nauttineet tästä kävelyretkestä ja kauniista ilmasta. Luonto hymyili
heidän ympärillään. Mutta heidän kohdalleen lankesi jo ensimäisillä
askeleilla synkän ja uupuneen surullisuuden varjo; he tunsivat hyytävää
tuskaa. Mahdotonta puhua. He pakottivat itsensä kuitenkin puhumaan;
mutta jokainen sana, minkä he toisilleen virkkoivat, herätti onton
kaiun heitä ympäröivässä tyhjyydessä. He tekivät kävelyretkensä aivan
kuin automaatit, näkemättä ja kuulematta mitään. He tulivat kotiin
kouristus sydämessä. Oli jo hämärä; huoneisto oli tyhjä, pimeä ja
kylmä. He eivät sytyttäneet heti lamppua, jotteivät olisi nähneet
toisiaan. Jacqueline meni kamariinsa, hän ei ottanut päästään hattua
eikä yltään vaippaa, vaan istahti vaiti ikkunan ääreen. Olivier asettui
viereisessä huoneessa samoin pöytänsä eteen. Ovi huoneiden välillä oli
auki; he olivat niin lähellä toisiaan, että olisivat voineet kuulla
toistensa hengityksen. Ja illan hämärässä he nyt molemmat itkivät
hiljaa, katkerasti. He painoivat kätensä suutaan vasten, ettei toinen
olisi kuullut. Viimein sanoi Olivier ahdistuksissaan:
-- Jacqueline...
Jacqueline vastasi kyyneleitään niellen:
-- Niin?
-- Etkö tule tänne?
-- Minä tulen.
Hän riisui kävelyasunsa, meni ja huuhteli silmänsä. Olivier sytytti
lampun. Jonkin minutin päästä tuli Jacqueline hänen huoneeseensa. He
eivät katsoneet toisiinsa. Molemmat tiesivät, että toinen oli itkenyt.
Eivätkä he voineet toisiaan lohduttaa: sillä he tiesivät, miksi he
olivat itkeneet.
Tuli hetki, jolloin he eivät enää jaksaneet salata sielunsa
sekaannusta. Ja kun he eivät tahtoneet tunnustaa sen syytä, koettivat
he löytää jotakin veruketta; eikä sitä ollutkaan vaikea löytää. He
syyttivät maaseutuelämän ikävyyttä ja ympäristöä, jossa he asuivat. Se
helpotti heitä. Herra Langeais, jolle tytär ilmoitti ikävystymisestään,
ei ihmetellyt, että Jacqueline alkoi väsyä sankaruuteensa. Hän käytti
suhteitaan eräisiin valtiollisiin henkilöihin vävynsä hyväksi ja sai
hänet nimitetyksi toimeen Parisiin.
Kun tämä hyvä uutinen saapui, niin tanssi Jacqueline ilosta ja
sai takaisin koko entisen onnensa. Ikävä seutu tuntui heistä nyt
mieluiselta, nyt, kun heidän täytyi se jättää; he olivat siroitelleet
sinne kaikkialle niin paljon rakkauden muistoja. Viimeiset päivät
menivät heiltä etsiskellessä ja katsellessa rakkautensa merkkipaikkoja,
Se toivioretki henki haikeaa alakuloisuutta. Nuo tyynet seudut olivat
nähneet heidät onnellisina. Sisäinen ääni kuiskutti heille kummallekin:
-- Sinä tiedät nyt, minkä jätät. Tiedätkö, mitä on tuleva?
Jacqueline itki lähtöpäivän edellisen illan. Olivier kysyi häneltä,
miksi hän itki. Jacqueline ei tahtonut puhua. Silloin ottivat he
paperiarkin ja kirjoittivat ajatuksensa siihen, niinkuin heillä aina
oli tapana, milloin sanojen kaiku peloitti heitä:
-- Pikku, rakas Olivier...
-- Rakas pikku Jacqueline...
-- Minun on niin ikävä lähteä.
-- Lähteä mistä?
-- Sieltä, jossa olemme rakastaneet toisiamme.
-- Ja mennä minne?
-- Jossa olemme vanhempia.
-- Jossa olemme yhdessä.
-- Mutta emme rakasta enää niin koskaan.
-- Yhä vain enemmän.
-- Kukapa sen tietää?
-- Sen tiedän minä.
