että hän olisi siellä liian onneton, jos hänen täytyisi taas nähdä
olettamaansa Jacquelinen välinpitämättömyyttä häntä kohtaan; ja siksi
hän pyysi Christophea menemään sinne yksinään, sanoen muka olevansa
väsynyt. Christophe ei aavistanut mitään ja suostui hyvillä mielin
lähtemään. Naivissa itsekkyydessään ei hän ajatellut muuta kuin
että saisi nyt olla Jacquelinen seurassa kahden kesken. Mutta se
ilo loppui lyhyeen. Kun Jacqueline kuuli, ettei Olivier tulisikaan,
muuttui hän heti ikävystyneen näköiseksi, ärtyneeksi, kyllästyneeksi
ja menetti malttinsa; hänellä ei ollut enää mitään halua viehättää;
hän ei kuunnellut Christophea ja vastasi miten sattui; ja Christophe
sai tuntea senkin nöyryytyksen, että näki tytön tukkivan ärtynyttä
haukotustaan. Jacquelinea itketti. Yhtäkkiä hän poistui vieraiden
parista kesken kutsuja eikä hän enää saliin ilmestynyt.
Christophe palasi kotiinsa aivan ymmällään. Pitkin matkaa koetti hän
selvittää mielessään tätä kummallista käännettä; hänen sielussaan
alkoi välkähdellä jo joitakuita totuuden säteitä. Kotona tapasi
hän Olivierin, joka valvoi ja odotti häntä ja kysyi häneltä,
välinpitämättömäksi tekeytyen, mitä illanviettoon kuului. Christophe
kertoi hänelle, miten paha onni hänellä oli ollut. Sikäli kuin hän
puhui, näki hän Olivierin kasvojen kirkastuvan.
-- Entä sinun väsymyksesi? kysyi Christophe. Miksi et olekaan mennyt
makaamaan?
-- Oh, minä voin jo paremmin, vastasi Olivier, minä en olekaan enää
väsynyt.
-- Aivan niin, sen kyllä uskon, sanoi Christophe ovelasti; luulen, että
sinulle teki hyvää, ettet tullut.
Hän katsoi ystäväänsä hellästi ja veitikkamaisesti, meni kamariinsa, ja
kun pääsi sinne yksin, alkoi nauraa hiljaa, mutta niin makeasti, että
vedet vuotivat hänen silmistään.
-- Tytön-veijari, ajatteli hän. Piti minua narrina! Ja tuokin minua
puijasi. Kyllä osasivat vehkeillä!
Tästä hetkestä alkaen juuritti Christophe sydämestään pois kaikki omat
haaveensa Jacquelineen nähden: ja niin hartaasti kuin kunnon kana
hautoo muniaan hautoi hänkin päässään noiden nuorten rakastuneiden
asiaa. Olematta tietävinään heidän salaisuuttaan ja ilmaisematta
kummankaan tunnetta toiselleen autteli hän heitä pääsemään kaipuunsa
päämäärään niin, etteivät he aavistaneet mitään.
Christophe piti velvollisuutenaan tutkia vakavasti Jacquelinen
luonnetta, nähdäkseen, voisiko Olivier tulla onnelliseksi hänen
kanssaan. Ja kun hän oli sangen kömpelö, ärsytti hän Jacquelinea
typerillä kysymyksillään: millainen hänen makunsa missäkin seikoissa
oli, millainen hänen moralinsa, j.n.e.
-- Tuo nyt on hölmö! Miksi hän tähän sekaantuu? ajatteli Jacqueline
raivoissaan, vastaamatta hänelle ja kääntäen hänelle selkänsä.
