häntä aina nuoret miehet, jotka joutuivat hänen suloutensa lumoihin ja
joista monet rakastuivat häneen. Hän ei rakastanut heistä ainoaakaan,
mutta kuherteli kaikkien kanssa. Hän ei tullut ajatelleeksikaan,
mitä pahaa hän sillä tavoin olisi saattanut tehdä. Kauniille tytölle
on rakkaus julmaa leikittelyä. Hänestä on luonnollista, että häntä
rakastetaan, eikä hänellä mielestään ole mitään velvollisuuksia
muita kuin sitä kohtaan, jota hän itse rakastaa; melkeinpä saattaa
hän luulla, että se, joka häntä rakastaa, on jo siitä tunteestaankin
tarpeeksi onnellinen. Hänen puolustuksekseen täytyy sanoa, ettei hän
aavista, mitä rakkaus onkaan, vaikka hän ajattelee sitä aamusta iltaan.
Usein kuvitellaan, että nuori, suurkaupungin kiihkeässä ilmapiirissä
kasvatettu hienoston tyttö on aikaiskypsyneempi kuin maalaistyttö;
mutta asia on aivan päinvastoin. Kirjat, pakinat lukuisain toverien
kanssa ovat kyllä kiihdyttäneet hänessä alinomaisen lemmenpalon,
joka hänen joutilaan elämänsä vuoksi usein hipaisee manian rajoja;
sattuupa niinkin, että hän ennättää lukea koko tuon kaipaamansa asian
jo etukäteen ja osaa sen sanasta sanaan ulkoa. Mutta silti ei hän sitä
suinkaan tunne sydämessään. Rakkaudessa samoin kuin taiteessakaan ei
temppu ole ladella sitä, mitä toiset ovat puhelleet, vaan täytyy puhua
sitä, mitä itse tuntee; ja se, joka ehättää puhumaan ennenkuin hänellä
on mitään puhumista, ei ehkä kerran osaakaan sanoa mitään.
Jacqueline eli siis keskellä toisten kokemien tunteiden pölyä, niinkuin
yleensä aina nuoret tytöt, pölyä, joka esti häntä näkemästä asioita
todellisina, piti häntä yhtä mittaa pikku kuumeessa, kädet palavina,
kurkku kuivana, silmät tulehtuneina. Hän luuli ne tuntevansa. Häneltä
ei suinkaan puuttunut siihen hyvää tahtoa. Hän sekä luki että kuunteli.
Hän oli oppinut paljon sieltä täältä, pirstoina, aikuisten jutteluista
ja kirjoista. Hän koetti tutkia vielä itseäänkin. Hän oli parempi kuin
se piiri, jonka keskellä hän eli. Hän oli rehellisempi.
Eräällä naisella oli häneen terveellinen vaikutus, -- mutta se oli
liian lyhytaikainen. Tuo nainen oli Jacquelinen isän sisar, Martta
Langeais, iältään neljän- ja viidenkymmenen välillä, naimaton. Hän oli
kookas, hänen kasvonpiirteensä säännölliset, mutta ilme surullinen,
eikä hän ollut kauniskaan; hän pukeutui aina mustaan; hänen eleissään
ja liikkeissään oli jotain tiukan arvokasta; hän tuskin puhui, ja teki
sen varsin hiljaisella äänellä. Häntä olisi tuskin huomattu ihmisten
joukossa, ellei hänen harmaitten, älykkäiden silmiensä katse olisi
ollut niin kirkas ja hänen alakuloisen suunsa hymy niin hyvä.