-- Ja minä tahdon.
Sitten piirsivät he kaksi pyörylää arkin alareunaan sanoakseen
toisilleen, että he suutelivat toisiaan. Ja sitten Jacqueline
pyyhki pois kyyneleensä, nauroi ja puki Olivierin "Henrik III:n
hempukaksi": pisti hänen päähänsä poimumyssynsä ja hänen hartioilleen
valkean pelleriininsä, nostaen sen kauluksen pystyyn, aivan kuin
vanhanaikaiseksi röyhelöksi.
Parisissa tapasivat he jälleen henkilöt, joista he olivat siellä
eronneet. Mutta ne eivät olleet enää sellaisia kuin silloin, kun he
olivat heidät jättäneet. Kun Christophe kuuli Olivierin tulosta, riensi
hän iloissaan hänen luokseen. Olivier iloitsi yhtä suuresti kuin hänkin
saadessaan nähdä jälleen ystävänsä. Mutta ensi katsahdus toisiinsa
saattoi heidät kummallisen hämilleen. He koettivat kumpikin sitä
tunnettaan tukehduttaa. Turhaan. Olivier oli hyvin sydämellinen; mutta
jotain hänessä oli muuttunut; ja Christophe tunsi sen. Vaikka naimisiin
mennyt ystävä koettaisi olla kuinka ystävä, ei se onnistu: hän ei ole
enää entinen ystävä. Miehen sieluun on nyt auttamatta sekaantunut
naisen sielu. Christophen vaisto vainusi sen alinomaa ystävässä:
hänen katseensa pienissä välkähdyksissä, joita hän ei saanut kiinni,
hänen huultensa keveässä rypistyksessä, jota Christophe ei tuntenut,
eräissä hänen äänensä ja ajatustensa uusissa vivahduksissa. Olivier
ei huomannut itsessään sitä, mutta häntä kummastutti, että hän näki
Christophen niin erilaisena kuin silloin, kun hän oli Christophesta
eronnut. Hän ei tosin ajatellut, että Christophe olisi muuttunut:
hän myönsi mielessään, että muutos oli tapahtunut hänessä itsessään:
se tuntui hänestä normaalilta kehitykseltä, jota hänen ikänsä vaati;
ja hän hämmästyi, ettei Christophe ollut edistynyt samalla tavoin;
hän paheksui sitä, että Christophe oli jäänyt paikalleen, entisiin
ajatuksiinsa, noihin, jotka olivat Olivierista ennen olleet rakkaita,
mutta tuntuivat nyt hänestä naiveilta ja vanhanaikaisilta. Se johtui
siitä, että ne olivat vanhanaikaisia sille vieraalle sielulle, joka oli
asettunut häneen itseensä hänen sitä huomaamatta. Se tunne oli vielä
selvempi silloin, kun Jacqueline oli heidän keskustellessaan läsnä:
silloin laskeusi Olivierin ja Christophen silmien väliin omituinen
ironian esirippu. Kuitenkin koettivat he molemmat salata näitä uusia
vaikutelmiaan. Christophe kävi yhä edelleen talossa. Jacqueline
lennätti hänelle kaikessa viattomuudessa silloin tällöin pieniä häijyjä
pistoksia. Christophe antoi hänen näykkiä. Mutta kun hän meni sitten
kotiinsa, oli hän surullinen.