Ja Olivier oli autuas, kun näki, ettei Jacqueline enää kiinnittänyt
huomiota Christopheen, ja Christophe samoin autuas, kun Olivier
nyt selvästikin oli onnellinen. Christophen ilo paistoi ilmi
vielä paljon räikeämmällä tavalla kuin hänen ystävänsä. Ja kun
Christophe ei ilmaissut, miksi hän iloitsi, niin Jacqueline piti
häntä sietämättömänä, koska ei näet aavistanut, että Christophe
näki selvemmin koko heidän rakkautensa kuin Jacqueline itsekään;
hän ei jaksanut ymmärtää, kuinka Olivier oli voinut mielistyä noin
jokapäiväiseen ja kyllästyttävään olentoon. Kunnon Christophe aavisti
tämän Jacquelinen tunteen, ja hän ärsytti kuin ilkimys ilokseen
tyttöä aivan raivoon saakka; sitten vetäytyi hän jälleen syrjään; hän
kieltäytyi perheen kutsuista, sanoen tekosyyksi, että hänellä muka
oli kiireitä töitä; sillä tavoin saattoi hän jättää Jacquelinen ja
Olivierin kahden kesken.
Mutta aivan huoleton ei hän suinkaan ollut tulevaisuudesta. Hän tunsi
olevansa vastuunalainen avioliitosta, joka nyt oli tulossa; ja hän
oli tuskissaan: sillä hän näki Jacquelinen luonteen sangen selvin
silmin, ja pelkäsi monta seikkaa: ensinnäkin hänen rikkauttaan, sitten
hänen kasvatustaan ja säätyään, ja ennen kaikkea hänen heikkouttaan.
Christophe muisti, millainen hänen entinen ystävättärensä Colette oli
ollut. Tosin hän kyllä otti huomioon, että Jacqueline oli totuutta
rakastavampi, suorempi, totisempi intohimoltaan; tuossa pikku olennossa
piili palava kaipuu, melkein sankarillinen halu uljaaseen elämään.
-- Mutta halu yksinänsä ei pitkälle vie, ajatteli Christophe, muistaen
erään ystävä Diderot'n huikean komman; työväline on välttämätön.
Hän tahtoi varoittaa ystäväänsä vaarasta. Mutta kun hän näki Olivierin
tulevan Jacquelinen luota ilosta loistavin silmin, ei hänellä ollut
rohkeutta puhua. Hän ajatteli:
-- Nuo raukkaset ovat niin onnellisia. Ei heitä henno häiritä.
Ja vähitellen sai hellyys ystävää kohtaan tarttumaan häneenkin
luottamuksen. Christophe rauhoittui; ja lopulta hän uskoi, että
Jacqueline oli sellainen, jollaisena Olivier hänet näki ja
jollaisena Jacqueline itsekin tahtoi itsensä nähdä. Jacqueline
tahtoi niin hartaasti! Hänelle oli Olivier rakas kaiken sen vuoksi,
mikä hänessä oli toisenlaista kuin hän itse ja se maailma, jossa
hän eli: sen vuoksi, että Olivier oli köyhä, että hän oli jyrkkä
moralikäsityksissään ja avuton maailmassa. Jacqueline rakasti häntä
niin puhtaasti ja kokonaisesti, että olisi tahtonut olla köyhä kuten
hänkin, ja joskus melkein... niin, olisi tahtonut tulla rumaksi,
saadakseen olla vieläkin varmempi, että häntä rakastettiin juuri
hänen itsensä vuoksi, rakkauden vuoksi, jota hänen sydämensä uhkui
ja janosi... Ah, joskus, kun Olivier oli läsnä, tunsi Jacqueline
kalpenevansa, ja hänen kätensä vapisivat. Hän koetti lyödä tuon
liikutuksensa leikiksi, hän oli muka ajattelevinaan jotain muuta, ei
Olivieriin edes katsonutkaan; hän puheli ironisella sävyllä. Mutta
yhtäkkiä hän jälleen keskeytti; hän poistui, hän pelastautui omaan
huoneeseensa; ja siellä hän lukon ja lasketun ikkunaverhon takana
istui polvet vastatusten, painaen kyynärpäitään vatsaansa, käsivarret
ristissä povella, koettaen tukehuttaa sydämensä jyskytystä; niin hän
istui, kyyryssä, liikahtamatta, tohtimatta hengittää; hän ei uskaltanut
hievahtaa, hän pelkäsi, että tämä onni katoaisi vähimmästäkin
liikkeestä. Hän pusersi vaieten syliinsä suurta rakkauttaan.