Marttaa ei nähty sukulaisten luona kuin harvoin, sellaisina päivinä,
jolloin aviopari oli kahden. Herra Langeais tunsi häntä kohtaan
ikävystymisen sekaista kunnioitusta. Rouva Langeais ei salannutkaan
mieheltään, miten vähän hän piti tuon kälynsä vierailuista. He
pakottivat kuitenkin itsensä välttämättömän sopivaisuuden vuoksi
kutsumaan hänet säännöllisesti kerta viikossa luokseen päivälliselle;
eivätkä he liioin salanneet, että he kutsuivat hänet luokseen
pelkästään velvollisuuden vuoksi. Herra Langeais puhui näissä
tilaisuuksissa itsestään, se oli hänelle alati mieltäkiinnittävä
puheen aihe. Rouva Langeais ajatteli tuiki toisia asioita, ja
hymyili totuttua hymyään vastatessaan vieraalle aivan umpimähkään.
Kutsut sujuivat aina sangen kauniisti ja kohteliaasti. Sattuipa
oikein sydämellisiäkin purkauksia, kun täti, joka oli muuten sangen
hienotuntoinen, lähti heiltä pois aikaisemmin kuin oli toivottu
hänen lähtevän; ja talon rouvan viehkeä hymy oli tavallistakin
säteilevämpi sellaisena päivänä, jolloin hänen päässään liikkui
erikoisen miellyttäviä muistoja; Martta-täti huomasi kaiken tämän;
hänen silmiltään ei säilynyt juuri montakaan seikkaa salassa; ja hän
näki veljensä kodissa paljon sellaista, joka oli hänestä vastenmielistä
ja teki hänet surulliseksi. Mutta hän ei ilmaissut tunteitaan: mitäpä
se olisi auttanut? Hän rakasti veljeään, hän oli ollut ylpeä hänen
lahjoistaan ja menestyksestään, aivankuin koko muukin suku, joka ei
ollut pitänyt liian kalliina maksaa vanhimman poikansa voittoa elämässä
omilla moralisilla kärsimyksillään. Martta-täti oli säilyttänyt
kirkkaimpana heistä kaikista arvostelukykynsä. Hän oli yhtä älykäs
kuin veljensäkin ja moralisesti parempaa ainesta, miehekkäämpi kuin
hän, -- (kuten monetkin Ranskan naiset ovat paljoa parempia kuin sen
miehet), -- joten hän arvosteli veljeään selkeästi; ja jos veli kysyi
hänen mielipidettään, sanoi Martta sen hänelle suoraan. Mutta pitkään
aikaan ei veli ollut sitä enää kysynytkään! Hänestä oli viisaampaa
olla sitä tietämättä, taikka, -- (sillä hän tiesi kaiken yhtä hyvin
kuin sisarkin), -- sulkea siltä silmänsä. Itsetuntoinen sisar vetäytyi
illoin syrjään. Kukaan ei välittänyt hänen sisäisestä elämästään. Ja
toisille olikin mukavampaa olla sitä tiedustelematta. Täti eli yksin,
ei käynyt paljoa poissa kotoaan, eikä hänellä ollut kuin pieni joukko
ystäviä, nekään eivät varsin läheisiä. Hänen olisi ollut helppo hankkia
itselleen etuja veljensä suhteista huomattaviin ihmisiin ja omista
luonnonlahjoistaan: hän ei sitä yrittänytkään. Hän oli kirjoittanut
erääseen Parisin suurista aikakauskirjoista pari kolme artikkelia,
historiallisia ja kirjallisia muotokuvia, joiden säästeliäs, selvä ja
sattuva tyyli olivat herättäneet huomiota. Mutta siihen hän oli sen
alan jättänyt. Hän olisi voinut solmia intressantteja ystävyyssuhteita
eräitten arvokkaiden miesten ja naisten kanssa, jotka olivat
osoittaneet mielenkiintoa häntä kohtaan ja joita hänen itsensäkin
olisi ehkä ollut hauska tuntea. Hän ei ollut välittänyt heistä,
kun he yrittivät lähetä häntä. Saattoi tapahtua, ettei hän mennyt
teatteriin, vaikka hänelle oli jo varattu paikka johonkin sellaiseen
näytäntöön, joka oli hänestä kaunista; ja usein, kun hän olisi voinut
tehdä jonkin matkan, josta hän olisi tiennyt saavansa huvia, jäi hän
kuitenkin kotiinsa. Hänen luonteensa oli kummallista stoalaisuuden ja
neurastenian sekoitusta. Se ei kuitenkaan häirinnyt ollenkaan hänen
ajatustensa selkeyttä. Hänen elämänsä oli saanut kohlun, mutta ei
hänen älynsä. Ennen muinoin oli jokin suru, jonka hän yksin tiesi,
iskenyt häntä sydänjuuriin. Ja vielä syvemmälle oli hänen olemukseensa
kaivautunut toinen, tuntemattomampi paha, -- tuntematon hänelle
itselleenkin, -- kohtalon keihäs, eräs sisällinen tauti, joka alkoi jo
tähän aikaan kalvaa häntä. -- Mutta Langeais'en pari ei nähnyt hänessä
muuta kuin hänen kirkkaan katseensa, ja se häiritsi silloin tällöin
heitä.
