tullut, ole laisinkaan mieleeni; minun täytyy väkistenkin hillitä
itseni antamasta teille eräistä sanoista takaisin samalla mitalla.
Mutta minun velvollisuuteni on teille puhua, ja minä teen sen nyt.
Unohtakaa minut itseni niinkuin minä unohdan itseni, ja harkitkaa, mitä
puhun.
Herra Langeais kuunteli; ja kun hän kuuli puhuttavan
itsemurha-aikeista, niin kohautti hän kyllä olkapäitään ja oli
naurahtavinaan, mutta hän järkyttyi kovin; hän oli liian älykäs
pitääkseen sitä uhkausta pelkästään leikkinä; hän tiesi, että tässä
oli kysymyksessä rakastuneen nuoren tytön mielettömyys. Ennen muinoin
oli muuan hänen rakastajattariaan, iloinen ja hemmoiteltu tyttö, jonka
hän ei uskonut voivan toteuttaa tällaista kerskailua, ampunut hänen
edessään itseensä kuulan revolverillaan; hän ei ollut siitä kuollut,
nimittäin heti paikalla; herra Langeais muisti aina ilmielävästi koko
kohtauksen... Ei, niistä hupsuista ei ollut takeita. Hänen sydäntänsä
kouristi... "Jacqueline tahtoo sitä? No, tahtokoon sitten, ikävä
hänelle, hupakolle!..." Hän olisi mieluummin myöntynyt mihin tahansa
kuin pakottanut tyttärensä viimeiseen hätäkeinoon. Tosin olisi hän
saattanut älykkäästi turvautua diplomatiaan, olla myöntyvinään;
näin olisi hän voittanut aikaa, ja ehkä saanut Jacquelinen hiljaa
erkanemaan Olivier Jeanninista. Mutta se olisi vaatinut enemmän vaivaa
kuin mihin isä pystyi tai tahtoi antautua. Ja sitäpaitsi hän oli
heikko; ja yksinomaan se seikka, että hän oli ensin sanonut kiivaasti
Jacquelinille: "Ei!" taivutti hänet nyt sanomaan: "Saat." Mitäpä selvää
meillä on pohjimmasta sielunelämästämme? Ehkäpä tyttönen oli oikeassa.
Tärkeintä on kuitenkin rakastaa toisiaan. Herra Langeais tiesi kyllä,
että Olivier oli vakava poika, ehkäpä lahjakaskin... Kuten sanottu, hän
myöntyi.
Häiden aattoiltana istuivat ystävykset yhdessä, valvoen myöhään
yöhön. He eivät tahtoneet hukata rahtuakaan rakkaan menneisyyden
viimeisistä hetkistä. -- Mutta se oli kuin olikin jo menneisyyttä,
yhdessäolo muistutti surullisia jäähyväisiä rautatiesillalla odottaessa
junan lähtöä: tahdotaan yhä viipyä, katsella toisiaan, puhella.
Mutta sydän ei ole enää mukana; ystävä on jo lähtenyt... Christophe
koetteli jutella. Hän vaikeni keskellä lausetta, nähdessään Olivierin
hajamieliset silmät, ja sanoi hymyillen:
-- Kuinka sinä olet jo kaukana.
Olivier pyysi anteeksi, nolona. Hänestä oli surullista ajatella, että
hän salli itsensä tulla näin hajamieliseksi viimeisillä läheisillä
hetkillä ystävänsä seurassa. Mutta Christophe puristi hänen kättänsä ja
sanoi:
-- Ole huoletta. Minä olen onnellinen. Haaveile sinä vaan, poikani.
He istuivat yhä ikkunan ääressä, toistensa vieressä, katsellen öiseen
puutarhaan. Jonkun hetken päästä sanoi Christophe ystävälleen:
-- Sinä kartat minua? Luulet pääseväsi käsistäni? Sinä ajattelet
Jacquelinea. Mutta minä saan kyllä sinut kiinni. Minäkin näet ajattelen
häntä.
-- Rakas ystävä, minähän ajattelin sinua, vastasi Olivier. Ja sinä
vielä...
Hän keskeytti.
Christophe lopetti hänen lauseensa, nauraen:
-- Ja minä vielä -- panin sen niin pahakseni, niinkö!...