Christophe puolestaan haltioitui Olivierin menestyksestä. Hän vaali
äidillisesti häntä, piti huolta hänen asustaan, rupesi neuvoilemaan
häntä, miten hänen oli pukeuduttava, solmi hänen kravattinsakin -- (ja
millä tavoin!). Olivier oli kärsivällinen ja antoi hänen käsitellä
itseään: mutta kravattinsa hän sitoi itse uudestaan portaissa,
kun Christophe ei ollut enää näkemässä. Hän hymyili itsekseen
Christophelle, mutta tuo hellä ystävyys liikutti häntä. Sitä paitsi
oli rakkaus tehnyt hänet niin nöyräksi, ettei hän ollut enää varma
itsestään; niinpä kysyi hän mielellään Christophelta neuvoa; hän
kertoi Christophelle, millaista vieraskutsuilla kulloinkin oli ollut.
Christophe oli yhtä heltynyt kuin hänkin; ja joskus hän valvoi yöllä
tuntikausia miettien, millä tavoin hän voisi tasoittaa ja helpoittaa
ystävänsä rakkauden tietä.
Herra Langeais omisti huvilan lähellä Parisia, pienessä kylässä
Isle-Adamin metsän rajalla; sen puistossa joutuivat Olivier ja
Jacqueline siihen kohtaukseen, joka ratkaisi heidän elämänsä.
Christophe oli mennyt ystävänsä kanssa sinne maalle; mutta hän löysi
huvilassa harmoniumin, ja asettui heti soittamaan, antaen rakastuneiden
kävellä rauhassa kahden kesken. -- Totta puhuen eivät nuo kaksi tätä
toivoneet: he pelkäsivät kahden kesken jäämistä. Jacqueline oli
vaitelias ja hiukan vihamielinenkin. Jo viime kerralla oli Olivier
Jacquelinen tavatessaan tuntenut tytön käytöksen jollakin tavoin
muuttuneen; Jacqueline oli tullut yhtäkkiä kylmäksi, ja hänen katseensa
oli joskus kummallinen, kova, melkein vihamielinen. Se pöyristi Olivier
Jeanninia. Hän ei uskaltanut ryhtyä asiaa selvittämään: hän pelkäsi
saavansa tuolta rakkaalta olennolta kovan sanan. Nyt hän vapisi, kun
näki Christophen lähtevän heidän luotaan pois; hänestä tuntui, että
ainoastaan Christophen läsnäolo voisi pelastaa hänet odotetulta iskulta.
Kuitenkin rakasti Jacqueline Olivier Jeanninia. Mutta hän rakasti
liian kiihkeästi. Se teki hänet vihamieliseksi. Rakkaus, jolla hän
äskettäin oli leikitellyt, jota hän oli niin toivonut, oli nyt siinä,
hänen edessään; hän näki sen aukeavan jalkainsa juuressa aivan kuin
hirvittävän jyrkänteen. Ja hän ponnahti peljästyneenä takaisin; hän ei
enää sitä ymmärtänyt; hän kysyi itseltään:
-- Mutta miksi? Miksi? Mitä tämä on? Sitten loi hän Olivieriin
sellaisen katseen, että Olivier kärsi siitä julmasti, ja ajatteli:
-- Kuka on tuo mies?
Eikä Jacqueline sitä tiennyt. Olivier oli hänelle vieras.
-- Minkä tähden minä häntä rakastan? Hän ei tiennyt sitä.
-- Ja rakastanko minä?