Jacqueline ei huomannut laisinkaan tätiä niin kauan kuin hän oli vielä
surua vailla ja onnellinen, -- ja sehän oli aluksi hänen tavallinen
mielentilansa. Mutta kun hän varttui ikään, jolloin levottomaksi
tekevä sisäinen liikunta alkaa ruumiissamme ja sielussamme, syösten
olemuksemme tuskan, inhon, kauhun ja hämärän surun valtaan, näillä
kummallisilla ja julmilla pyörrytyksen hetkillä, jotka eivät onneksi
kestä kauan, mutta joina nuorukainen tuntee kuolevansa, -- näillä
hetkillä näki tuo hukkuva lapsi, joka ei uskaltanut huutaa: "Auttakaa!"
vieressään toki yhden olennon, Martta-tädin, ojentamassa hänelle
pelastavaa kättään. Ah, kuinka nuo toiset olivat hänestä kaukana!
Ajatellakseen tuon neljätoista-vuotiaan nuken suruja olivat isä ja
äiti hänelle liian vieraita hellätunteisessa itsekkyydessään, liian
tyytyväisiä itseensä. Mutta täti aavisti ne surut, ja hän sääli lasta.
Hän ei puhunut mitään. Hän ainoastaan hymyili. Pöydän takaa katseli hän
Jacquelinea, katseli silmin, joista puhui hyvyys. Jacqueline tunsi,
että täti ymmärsi häntä, ja hän pakeni hänen turviinsa. Martta laski
kätensä Jacquelinen päälaelle ja hyväili häntä puhumatta mitään.
Tyttö avasi sydämensä hänelle. Hän meni ison ystävättärensä luokse
silloin, kun hänen sydämensä oli huolista raskas. Hän tiesi, että
millä hetkellä hän sinne menikin, hän tapasi siellä aina samat
laupiaat silmät, jotka heijastivat hiukan häneenkin omaa tyyneyttään.
Jacqueline ei suinkaan puhunut tädille kuvittelemistaan intohimoista:
hän olisi sitä hävennyt; hän tunsi, etteivät ne olleet yhtään totta.
Mutta hän ilmaisi hänelle ylimalkaisen syvän levottomuutensa, joka oli
todellisempi seikka, ainoaa todellista hänessä.
-- Täti, huokasi hän joskus; minä tahtoisin olla niin onnellinen!
-- Pikku raukka! sanoi Martta hymyillen. Jacqueline painoi päänsä tädin
polvia vasten ja suuteli hänen hyväileviä käsiään:
-- Tulenko minä onnelliseksi? Täti, sano, tulenko minä onnelliseksi?
-- En tiedä, kultaseni. Se riippuu hiukkasen sinusta itsestäsi...
Ihminen saattaa aina olla onnellinen, kun tahtoo.
Jacqueline oli epäuskoinen.
-- Oletko sinäkin sitten onnellinen?
Martta hymyili surumielisesti.
-- Olen.
