Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
JEAN-CHRISTOPHE VIII
Ystävättäriä
Kirj.
ROMAIN ROLLAND
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.
YSTÄVÄTTÄRIÄ
Huolimatta menestyksestä, joka kangasteli Ranskan ulkopuolella, parani
ystävysten aineellinen asema hitaasti. Säännöllisesti tuli vaikeita
aikoja, jolloin oli pakko kiristää nälkävyötä. Vahinko korvattiin
siten, että syötiin kahta vankemmin, kun saatiin rahaa. Mutta ajan
pitkään se oli kuihduttavaa ruokajärjestystä.
Tällä hetkellä oli heillä jälleen tuollainen "laihain lehmien" kausi.
Christophe oli ahertanut puolen yötä saadakseen valmiiksi erään
järjettömän nuotinkopioimistyön Hechtille; hän oli mennyt levolle
vasta aamun sarastaessa, ja nukkui kuin tukki ottaakseen valvotun
yön vahingon takaisin. Olivier oli lähtenyt varhain kaupungille:
hänellä oli tunti toisessa päässä Parisia. Noin kello kahdeksan
soitti talonmies, joka toi heille kirjeet ylös heidän huoneistoonsa,
ovikelloa. Tavallisesti ei hän huolinut viipyä ovella, ellei se pian
auennut, vaan pisti kirjeet oven alta sisään. Mutta nyt, tänä aamuna,
kolkutti hän itsepintaisesti. Christophe heräsi kesken uniaan ja meni
äristen avaamaan; hän ei viitsinyt kuunnella, mitä talonmies hymyillen
ja pitkäpiimäisesti jutteli hänelle jostakin sanomalehtiartikkelista;
hän otti kirjeet katsomattakaan niitä, vetäisi oven kiinni, mutta ei
vääntänyt sitä lukkoon, ja meni jälleen makaamaan ja nukahti heti kahta
makeammin.
Tuntia myöhemmin hän heräsi uudestaan, hätkähtäen, sillä hän kuuli
askeleita huoneessaan; ja ällistyksekseen näki hän nyt sänkynsä
jalkopäässä jonkun vieraan olion, joka tervehti häntä juhlallisesti.
Muuan sanomalehtimies oli tullut kursailematta sisään, kun ovi oli
auki. Christophe hyppäsi vimmoissaan sängystä:
-- Mitä te tänne tunkeudutte? -- huusi hän tulijalle.
Hän tempaisi pieluksensa heittääkseen sen vasten tungettelijan naamaa,
mies ponnahti vaistomaisesti pari askelta taaksepäin. He selvittelivät
nyt keskenään asiaa. _La Nation_-lehden reportteri halusi haastatella
_monsieur_ Krafftia artikkelin johdosta, joka oli ilmestynyt _Le Grand
Journalissa_.
-- Mikä artikkeli?
-- Eikö Christophe ollut sitä lukenut? Reportteri tarjoutui selostamaan
sitä hänelle.
Christophe heittäytyi jälleen sänkyynsä. Ellei hän olisi ollut vielä
niin unenpöpperössä, olisi hän ajanut tuon miehen ulos; mutta nyt
hänestä oli helpompaa antaa vieraan puhua. Hän painautui vuoteeseensa,
sulki silmänsä, ja oli nukkuvinaan. Hän oli vähällä tosiaan nukahtaa
unista näytellessään. Mutta tulija oli itsepäinen ja aikoi lukea
kovalla äänellä artikkelin alkua. Kuullessaan ensimäiset rivit
Christophe heristi korviaan. Siinä puhuttiin _monsieur_ Krafftista
aikakautensa ensimäisenä musiikkinerona. Christophe unohti näytellä
nukkuvan osaa, kirosi kummissaan, nousi istualleen ja sanoi:
-- He ovat hulluja. Mikä heidät on riivannut?