Ei hän sitä tiennyt... Hän ei tiennyt; mutta sen hän tiesi, että hän
oli pauloissa; rakkaus oli saanut hänet kammitsoihinsa; hänen täytyi
hukuttaa siihen itsensä, hukuttaa kokonaisuudessaan; hänen tahtonsa,
riippumattomuutensa, itsekkyytensä, tulevat unelmansa, kaikki ahmi se
hirviö. Hän nousi kiivaaseen vastarintaan; hän tunsi välistä Olivieria
kohtaan melkeinpä vihaa.
He menivät puiston toiseen päähän, vihannespuutarhaan, jonka suurten
puiden lehtiverhot eroittivat nurmikkokentistä. He kävelivät lyhyin
askelin käytäviä pitkin; niitä reunustivat viinimarjapensaat,
täynnä punaisia ja valkeita terttuja, ja raikkaasti tuoksuvat
maamansikka-lavat. Oli kesäkuu; mutta äskettäin oli ollut ukkossateita
ja ne olivat jäähdyttäneet ilman. Taivas oli harmaa, valo melkein
sammunutta; pilvet liikkuivat raskaasti alhaalla, suurina möhkäleinä,
joita tuuli työnteli. Ylhäällä lentävästä tuulesta ei tuntunut
henkäystäkään maassa: ainoakaan lehti ei värähtänyt; mutta ilma oli
kylmähkö. Suuri alakuloisuus kaikkialla; se veti valtaansa heidän
sydämensäkin, jonka täytti raskas onni. Ja puutarhan periltä,
huvilarakennuksesta, jota ei näkynyt, kajahtelivat avatuista ikkunoista
harmoniumin säveleet, soiden Johan Sebastian Bachin ess-moll-fuugaa. He
istahtivat vieretysten kaivon kehyställe, aivan kalpeina, vaieten. Ja
Olivier näki kyynelten tippuvan pitkin Jacquelinen poskia.
-- Te itkette? supisi Olivier vapisevin huulin.
Ja hänenkin silmistään tulvahtivat kyyneleet.
Hän otti Jacquelinea kädestä. Jacqueline kallisti vaaleatukkaisen
päänsä miehen olkapäätä vasten. Jacqueline ei koettanut enää taistella:
hän oli voitettu; ja se helpoitti häntä niin!... He itkivät hiljaa,
kuunnellen soittoa, raskaitten pilvien liikkuvan katon alla, niin
matalalla kulkevien pilvien, että ne näyttivät hipovan puitten latvoja.
He ajattelivat kaikkea, mitä olivat kärsineet -- niin, mitä kaikkea he
ehkä saisivat kärsiä. On tuokioita, jolloin musiikki loihtii ilmoille
koko melankolian, joka ihmisen kohtaloon on kudottu...
Hetken päästä Jacqueline pyyhki silmänsä ja katsoi Olivieriin, ja
yhtäkkiä he syleilivät toisiaan. Oi ääretöntä onnea! Uskonnollisen
harrasta onnea. Niin suloinen ja syvä se on, että se tuottaa tuskaa!
Jacqueline kysyi:
-- Oliko sisaresi sinun näköisesi? Olivier hätkähti. Hän sanoi:
-- Miksi puhut minulle hänestä? Sinä tunnet siis hänet?
Jacqueline vastasi:
-- Christophe on sen minulle kertonut... Sinä olet kärsinyt kovasti?
Olivier kumarsi myöntävästi päätänsä. Hän oli liian liikutettu
voidakseen vastata.
-- Minäkin olen kovasti kärsinyt, sanoi Jacqueline.
Hän puhui menneestä ystävättärestään, nimittäin rakkaasta
Martta-tädistään; hän kertoi pakahtuvin sydämin, kuinka hän oli
itkenyt, itkenyt nääntyäkseen.
-- Autathan minua? sanoi Jacqueline rukoilevasti; autat minua elämään,
olemaan hyvä, edes hiukankin hänen kaltaisensa? Martta-raukka,
rakastathan sinäkin häntä?
-- Me rakastamme heitä kumpaakin, niinkuin hekin meitä rakastivat.
-- Oi, kun he olisivat täällä!
-- He ovat täällä.