-- Niinkö? Oikeinko totta olet onnellinen?
-- Etkö sitä sitten usko?
-- Kyllä. Mutta...
Jacqueline keskeytti.
-- Mitä mutta?
-- Minä tahtoisin olla onnellinen, mutta en samalla tavalla kuin sinä.
-- Pikku raukka! Minäkin toivoisin sinulle sitä, sanoi Martta.
-- Sillä, jatkoi Jacqueline pudistaen varmasti päätänsä, minä en
ensinnäkään voisi olla onnellinen sillä tavoin kuin sinä.
-- En minäkään olisi alussa luullut, että olisin voinut. Elämä opettaa
meitä voimaan kaikenlaista.
-- Oh, mutta minä en tahdo sellaista oppia, väitti Jacqueline
levottomana; minä tahdon olla onnellinen sillä tavoin kuin tahdon.
-- Joutuisitpa koko lailla sekaisin, jos sinulta kysyttäisiin, millä
tavalla sinä tahdot.
-- Kyllä minä tiedän, mitä minä tahdon.
Hän tahtoi paljoakin. Mutta kun se oli sanottava, ei hän löytänyt
koskaan muuta kuin yhden seikan, ja se palasi aina kuuluville niinkuin
laulun loppukerto:
-- Ensinnäkin minä tahtoisin, että minusta pidettäisiin.
Martta ompeli ja vaikeni. Hetken päästä hän sanoi:
-- Ja mitä se sinua auttaa, jos sinä itse et pidä. Jacqueline huudahti
hämillään:
-- Mutta, täti, minä puhunkin sellaisesta, josta pidän! Muuhan onkin
yhdentekevää.
-- Mutta jos et pitäisi kumminkaan mistään?
-- Miten kummallista! Pitää aina, aina. Martta pudisti epäilevästi
päätänsä.
-- Ei pidä aina, vastasi hän. Tahtoo ainoastaan pitää. Pitää ja
rakastaa on Jumalan suurin lahja. Rukoile häneltä sitä.
-- Mutta jos ei minua rakasteta?
-- Silloinkin, jos ei sinua rakasteta. Olet silloin vieläkin
onnellisempi.
Jacquelinen muoto venähti pitkäksi; hän tuli jörön näköiseksi:
-- Sitä minä en tahdo. Siitä ei minulla ole mitään iloa.
Martta nauroi hellästi, katsoi Jacquelineen, huokasi, ja alkoi jälleen
ommella.
-- Pikku raukka! sanoi hän taas.
-- Mutta minkä tähden sinä sanot aina: pikku raukka? kysyi Jacqueline
levottomana. Minä en tahdo olla raukka. Minä tahdon olla niin, niin
onnellinen.
-- Sentähden minä sanonkin juuri: Pikku raukka!
Jacqueline jurotti hetkisen vaiti. Mutta sitä ei kestänyt kauan.
Martan hellä nauru sai hänet lepytetyksi. Hän halaili Marttaa, ollen
muka suutuksissaan. Sillä iällä tuntee aina salaista mairittelevaa
ylpeyttä, kun meille ennustetaan jotain synkkää, joka tulee myöhemmin,
pitkän ajan päästä. Kaukaa katsoen saa onnettomuus ympärilleen
runouden sädekehän; eikä nuorena pelkää mitään niinkuin elämän
keskinkertaisuutta.
Jacqueline ei huomannut, että hänen tätinsä kasvot tulivat aikaa myöten
yhä kelmeämmiksi. Hän näki kyllä, että Martta kävi yhä vähemmän poissa
kotoaan; mutta hän luuli, että siihen oli syynä tädin tavallinen
kotiinsa kiintyminen, ja hän pistelikin siitä tätiä usein. Pari kertaa
Martan luokse tullessaan oli hän sattunut siellä ovella lääkäriä
vastaan, joka lähti juuri pois. Jacqueline kysyi silloin tädiltään:
-- Oletko sinä sairas?
Martta vastasi:
-- Se ei ole mitään.
Mutta nyt hän ei käynyt enää Langeais'n perheen luona tavallisilla
viikkopäivällisilläkään. Jacqueline loukkautui siitä tädille ja meni
häntä kovin katkeroituneena torumaan.
-- Rakas ystävä, vastasi Martta ystävällisesti, minä olen ollut hiukan
väsynyt.
Mutta Jacqueline ei tahtonut moista kuullakaan. Mokomakin tekosyy!
-- Ei ole suuri vaiva tulla meille pari kertaa viikossa! Sinä et pidä
minusta, sanoi Jacqueline. Sinä et pidä muusta kuin omasta uunisi
nurkasta.
Mutta kun hän kertoi kotona aivan ylpeänä tämän läksytyksensä, niin
herra Langeais ripitti häntä tuimasti:
-- Anna tätisi olla rauhassa! Etkö sinä sitten tiedä, että tuo
nais-parka on hyvin kipeä!
Jacqueline kalpeni; ja vapisevalla äänellä hän kysyi, mikä tädillä oli.
Hänelle ei tahdottu sitä sanoa. Viimein onnistui hänen saada tietää,
että Marttaa vaivasi vatsasyöpä; se oli ollut hänellä jo muutamia
kuukausia.
Jacquelinelle tuli silloin kauhun päivät. Hän rauhoittui aina hiukan,
kun sai nähdä tätinsä. Onneksi Martta ei kärsinyt tautinsa tähden kovia
kipuja. Hänen läpikuultavilla kasvoillaan oli yhä tuo entinen tyyni
hymy, joka näytti aivan kuin sisäisen lampun heijasteelta. Jacqueline
ajatteli:
-- Ei, se ei ole mahdollista, he ovat erehdyksessä, hän ei olisi näin
tyyni...
Ja hän alkoi jälleen purkaa entisiä salaisuuksiaan tädille, ja Martta
kuunteli niitä vielä suuremmalla mielenkiinnolla kuin ennen. Joskus
hän vain nousi keskellä juttelua ja lähti huoneesta, mutta mikään ei
ilmaissut, että hänellä oli tuskia; eikä hän tullut takaisin ennenkuin
kohtaus oli mennyt ohitse ja hänen kasvonsa jälleen saaneet entisen
kirkkautensa. Hän ei tahtonut, että hänen tautiinsa millään tavoin
vihjailtiin, hän koetti sitä salata; ehkä hänen oli hyvä itsensäkin
olla sitä liikaa ajattelematta: tauti, joka häntä kalvoi, kauhisti
häntä, hän koetti haihduttaa sitä mielestään; hän yritti nyt ainoastaan
olla häiritsemättä viimeisten aikojensa rauhaa. Loppu tuli nopeammin
kuin oli ajateltukaan. Pian ei hän enää ottanut vastaan ketään muita
kuin Jacquelinen. Sitten sai tyttökin viipyä hänen luonaan yhä vähemmän
aikaa kerrallaan. Viimein tuli eron päivä. Martta oli vuoteessa, josta
hän ei ollut noussut enää viikkokausiin, ja otti hellät jäähyväiset
pikku ystävältään, lempein ja lohduttavin sanoin. Sitten hän sulkeusi
kotiinsa, kuollakseen.
Jacqueline joutui kuukausia kestävään epätoivoon. Martan kuolema sattui
hänen sielullisen hätänsä pahimmilla hetkillä, ja juuri täti oli
ollut hänen ainoa auttajansa. Jacqueline jäi kuvaamattoman orvoksi.
Hän olisi kaivannut tuekseen uskoa. Näytti tosin siltä kuin hänen ei
olisi tarvinnut olla sitä tukea vailla: olihan häntä aina opetettu
harjoittamaan uskonnollista hartautta; hänen äitinsäkin noudatti
uskonmenoja tarkoin. Mutta siinäpä se juuri olikin: hänen äitinsä
noudatti niitä, mutta Martta-täti ei tehnyt sitä koskaan. Ja mahdoton
oli välttää vertailua! Lapsen silmät huomaavat paljon valhetta, jota
vanhemmat ihmiset eivät tule enää ajatelleeksikaan; yhtä helposti
he keksivät kaikenlaisia heikkouksia ja epäjohdonmukaisuuksiakin.
Jacqueline huomasi, että hänen äitinsä ja muut, jotka sanoivat
uskovansa, pelkäsivät yhtä paljon kuolemaa kuin jos eivät olisi
uskoneet. Ei, sellainen tuki ei riittänyt. Tämän lisäksi tulivat vielä
personallisetkin kokemukset, kapinoimishalu, monet vastenmieliset
seikat, typerä rippi-isä, joka loukkasi häntä... Jacqueline rukoili
kyllä edelleen, aivan kuin käydään vieraisilla, kun kerran hyvä
kasvatus sitä vaatii. Uskonto, kuten maailmakin, tuntuivat hänestä
tyhjiltä. Hänen ainoa apunsa oli vainajan muisto, ja siihen hän
nyt turvautui. Hänellä oli paljon syytä katua käytöstään vainajaa
kohtaan, josta hän vielä äsken nuorekkaassa itsekkyydessään ei ollut
tarpeeksi välittänyt ja jota hän nyt turhaan huuteli avukseen.
Jacqueline ihannoi mielikuvituksessaan Marttaa; ja se ylevä syvän ja
hurskaan elämän esimerkki, jonka Martta oli antanut hänelle, sai hänet
inhoamaan maailmallisuutta, jossa ei ollut vakavuutta eikä totuutta.
Hän ei nähnyt siinä enää mitään muuta kuin ulkokullatun valheen; ja
sen alituinen viehättävä tinkiminen omantunnon kanssa, mikä olisi
muutoin ollut hänestä miellyttävää, kuohutti nyt häntä. Jacqueline eli
sellaisessa liikatunteellisuuden tilassa, että kaikki tuotti hänelle
kärsimystä ja kipua; hänen omatuntonsa oli aivan kuin vereslihalla.
Hänen silmistänsä putosivat suomut ja hän näki paljon seikkoja, jotka
ennen hänen viattomuudessaan olivat livahtaneet häneltä ohitse.
Varsinkin eräs huomio loukkasi häntä verisesti.
Hän istui eräänä päivänä iltapuolella äitinsä salongissa. Rouva
Langeais oli saanut vieraan, -- erään muotimaalarin, korean, mutta
sisällöttömän miehen, ennenkin talossa käyneen, joskaan ei kovin usein.
Jacqueline oli huomaavinaan, että hänen läsnäolonsa häiritsi näitä
kahta; siitä huolimatta hän jäi saliin. Rouva Langeais oli hiukan
hermostunut: pikku päänsärky, tai paremminkin päänsärky-pulverit, joita
nykyaikaiset naiset hotkivat kuin namusia ja jotka lopulta tyhjentävät
kokonaan heidän vaivaiset aivonsa, teki hänen ajatuksensa kulun
raskaaksi, joten hän ei pitänyt kovin vaaria sanoistaan. Kesken kaikkea
puhutteli hän ajattelemattomasti vierasta sanoilla:
-- Oi, rakkaani...
Hän huomasi sen itse kohta. Taiteilija ei ollut tapahtumasta
tietävinään sen enempää kuin hänkään; ja he juttelivat edelleen,
juhlallisen kohteliaasti. Jacqueline oli järjestämässä teevehkeitä ja
tyrmistyi niin, että oli pudottaa kupit permannolle. Hänestä tuntui,
että äiti ja vieras vilkaisivat hänen selkänsä takana hymyillen
toisiinsa. Hän käännähti ja tapasikin kiinni heidän syylliset
katseensa, joiden ilme verhoutui heti. -- Tämä keksintö sai hänet
suunniltaan. Jacqueline, tuo vapaasti kasvatettu nuori tyttö, joka
oli usein kuullut puhuttavan ja itsekin puhunut nauraen tällaisista
kujeista, kärsi sietämätöntä tuskaa, kun hän nyt näki, että äiti...
Hänen äitinsä, ei, se ei ollut enää sama asia!... Taipuvaisena
liioittelemaan meni hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Siihen saakka
ei hän ollut epäillyt mitään. Nyt epäili hän kaikkea. Itsepintaisesti
painui hän miettimään kaikenlaista, mitä luuli huomanneensa äitinsä
entisessä elämässä. Ja epäilemättäkin tarjosi rouva Langeais'n kevyt
elämä syitä moniinkin epäilyksiin; mutta Jacqueline liioitteli noiden
tapauksien sisältöä. Hän olisi tahtonut lähestyä isäänsä, joka oli
aina ollut hänelle likeisempi kuin äiti ja jonka älykkyys kiehtoi
häntä suuresti. Hän olisi tahtonut rakastaa isää entistäkin enemmän,
sääliä häntä. Mutta herra Langeais ei näyttänyt kaipaavan minkäänmoista
säälittelyä; ja nuoren tytön ylenmäärin kiihtyneessä mielessä pälkähti
silloin sekin epäilys, äskeistä vielä kauheampi, -- että hänen isänsä
tiesi kaikki, mutta hänestä oli mukavampi olla välittämättä mistään: se
oli hänelle yhdentekevää, kun hän vain itse sai elää, miten tahtoi.
Silloin tunsi Jacqueline olevansa tuhon oma. Hän ei uskaltanut
vanhempiaan halveksia. Hän rakasti heitä. Mutta hän ei voinut enää
täällä elää. Simone Adamin ystävyys ei nyt auttanut laisinkaan.
Jacqueline arvosteli ankarasti tuon entisen toverinsa heikkouksia. Eikä
hän säälinyt itseäänkään; hän kärsi, kun huomasi itsessään kaikenlaista
rumaa ja matalaa; hän takertui epätoivoisesti Martan puhtaaseen
muistoon. Mutta sekin muisto alkoi hälvetä; hän tunsi, että ajan virta
peittäisi sen päivä päivältä yhä enemmän ja huuhtoisi sen viimeisetkin
merkit pois. Ja silloin, silloin loppuisi kaikki; hän olisi samanlainen
kuin muutkin, hukkuisi tähän rapakkoon... Oh, pois tästä maailmasta,
millä hinnalla tahansa! Pelastakaa, pelastakaa minut!...
Juuri näinä kuumeisina avuttomuuden, kiihkeän inhon ja mystillisen
odotuksen päivinä, jolloin hän kurotteli käsiään tuntemattoman
Vapauttajan puoleen, hän kohtasi Olivier Jeanninin.
Rouva Langeais ei jättänyt kutsumatta Christophea, joka oli sinä
talvena muotisäveltäjä, taloonsa vieraaksi. Christophe tuli, eikä
hänen käytöksensä siellä ollut kursailevampi kuin muuallakaan.
Siitä huolimatta piti rouva Langeais häntä sangen viehättävänä: --
Christophe voi tehdä mitä tahansa niin kauan kuin hän oli muodissa;
hän oli ihmisistä aina hurmaava; sellaista kesti muutaman kuukauden.
-- Sitä vastoin ei Jacqueline, joka siihen aikaan eli suuntavirtausten
ulkopuolella, näyttänyt kovin ihastuneen häneen; yksinomaan se seikka,
että eräät hänelle vastenmieliset olennot ylistelivät Christophea,
teki Jacquelinen epäluottavaksi. Sitäpaitsi loukkasi häntä Christophen
puuskapäisyys, hänen tapansa puhua kovalla äänellä ja hänen
iloisuutensa. Jacquelinen nykyisessä sieluntilassa tuntui elämänilo
hänestä raa'alta; hän etsi alakuloista valohämyä, ja kuvitteli
rakastavansakin sitä. Christophessa oli liiaksi kirkasta aurinkoa.