Christophe oli varustautunut sangen hienoksi, melkein elegantiksi
vihkimätilaisuuteen. Häät eivät olleet kirkolliset: ei uskonnosta
välinpitämätön Olivier eikä sitä vastaan kapinallinen Jacquelinekaan
ollut tahtonut pappia itseään vihkimään. Christophe oli kirjoittanut
sivilihäätilaisuuteen sinfonisen sävellyksen; mutta viimeisellä
hetkellä luopui hän aikeestaan esittää sitä siellä, kun huomasi, mitä
siviliavioliitto-häät ovat: nuo juhlamenot olivat hänestä naurettavia.
Moisten pyhyyteen uskoakseen täytyy ihmisen olla kokonaan vailla
sekä uskoa että vapautta, molempia yhtäaikaa. Silloin, kun kunnon
katolinen ottaa vaivakseen ruveta vapaa-ajattelijaksi, ei hän tee sitä
luulotellakseen sivilivirastolle uskonnollista luonnetta. Jumalan ja
vapaan omantunnon välillä ei ole paikkaa valtiollisella uskonnolla.
Valtio rekisteröi, se ei yhdistä.
Olivier Jeanninin ja Jacquelinen häät eivät olleet omiaan tuomaan
Christophelle katumusta, että oli peruuttanut äskeisen päätöksensä.
Olivier kuunteli varsin hajamielisesti ja hiukan ironisesti
pormestaria, joka mairitteli kömpelösti nuorta paria, rikasta sukua ja
kunniamerkeillä varustettuja todistajia. Jacqueline ei kuunnellut; ja
salaa hän näytti kieltänsä Simone Adamille, joka piti häntä silmällä;
hän oli lyönyt vetoa tuon tytön kanssa, "ettei naimisiin meneminen
tuntuisi miltään", ja nyt hän oli tosiaan sen voittamaisillaan: tuskin
hän edes ajattelikaan, että nyt meni naimisiin; se ajatus huvitti
häntä. Muut esiintyivät katselijayleisölle; ja yleisö kiikaroi. Herra
Langeais komeili; niin vilpittömästi kuin hän pitikin tyttärestään, oli
hänen mielestään nyt tärkeintä katsella, ketä oli vieraina, ja miettiä,
eikö hän ollut unohtanut listasta ketään pois. Christophe yksinään oli
liikutettu, oli poikkeus vanhemmista, vihittävistä, vihkijöistä; hän
katseli koko ajan ystäväänsä, joka ei puolestaan kertaakaan luonut
silmiään häneen.
Illalla matkusti nuori pari Italiaan. Christophe ja herra Langeais
saattoivat heitä asemalle. He näkivät heidät iloisina, huolettomina,
näkivät, etteivät he salanneet toivomustaan päästä jo täältä lähtemään.
Olivier näytti melkeinpä nuorukaiselta, ja Jacqueline pikku tytöltä...
Alakuloisia ja hellän suloisia ovat tällaiset eronhetket! Isä oli
hiukan surullinen siitä, että vieras vie hänen pienen rakkaansa, ja
mihin?... Ainaiseksi häneltä. Mutta nuoret eivät tunne mitään muuta
kuin vapautuksen juovuttavaa riemua. Elämässä ei ole enää mitään
esteitä; mikään ei heitä enää pysäyttele; tuntuu kuin he olisivat
päässeet kaiken perille: nyt voi kuolla, mitään ei puutu, mikään ei
peloita... Sitten huomataan, että se olikin vain pysähdyspaikka matkan
varrella. Taivallus alkaa jälleen ja kiertää ylös vuorta; ja vähän on
niitä, jotka jaksavat nousta toiseen pysähdyspaikkaan...
Juna vei heidät pimeyteen. Christophe ja herra Langeais palasivat
yhdessä asemalta. Christophe sanoi purevan leikillisesti ja naivisti:
-- Nyt me olemme leskiä kumpikin!
Herra Langeais puhkesi nauramaan. Hän piti paljon Christophesta, jonka
hän nyt oli oppinut tuntemaan. He lausuivat toisilleen hyvästit, ja
kumpikin lähti omalle taholleen. He kärsivät molemmat tuskaa; mutta
siihen sekautui surua ja suloista haikeutta. Ja yksin huoneessaan
ajatteli Christophe:
-- Parhain minun sielussani on nyt kuitenkin onnellinen.