He istuivat paikallaan, puristuen toisiaan vasten; he tuskin voivat
hengittää, heidän sydämensä sykkivät kiivaasti. Alkoi hiljaa sataa
tihkusadetta. Jacquelinea värisytti.
-- Mennään sisään, sanoi hän.
Puiston varjossa oli melkeinpä pimeä. Olivier suuteli Jacquelinen
kosteaa tukkaa; Jacqueline kohotti päätänsä Olivier Jeanninin puoleen,
ja Olivier tunsi huulillaan ensi kertaa rakastuneen tytön huulten
kosketuksen, noiden pikkutytön huulten, jotka olivat kuumeisen
polttavat, hiukan pykineet. Heitä pyörrytti.
Lähellä huvilaa he pysähtyivät vielä:
-- Kuinka yksin me olimme ennen, sanoi Olivier.
Hän oli jo unohtanut Christophen.
He muistivat hänet, viimeinkin. Soitto oli vaiennut. He menivät sisään.
Christophe istui harmoniumin edessä, pää käsien välissä, ja hänkin
uneksi, monia menneitä tapahtumia. Kun hän kuuli oven aukenevan, heräsi
hän unelmistaan ja katsoi heihin sydämellisesti; hänen kasvoiltaan
hohti vakava ja hellä hymy. Hän näki heidän silmistään, mitä oli
tapahtunut, puristi molempain kättä ja sanoi:
-- Istukaa tuohon. Minä soitan teille jotain.
He istuivat, ja hän soitti heille, tällä kertaa pianolla, kaiken, mitä
hän tunsi sydämessään, koko rakkautensa heitä kohtaan. Kun hän lopetti,
he olivat kaikki kolme hiljaa, puhumatta. Sitten nousi Christophe ylös
ja katsoi heihin. Hän näytti niin hyvältä ja niin paljon iäkkäämmältä
ja voimakkaammalta heitä! Ensi kertaa tunsi Jacqueline aavistuksena,
mikä hän oikeastaan oli. Christophe sulki heidät syliinsä ja sanoi
Jacquelinelle:
-- Te rakastatte häntä, niinhän? Te rakastatte häntä suuresti?
He olivat Christophelle syvästi kiitollisia. Mutta Christophe keskeytti
jutun. Hän nauroi, meni ikkunan luokse ja hyppäsi alas puutarhaan.
Seuraavina päivinä vaati Christophe, että Olivierin oli pyydettävä
Jacquelinen kättä tytön vanhemmilta. Olivier ei tohtinut, sillä
hän pelkäsi kieltoa, jonka hän uskoi varmasti saavansa. Christophe
joudutteli häntä myöskin hankkimaan itselleen paikan. Jos herra ja
rouva Langeais hyväksyisivät hänet, niin ei hänen kävisi ajatteleminen,
että Jacqueline oli rikas, jollei hän itse kyennyt ansaitsemaan
leipäänsä, arveli Christophe. Olivier oli samaa mieltä kuin hänkin,
yhtymättä kuitenkaan hänen halveksivaan, hiukan koomilliseen
epäluuloonsa rahallisia avioliittoja kohtaan. Christophen päähän nyt
oli piintynyt auttamatta se ajatus, että rikkaus on sielun perikato.
Hän olisi kai yhtynyt sen entisen sukkelan kerjäläisen mielipiteeseen,
joka sutkautti eräälle haudantakaisesta kohtalostaan huolehtivalle
vanhalle neidille:
-- No, neiti, teillä on rahaa miljonia; vieläkö teillä pitäisi kaupan
päälle olla kuolematon sielukin?
-- Varo naista, sanoi Christophe ystävälleen puoleksi leikillään,
puoleksi vakavasti; -- varo naista, ja kymmenen kertaa enemmän rikasta
naista. Nainen saattaa rakastaa taidetta, mutta taiteilijan hän tappaa.