Mutta kun Jacqueline puheli Christophen kanssa, kertoi Christophe
hänelle ystävästään: hänellä oli sisäinen vaatimus tehdä ystävänsäkin
osalliseksi kaikesta onnesta, mikä häntä itseään kohtasi; uudet
ystävyyssuhteet olisivat Christophesta tuntuneet itsekkäiltä, ellei
myöskin Olivier olisi saanut niistä osaansa. Ja Christophe puhui niin
kauniisti, että Jacquelinen sydän värähti toivosta nähdä tuo olento,
jonka sielunelämä oli sopusoinnussa hänen omain ajatustensa kanssa,
siksi kutsutti Jacqueline myöskin Olivierin vieraaksi vanhempiensa
kotiin. Olivier ei suostunut tulemaan aivan heti: ja se seikka salli
Christophen ja Jacquelinen viimeistellä kaikessa rauhassa hänestä
luomaansa ihannekuvaa, niin että kun hän lopultakin tuli, täytyi hänen
ehdottomasti näyttää Jacquelinesta tuon kuvitelman mukaiselta.
Olivier tuli, mutta hän ei puhunut juuri mitään. Hänen ei tarvinnutkaan
puhua. Hänen älykkäät silmänsä ja hymynsä, hänen hieno käytöksensä ja
hänestä henkivä ja säteilevä tyyneys lumosivat hyvin ymmärrettävästi
Jacquelinen. Christophen luonne sen sijaan lisäsi vain Olivier
Jeanninin arvoa. Jacqueline ei ilmaissut, mitä ajatteli, sillä hän
pelkäsi omaa heräävää tunnettaan; ja hän puheli yhä edelleen ainoastaan
Christophen kanssa: mutta sen puhelun esineenä oli aina Olivier.
Christophe oli niin onnellinen, kun sai kertoa ystävästään, ettei
huomannut, miten suuresti tämä keskustelun aihe tyttöä imellytti. Hän
puhui myöskin itsestään. Ja Jacqueline kuunteli häntä hyväntahtoisesti,
vaikkei se kiinnittänytkään hänen mieltään. Ja sitten johti Jacqueline
keskustelun jälleen sellaisiin kohtiin Christophen elämästä, joissa
myöskin Olivier oli osakkaana.
Jacquelinen pikku kohteliaisuudet olivat vaarallisia sellaiselle
pojalle kuin Christophe, joka ei osannut epäillä mitään. Huomaamattaan
Christophe rakastui häneen. Hänestä oli ilo käydä usein Jacquelinen
kodissa; hän piti nyt huolta ulkoasustaan; ja jokin tunne, josta
hän itse jo oli hyvin selvillä, alkoi hellällä ja hymyilevällä
riutumuksellaan täyttää kaiken, mitä hän vain ajatteli. Olivier oli
samoin rakastunut Jacquelineen jo ensimäisinä päivinä. Hän luuli nyt
itsensä hyljätyksi, ja kärsi salaa siitä. Christophe lisäsi hänen
kipuaan kertomalla hänelle iloisesti, kun palasi tytön vanhempien
kodista, pakinoistaan Jacquelinen kanssa. Olivierin päähän ei
pälkähtänytkään, että Jacqueline olisi mieltynyt juuri häneen. Vaikka
hänen optimisminsa olikin lisääntynyt Christophen seurassa, niin oli
hän yhä itseään kohtaan epäluottava; hän ei jaksanut uskoa, että häntä
koskaan voitaisiin rakastaa, hän näki itsensä liian rehellisin silmin:
-- kukapa olisikaan rakkauden arvoinen, jos häntä arvosteltaisiin hänen
ansioittensa eikä rakkauden lumouksen ja laupeuden mittapuulla?