Olivierin kamari oli jätetty aivan ennalleen. Ystävykset olivat
sopineet, että pois matkustaneen ystävän huonekalut ja muistoesineet
jäisivät Christophen asuntoon siksi aikaa, kunnes Olivier palaisi ja
perustaisi itselleen uuden kodin. Tuntui kuin Olivier olisi ollut vielä
siellä. Christophe katseli Antoinetten valokuvaa, asetti sen pöydälleen
ja sanoi hänelle:
-- Rakas, oletko nyt tyytyväinen?
Christophe kirjoitti usein ystävälleen, -- hiukan liiankin usein. Hän
sai häneltä vähän kirjeitä, hajamielisiä ja sisällöltään yhä enemmän
vieraantuvia. Christophe oli siitä pettynyt, mutta ei kovin pahoillaan.
Hän vakuutteli itselleen, että niin piti kai ollakin; eikä hän ollut
levoton heidän ystävyytensä kohtalosta.
Yksinäisyys ei häntä vaivannut. Kaukana siitä: tuskin oli hänellä
sitä vielä tarpeeksikaan. Hän alkoi kärsiä _Le Grand Journalin_
suojeluksesta. Arsène Gamachella oli vankka taipumus luulla, että
hänellä oli täydellinen omistusoikeus suuruuksiin, jotka hän oli
ottanut vaivakseen tuoda julkisuuteen: hänestä näytti luonnolliselta,
että näiden kunnian piti lisätä hänen omaansa, aivan kuin Ludvig
XIV kokosi valtaistuimensa ympärille Molièren, Le Brunin ja Lullin.
Christophesta tuntui, ettei se herra, joka oli sepittänyt _Hymnin
Ægirille_, ollut itsevaltaisempi eikä häiritsevämpi taiteelle kuin
tämä hänen suojelijansa, _Le Grand Journalin_ pomo. Sillä tällä
toimittajalla, vaikkei hän ymmärtänyt taidetta enempää kuin Saksan
Keisarikaan, oli tuon keisarin tapaan kuitenkin sangen varmat
mielipiteensä taiteesta; mitä hän ei rakastanut, sen olemassaoloa
hän ei kärsinyt: hän julisti sen huonoksi ja vahingolliseksi;
ja hän hävitti sen yleisen hyvän vuoksi. Kuinka koomillisia ja
vahingollisia ovatkaan mokomat miehet, afäärimiehet, joilla ei ole
sivistystä eikä kultuuria ja kuitenkin vaativat saada hallita paitsi
poliittisilla ja rahamaailman aloilla myöskin henkistä elämää, ja
tarjoavat sille koirankopin, kaulapannan ja ruokakupin, ja voivat,
jos se kieltäytyy heidän suojeluksestaan, usuttaa sen kimppuun
tuhansia älyttömiä elukoita, joista he ovat kasvattaneet itselleen
tottelevaisen ajokoiralauman. -- Christophe ei ollut mies, joka
suostuisi semmoiseen komentoon. Hänestä ei käynyt laisinkaan päinsä,
että jokin aasi suvaitsi neuvoa hänelle, mitä hänen musiikkityössään
piti tai ei pitänyt tehdä; ja hän ilmaisi selvästi Arsène Gamachelle,
että taiteellinen työ vaati enemmän kypsyttelyä kuin politiikka. Hän
kieltäytyi, ja ollenkaan kursailematta, säveltämästä erästä typerää
librettoa, jota sen tekijä, muuan _Journalin_ ensimäisiä kirjanpitäjiä,
koetti saada lavalle ja jota pomo Christophelle suositteli. Silloin
kylmenivät Christophen ja Gamachen välit ensi kertaa.
Christophe ei ollut siitä millänsäkään. Tuskin oli hän päässyt
maineeseen, niin kaipasi hän jälleen takaisin varjoonsa. Hän huomasi
olevansa "_paljastettuna tuolle auringolle, jonka paisteessa ihminen
hukkaa itsensä toisten laumaan_." Liian monet pitivät hänestä
kaikenlaista huolta. Hän mietti näitä Goethen sanoja:
"_Kun kirjailija on tullut huomatuksi ansiokkaasta teoksesta, koettaa
yleisö estää häntä tuottamasta toista sellaista... Hartaasti itseensä
keskittynyt kyky vedetään väkisin maailman pyörteeseen, sillä jokainen
luulee voivansa kaapata siitä lahjakkuudesta kappaleen itselleen_."
Christophe sulki ovensa ulkomaailmalta ja lähentyi sen sijaan
asuintalossaan eräitä vanhoja ystäviä. Hän kävi jälleen Arnaud'n
perheessä, jonka hän oli viime aikoina hiukan liiaksi unohtanut.
M:me Arnaud, joka oli suurimman osan päivää yksin, saattoi muistaa
toistenkin suruja, niin paljon hänellä oli aikaa. Tuo nainen ajatteli
nyt, miten tyhjältä Christophesta mahtoi tuntua, kun Olivier oli
lähtenyt; ja hän voitti arkuutensa ja kutsui kerran Christophen
kotiinsa päivällisille. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän tarjoutunut
silloin tällöin tarkastamaan ja siistimään Christophen asuntoakin;
mutta siihen häneltä puuttui rohkeutta; ja se ehkä olikin parasta;
sillä Christophe ei pitänyt siitä, että hänen asioihinsa tunkeuduttiin.
Mutta päivälliskutsuihin hän suostui, ja sitten hän kävi joka ilta
näiden naapuriensa luona.
Hän tapasi siellä tuon vaatimattoman parin entisessä sovussa, tapasi
samanlaisen hellän, hiukan surullisen ilmapiirin, kipeätuntuisen ja
vielä harmaamman kuin ennen. Arnaud itse oli nykyään joutunut henkisen
alakuloisuuden valtaan, johon oli syynä opettajatoimen kidutus, --
väsyttävä työ, joka toistuu jok'ainoa päivä samanlaisena kuin eilenkin,
ikäänkuin paikallaan pyörivä ratas, pysähtymättä koskaan, pääsemättä
koskaan eteenpäin. Vaikka tuo kunnon mies olikin sangen kärsivällinen,
oli hänelle nyt tullut masentumisen puuska. Hän kuvitteli joutuneensa
vääryyden uhriksi, hänen alttiutensa oli hänestä hyödytöntä. M:me
Arnaud rohkaisi häntä hellillä sanoilla; vaimo näytti yhäti yhtä
rauhalliselta kuin ennenkin; mutta hänen kasvonsa olivat kalpeammat.
Christophe onnitteli kerran herraa rouvan kuullen siitä, että hänellä
oli niin järkevä vaimo:
-- Kyllä, myönsi Arnaud, hän on niin kiltti, mikään ei saa koskaan
häntä tasapainosta. Hän on onnellinen olento; ja olenhan minäkin. Jos
hän olisi alkanut tästä elämästä kärsiä, luulen, että minäkin olisin
tuhon oma.
M:me Arnaud punastui ja oli vaiti. Sitten alkoi hän levollisella
äänellä puhua muista asioista. -- Christophen käynneillä oli entinen
hyväätekevä vaikutuksensa; hän toi tuohon kotiin valoa; ja hän
nautti puolestaan siitä, että sai lämmitellä noiden hyvien sydänten
läheisyydessä.
Tulipa hänelle eräs uusikin ystävätär. Tai paremminkin meni
Christophe itse häntä etsimään, sillä vaikka tuo henkilö toivoikin
saada tutustua Christopheen, ei hän ollut millään tavoin yrittänyt
päästä hänen seuraansa. Hän oli nuori, äskettäin viisikolmatta
vuotta täyttänyt tyttö, muusikko, palkittu konservatoriossa
ensimäisenä pianonsoittajana. Hänen nimensä oli Cécile Fleury. Hän
oli lyhytkokoinen, melkoisen vanttera. Kulmakarvat sakeat, silmät
kauniit, muodoltaan soikeat, katse kostea, nenä pieni ja paksu,
pystykärkinen, hiukan punertava, niinkuin ankan nokka; huulet möyheät,
niiden sävy hyvä ja hellä; leuka tarmokas, vankka ja lihava, otsa ei
korkea, mutta leveä. Tukka oli kierretty niskaan suurelle nyttyrälle.
Käsivarret voimakkaat, kädet pianistin: isot kädet, peukalot ulospäin
käyristyneet, sormenpäät neliskulmaiset. Koko hänen olemuksensa
vaikutti hiukan kömpelön mehukkaalta, maalaisterveeltä. Hän eli yhdessä
äitinsä kanssa, jota hän rakasti suuresti; äiti oli hyvä ihminen, jonka
mieltä musiikki ei tosin laisinkaan kiinnittänyt, mutta joka puhui
siitä sen vuoksi, että oli aina kuullut siitä puhuttavan, ja tiesi
yleensä kaikki uutiset, mitä _Musicopolis_ tiesi. Cécile tuli toimeen
niin ja näin, antoi tunteja joka päivä, ja joskus konserttejakin,
joita ei kukaan huomannut. Hän tuli kaupungilta kotiinsa jalkaisin
tai raitiovaunulla, lopen uupuneena, mutta aina hyvällä tuulella; ja
urheasti hän soitti skaalansa ja ompeli hattunsa, puheli paljon ja
nauroi ja lauloi paljon, ilman mitään erikoista ilon syytä.
Häntä ei elämä ollut hemmoitellut. Hän tiesi antaa arvon sille pienelle
hyvinvoinnille, jonka hän omilla ponnistuksillaan oli hankkinut, --
osasi nauttia pikku huvituksien ilosta, vähimmästäkin edistysaskeleesta
taloudellisessa asemassaan tai taiteellisten lahjainsa kehittymisessä.
Niin, jos hän ansaitsi viisikin frangia enemmän tässä kuussa
kuin edellisen kuluessa, tai jos hänen onnistui soittaa hyvin se
tai se Chopinin kohta, josta selvitäkseen hän oli ponnistellut
viikkokausia, -- niin hän oli tyytyväinen. Hänen työnsä, joka ei
ollut ylenpalttisen kiihkeää, sointui erinomaisesti hänen luonteensa
taipumuksiin ja tyydytti häntä ikäänkuin järkevä terveydenhoito.
Soittaminen, laulaminen, tuntien antaminen toivat hänelle tyydytetystä
toimintahalusta johtuvan miellyttävän olon, normaalin ja säännöllisen
elämän tunteen sekä samalla kertaa vaatimattoman taloudellisen
mukavuuden ja rauhallisen pienen taiteilijamenestyksenkin. Hänellä oli
hyvä ruokahalu, hän söi runsaasti, nukkui hyvin eikä ollut koskaan
kipeä.
Tuo suora, vilpitön, järkevä ja kohtuullinen tasapainon ihminen ei
ollut koskaan huolissaan mistään: sillä hän eli aina nykyhetkessä,
ajattelematta, mitä ennen oli tapahtunut ja mitä vastaisuus toisi
mukanaan. Ja kun hän oli aina hyvinvoipa ja hänen elämänsä melkoisesti
turvattu kohtalon oikuilta, niin oli hän melkein aina tyydytetty.
Hänestä oli yhtä miellyttävää harjoitella soittoa kuin keitellä ruokia
tai pakinoida talousasioista, tahi olla tekemättä mitään. Hän osasi
elää, ei päivästä päivään, -- (sillä hän oli ekonominen ja eteensä
katsova), -- vaan minutista minuttiin. Minkäänlainen idealismi ei
vaivannut hänen päätänsä; ainoa, mitä hänellä idealismia oli, jos sitä
voi siksi sanoa, oli porvarillista; se oli hajautunut levollisesti
kaikkiin hänen askareihinsa, jaeltu kaikkien hänen elämänsä hetkien
osalle; sen sisältönä oli rakastaa rauhallisesti kaikkea, mitä
hän teki, olipa se mitä tahansa. Hän kävi pyhinä kirkossa; mutta
uskonnollisilla tunteilla ei ollut juuri mitään sijaa hänen elämässään.
Hän ihaili kiihko-olennoita ja kiihkoihmisiä, sellaisia kuin
Christophe, joilla on uskonsa tai suuret neronlahjat. Mutta hän ei
heitä kadehtinut: mitä hän olisi tehnyt heidän rauhattomalla sielullaan
tai heidän nerollaan?
Kuinka saattoi hän sitten tulkita heidän musiikkiaan? Hänen olisi ollut
vaikea sitä selittää. Mutta sen hän tiesi, että hän ymmärsi musiikkia.