Ja rikas nainen myrkyttää ne molemmat. Rikkaus on sairautta, jonka
nainen kestää vielä huonommin kuin mies. Jokainen rikas on epänormali
olento... Nauratko sinä? Pidätkö sanojani pilana? Kuulepas, tietääkö
rikas, mitä elämä on? Pysyykö hän kiinteästi ankaran todellisuuden
kosketuksissa? Tunteeko hän kasvoillaan köyhyyden kylmät henkäykset,
omin käsin ansaitun leivän ja muokatun maan hajun? Voiko hän ymmärtää
ja huomaako hän oliot ja asiat sellaisina kuin ne ovat? Ennen muinoin,
kun olin pikku poika, vietiin minut joskus ajelemaan suurherttuan
vaunuilla. Vaunut vierivät niittymaiden halki, joilla minä tunsin
jok'ainoan oljen korren, ja metsien läpi, joissa juoksentelin
poika-viikarina ja joita minä jumaloin. Mutta vaunuista minä en nähnyt
enää mitään. Kaikki nuo armaat maisemat olivat tulleet minulle yhtä
kuolleiksi ja tyhmän juhlallisiksi kuin ne tomppelitkin, jotka minua
ajeluttivat. Luonnon ja sydämeni väliin ei ollut asettunut pelkästään
noiden ynseäin sielujen väliverho; eroittajaksi riitti yksinpä vaunujen
pohjakin jalkojeni alla, tuo liikkuva juhlalava keskellä luontoa.
Tunteakseni maan äidikseni täytyy minun pitää jalkani niin sanoakseni
sen kohtuun työnnettyinä, aivan kuin vastasyntynyt, joka pääsee päivän
valoon. Rikkaus leikkaa poikki siteen, joka yhdistää ihmisen maahan ja
liittää toisiinsa kaikki maan lapset. Ja kuinkapa silloin enää voisi
olla taiteilija? Taiteilija on maan ääni. Rikas ei voi olla suuri
taiteilija. Hän tarvitsisi niin epäsuotuisissa olosuhteissa kymmenen
kertaa enemmän neroa voidakseen säilyä oikeana taiteilijana. Vaikka se
onnistuisikin, on työ aina ansarin hedelmä. Yksinpä sellainenkin mies
kuin suuri Goethe saa ponnistaa: hänen sielussaan on jo surkastuneita
elimiä, hän on vailla oleellisimpia organeja, sillä rikkaus on ne
hävittänyt. Sinut, jolla ei ole Goethen mahlaa, sinut kaluaisi rikkaus
olemattomiin, ja varsinkin rikas vaimo, jota Goethe toki karttoi. Mies
saattaa vielä yksinään kestää tätä vitsausta. Hänessä on sellaista
synnynnäistä brutaalia voimaa, häneen on koottuna niin paljon väkeväin
ja terveiden vaistojen ruokamultaa, joka kiinnittää hänet maahan, että
hänellä vielä yksinään pysyen on mahdollisuuksia pelastua. Mutta nainen
on myrkytykselle altis, ja hän tartuttaa sen muihin. Häntä viehättää
rikkauden parfymoitu lemu, hän ei voi tulla enää ilman sitä toimeen.
Nainen, joka säilyy sydämeltään terveenä rikkauden keskellä, on yhtä
harvinainen ihmelapsi kuin nerokas miljonääri... Ja sitäpaitsi: minä
puolestani en ihaile ihmeitä enkä eriskummaisuuksia. Se ihminen, jolla
on enemmän kuin oma osansa elääkseen, on eriskummaisuus ja hirviö, --
ihmiskunnan syöpä, joka kalvaa toisia ihmisiä. Olivier nauroi:
-- Mitä sitten tehdä? sanoi hän. Enhän toki voine olla rakastamatta
Jacquelinea sen tähden, ettei hän ole köyhä, enkä pakottaa häntä
rupeamaan köyhäksi rakkaudesta minuun.
-- No, jos et voi häntä pelastaa, niin pelasta edes itsesi. Ja se onkin
paras keino pelastaa myöskin hänet. Suojele itsesi puhtaana. Tee työtä.