Ensimäiset kuukaudet Parisissa olivat Jacquelinelle melkoisen
onnellista aikaa, ja siis myöskin Olivierille. Alussa vei uuden
kodin järjestäminen Jacquelinen koko huomion; he olivat löytäneet
sievän pikku huoneiston erään vanhan kadun varrella, Passyssa; sen
ikkunat olivat pienoiseen puutarhaan päin. Huonekalujen ja tapettien
valitseminen tuotti muutamaksi viikoksi iloista leikittelyä; Jacqueline
uhrasi siihen tavattoman paljon tarmoa, melkeinpä intohimoa, niin
meni hän äärimmäisyyksiin: näytti kuin hänen iankaikkinen autuutensa
olisi riippunut jonkin seinäverhon värivivahduksesta tai vanhan kaapin
ääriviivoista. Sillä välin hän tutustelihe jälleen isäänsä, äitiinsä ja
ystäviinsä. Kun hän rakkauden aikanaan oli heidät unohtanut kokonaan,
niin olikin tämä tutustuminen nyt suorastaan uusi löytö; samoin kuin
hänen sielunsa oli sekautunut Olivierin sieluun, tuntui nyt kuin olisi
Olivierin sielua jossain määrin sekautunut häneenkin, joten hän näki
vanhat tutut täällä ikäänkuin uusilla silmillä. Ne näyttivät hänestä
muuttuneen suuresti edukseen. Olivier ei aluksi menettänyt paljoa,
kun Jacqueline vertaili häntä heihin. Olivier ja nuo muut lisäsivät
vain toistensa arvoa. Jacquelinen miehen moralinen vakavuus ja hänen
sielunsa runollinen puolihämärä tekivät nuo maailman ihmiset, jotka
eivät tahdo muuta kuin nauttia, loistaa ja miellyttää, Jacquelinelle
yhä viehättävämmiksi; ja sen maailman kiehtovat, mutta vaaralliset
viat, maailman, jonka Jacqueline tunsi sitäkin paremmin, koska hän
kuului itse siihen, saattoivat hänet jälleen antamaan arvoa ystävänsä
sydämen luotettavuudelle. Jacquelinea huvitti suuresti tällainen
vertailu, ja hän pitkitti sitä yhä edelleen, varmistuakseen, että hän
oli valinnut hyvän osan. -- Hän pitkitti sitä siinä määrin, ettei hän
sitten, eräinä hetkinä, tiennytkään enää, miksi hän oli juuri sen osan
valinnut. Onneksi ei niitä hetkiä vielä ollut monta; ja koska hänen
omaatuntoaan kalvoi, niin oli hän sellaisten perästä Olivierille aina
paljoa hellempi kuin ennen niitä. Mutta sovitettuaan tällä tavoin
vikansa, alkoi hän kohta uudestaan vertailla. Ja kun hän sitten tottui
siihen, ei se ollutkaan hänelle enää ainoastaan huvittavaa: silloin
tuli vertailu hyökkäävämmäksi luonteeltaan: nuo kaksi vastakkaista
maailmaa eivät enää täydentäneetkään toisiaan, vaan nousivat keskenään
sotaan. Jacqueline ajatteli mielessään, miksi hänen miehellään ei ollut
niitä avuja, joista hän nykyään parisilaisissa ystävissään nautti, tahi
vaikkapa hiukan heidän vikojaankin. Hän ei puhunut siitä miehelleen;
mutta Olivier tunsi, että pikku toveri katseli häntä nyt säälimättömin
silmin: hän tuli siitä levottomaksi, ja hänen mielensä masentui.
Kuitenkaan ei hän vielä ollut kadottanut rakkautensa vaikutusvaltaa
Jacquelineen; ja nuori pari olisi ehkä kauankin jatkanut herkän
läheistä ja uutteraa kahdenkeskeistä elämäänsä, ellei olisi sattunut
muuan ulkonainen tapaus, joka muutti heidän taloudelliset olonsa ja
hävitti heidän elämänsä epävarman tasapainon.
_Quivi trovammo Pluto il gran nemico..._
Eräs M:me Langeais'n sisar kuoli. Hän oli rikkaan tehtaanomistajan
leski, eikä hänellä ollut lapsia. Kaikki hänen omaisuutensa joutui
Langeais'n perheelle. Jacquelinen rahat lisääntyivät sillä tavoin
kaksinkertaisesti. Kun tämä perintö tuli, muisti Olivier Christophen
sanat rahasta ja hän virkkoi:
-- Me tulimme toimeen ilman niitäkin; ehkäpä tämä on pahaksi.
Jacqueline ivaili häntä:
-- Tyhmeliini! sanoi hän; niinkuin se voisi koskaan olla pahaa!
Ensistäänkään me emme muuta sen tähden elämäämme ollenkaan.
Elämä jäi tosiaankin ennalleen, näennäisesti. Nimittäin, että
Jacqueline alkoi jonkin ajan kuluttua valitella, ettei hän ollut
tarpeeksi rikas: selvä merkki, että jotain oli sittenkin muuttunut.
Ja kas vain: vaikka heidän tulonsa olivat lisääntyneet kaksin-,
kolminverroin, niin kaikki menivät ne tarkkaan, he eivät tienneet,
mihin. He ihmettelivät nyt, kuinka he olivat voineet tulla ennen
toimeen. Raha hyrräsi tuhansiin uusiin menoihin, jotka muuttuivat
sitten heti tottumukseksi ja välttämättömyydeksi. Jacqueline
oli alkanut käyttää muotiräätäleitä; hän heitti palveluksestaan
kotiompelijattaren, joka oli tullut heille aina muutamiksi päiviksi
töihin ja oli hänelle tuttu lapsuuden ajoilta. Mihin olivatkaan
unohtuneet pienet, muutaman kolikon maksavat myssyt, jotka saattoi
sommitella aivan tyhjästä ja jotka kuitenkin olivat niin sieviä, --
ja puvut, jotka eivät olleet tosin moitteettoman elegantteja, mutta
joita kaunisti ikäänkuin Jacquelinesta itsestään heijastuva viehkeys?
Se suloinen ja lumoava välittömyys, joka oli henkinyt kaikesta, mikä
Jacquelinea ennen ympäröi, haihtui päivä päivältä. Sen runollisuus oli
sortunut. Se oli muuttunut arkiseksi.
Muutettiin uuteen huoneistoon. Äskeinen asunto, jonka järjestämisestä
oli ollut niin paljon vaivaa ja iloa, tuntui nyt ahtaalta ja
rumalta. Vaatimattomien kammioiden sijaan, jotka olivat säteilleet
sielukkuutta ja joiden ikkunain edessä vanha tuttu puu oli heiluttanut
ystävällisesti siroa hahmoaan, valittiin suuri, hyvin järjestetty
ja kaikilla mukavuuksilla varustettu huoneisto, jota ei rakastettu,
jota ei voitu rakastaa, ja jossa oltiin kuolla ikävään. Vanhat
tutut kotiesineet hyljättiin ja niiden tilalle hankittiin vieraita
huonekaluja ja seinäverhoja. Siellä ei ollut enää missään paikkaa
muistoille. Yhteisen elämän ensimäiset vuodet lakaistiin pois
ajatuksista... Kahdelle toisiinsa yhdistetylle olennolle on suuri
onnettomuus leikata poikki ne siteet, jotka liittävät heitä menneeseen
rakkauden aikaan! Se menneisyyden kuva on vahva turva kyllästymistä
ja keskinäistä vihollisuutta vastaan, jollainen aina ja auttamatta
tulee ensimäisen hellyyden jälkeen... Rahan saannin helppous oli
lähentänyt Jacquelinea Parisissa ja matkoilla -- (sillä nyt, kun he
olivat rikkaita, matkustelivat he paljon) -- erääseen ryhmään rikkaita
ja hyödyttömiä ihmisiä, joiden kanssa seurusteleminen sai Jacquelinen
jollakin tavoin halveksimaan muita ihmisiä, niitä, jotka tekivät työtä.
Tavattoman suurella mukautumiskyvyllään sulautui hän heti noihin
hedelmättömiin ja vioittuneihin sieluihin. Sitä oli hänen mahdoton
vastustaa. Kohta alkoi hän kiivastella: väittää "porvarilliseksi
vähäpätöisyydeksi" ajatusta, että ihminen saattoi -- että hänen täytyi
-- olla onnellinen täyttämällä pelkästään kotoiset velvollisuutensa;
sellainen _aurea mediocritas_ ei enää tyydyttänyt häntä. Hän oli
unohtanut oman menneisyytensä siinä määrin, ettei hän sitä enää
ymmärtänytkään, menneisyyden, jolloin hän oli uhrautunut rakkaudesta.
Olivier ei ollut tarpeeksi voimakas taistelemaan tällaista vastaan.
Hänkin oli muuttunut. Hän oli jättänyt opettajantoimensa, hänellä ei
ollut enää mitään pakollista työtä. Nykyään hän kirjoitteli; hänen
elämänsä tasapaino oli häiriintynyt. Siihen saakka oli hän kärsinyt
siitä ettei ollut voinut antautua täydellisesti taiteelleen. Nyt
voi hän sille antautua, ja tunsi eksyvänsä usviin. Taide, jolla ei
ole vastapainona työtä, tukena voimakasta käytännöllistä elämää,
taide, joka ei tunne kupeessaan jokapäiväisen askareen kannusta,
taide, jonka ei tarvitse ansaita itse leipäänsä, menettää parhaan
voimansa, todellisuuden antaman voiman. Se ei ole enää muuta kuin
ylellisyyskukkanen. Se ei ole enää inhimillisen vaivan pyhä hedelmä, --
(ja sitä on kaikkein suurimpien taiteilijain taide, ainoain suurten).
-- Olivier kärsi jonkinlaisesta joutilaisuudesta, tuollaisesta: "Mitä
se hyödyttää". Mikään ei pannut häntä kiirehtimään: hän antoi kynänsä
uneksia, hän kuljeskeli, hän oli typerryksissään. Hän oli menettänyt
kosketuksensa niihin oman kansanluokkansa miehiin, jotka kyntävät
kärsivällisesti ja vaivaloisesti elämänsä vakoa. Hän oli joutunut
uuteen, erilaiseen maailmaan, jossa hän ei enää ollut kotonaan ja joka
kuitenkin miellytti häntä. Hän oli heikko, rakastettava ja utelias ja
katseli suopeasti tuota maailmaa, joka oli kyllä viehättävä, mutta
häilyväinen; eikä hän huomannut, että hän myöntyi vähitellen sen
kiusauksiin; hänen uskonsa ei ollut enää yhtä varmaa kuin ennen.
Muutos oli kyllä hitaampi hänessä kuin Jacquelinessa. Naisella on se
hirvittävä etevämmyys, että hän voi muuttua yhtäkkiä ja kokonaan.
Tällainen entisen olemuksen kuolema ja sen äkillinen uudistuminen
hämmästyttävät ja tyrmistävät niitä, jotka tuota naista rakastavat. Ja
kuitenkin on elämää uhkuvalle olennolle, joka ei jaksa pitää tahtoaan
ohjaksissa, varsin luonnollinen asia, ettei hän pysy huomispäivänä
enää samana kuin tänään. Hän on virtaava vesi. Sen, joka häntä
rakastaa, täytyy seurata häntä, tai viedä hänet mukanaan virrassaan.
Kummassakin tapauksessa täytyy toisen muuttua. Mutta se on vaarallinen
paikka; rakkautta ei tunne ennenkuin se on joutunut tähän kokeeseen.
Ja yhdyselämän ensimäisinä vuosina on sopusointu niin herkkä, että
toisessa osakkaassa tarvitaan ainoastaan pieni muutos, ja kaikki
tuhoutuu. Kuinka paljon pahemmin vaikuttaakaan äkillinen varallisuuden
saanti tai koko ympäristön muuttuminen! Täytyy olla sangen väkevä --
tai välinpitämätön -- jaksaakseen sitä vastustaa.
Jacqueline ja Olivier eivät olleet välinpitämättömiä eivätkä
voimakkaita. He näkivät nyt toisensa uudessa valossa; ja entisen
ystävän kasvot muuttuivat heille vieraiksi. Niinä hetkinä, jolloin
he tekivät tämän surullisen huomion, kätkeytyivät he toisiltaan,
rakkauden säälistä: sillä he rakastivat yhä toisiaan. Olivier
sai turvaa työstään, jonka säännöllinen harjoitus, vaikkei se
aiheutunutkaan innostuksesta, rauhoitti häntä. Jacquelinella ei ollut
mitään pakopaikkaa. Hän ei tehnyt mitään. Hän lojui myöhään päivään
vuoteessaan, tai istui tuntikausia pukeutumispöytänsä ääressä,
puolittain vaatteissa, liikkumatta, hajamielisenä; ja raskas synkeys
kokoutui pisara pisaralta häneen, aivan kuin viluinen usva. Hänen
oli mahdoton haihduttaa mielestään piintynyttä rakkauden kaipuuta...
Rakkaus! Jumalallisin kaikesta, mitä kuolevaisilla on, kun se on
itsensä antamista, uhrautumisen huumausta. Typerintä ja petollisinta,
kun se on oman onnensa tavoittelemista... Hänen oli mahdotonta
suunnitella itselleen minkäänlaista muuta elämän päämaalia. Niinä
hetkinä, jolloin hänessä heräsi vielä hyvä tahto, oli hän koettanut
ajatella lähimmäisiään, heidän kovia kohtaloitaan: se ei onnistunut.
Toisten kärsimykset olivat hänelle voittamattoman vastenmielisiä; ne
olivat sietämättömiä hänen hermoilleen. Rauhoittaakseen omaatuntoaan
oli hän yrittänyt pari kolme kertaa jotain sellaista, joka muistutti
hyväätyötä; se ei onnistunut hänelle.
-- Siinä sen nyt näette, sanoi hän Christophelle, kun tahtoo tehdä
hyvää, niin tekeekin pahaa. Parempi on olla ryhtymättäkään siihen.
Minulla ei ole siihen kutsumusta.
Christophe katsoi häneen: ja hänen mieleensä johtui muuan hänen entinen
satunnainen ystävättärensä, eräs itsekäs ja epämoralinen grisetti, joka
oli aivan kykenemätön minkäänlaiseen todelliseen tunteeseen, mutta
kun hän näki kärsimystä, niin hän kiihtyi kuin äiti vaalimaan jotakin
hänestä eilen yhdentekevää tai hänelle tuiki tuntematonta henkilöä.
Kaikkein vastenmielisimmätkään tehtävät eivät silloin peloittaneet
häntä: hän näytti päinvastoin tuntevan omituista nautintoa saadessaan
alistua askareihin, jotka vaativat kaikkein suurinta kieltäytymistä.
Se oli hänessä aivan tiedotonta: näytti kuin hän olisi löytänyt siinä
toimintatilaisuuden kaikelle sille ihanteellisuuden vaatimukselle,
joka eli hänessä ilmaisuaan saamatta; hänen sielunsa oli muun ajan
hänen elämäänsä täydellisesti surkastuneena, mutta näinä harvoina
tuokioina se hengitti ja eli; lievittäessään lähimmäisensä kärsimyksiä
rahtusen tunsi hän hyvinvointia, nauroi sisällisesti; hänen ilonsa
oli moiseen tilaisuuteen nähden melkeinpä sopimatonta. -- Sekä hyvyys
tässä tytössä, joka oli egoisti, että egoismi Jacquelinessa, joka
oli kuitenkin hyvä, eivät olleet pahetta eivätkä hyvettä; ne olivat
vain terveyden vaatimaa purkausta. Mutta ensinmainittu heistä voi sen
terveyskuurin jälkeen paremmin.
Jacquelinea kauhisti kärsimyksen ajatuskin. Hän olisi ennen vaikka
kuollut kuin sietänyt ruumiillista raihnautta. Ennen kuollut kuin
kadottanut jonkin ilonsa syistä: kauneutensa tai nuoruutensa. Se, ettei
hänellä ollut kaikkea sitä onnea, johon hän uskoi itsellään olevan
oikeuden, -- (sillä hän uskoi onneen, se oli hänessä uskoa, eheää ja
järjellä selittämätöntä: oikeaa uskontoa), -- se, että toisilla oli
enemmän onnea kuin hänellä, tuntui hänestä vääryyksistä hirveimmältä.
Onni ei ollut ainoastaan hänen uskontonsa, se oli hänelle suorastaan
hyve. Onnettomuus tuntui hänestä jonkinlaiselta sairaudelta. Koko
hänen elämänsä muovautui vähitellen tämän periaatteen mukaiseksi. Nyt
oli hänen oikea luonteensa päässyt näkyviin niistä ihanteellisuuden
verhoista, joihin hän neitseenä häveliään arasti kietoutui. Kun
reaktsioni entistä idealismia vastaan oli tullut, näki hän kaiken aivan
selvin ja kylmin silmin. Missään ei ollut hänestä enää totuutta muuta
kuin sikäli, sopiko se tai se seikka hienon maailman mielipiteihin
ja elämän mukavuuden vaatimuksiin. Hän oli nyt joutunut äitinsä
sielunkehitysasteelle: hänkin kävi kirkossa ja rukoili säntillisesti
ja välinpitämättömänä. Hän ei viitsinyt enää tutkia, oliko tuo homma
pohjaltaan totta: sillä hänellä oli muuta, positivisempaa mietittävää;
ja nyt ajatteli hän ivallisen säälivästi sitä mystillistä kapinaa,
johon hän oli lapsena noussut. -- Kuitenkaan ei hänen nykyinen
positivinen järkensä ollut sen enemmän todellisuuden mukaista kuin
hänen entinen ihanteellisuutensakaan. Hän pakotti itseään: johonkin.