Hänen ylemmyytensä toisten virtuoosien rinnalla piili hänen vankassa
ruumiillisessa ja henkisessä tasapainossaan; hänen elonvoimaa uhkuvassa
olennossaan, jossa ei ollut personallisia intohimoja, lankesivat
vieraat intohimot hyvään maahan ja kukoistivat. Häntä itseään eivät ne
häirinneet laisinkaan. Ne kauheat kiihkot, jotka olivat taiteilijaa
kalvaneet, tulkitsi hän niiden koko alkuperäisellä voimalla, mutta
niiden myrkky ei päässyt hänen vereensä; hän ei tuntenut niistä muuta
kuin niiden voiman ja ponnistusta seuranneen terveen väsymyksen. Kun
esitys päättyi, oli hän aivan hiestynyt ja lopen uupunut; hän hymyili
tyynesti ja oli tyytyväinen.
Christophe sai kuulla häntä eräässä iltakonsertissa ja hänen
soittonsa herätti suuresti hänen huomiotaan. Konsertin jälkeen meni
hän puristamaan pianistin kättä. Cécile Fleury oli hänelle siitä
kiitollinen: konsertissa oli vähän yleisöä, eikä tyttö ollut liioilla
kohteliaisuuksilla pilattu. Kun hänellä ei ollut notkeutta pestautua
johonkin musiikkimiesten nurkkakuntaan eikä oveluutta hankkia itselleen
ihailijalaumaa kannattajakseen; kun hän ei koettanut erottautua
muista pianisteista minkäänlaisilla teknillisillä liioitteluilla tai
tunnettujen teosten tulkitsemisella omien mielikuviensa mukaan eikä
vaatinut itselleen yksinoikeutta käsitellä juuri sitä tai sitä suurta
mestaria, Johan Sebastian Bachia tai Beethovenia; -- ja koska hän
ei ollut muovannut minkäänlaista teoriaa siitä, mitä soitti, vaan
tyytyi pelkästään soittamaan sitä, mitä tunsi, -- niin kukaan ei häntä
huomannut, eikä kritiikki ollut hänestä tietävinään: sillä ei kukaan
ollut sanonut sille, että hän soitti hyvin; ja itse eivät arvostelijat
olisi häntä keksineet.
Christophe tapasi sitten Cécilen usein. Moinen voimakas ja tyyni tyttö
viehätti häntä kuin jokin arvoitus. Cécile oli sydämeltään mehukas ja
samalla tunteeton. Christophea suututti, ettei tuo nainen ollut enemmän
tunnettu, ja siksi ehdotti hän Cécilille, että hän, Christophe, panisi
_Le Grand Journalin_ joukkoon kuuluvat ystävänsä kirjoittamaan hänestä.
Mutta vaikka Cécile olikin mielissään, että häntä näin kiitettiin, niin
pyysi hän, ettei Christophe ryhtyisi ollenkaan mihinkään sellaiseen.
Hän ei tahtonut taistella eikä nähdä vaivaa, herätellä muissa kateutta;
hän halusi elää omassa rauhassaan. Hänestä ei puhuttu: sen parempi! Hän
ei ollut kateellinen, hän oli ensimäisenä valmis ihailemaan toisten
taiturien tekniikkaa. Hänellä ei ollut kunnian eikä muitakaan himoja.
Hänen sielunelämänsä oli merkillisen laiskaa! Kun hänellä ei ollut
jotain hetken vaatimaa varmaa tehtävää, ei hän tehnyt mitään, ei
kerrassaan mitään; hän ei edes haaveillutkaan; yöllä vuoteessaankin
hän joko nukkui tai oli ajattelematta mitään. Eikä hänellä ollut edes
kiihkoa päästä naimisiin, tuota sairaloista kiihkoa, joka myrkyttää
vanhaksi piiaksi jäämistä pelkäävien tyttöjen elämän. Kun häneltä
kysyttiin, eikö hänestä olisi hauskaa, jos hänellä olisi hyvä mies,
vastasi hän:
-- Miksikä ei viisikymmentätuhatta frangia korkoja yhtä hyvin? Täytyy
tyytyä siihen, mitä saa. Jos tarjotaan jotain, sen parempi. Ellei,
niin tulen ilmankin toimeen. Jos ei saa vehnästä, niin ei ole syytä
kieltäytyä syömästä ruisleipää. Varsinkin, kun on kauan purrut hyvinkin
kovaa kakkua.
-- Ja etenkin, kun on paljon niitä, jotka eivät saa joka päivä
sitäkään, jatkoi äiti.
Cécilellä olivat muuten hyvät syynsä epäillä miehiä. Hänen isänsä,
joka oli kuollut muutamia vuosia sitten, oli ollut heikkoluontoinen
ja laiskuri; hän oli tehnyt paljon pahaa vaimolleen ja lapsilleen.
Sitäpaitsi oli Cécilellä veli, jonka oli käynyt huonosti; ei oikein
tiedetty, mitä hänestä oli tullut; silloin tällöin hän ilmestyi
kotiin tahtomaan rahaa; häntä peljättiin ja hävettiin, ja ajateltiin,
mitä hänestä kerran vielä saataisiinkaan kuulla; ja kuitenkin he
rakastivat häntä. Christophe näki hänet kerran. Hän oli silloin
Cécilen luona: ovikello soi; äiti meni avaamaan. Viereisessä huoneessa
syntyi sananvaihto, joka muuttui kovaääniseksi. Cécile tuli kovin
rauhattomaksi ja meni vuorostaan ulos, jättäen Christophen yksin.
Kiistelyä jatkui, ja vieraan ääni kuului uhkaavalta; Christophe
ajatteli, että hänen täytyi ehkä mennä naisten avuksi: hän aukaisi
oven. Parhaiksi ennätti hän nähdä aika lailla rappeutuneen nuoren
miehen, joka käänsi hänelle selkänsä: Cécile syöksyi Christophen luo,
ja rukoili häntä menemään sisään. Hän tuli sitten Christophen kanssa
toiseen huoneeseen. He istuivat hetken vaiti. Viereisessä kamarissa
ärhenteli tulokas yhä, muutamia minutteja; sitten hän lähti pois ja
paukahutti oven mennessään kiinni. Cécileltä pääsi huokaus, ja hän
sanoi Christophelle:
-- Niin... se oli veli.
Christophe ymmärsi hänet:
-- Ah, vastasi hän... Tiedän sen... Minullakin on sellainen...
Cécile otti häntä kädestä, syvästi säälien:
-- Teilläkin?
-- Niin, sanoi Christophe... Ne ovat niitä perhe-iloja.
Cécile nauroi; sitten juttelivat he muusta. Ei, perhe-ilot eivät
viehättäneet Cécileä laisinkaan, eivätkä naimiskaupat sokaisseet hänen
silmiään: miehistä ei ollut paljon mihinkään. Riippumattoman ihmisen
elämällä oli omat hyvät puolensa: Cécilen äiti oli kauan kaivannut
tällaista vapautta; Cécilellä ei ollut halua hukata sitä. Ainoa haave,
mikä hänessä kyti ja millä hän silloin tällöin huvittelihe, oli
toivomus, ettei hänen tarvitsisi antaa soittotunteja ja että hän saisi
olla aina maalla, -- jospa se voisi joskus toteutua, Jumala tiesi,
milloin! Mutta Cécile ei ottanut edes vaivakseen kuvitella, millaista
se elämä olisi: hänestä oli turhaa ajatella niin epävarmoja asioita;
parempi oli maata, -- ja tehdä töitään...
Ja odottaessaan tuota tuulentupaansa vuokrasi hän aina kesäksi erään
pikku huvilan lähellä Parisia ja asui siinä kahden kesken äitinsä
kanssa. Se oli parinkymmenen minutin päässä kaupungista junamatkaa.
Huvila oli sievoisen kaukana asemalta, aivan yksinäisellä paikalla,
laadultaan epämääräisten maiden keskellä, joita sanottiin pelloiksi;
ja Cécile tuli sinne usein kaupungista sangen myöhään yön pimeydessä.
Mutta hän ei peljännyt; hän ei uskonut koskaan mihinkään vaaraan.
Hänellä oli kyllä revolverikin; mutta hän unohti sen aina kotiin.
Sitäpaitsi olisi hän tuskin sitä osannut laukaistakaan.