Christophen ei olisi tarvinnut ilmaista ystävälleen epäilyksiään.
Olivier oli vielä arkatuntoisempi kuin Christophe. Ei niin, että
hän olisi käsittänyt nämä Christophen opetukset vakavasti: hän oli
ollut itsekin rikas, hän ei suinkaan inhonnut rikkautta, ja hänestä
se sopi erinomaisesti Jacquelinen kauneuteenkin. Mutta hänestä oli
sietämätöntä, että voitaisiin hänen rakkauttaan arvosteltaessa
sekoittaa siihen luuloja oman edun pyyteistä. Olivier pyrki siis
takaisin yliopistoon. Mutta tällä hetkellä ei hän voinut toivoakaan
muuta kuin keskinkertaista paikkaa jossakin maalaislyseossa. Se
oli surkea häälahja Jacquelinille. Olivier puhui siitä hänelle
alakuloisesti. Jacquelinen oli ensin vaikea ymmärtää hänen ajatuksiaan
ja suostua hänen päätökseensä. Hän luuli tämän johtuvan liiallisesta
itserakkaudesta, jonka Christophe oli muka ajanut hänen päähänsä ja
jota Jacqueline piti naurettavana: eikö ole luonnollista ottaa samalla
lailla vastaan sekä rakastettunsa onni että kova onni, kun kerran
häntä rakastaa, ja eikö ole matalaakin kieltäytyä ottamasta hänen
omaksi ilokseen häneltä hyvää?... Kuitenkin hän suostui sulhasensa
suunnitelmaan: juuri se, mikä siinä oli ankaraa ja vähän huvittavaa,
saattoi Jacquelinen siihen taipumaan; se tarjosi hänelle tilaisuuden
tyydyttää sankaruuden kaipuutaan. Ylpeässä kapinallisuudessaan häntä
ympäröiviä ihmisiä vastaan, siinä uhmassa, jonka suru oli sytyttänyt
hänessä ja jota hänen rakkautensa nyt vielä kiihdytti, oli hän
lopulta johtunut kieltämään kaiken, mikä hänen luonteessaan oli tuon
mystillisen kiihkon vastaista; hän jännitti aivan vilpittömästi koko
olemuksensa kuin jousen, puhtaan, vaikean ja onnea säteilevän elämän
ihannetta kohti... Vastoinkäymiset, vähäpätöinen tulevaisuus, kaikki
oli hänelle nyt pelkkää iloa. Kuinka hyvää ja kaunista se elämä hänestä
oli!
Rouva Langeais piti liian hyvää huolta itsestään huomatakseen juuri
mitä hänen ympärillään tapahtui. Viime aikoina ei hän ollut muistanut
muuta kuin terveyttään; hän vietti aikansa hoitaen luuloteltuja
tautejaan, koetellen milloin mitäkin lääkkeitä: kukin niistä oli
vuorotellen hänen pelastuksensa, nimittäin parin viikon ajan; sitten
tuli jälleen toisen vuoro. Hän matkusti kuukausiksi pois kotoaan ja
eli sangen kalliissa lepokodeissa, noudattaen siellä ylen hartaasti
kaikenlaisia lapsellisia hoito-ohjeita. Hän oli unhottanut tyttärensä
ja miehensä.