Reportteri käytti kohta hyväkseen tilaisuutta ja keskeytti lukemisensa
tehdäkseen hänelle nopeasti joukon kysymyksiä; ja Christophe vastasi
niihin, sanojaan yhtään harkitsematta. Hän oli ottanut lehden ja
katseli ällistyksekseen omaa kuvaansa, joka komeili sen ensimäisellä
sivulla; mutta lukea ei hänellä ollut aikaa: sillä nyt tuli sisään
jo toinen sanomalehtimies. Tällä kertaa Christophe suuttui kaikesta
huolimatta. Hän käski heidän mennä matkaansa; sitä he eivät kuitenkaan
tehneet ennenkuin olivat sukkelasti vilkaisseet, missä järjestyksessä
kamarin huonekalut ja valokuvat seinillä olivat, ja miltä tuo
originelli säveltäjä näytti, joka nyt tyrkki samalla sekä nauraen
että raivoissaan heitä olkapäistä ulos ja saatteli heitä paitasillaan
kynnykselle asti, vääntäen heidän mentyään oven lukkoon.
Mutta tuntui kohtalon määräämältä, ettei hän sinä päivänä saanut
olla rauhassa. Christophe ei ollut ehtinyt vielä pukeutua, kun ovea
jälleen naputettiin, tällä kertaa sellaisella sovitulla tavalla, jonka
ainoastaan muutamat läheiset ystävät tunsivat. Christophe aukaisi,
ja hänen edessään seisoi nyt kolmas tuntematon mies. Christophe
aikoi kyyditä kursailematta hänet ulos, mutta tulija protesteerasi,
puolustaen tuloaan sillä, että hän oli tuon artikkelin kirjoittaja.
Työnnä ulos mies, joka kiittelee sinua neroksi! Christophe oli pahalla
tuulella, mutta hänen täytyi kestää ihailijansa tunteen purkaukset.
Hän kummasteli moista äkillistä mainettaan; sehän oli pudonnut
hänelle aivan kuin kuusta; ja hän mietti mielessään, oliko hän eilen
aivan tietämättään tosiaankin esittänyt maailmalle jonkin uuden
mestariteoksen. Mutta sitä ei hänellä nyt ollut aikaa tarkemmin pohtia.
Sanomalehtimies oli tullut viemään hänet väkisin tai mielisuosiolla
suoraa päätä lehtensä toimitukseen, jossa päätoimittaja, suuri
Arsène Gamache tahtoi omassa persoonassaan häntä nähdä; auto odotti
jo portilla. Christophe koetti puolustautua; mutta hän oli naivi ja
tahtomattaankin herkkä ystävyyden vakuutuksille ja suostui lopulta
matkaan.
Kymmenen minuutin päästä esiteltiin hänet tuolle pomolle, jonka edessä
koko maailma vapisi. Arsène Gamache oli lujatekoinen jänkäre, noin
viisikymmen-vuotias mies, lyhyt ja hartioilta leveä; hänen päänsä oli
iso ja pyöreä, hiukset harmaat ja harjaksi leikatut, kasvot punaiset,
puhe jyrkästi käskevää; äänen korostus raskas ja pateettinen, sanoissa
silloin tällöin kuivaa mairittelua. Suunnattomalla itsetietoisuudellaan
hän oli osannut kavuta Parisissa käskijän asemaan. Hän oli afäärimies,
rahoilla ja ihmisillä keinottelija, itsekäs, naivi ja kavala,
intohimoinen ja pelkkää omaa itseään muistava; sellainen luonne, että
hän saattoi aivan luonnostaan lankeavana sulattaa omat pyyteensä
Ranskan, jopa koko ihmiskunnan asioihin. Hänen oma etunsa, lehden
menestys ja _salus publica_ olivat hänelle mitä läheisimmin toisiinsa
liittyviä seikkoja. Hän oli vakuutettu, että se, joka uskalsi tehdä
vääryyttä hänelle, teki vääryyttä koko Ranskalle; ja murskatakseen
jonkun personallisen vastustajansa olisi hän aivan hurskaalla mielellä
voinut vääntää vaikka koko valtion nurin. Tavallaan saattoi hän
olla jalomielinenkin. Hän oli idealisti sillä tavoin kuin kunnon
päivällisten jälkeen ollaan, ja silloin oli hänellä joskus tapana
nostaa maan tomusta joku köyhä ja kurja vintiö, kuten itse isä Jumala
loi ihmisiä, näyttääkseen siten mahtinsa suuruutta, jota ei mikään
voinut vastustaa: se oli mahti, joka asetti virkaan ministereitä
ja olisi pystynyt asettamaan valtaistuimelle vaikka kuninkaita ja
potkimaan heidät pois, jos hän olisi tahtonut. Hänen kykynsä riitti
mihin tahansa. Se osasi tehdä tarvittaessa nerojakin.
