oli huvittavaa nähdä, miten Cécile syventyi sävelteoksiin; se onnistui
varsinkin silloin kun Christophe ohjasi parilla sanalla hänet siihen
tunnelmaan, mikä oli ilmaistava. Christophe huomasi, että Cécilellä
oli erinomainen ääni: tyttö itse ei ollut sitä aavistanutkaan. Hän
pakotti Cécilen harjoittelemaan: laulatti hänellä saksalaisia _Liedejä_
tai omia sävellyksiään; Cécile innostui ja edistyi nyt niin hyvää
vauhtia, että hän itsekin hämmästyi, ja aivan samoin Christophe.
Cécile oli ihmeteltävän lahjakas. Musiikin kipinä oli singahtanut kuin
sattumalta tähän pieneen parisilaiseen pikkuporvarittareen, jossa ei
ole ollut rahtuakaan taiteilijan tunnetta. _Filomela_ -- (Christophe
kutsui häntä sillä nimellä) -- jutteli joskus musiikista Christophen
kanssa, mutta aina käytännöllisellä, ei koskaan tunteellisella tavalla;
hänestä ei näyttänyt olevan mieltäkiinnittävää muu kuin laulun ja
pianonsoiton teknillinen puoli. Mutta useammin, milloin he eivät
soittaneet, puhelivat he keskenään varsin porvarillisista asioista:
talous- ja keittiötoimista, kotoisista askareista. Ja Christophe,
joka ei olisi mitenkään voinut sietää tällaisia juttuja jonkun
porvarisrouvan parissa, piti niitä aivan luonnollisina Filomelan kanssa
keskustellessaan.
Niin viettivät he yhdessä iltojaan, kahden kesken, ja pitivät
vilpittömästi toisistaan, aivan rauhallisin ja melkeinpä kylminkin
tuntein. Eräänä iltana, kun Christophe oli tullut päivälliselle
Cécilen vuokraamaan huvilaan maalle ja innostui juttelemaan tavallista
myöhempään, puhkesi kova rajuilma. Kun hän sitten aikoi lähteä
kaupunkiin viimeisellä junalla, niin satoi kaatamalla ja tuuli raivosi;
Cécile sanoi hänelle:
-- Älä mene vielä! Pääsethän huomenaamuna.
Christophe sai yösijan pienessä salissa, tilapäisesti kyhätyllä
vuoteella. Ohut väliseinä erotti hänet Cécilen makuuhuoneesta, eivätkä
ovetkaan olleet kunnollisesti suljettavat. Hän kuuli sängyssään toisen
sängyn rasahdukset ja nuoren naisen rauhallisen hengityksen. Viiden
minuutin päästä nukkui Cécile jo syvässä unessa; ja pian nukahti
myöskin Christophe, eikä pieninkään häiritsevä ajatus sipaissut hänen
sieluaan.