Herra Langeais, joka ei ollut niin välinpitämätön kuin hänen vaimonsa,
alkoi viimein aavistella jotain lemmenjuonta. Isällinen mustasukkaisuus
teki hänet valppaaksi. Hänen sydämessään asui Jacquelinea kohtaan
sama hämärä ja puhdas kiintymys kuin monissa muissakin isissä, juuri
tyttäriinsä, kiintymys, jota he eivät tosin myönnä; määrittelemätön
tunne, mystillinen, hekumallinen ja melkein uskonnollisen pyhä
uteliaisuus, halu elää edelleen olennoissa, jotka ovat isää itseään,
mutta kuitenkin naispuolisia. Tässä sydämen arvoituksessa on valoja
ja varjoja, joita lienee terveintä olla tuntematta. Siihen saakka
oli häntä huvittanut nähdä tyttärensä saavan nuoria poikanulikoita
rakastumaan itseensä: hän rakasti Jacquelinea sellaisena, kokettina,
romantisena ja kuitenkin älykkäänä -- (niinkuin hän itsekin oli). --
Mutta kun hän nyt huomasi, että leikki uhkasi muuttua vakavaksi, tuli
hän rauhattomaksi. Aluksi hän silloin laski Olivier Jeanninista pilaa
Jacquelinen kuullen; sitten arvosteli hän häntä melkoisen tuimasti.
Jacqueline nauroi ensin ja sanoi:
-- Älähän panettele häntä niin, isä; olisit ehkä perästäpäin nolo, jos
menisin hänen kanssaan naimisiin.
Herra Langeais huudahti ällistyksestä; hän sanoi, että Jacqueline oli
hullu. Erinomainen keino tehdä tyttö tosiaan hulluksi. Hän julisti,
ettei Jacqueline menisi koskaan naimisiin Jeanninin kanssa. Mutta
Jacqueline väitti silloin, että hänpä menee. Pettävä verho vedettiin
kokonaan pois. Isä huomasi, ettei tyttöön ollut laisinkaan luottamista.
Isällisessä itsekkyydessään ei hän ollut koskaan tätä aavistanut, ja
nyt hän vihastui mokomasta. Hän vannoi, etteivät Olivier ja Christophe
astuisi enää jalallaan hänen kynnyksensä yli. Se ärsytti pahoin tyttöä;
ja kun Olivier eräänä aamuna meni avaamaan jollekulle tulijalle ovea,
lensi tyttö hänen luokseen kuin ammuttuna, kalpeana ja päättäväisenä ja
sanoi:
-- Karkaa kanssani ja vie minut! Vanhempani eivät tahdo. Mutta minä
tahdon. On tehtävä skandaali.
Olivier säikähti, mutta oli liikutettu eikä koettanutkaan väittää
Jacquelinea vastaan. Onneksi oli Christophe silloin kotona.
Tavallisesti oli hänen vaikeampi pysyä järjissään kuin Olivierin. Mutta
nyt neuvoi hän toisille järkeä. Hän selitti, minkälainen skandaali
siitä tosiaankin tulisi ja mitä kärsimyksiä se heille tuottaisi.
Jacqueline puri vihoissaan huultaan ja sanoi:
-- Silloin me tapamme itsemme, sillä hyvä.
Olivier ei suinkaan tästä peljästynyt, vaan sai siitä päinvastoin uuden
syyn myöntyäkseen karkaamisehdotukseen. Suurella vaivalla onnistui
Christophen suostutella nuo huimapäät malttamaan vähän mieltänsä:
ennenkuin ryhdyttiin epätoivoisiin keinoihin täytyi koettaa toisia;
Jacquelinen oli nyt mentävä kotiinsa; hän, Christophe, lähtisi hänen
isänsä luokse puhumaan heidän puolestaan.
Oivallinen puhemies! Tuskin ehti hän sanoa pari sanaa, niin herra
Langeais aikoi näyttää hänelle tien ulos ovesta; sitten pisti
kohtauksen naurettava puoli hänen silmäänsä ja se huvitti häntä.
Vähitellen tehosivat häneen puhujan vakavuus, hänen sävynsä
kunniallisuus ja ehdoton vakaumus; kuitenkaan ei hän vielä tahtonut
taipua; yhä sutkautti hän Christophelle pisteliäitä huomautuksia.
Christophe ei ollut häntä kuuntelevinaan: kun tuli oikein kirpeä
pistos, niin hänen sisällään kuohahti ja hän keskeytti jo; mutta
kuitenkin hän jatkoi yhä. Sitten alkoi hän jyskyttää nyrkillään pöytään
ja sanoi: