merkitystä millään on?
Christophe vastasi:
-- Se, että on rakastanut. Rouva puhui vielä:
-- Olette uhrautunut toisen puolesta. Jos lahjanne olisi edes sen
ihmisen hyödyksi, jota rakastatte! Mutta hän ei silti ole sen
onnellisempi.
-- En minä ole uhrautunut, vastasi Christophe vihaisesti. Ja jos minä
uhraudun, teen sen siitä syystä, että se miellyttää minua. Sitä asiaa
ei kannata paljon pohtia. Tekee niinkuin on tehtävä. Ellei sitä tekisi,
olisi varmasti onneton! Mikään ei ole tyhmempää kuin sana: uhraus! Enpä
ymmärrä, mitkä pappisielut sydämen köyhyydessään ovat sotkeneet siihen
jonkinlaisen vivahduksen körttiläistä surullisuutta, nuukkopäistä ja
nyrpeää. Tuntuu kuin uhrautumisen pitäisi olla ikävää ja kiusallista,
muuten se ei ihmisistä ole kelvollista... Jos uhraus on teistä surua
eikä iloa, niin hitto vieköön, älkää uhrautuko, te ette ole sen
arvoisia. Ei ihminen uhraudu kultaa tai kunniaa saadakseen, vaan oman
itsensä vuoksi. Jos ette tunne onnea itsenne antamisessa, niin juoskaa
suolle! Te ette ansaitse elämää.
M:me Arnaud kuunteli Christophea uskaltamatta katsoa häneen. Yhtäkkiä
hän sitten nousi paikaltaan ja sanoi:
-- Hyvästi.
Silloin ajatteli Christophe, että rouva oli kai tullut uskoakseen
hänelle jonkin asian, ja hän huudahti:
-- Oh, anteeksi, minä olen sellainen egoisti, puhun ainoastaan
itsestäni. Jääkää nyt vielä, pyydän.
M:me Arnaud vastasi:
-- Ei, minä en voi... Kiitoksia teille...
Ja hän lähti.
Meni muutama aika, eivätkä he nähneet toisiaan. M:me Arnaud ei antanut
itsestään Christophelle elonmerkkiä. Eikä Christophe käynyt hänen
luonaan, enempää kuin Filomelankaan. Hän piti kyllä heistä, mutta hän
pelkäsi joutuvansa heidän kanssaan keskusteluun joka tekisi hänet
surulliseksi. Ja sitäpaitsi ei heidän rauhallinen, arkipäiväinen
elämänsä sopinut hänelle sillä hetkellä, samoin kuin ei sekään seikka,
että hän olisikin saattanut tavata ainoastaan harvoin heitä. Hän
tarvitsi nyt tutuikseen uusia olentoja; hänen täytyi tarttua johonkin
erikoisen mielenkiintoiseen, päästä uuteen rakkauteen.
Voidakseen aueta ulospäin alkoi Christophe käydä teattereissa:
harrastus, jonka hän pitkät ajat oli lyönyt laimin. Teatteri oli
muuten hänestä sangen mielenkiintoinen koulumuusikolle, joka tahtoo
nähdä ja tutkia erilaisia intohimon "iskuja". Hän ei silti ollut nyt
ranskalaisiin näytelmiin mieltyneempi kuin Parisissa oleskelunsa
ensi aikoinakaan. Paitsi ettei hän pitänyt niiden iänikuisista
aiheista, jotka olivat hänestä noloja ja töykeitä, rakkauden asiain
psyko-fysiologiaa, oli ranskalaisten teatterikielikin hänestä
perin väärää, varsinkin runopukuisissa näytelmissä. Enempää heidän
proosansa kuin runonsakaan eivät olleet kansan elävän kielen ja sen
hengen mukaisia.? Proosa oli tekokieltä, parhailla hienon maailman
kronikoitsijain, huonommilla halpahintaista följetongikieltä. Runouteen
jälleen sopi tämä Goethen sutkaus:
"Runo on tarpeen niille, joilla ei ole mitään sanottavaa."
Se oli pitkäveteistä ja väkinäistä proosaa; tuhlaamalla syydetyt
runokuvat, joita siihen oli paikalleen sopimattomasti ympätty,
matkimalla muiden kansojen lyrismin kaavoja, vaikutti valheelta
jokaisesta rehellisestä olennosta. Christophe ei välittänyt sen
enempää näistä runodraamoista kuin italialaisista oopperoistakaan
pauhaavine ja imelöine aarioineen ja koreine vokaliiseineen. Hänen
mieltään kiinnittivät paljoa enemmän näyttelijät kuin itse kappaleet.
Paitsi sitä koettivatkin kirjailijat kaikin voimin heitä jäljitellä.
"_Ei saattanut toivoa, että jokin näytelmä esitettäisiin hyvin, ellei
muistanut muovata sen henkilöitä näyttelijäin paheiden mukaisiksi._"
Asian laita ei ollut yhtään muuttunut niistä ajoista, jolloin Diderot
kirjoitti nämä rivit. Näyttelijöistä oli tullut näytelmän tekijäin
malleja. Heti, kun joku heistä saavutti menestyksen, sai hän myöskin
oman teatterinsa, taipuisat kirjalliset räätälinsä ja mitalla tilatut
näytelmänsä.
Näistä kirjallisten muotien suurista mannekiineista herätti Christophen
mielenkiintoa muuan näyttelijätär nimeltä Françoise Oudon. Häneen
oli Parisi hullaantunut vasta noin vuosi sitten. Hänelläkin oli
tietysti oma teatterinsa ja oma rooliräätälinsä; enimmäkseen näytteli
hän vartavasten hänelle valmistettuja tuotteita; hänen melkoisen
kirjavaan repertoaariinsa sisältyivät muuten Ibsen ja Sardou, Gabriele
d'Annunzio, Dumas nuorempi ja Bernard Shaw, lukuunottamatta kaikkein
uusimpia ranskalaisia kirjailijoita. Joskus uskalsi hän lähteä aina
klassillisen heksametrinkin Versailles-puistokujille ja heittäytyä
Shakespearen kuvakoskiin. Mutta niissä hän ei ollut yhtään kotonaan,
ja hänen yleisönsä vielä vähemmän. Mitä hän näyttelikin, hän näytteli
itseään, aina pelkkää itseään. Se oli hänen heikkoutensa ja voimansa.
Niin kauan kuin yleisön huomio ei ollut välittänyt hänen omasta
personastaan, ei hänen näyttelemisellään ollut mitään menestystä.
Sinä päivänä, jona huomio kiintyi häneen itseensä, oli kaikki, mitä
hän näytteli, yleisöstä erinomaista. Ja todellakin maksoi vaivan
nähdä häntä, sillä silloin unohti usein itse näytelmät, jotka olivat
monesti niin huonoja, että hänen täytyi ne täydellisesti väärentää ja
kaunistaa niitä omalla elämällään. Tuon naisellisen ruumiin arvoitus,
sen muodot, joissa ilmeni oudon omituinen sielu, olivat Christophesta
liikuttavampaa kuin mitkään kappaleet, joita näyttelijätär esitti.
Françoise Oudonilla oli kaunis, selvä ja suuresti traagillinen
profiili. Ei jyrkkiä, raskaita viivoja roomalaiseen malliin.
Päinvastoin arkoja parisilaisia viivoja, à la Jean Goujon, -- jotka
muistuttivat yhtä paljon nuorta poikaa kuin naista. Nenä lyhyt,
mutta jalomuotoinen. Suu kaunis, huulet ohuet, niiden pielet hiukan
katkerat. Posket piirteiltään älykkäät, nuorekkaan laihat; niissä
oli jotain liikuttavaa, heijastusta sisäisistä kärsimyksistä. Leuka
oli itsepintainen. Ihon väri kalpea. Kasvot kokonaisuudessaan
noita tuskille turtuneita; mutta vasten tahtoaankin olivat ne niin
läpikuultavat, että niiden alta näki värisevän ihmissielun aivan
kuin alastomana: sielun levinneenä joka paikkaan ihon alle. Hänen
hiuksensa ja kulmakarvansa olivat sangen hienot, silmät sävyltään
vaihtelevat, harmaat, kellanhohtoiset, kykenevät muuttumaan miltä
vivahtaviksi hyvänsä, milloin vihertäviksi, milloin kultaisiksi: kissan
silmät. Ja hän muistuttikin kissaa koko olemuksensa puolesta; siihen
vivahti hänessä se, että hän näennäisesti aina ikäänkuin torkkui
puoliunessa; siitä muistuttivat silmät, jotka olivat avoinna ollessaan
valppaat ja varuillaan ja joissa yhtäkkiä sävähteli hermostuneesti
julmansekaisia välähdyksiä. Hän oli kooltaan pienempi kuin näytti ja
valehoikka; hänen olkapäänsä olivat kauniit, käsivarret sopusuhtaiset,
kädet hienot ja pitkät. Hän pukeutui ja järjesti tukkansa
koruttomasti ja yksinkertaisen maukkaasti, sallimatta minkäänlaista
bohemihuolimattomuutta tai eräiden taiteilijain liioitellun suurta
eleganssia, -- siinäkin suhteessa siis vielä kissaa, vaistoiltaan
aristokratista, vaikkakin hän oli katuojasta noussut. Ja pohjalla piili
kesyttämätön viileys.
Hän ei mahtanut vielä olla aivan kolmeakymmentä täyttänyt. Christophe
oli kuullut puhuttavan hänestä Gamachen luona; siellä ihailtiin häntä
raa'alla tavalla, sangen vapaana, älykkäänä ja häikäilemättömänä
tyttönä, jonka tarmo oli rautaa ja jota poltti ääretön kunnianhimo,
mutta joka oli muuten äksy, fantastinen, usein suorastaan ällistyttävä,
väkivaltainen; hänen sanottiin nähneen jos jotakin ennenkuin hän pääsi
nykyisen kunniansa kukkulalle ja saattoi kostaa kärsimyksensä.
Kun Christophe eräänä päivänä lähti asemalle matkustaakseen Meudoniin
Filomelaa katsomaan, niin näki hän vaunuosaston ovea avatessaan
siellä jo mainitun taiteilijattaren. Hän näytti olevan kiihtyneessä
ja tuskallisessa mielentilassa; ja Christophen ilmestyminen oli
hänestä vastenmielistä. Hän käänsi Christopheen selkänsä ja katsoi
itsepintaisesti ulos vaunuosaston vastakkaisesta ikkunasta. Mutta
Christophea kummastuttivat hänen tavallisestaan muuttuneet piirteensä
niin, että hän katsoi häneen katsomistaan, naivin säälivästi ja
häiritsevästi. Näyttelijätär menetti malttinsa, ja singautti
Christopheen vimmastuneen silmäyksen, jota Christophe ei ymmärtänyt.
Seuraavalla asemalla lähti näyttelijätär pois ja siirtyi toiseen
vaunuun. Silloin vasta Christophe tuli ajatelleeksi -- kylläkin myöhään
-- että hän oli karkoittanut hänet vaunusta pois: ja hän oli siitä
sangen pahoillaan.
Muutama päivä sen jälkeen istui Christophe eräällä saman radan asemalla
paluumatkalla Parisiin, junaa odottaen, ainoalla penkillä, mitä siellä
oli. Näyttelijätär ilmestyi paikalle ja tuli istumaan hänen viereensä.
Christophe aikoi nousta. Näyttelijätär sanoi:
-- Olkaa.
He olivat kahden siellä. Christophe pyysi anteeksi, että oli pakottanut
silloin neidin lähtemään pois vaunuosastostaan; hän sanoi, että jos hän
olisi aavistanut häiritsevänsä, olisi hän sieltä siirtynyt. Ivallinen
hymy huulillaan näyttelijätär vastasi ainoastaan:
-- Aivan niin, te olitte sietämätön, tuijottaessanne itsepäisesti vaan
minuun.
Christophe virkkoi:
-- Pyydän anteeksi; minä en voinut sille mitään... Te näytitte minusta
kärsivältä.
-- Entä mitä se teihin kuului? kysyi toinen.
-- Se on sellaista, jolle minä en mitään voi. Jos te näette jonkun
esimerkiksi hukkuvan, ettekö tahtoisi ojentaa kättänne hänelle?
-- Minäkö? Kaukana siitä, vastasi näyttelijätär. Minä päinvastoin
painaisin hänen päänsä veden alle, niin että loppu tulisi pikemmin.
Hän sanoi tämän katkeruuden ja huumorin sekaisesti; ja kun Christophe
katsoi häneen ällistyneenä, niin hän nauroi.
Juna tuli asemalle. Kaikki vaunut olivat täynnä, paitsi viimeinen.
Françoise Oudon nousi siihen. Konduktööri pyysi heitä kiiruhtamaan.
Christophe, jota ei huvittanut joutua samanlaiseen asemaan kuin
joku päivä sitten, aikoi etsiä itselleen toisesta osastosta paikan.
Näyttelijätär sanoi hänelle:
-- Tulkaa.
Christophe meni vaunuun. Matkatoveri virkkoi:
-- Tänään se on minulle yhdentekevää.
He puhelivat keskenään. Christophe koetti selittää hänelle hyvin
vakavasti, ettei ihmisellä ollut oikeutta olla noin muista välittämättä
ja että maailmassa voidaan tehdä toisilleen paljon hyvää, auttaa
toisiaan, lohduttaa...
-- Ne lohduttelut eivät minuun pysty, vastasi näyttelijätär.
Ja kun Christophe ällistyi ja kiihtyi, jatkoi hän yhä hävyttömästi
hymyillen:
-- Niin, lohduttajan osa on varsin hupaisa sille, joka sitä näyttelee.
Meni tuokio ennenkuin Christophe ymmärsi tämän vastauksen. Kun hän
sitten sen ymmärsi, kuvitteli hän, että näyttelijätär epäili hänen
puhuvan jollakin tavoin omaksi edukseen, vaikka hän tosiaan ajatteli
ainoastaan matkatoveriaan; silloin nousi Christophe vihoissaan
paikaltaan, aukaisi oven ja aikoi lähteä vaunusta pois, junan ollessa
jo liikkeessä. Françoise Oudon sai hänet estetyksi melkoisella
vaivalla. Christophe istuutui vimmoissaan paikalleen ja sulki oven
juuri kun juna syöksyi tunneliin.
-- Kas niin, äännähti näyttelijätär, olisitte voinut tappaa itsenne.
-- Siitä minä vähät, vastasi Christophe.
Eikä hän tahtonut tuolle naiselle enää puhua mitään.
-- Maailma on niin typerä, sanoi hän. Tuotetaan toisille kärsimyksiä,
kärsitään itsekin; ja kun tahtoo toista auttaa, silloin epäillään. Se
on iljettävää. Sellaiset ihmiset eivät ole ihmisiä.
Näyttelijätär koetti häntä nauraen rauhoittaa. Hän laski hansikkaaseen
verhotun kätensä Christophen kädelle; hän puhui hänelle kauniisti,
mainiten häntä nimeltä.
-- Mitä, te tunnette minut? kysyi Christophe.
-- Niinkuin ei kaikki ihmiset tuntisi toisiaan Parisissa. Te olette
nyt muodissa, tekin. Mutta minä olin väärässä, kun puhuin teille sillä
tavoin. Te olette hyvä poika, sen näen. Mutta rauhoittukaa nyt. Lyödään
kämmentä! Sovitaan pois.
He antoivat toisilleen kättä ja juttelivat keskenään ystävällisesti.
Näyttelijätär sanoi:
-- Se ei ole minun vikani, ymmärrättekös. Minä olen saanut ihmisistä
sellaisia kokemuksia, että olen tullut epäluuloiseksi.
-- Olen minäkin heihin nähden pettynyt, hyvin usein, sanoi Christophe.
Mutta minä luotan heihin aina.
-- Näenpä, että olette syntynyt umpisilmäksi.
Christophe purskahti nauruun:
-- Kyllä, olen niellyt yhden ja toisen kärpäsen elämässäni; mutta
se ei haittaa. Minulla on hyvä vatsa. Syönpä suurempiakin elukoita,
kokonaisen härkäsen, ja tarvittaessa sellaisiakin raukkoja, jotka
karkaavat kimppuuni. Ja siitä voin ainoastaan paremmin.
-- Teillä on oikea sisu, sanoi näyttelijätär; te olette mies.
-- Ja te, te nainen,
-- Se ei ole paljoa, se.
-- Se on kaunista, sanoi Christophe, ja se juuri voi olla niin hyvää!
Françoise nauroi ja toisti:
-- _Se juuri!_ Mutta mitä maailma tekee _sille juuri_?
-- Täytyy puolustaa itseään.
-- Silloin ei sitä hyvyyttä kauan kestä.
-- Se johtuu siitä, ettei sitä ole tarpeeksi.
-- Ehkäpä. Ja sitäpaitsi saattaa kärsimystä tulla liiaksi. On olemassa
_liika_, joka kuivettaa sielun.
Christophe alkoi jo syvästi sääliä häntä. Mutta sitten hän muisti,
millainen näyttelijätär oli äsken ollut häntä kohtaan...
-- Te aiotte kai taas puhua hupaisesta lohduttelijan toimesta...
-- En, vastasi Françoise, en aio enää. Minä tunnen, että te olette
hyvä, että olette suora. Kiitokset. Mutta älkää puhukokaan mitään.
Sillä te ette voi tietää... Kiitän teitä.
Tultiin Parisiin. He erosivat toisistaan, eivät ilmoittaneet toisilleen
osoitettaan eivätkä kutsuneet toisiaan käymään luonansa.
Pari kolme kuukautta myöhemmin tuli näyttelijätär itse soittamaan
Christophen ovikelloa.
-- Tulen teidän luoksenne. Minun pitää saada vähän puhua kanssanne.
Olen ajatellut teitä joskus sen kohtaamisemme jälkeen.
Hän asettui istumaan.
-- Ainoastaan tuokio. Minä en häiritse teitä kauan.
Christophe aikoi puhua. Françoise sanoi:
-- Pari minuuttia vain, voitteko odottaa? He olivat vaiti. Sitten sanoi
Françoise hymyillen:
-- Minä en jaksanut tätä enää. Nyt on jo parempi.
Christophe aikoi ruveta kyselemään, mikä hänen oli.
-- Ei, ei sellaista, sanoi näyttelijätär.
Hän katseli ympärilleen, arvosteli näkemiään esineitä, ja huomasi
Louisen valokuvan:
-- Tuossa on äiti? kysyi hän.
-- Niin.
Hän otti valokuvan ja katseli sitä suopein ja hellin silmin.
-- Kiltti vanhus! sanoi hän. Te olette onnellinen.
-- Oi, hän on jo kuollut.
-- Se ei haittaa, onhan hän teillä ollut.
-- Niin; entä teillä?
Näyttelijätär karttoi tätä puheenaihetta, rypistäen kulmakarvojaan. Hän
ei tahtonut, että Christophe olisi kysellyt hänen asioitaan.
-- Ei, kertokaapa itsestänne. Minulle tässä... Jotain omasta
elämästänne...
-- Mitä te siitä?
-- Niin, mutta, kertokaa nyt kuitenkin. Christophe ei tahtonut kertoa,
mutta hän ei voinut olla vastaamatta näyttelijättären kysymyksiin,
sillä kysyjä oli sangen taitava. Ja eipäs ollakaan, Christophe kertoi
eräitä asioita, jotka olivat hänelle tuskallisia, ystävyystarinansa
Olivier Jeanninista, joka oli eronnut hänestä. Näyttelijätär kuunteli
säälivä ja hienon ivallinen hymy huulillaan?... Yhtäkkiä hän kysyi:
-- Mitä kello on? Ah, siunatkoon! Minähän olen ollut täällä kaksi
tuntia!... Anteeksi... Mikä lepo tämä oli minulle!...
Hän lisäsi:
-- Minä tahtoisin saada käydä täällä useamminkin... En usein... Vain
joskus... Se tekisi minulle hyvää. Mutta minä en tahtoisi teitä
ikävystyttää, hukata aikaanne... Ainoastaan minutti joskus, silloin
tällöin...
-- Minä tulen teidän luoksenne, sanoi Christophe.
-- Ei, ei, ei luokseni. Täällä, teidän luonanne, se on minusta
parempi...
Mutta hän ei tullutkaan pitkään aikaan.
Eräänä iltana sai Christophe kuulla sattumalta, että hän oli
vaarallisesti sairastunut, ettei hän ollut näytellyt enää viikkokausiin
Christophe meni hänen luokseen, vaikka Françoise olikin häntä siitä
kieltänyt.
Ensin ei häntä otettu vastaan; mutta kun kuultiin hänen nimensä, niin
hänet huudettiin portailta takaisin. Françoise oli vuoteen omana, hän
voi jo paremmin, hänellä oli keuhkokuume, hänen ulkomuotonsa oli kovin
muuttunut; mutta yhä oli hänellä ironinen hymynsä ja terävä katseensa,
joka ei pehmennyt milloinkaan. Kuitenkin näytti hän tosiaankin
ilostuvan siitä, että Christophe tuli. Hän pyysi Christophea istumaan
vuoteen ääreen. Hän puhui itsestään ilveilevän välinpitämättömästi,
ja sanoi, että hän oli ollut kuolla. Silloin Christophe heltyi aivan
huomattavasti. Mutta Françoise Oudon ivaili häntä. Christophe moitti,
ettei näyttelijätär ollut ilmoittanut hänelle mitään:
-- Ilmoittanutko mitään? Että tulisitte? En koskaan!
-- Olenpa varma, ettette minua ajatellutkaan.
-- Ja siinä olette oikeassa, vastasi näyttelijätär kujeilevasti,
hiukan surullisesti hymyillen. Minä en sitä ajatellut hetkeäkään, koko
sairauteni aikana. Vasta tänään, miten lienen sattunut. No, älkää nyt
siitä tulko surulliseksi. Kun olen kipeä, en ajattele ketään, minä
en pyydä ihmisiltä mitään muuta kuin että he antaisivat minun olla
rauhassa. Minä painan nenäni seinää vasten, odotan, minä tahdon olla
yksin, heittää henkeni yksin niinkuin rotta.
-- Mutta onhan kovaa kärsiä yksinään.