Samoihin aikoihin sai hän vielä muitakin ystäviä: tuntemattomia
ystäviä, joita hänen teoksensa vetivät hänen puoleensa. Enimmät heistä
elivät kaukana Parisista, ja siellä syrjässäkin omien seiniensä
sisällä, eivätkä kohdanneet Christophea kertaakaan. Pintapuolisestakin
menestyksestä saattaa olla jotakin hyvää: se tekee taiteilijan
tuhansien loitolla elävien kunnon ihmisten tuttavaksi, joita hän
ei olisi koskaan voinut lähestyä, elleivät sanomalehtien typerät
artikkelit olisi häntä auttaneet. Christophe joutui väleihin eräiden
tällaisten kanssa. He olivat yksinäisiä nuoria miehiä, vaikeissa
oloissa taistelevia, koko sielustaan ihannetta kohti kaipaavia,
ihannetta, josta heillä ei ollut varmuutta; ja nyt vetivät he itseensä
kiihkeästi Christophen veljellistä sielua. Tai olivat he vähäpätöisiä
maaseutulaisia, jotka olivat lukeneet hänen Liedinsä ja kirjoittivat
nyt hänelle kirjeitä, niinkuin aikoinaan vanha Schulz, ja tunsivat
olevansa hänen hengenheimolaisiaan. Vieläpä oli heissä köyhiä
taiteilijoitakin, -- muun muassa eräs säveltäjä, -- jotka eivät olleet
onnistuneet eivätkä voineet onnistua saamaan edes yleisömenestystä,
saatikka sitten ilmaisemaan omaa sieluaan; he olivat kovin onnellisia,
kun nyt Christophe toteutti heidän aatteitaan. Ja kaikkein rakkaimpia
Christophesta olivat ehkä ne heistä, jotka kirjoittivat hänelle nimeään
ilmaisematta, joten he voivat puhua hänelle vapaimmin, purkaa naivisti
ilmi koko liikuttavan luottamuksensa vanhimpaan veikkoonsa, joka oli
nyt tullut heitä auttamaan. Christophen sydän paisui hellyydestä, kun
hän ajatteli, ettei hän saisi tuntea koskaan noita jaloja sieluja,
joille hän olisi niin mielellään osoittanut rakkauttaan; ja hän suuteli
näiltä oudoilta tulleita kirjeitä, aivan kuin niiden tekijätkin olivat
suudelleet Christophen _Liedejä_; ja kukin heistä ajatteli tahollaan:
-- Kuinka hyvää nämä kalliit sivut minulle tekevät.
Niin muodostui kaikkeuden tavallisen rytmilain mukaan Christophen
ympärille koko se neron pikku perhe, jonka keskustana mestari on ja
joka saa ravintonsa häneltä ja antaa hänelle ravintoa; se kasvaa
vähitellen ja muodostaa viimein suuren kollektivisen sielun, jonka
lämmönahjona hän on, valaisevan tähden, sielullisen planeetan tavoin
kiertäen avaruudessa ja liittäen veljeskuoronsa sfeerien harmoniaan.
Sillaikaa kuin tämä mystillinen yhdysside punoutui Christophen ja hänen
näkymättömien ystäviensä välille, tapahtui myöskin hänen taiteellisessa
katsomuksessaan uudistus; hän laajeni ja tuli inhimillisemmäksi.
Hän ei tahtonut enää musiikkia, joka oli yksinpuhelua, puhetta
pelkästään itselleen; vielä vähemmän tieteellistä rakentelua pelkästään
ammattimiehiä varten. Hän tahtoi, että taide olisi yhteyttä muiden
ihmisten kanssa. Ei ole elävää taidetta muu kuin se, joka yhdistyy
toisiin. Yksinpä Johan Sebastian Bachia liitti, hänen pahimmilla
eristymisen hetkilläänkin, muihin se uskonnollinen hartaus, jonka
ilmaisija hänen taiteensa oli. Händel ja Mozart kirjoittivat asian
pakosta yleisölle, eivätkä yksinomaan itselleen. Jopa Beethoveninkin
täytyi ottaa lukuun suuri lauma. Se on terveellistä. On hyvä, että
ihmiskunta huomauttaa silloin tällöin neroilleen:
-- Mitä on taiteessanne minua varten? Jos siinä ei ole mitään, saatte
mennä!
Tästä pakosta on itselleen nerolle suurin hyöty. On kyllä sellaisiakin
suuria taiteilijoita, jotka ilmaisevat pelkästään itseään. Mutta
suurimmat ovat ne, joiden sydän syttyy kaikille. Kuka tahtoo nähdä
elävän Jumalan kasvoista kasvoihin, hänen ei pidä etsiä sitä
ajatuksensa autiosta avaruudesta, vaan ihmisten rakkaudesta.
Nykyajan taiteilijat olivat kaukana tästä rakkaudesta. He eivät
kirjoittaneet muille kuin turhamaiselle valiojoukoille, enemmän tai
vähemmän anarkistiselle, yhteiskunnan elämästä irtautuneelle joukolle,
jonka kunnianasiana oli välttää muiden ihmisten ennakkoluuloja ja
sokeita kiihkoja tahi nauraa niille. Terveellistä todellakin: leikata
jäsenensä irti elämästä, ettei olisi sellainen kuin muut! Kuolema
periköön siis heidät! Me sen sijaan lähdemme elävien joukkoon, me
juomme maan nisistä, niistä lähteistä, joissa virtaa kaikki sukujemme
syvin ja pyhin; me juomme isiemme rakkautta sukuun ja maaperään.
Maailman vapaimpana aikana, sen kansakunnan keskuudessa, joka palveli
palavimmin kauneutta, sinä aikana jumaloi italialaisen renessanssin
nuori kuningas, Rafael, äitiyttä _Trasteveren_ madonnissaan. Kuka
tekee meille nykyään _Madonna della Sedian_ sävelillä? Kuka luo
meille musiikkia kaikkia elämän hetkiä varten? Sellaista miestä ei
Ranskassa ole yhtään ainoaa. Kun te, ranskalaiset, tahdotte lahjoittaa
kansallenne lauluja, täytyy teidän tyytyä lainaamaan muinaisten
saksalaisten mestarien musiikkia. Kaikki teidän taiteessanne on vielä
tekemättä, tai tehtävä uudestaan, pohjasta huippuun saakka...
Christophe oli kirjeenvaihdossa Olivier ystävänsä kanssa, joka oli
nykyään asettunut erääseen pikkukaupunkiin. Hän koetti kirjeellisesti
pitää vireillä heidän entistä yhteistyötään, tuota työtä, joka
äskeisinä yhdessä-olon aikoina oli kantanut niin runsaita hedelmiä.
Hän olisi tahtonut häneltä kauniita runotekstejä, jotka olisivat
sopineet jokaisen päivän kaikkiin ajatuksiin ja askareihin,
sellaisia kuin vanhat saksalaiset _Liedit_ ovat perussävyltään.
Lyhyitä fragmentteja pyhistä kirjoista, hindulaisten runoista,
vanhasta Kreikan filosofiasta, uskonnollisista tai moralisista
oodeista, pieniä luonnonmaalauksia, lemmen ja perheen tunnelmia,
iltojen, aamujen ja öitten runoelmia, yksinkertaisia ja terveitä
sydämiä varten. Viisi kuusi säkeistöä kuhunkin _Liediin_ riittää;
mitä yksinkertaisimpia ilmaisumuotoja: ei tiedemäistä erittelyä, ei
hienosteltua sulosointuisuutta. Mitä minä teen teidän esteettisellä
taituruudellanne? Rakastakaa minun elämääni, auttakaa minua sitä
rakastamaan, ja elämään. Kirjoittakaapa minulle vanhankansan
_Messuja, Aamu-_ ja _Iltamessut_. Ja etsikäämme yhdessä kirkkain ja
melodisin sävelmuoto. Karttakaamme kuin ruttoa taiteellista sanontaa,
sitä ammattilaisten napertelua, joka on nykyjään niin ominainen
ranskalaisille kirjailijoille ja varsinkin säveltäjille. Täytyy
uskaltaa puhua niinkuin mies eikä "taiteilija", taituri. Täytyy
ammentaa kaikille yhteisestä kaivosta, ja käyttää kursailematta
tavallisia muotoja, joita vuosisadat ovat merkillään leimanneet ja
sielullaan täyttäneet. Katsokaa, miten isät ennen tekivät. Gluckin,
sinfoniain säveltäjän ja hänen aikansa _Lied_-mestarien melodiset
lauselmat ovat usein jokapäiväisiä ja porvarillisia verrattuina Johan
Sebastian Bachin ja Rameaun perin hienostuneisiin ja oppineisiin
fraaseihin. Tuosta maaperän tunnusta johtuukin suurten klassikkojen
mehukkuus ja ääretön suosio yleisön silmissä. He ovat lähteneet
sellaisista kaikkein koruttomimmista musikalisista muodoista kuin
_Lied, Singspiel_; juuri ne jokapäiväisen elämän kukkaset ovat
painaneet leimansa Mozartin tai Weberin lapsuuteen. -- Tehkää samoin.
Kirjoittakaa lauluja kaikelle maailmalle. Sille pohjalle rakennatte
sitten kvartetteja ja sinfonioita. Miksi mennä merta etemmäksi kalaan?
Eihän pyramidia aleta rakentaa huipusta. Teidän nykyiset sinfonianne
ovat päättömiä ruumiita, vatsattomia ajatuksia. Oi, kaunosielut, tulkaa
lihaksi! Tarvitaan kokonaiset sukupolvet kärsivällisiä musiikkimiehiä,
jotka ilomielin ja hurskaasti veljestyvät kansansa kanssa.
Säveltaidetta ei yhdessä päivässä rakenneta.
Christophe ei rajoittunut sovittamaan näitä periaatteitaan pelkästään
musikkiin; hän kehoitteli ystäväänsä ryhtymään samanlaisen liikkeen
etunenään kirjallisissakin asioissa:
-- Nykyiset kirjailijat, sanoi Christophe, tuhlaavat voimaansa
ihmisharvinaisuuksien tai sellaisten tapausten kuvailemiseen, jotka
ovat tavallisia ainoastaan epänormaaleissa ryhmäkunnissa, terveiden
ja toimivien ihmisten suuren yhteiskunnan ulkopuolella. Koska he itse
ovat vetäytyneet ulos elämän ovesta, jätä heidät ja mene ihmisten
pariin. Näytä arkipäiväin ihmisille elämä sen kaikkina hetkinä: se on
syvempi ja äärettömämpi kuin meri. Pieninkin meistä kantaa sisällään
rajattomuuksia. Se rajaton on jokaisessa sellaisessa ihmisessä, joka
osaa yksinkertaisen keinon olla ihminen; se on rakastuneissa, se on
ystävässä ja naisessa, joka maksaa tuskallaan synnytyksensä päivän
riemukkaan kunnian, se on kaikissa niissä, jotka uhraavat itsensä ja
jäävät kätköön, niin ettei heistä maailma tiedä milloinkaan mitään;
se on juuri se elämän virta, joka juoksee yhdestä meistä toiseen, ja
jälleen hänestä meihin... Kirjoita jonkun tuollaisen vaatimattoman
ihmisen yksinkertaisesta elämästä, perätysten seuraavien päivien ja
öiden levollinen eepos, vuorokausien, jotka ovat kaikki samanlaisia ja
kuitenkin erilaisia, kaikki saman äidin lapsia, maailman ensimäisestä
päivästä alkaen. Kirjoita siitä yksinkertaisesti, niin kuin elämän
kulku käy. Älä välitä sanamuodoista, ylevistä ilmaisuista, joihin
nykyajan taiteilijat hukkaavat voimansa. Sinähän puhut kaikille:
puhu kaikkien kieltä. Ei ole ylhäisiä eikä arkipäiväisiä sanoja, ei
puhdasta eikä hiomatonta tyyliä; ei ole muuta merkitsevää kuin se,
sanotaanko selvästi, mitä on sanottava. Antaudu kokonaan siihen, mitä
teet: ajattele, mitä ajattelet, ja tunne, mitä tunnet. Sydämesi rytmi
lennättäköön kynääsi! Tyyli on samaa kuin henki.
Olivier hyväksyi Christophen mielipiteet; mutta hän vastasi hieman
pilkallisesti:
-- Sellainen teos voisi kyllä olla kaunis; mutta se ei pääsisi koskaan
niiden käsiin, jotka osaisivat sitä lukea. Kritiikki kuristaisi sen
kuoliaaksi heti matkan alussa.
-- Kas vaan sinua, ranskalaista pikkuporvaria! vastasi Christophe.
Sinä siis välität siitä, mitä kritiikki kirjoista ajattelee tai ei
ajattele!... Kritiikillä, poika-parka, ei ole muuta merkitystä kuin
että se rekisteröi kirjailijain voittoja tai tappioita. Pidä vain
huoli voitoistasi... Minä olen jo arvostelijoista päässyt! Opi sinäkin
pääsemään...
Mutta Olivier oli oppinut pääsemään jo paljosta muustakin! Hän oli
pääsemäisillään taiteesta, Christophesta ja koko maailmasta. Tähän
aikaan ei hän ajatellut muuta kuin Jacquelinea, eikä Jacqueline muuta
kuin häntä.
Heidän rakkautensa itsekkyys oli hävittänyt heidän ympäriltään kaiken
muun; se poltti varomattomasti kaikki tulevankin ajan varastot loppuun.
Se oli alkavan lemmen juovuttavaa kiihkoa; sen vallassa ajattelevat
toisiinsa takertuneet olennot ainoastaan, kuinka niellä toinen
toisensa... Jokaisella ruumiinsa ja sielunsa solulla koskevat he
toisiinsa, nauttivat toisistaan, koettavat tunkeutua toisiinsa. He
kahden ovat kokonainen kaikkeus, jossa ei ole lakeja, kaaos, joka on
pelkkää rakkautta ja jossa yhteen sekautuneet elementit eivät vielä
tiedä, missä suhteessa he eroavat toisistaan, vaan koettavat ahnaasti
ahmia toisiaan. Kaikki toisen ominaisuudet hurmaavat toista: toinen on
vielä toista itseään. Mitä on heillä maailman kanssa tekemistä? Kuten
antiikin Androgyne, joka nukkui sopusointuisen hekumansa unessa, ovat
heidänkin silmänsä suljetut maailmalta, koko maailma on heissä...
Oi, te päivät ja yöt, jotka olette yhtä ainoaa unten kudosta, te
tunnit, jotka väistytte kuin kauniit, valkeat pilvet taivaalla
ja joista ei säily mitään muuta kuin valoisa vana häikäistyyn
silmään, lämmin henkäys, joka ympäröi ihmisen keväisellä, suloisella
riutumuksella, ruumiitten kultainen hehku, aurinkoisen rakkauden
kietova köynnös, puhdas häpeämättömyys, syleilyt, hulluttelut,
huokaukset, onnellinen nauru, onnelliset kyyneleet, -- oi, mitä jää
sittemmin jäljelle teistä, te onnen tomu? Tuskin jaksaa sydän enää
teitä muistaa: sillä silloin kuin te olitte, ei aikaa ollut.
Päivät kaikki samanlaisia... Suloinen sarastus... Unen syvyydestä
kohoaa yhtäaikaa nuo kaksi toisiinsa kietoutunutta ruumista; kasvoilla
hymy, hengitys yhtyy toisen hengitykseen, silmät aukeavat yhdessä,
katselevat toisiinsa ja suutelevat... Nuorekasta aamuisten hetkien
raikkautta, neitsyeellistä ilmaa, jossa hehkuvien ruumiiden kuume
talttuu... Loppumattomien päivien hekumallista unen houretta, jonka
pohjalla humisee öitten huuma... Kesäisinä iltapäivinä uneksintaa
kedoilla, samettisen pehmeillä niityillä, valkeiden, korkeain
poppelipuiden suhisevan lehdistön alla... Unelmia kauniina iltoina,
jolloin palataan yhdessä säteilevän taivaan alla lemmen vuodetta kohti,
käsi toisen kainalossa tai kädessä. Tuuli värähyttelee pensaikon oksia.
Taivaan kirkkaalla merellä väikkyy hopeaisen kuun vaalea untuva.
Tähti lentää ja kuolee, -- sydän hiukkasen värähtää, -- kokonainen
maailma sammuu äänettömästi. Matkan varrella sivuuttaa läheltä jokin
varjo, nopeasti ja vaiti. Kaupungin kellot soittavat huomista juhlaa.
He pysähtyvät hetkeksi, nainen painautuu miehen puoleen, he seisovat
puhelematta... Ah, jos koko elämä seisoisi niin, liikkumatta kuin tällä
hetkellä!... Jacqueline huokaisee ja sanoo:
-- Miksi minä sinua rakastan niin?...
Viivyttyään muutaman viikon Italian matkallaan olivat he asettuneet
erääseen läntisen Ranskan kaupunkiin, johon Olivier oli määrätty
opettajaksi. He eivät seurustelleet juuri kenenkään kanssa. He
eivät välittäneet paljon mistään. Kun heidän oli pakko lähteä
kyläilylle, ilmeni heidän häikäilemätön välinpitämättömyytensä niin
skandaalimaisessa muodossa, että se loukkasi toisia ja hymyilytti
toisia. Kaikki sanat luiskahtivat heistä irti, koskematta heihin
ollenkaan. He olivat julkealla tavalla vakavan näköiset kuin nuoret
parit ainakin; tuntui kuin he olisivat sanoneet:
-- Te muut, te ette tiedä mitään... Jacquelinen hajamielisistä
ja hiukan jöröistä kasvoista ja hänen miehensä onnellisista ja
epätarkkaavista silmistä saattoi lukea:
-- Jos te tietäisitte, miten ikäviä te meistä olette!... Milloin tästä
nyt pääsee kahden kesken?
Toisten joukossa eivät he peitelleet kahdenkeskisyyttään. Vähän
väliä saattoivat muut yllättää heidän katseensa puhumassa toistensa
kanssa muiden keskustelusta välittämättä. Heidän ei tarvinnut
toisiaan nähdäkseen katsella toisiinsa; ja he hymyilivät: sillä
he tiesivät, että he ajattelivat molemmat yhtaikaa samaa. Kun he
pääsivät kahden kesken, pois seurustelun taakan alta, kirkaisivat
he ilosta ja hulluttelivat aivan kuin pienet lapset. He olivat kuin
kymmen-vuotiaita. He laskettelivat keskenään pikku rivouksia. He
mainitsivat toisiaan veitikkamaisilla hyväilynimillä. Jacqueline kutsui
miestään nimillä: Olive, Olivet, Olifant, Fanni, Mami, Mime, Minaud,
Guinaud, Kaunitz, Cosima, Koburg, Panot, Nacot, Ponette, Naquet ja
Kanot. Hän tekeytyi pieneksi tytön-vekkuliksi. Mutta hän tahtoi olla
toiselle kaikkea samallaikaa, kaikkea rakkautta yhdessä: äiti, sisar,
kihlattu, vaimo ja rakastajatar.
Jacqueline ei tyytynyt ottamaan osaa pelkästään hänen iloihinsa; kuten
hän oli itsekseen päättänytkin, yhtyi hän myöskin hänen työhönsä: sekin
oli leikkiä. Ensi aikoina ryhtyi hän siihen sellaisen naisen innolla ja
huvilla, jolle työ on jotain uutta: näytti kuin kaikkein kuivimmatkin
tehtävät, kopioiminen arkistossa, joutavanpäiväisten kirjain
kääntäminen, olisi ollut hänelle nautintoa: se kuului hänen elämänsä
ohjelmaan, joka nykyään oli sangen puhdas ja vakava, kokonaan pyhitetty
yleville ajatuksille ja yhdessä työskentelylle. Ja kaikki meni
erinomaisesti niin kauan kuin rakkaus valaisi heitä: sillä Jacqueline
ei ajatellut muuta kuin miestään, eikä yhtään sitä, mitä hän teki.
Kaikkein kummallisinta oli, että mitä hän tekikin, oli tulos hyvä.
Hänen älynsä selvitti kuin leikillä abstraktisimmatkin tieteelliset
asiat, joihin hänen olisi ollut ylen vaikea syventyä toisenlaisina
elämänsä aikoina; rakkaus oli ikäänkuin temmaissut hänen olemuksensa
ylös maasta; hän ei sitä huomannut: niinkuin unissakulkija kävelee
katoilla, liikkui hänkin rauhallisesti ja mitään näkemättä vakavassa ja
riemukkaassa unessaan...
Ja sitten alkoi hän nähdä kattoja; eikä se tehnyt häntä levottomaksi;
mutta hän kysyi itseltään, mitä hän teki siellä ylhäällä, ja hän
meni sisään ja sulkeutui huoneeseensa. Työ tuli hänelle ikäväksi.