Hän ei ollut enkeli eikä elukka. Hän, oli ikävystynyt nais-raukka.
Hänen oli ikävä, ikävä; sitä ikävämpi, kun hän ei voinut puolustaa
itseään sillä, ettei häntä rakastettu tai ettei hän voinut miestään
kärsiä. Hänen elämänsä tuntui hänestä tukitulta, umpeenmuuratulta,
siinä ei ollut hänestä mitään tulevaisuutta; hän kaipasi uutta
onnea, alinomaa uudistuvaa: lapsellinen kaipuu, joka ei suinkaan
oikeuttanut hänen onnenhimonsa mataluutta. Hän oli sellainen kuin
monet muut naiset, monet toimettomat avioparit, joilla on täysi syy
olla onnellisia ja kiusaavat kuitenkin alinomaa itseään. Maailmassa
näkee paljon sellaisia puolisoita, näkee rikkaita, joilla on kauniita
lapsia, hyvä terveys, jotka ovat älykkäitä ja pystyviä tuntemaan
kauniin vaikutusta, ihmisiä, joilla on aina tilaisuus toimia, tehdä
hyvää, rikastuttaa omaa ja muiden elämää. Ja kuitenkin he viettävät
aikaansa uikutellen, etteivät he rakasta toisiaan, että he rakastavat
muita, tai etteivät rakasta muita, -- ajattelevat alinomaa itseään,
sentimentaaleja tai aistillisia suhteitaan, luuloteltua oikeuttaan
onneen, epälogillista itsekkyyttään, ja väittelevät, väittelevät
aina tyytymättöminä, näyttelevät suuren rakkauden komediaa, suuren
kärsimyksen komediaa, ja lopuksi siihen itsekin uskovat ja --
kärsivät... Heille pitäisi sanoa:
-- Te ette ole millään tavoin intressantteja. On hävytöntä valitella,
kun omistaa niin paljon keinoja, joita tarvitaan onneen!
Heiltä pitäisi riistää heidän varallisuutensa, terveytensä, kaikki
heidän ihana hyvänsä, jota he eivät ansaitse! Nuo orjat, jotka eivät
pysty hallitsemaan vapauttaan, vaan jotka vapaus tekee hurjapäisiksi,
täytyisi painaa todellisen kurjuuden ja tuskan ikeeseen! Jos
heidän olisi pakko ansaita omin käsin leipänsä, niin söisivät he
sen tyytyväisinä. Ja jos he näkisivät kasvoista kasvoihin julman
kärsimyksen, eivät he uskaltaisi enää näytellä sitä vihastuttavana
ilveilynä.
Mutta kuitenkin kaikitenkin: he kärsivät. He ovat sairaita. Voisiko
olla heitä surkuttelematta? -- Jacqueline-raukka oli todellakin
viaton, yhtä viaton irtautuessaan miehestänsä, kuin Olivier, joka
ei voinut pitää häntä itsessään kiinni. Hän oli sitä, miksi luonto
oli hänet tehnyt. Hän ei tiennyt, että avioliitto on uhmaa luontoa
vastaan, ja että jos on heittänyt taistelukintaan suurelle luonnolle,
täytyy odottaa, että se nostaa sen maasta, ja valmistautua urheasti
kaksintaisteluun, johon on itse ryhtynyt. Jacqueline huomasi, että hän
oli pettynyt. Hän vihoitteli siitä itselleen; ja sitten tuo pettymys
muuttui vihamielisyydeksi kaikkea sitä vastaan, mitä hän oli ennen
rakastanut, Olivierin uskoa vastaan, joka oli ollut hänenkin uskonsa.
Älykkäällä naisella on joskus parempi aavistus kuin miehellä ikuisista
asioista; mutta hänen on vaikeampi pysyä niille uskollisena. Mies, joka
on saavuttanut maailmankatsomuksensa, ruokkii sitä elämällään. Nainen
ruokkii elämäänsä sillä; hän ahmii sen itseensä, hän ei luo sitä.
Alinomaa täytyy hänen päähänsä ja sydämeensä heittää uutta ravintoa; ne
yksinään eivät riitä hänelle. Kun nainen ei usko eikä rakasta, niin hän
rappeutuu, -- ainakin, jos hänellä ei ole korkeinta hyvettä, tyyneyttä.