Hän vakuutteli itselleen, että se häiritsi hänen rakkauttaan.
Varmaankin, sillä hänen rakkautensa ei ollut enää niin voimakasta kuin
ennen. Mutta siitä heikontumisesta ei näkynyt vielä merkkiäkään. He
eivät voineet vielä elää hetkeäkään erillään toisistaan. He olivat
kuolla ikävään muualla, he pönkittivät ovensa kiinni, he eivät
lähteneet enää mihinkään vieraskutsuihin. He olivat mustasukkaisia
niille, jotka olivat jommallekummalle heistä helliä; mustasukkaisia
toistensa askareillekin, kaikelle, joka häiritsi heidän rakkauttaan.
Kirjeenvaihto Christophen kanssa harveni. Jacqueline ei pitänyt
Christophesta: hän oli hänen kilpailijansa, hän edusti kokonaista
ajanjaksoa Olivierin elämässä, aikaa, jolloin Jacqueline ei vielä ollut
Olivierilla olemassa; ja kuta enemmän Christophella näytti olleen
paikkaa Olivierin elämässä, sitä kiihkeämmin koetti Jacqueline häneltä
sen nyt vaistomaisesti riistää. Varsinaisesti juonta punomatta eroitti
Jacqueline viekkaasti Olivierin hänen entisestä ystävästään; hän ivaili
Christophen omituisuuksia, hänen muotoaan, hänen kirjoitustapaansa,
taiteilijasuunnitelmiaan; sitä ei hän tehnyt suinkaan pahalla, siinä
ei ollut edes koirankurisuutta: itse luonto piti huolen siitä kaikesta
Jacquelinen puolesta: Olivier oli huvitettu noista huomautuksista;
hän ei nähnyt niissä mitään ilkeyttä; hän luuli yhä rakastavansa
Christophea niinkuin ennenkin; mutta hän ei rakastanut nyt enää
hänen personaansa: ja silloin on ystävyys vähissä; hän ei huomannut,
että hän lakkasi vähitellen häntä ymmärtämästä, hänen mieltään eivät
liikuttaneet enää hänen aatteensa, tuo sankari-ihanteellisuus, joka
oli ennen yhdistänyt heidät toisiinsa... Rakkaus on nuorille sydämille
liian suurta onnea; mikä usko voi olla enää arvokas sen rinnalla?
Rakastetun ruumis, hänen sielunsa, jonka saa poimia itselleen tuosta
pyhästä ruumiista, ovat kaiken tieto ja suurin usko. Kuinka säälivästi
hymyillen katsookaan silloin kaikkea, mitä toiset jumaloivat, sitä,
mitä itsekin ennen jumaloi! Valtavasta elämästä ja sen tuimasta
ponnistuksesta ei näe enää muuta kuin hetken kukkasen, jota uskoo
kuolemattomaksi... Rakkaus siemaisi Olivierin itseensä. Alussa oli
hänen onnellaan vielä voimaa ilmaista itseään sievissä runoissa.
Sitten tuntui sekin hänestä turhalta: se oli rakkaudelta varastettua
aikaa. Ja Jacqueline samoin kuin hänkin ryhtyi nyt itsepintaisesti
hävittämään kaikki muut elämän perussyyt, kaatamaan elämän puuta, jonka
tukea vailla rakkauden köynnöskin kuolee. Niin tuhosivat he toisiaan
onnessaan.
Ah, onni käy niin pian totutuksi! Kun itsekäs onni on elämän ainoana
tarkoitusperänä, joutuu elämä piankin tarkoitustaan vaille. Siitä tulee
paha tapa, myrkynhuumaus, jota ilman ei voi enää olla. Ja kuitenkin on
tarpeellista, ettei alati ole onnellinen!... Onni on pelkästään tuokio
kaikkeuden rytmissä, toinen niistä navoista, joiden välillä elämän
heiluri liikkuu: jos tahtoisi pysäyttää heilurin, täytyisi se rikkoa...
He tunsivat "tuon hyvinvoinnin ikävyyden, joka sysää herkkätuntoisuuden
pois oikealta tolaltaan." Suloiset hetket tulivat harvemmiksi,
ne herpoutuivat, kalpenivat aivan kuin kukat ilman vettä. Taivas
oli yhä sininen; mutta se ei ollut aamun keveää ilmaa. Kaikki oli
liikkumatonta; luonto vaikeni. He olivat kahden, kuten olivat
toivoneet. -- Ja heidän sydäntänsä kouristi.
Heille tuli määrittelemätön tyhjyyden tunne, omituinen ikävystyminen,
jolla oli suloutensa. He eivät tienneet, mitä se oli; se oli
jonkinlaista hämärää levottomuutta. He muuttuivat ylen herkiksi
kaikille vaikutuksille, sairaloisella tavalla. Heidän hiljaisuutta
kuuntelemaan jännittyneet hermonsa värähtelivät kuin lehdet
pienimmästäkin odottamattomasta elämän kosketuksesta. Jacqueline
sai asein kyyneleitä silmiinsä, vaikkei hän tiennyt, mitä hän
itki; eivätkä ne vuotaneet enää pelkästään rakkaudesta, miten hän
koettikin sitä itselleen uskotella. Riistäydyttyään irti ennen häitä
eletyistä kiihkeistä ja kiduttavista vuosista joutui Jacqueline nyt
äkkipysähdykseen saavutetun päämaalin edessä, -- (saavutetun ja jo
sivuutetun) -- pysähdykseen, jolloin kaikki uusi liikkuminen, -- (ja
ehkäpä entinenkin toiminta) -- oli tarpeetonta, mikä syöksi hänet
sellaiseen sekaannukseen, ettei hän voinut sitä selittää ja että se
lamautti hänet tyyten. Hän ei myöntänyt sitä itselleen; hän syytti
siitä jonkinlaista hermostunutta väsymystä, hän koetti nauraa sille
mutta hänen naurunsa oli yhtä levotonta kuin hänen kyyneleensäkin.
Uljaasti tahtoi hän ryhtyä jälleen työhön. Ensi yrityksellä hän
huomasi, ettei hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli ennen saattanut
kiintyä niin typeriin tehtäviin: hän heitti ne nyt inhoten silleen.
Sitten yritti hän solmia jälleen suhteita ihmisten kanssa: siinäkään
hän ei onnistunut sen paremmin; tottumuksesta oli jo tullut toinen
luonto, hän oli jo kadottanut entisen kykynsä seurustella ihmisten
kanssa ja puhua niillä keskinkertaisilla sanoilla, joita elämä pakottaa
meidät käyttämään: hän piti niitä nyt hullunkurisen kömpelöinä; ja
silloin heittäytyi hän taas äskeiseen kahdenkeskiseen ja eristettyyn
elämään, koettaen vakuuttaa itselleen näiden onnettomien kokemusten
nojalla, ettei maailmassa tosiaan ollut muuta hyvää kuin rakkaus.
Ja jonkin aikaa hän todellakin näytti rakastuneemmalta kuin koskaan
ennen. Mutta se johtuikin siitä, että hän ainoastaan tahtoi rakastaa.
Olivier ei ollut niin leimahtava luonne ja hänen hyväsydämisyytensä oli
suurempi, joten hän pelastui vielä toistaiseksi näistä tuskista; hän ei
tuntenut vielä muuta kuin silloin tällöin epämääräistä väristystä. Sitä
paitsi säästi hänen rakkauttaan jossakin määrin jokapäiväinen työ, tuo
virka, josta hän ei laisinkaan pitänyt. Mutta kun hän samalla oli kovin
herkkävaistoinen ja kun kaikki ilmaukset siitä, mitä tapahtui hänen
rakastettunsa sydämessä, herättivät vastakaiun hänessäkin, niin tarttui
Jacquelinen salainen levottomuus pian myöskin häneen.