Sinä päivänä oli hän "tehnyt" Christophesta neron.
Olivier oli tietämättään saanut aikaan tämän vaarallisen seikkailun.
Olivier, joka ei puuhannut yleensä omaksi hyväkseen mitään, hän, joka
inhosi reklaamia ja karttoi sanomalehtimiehiä kuin ruttoa, käsitti
velvollisuutensa toisin, kun kysymys tuli hänen ystävästään. Hän oli
kuin hellä äiti, jollaisista joskus kuullaan kertomuksia, sellainen
kunniallinen pikkuporvarisnainen ja moitteeton puoliso, joka möisi
vaikka ruumiinsa saadakseen pelastetuksi poikansa, jos poika on
tuomittu kuolemaan.
Kun Olivier kirjoitti aikakauslehtiin ja joutui usein monien
arvostelijain ja diletanttien läheisyyteen, ei hän lyönyt laimin
mitään tilaisuutta, jolloin saattoi puhua Christophesta; ja viime
aikoina huomasi hän kummakseen, että hänen sanojaan alettiin kuunnella.
Hän näki ympäristöstään, että Christophen suhteen oli kirjallisissa
ja suuren maailman piireissä syntynyt jonkinlainen uteliaisuus,
mystillinen ja levoton liikehtiminen. Mistä se oli aiheutunut?
Oliko se sanomalehdistön herättämää kaikua, seurausta siitä, että
Christophen teoksia oli äskettäin esitetty Englannissa ja Saksassa?
Siihen ei näyttänyt löytyvän mitään selvää syytä. Se oli ainoastaan
tuollainen kaikille Parisin ilmaa hengittäville ja sen kaupungin
muoteja valppaasti seuraaville olennoille tuttu ilmiö, olennoille,
jotka tietävät tarkemmin kuin Saint-Jacques'n meteorolooginen
observatorio jo päivää ennen, minne tuuli huomenna kääntyy ja mitä
se tuo tullessaan. Tässä suuressa hermostuneessa kaupungissa kulkee
alinomaa sähkövärähdyksiä, siinä liikkuu maineen näkymättömiä
ilmavirtoja, kätketty kuuluisuus, joka valmistaa toista, julkista;
siinä kiertelee yhtä mittaa epämääräisiä salonkihuhuja: tuollainen
_Nescio quid majus nascitur Iliade_, joka purkautuu sitten määrätyllä
hetkellä reklaamiartikkeleiksi ja torvenpärähdyksiksi niin pauhaaviksi,
että moinen tunkee tuokiossa tylsimpienkin korvien rumpukalvoihin
uuden epäjumalan nimen. Saattaa muuten käydä niinkin, että tämä
fanfaari karkoittaa sen miehen luota, jonka kunniaa se kuuluttaa, hänen
ensimäiset ja parhaat ystävänsä. Ja kuitenkin ovat juuri he asiasta
vastuunalaisia.
Niinpä oli Olivierkin osaltaan syypää _Le Grand Journalin_ artikkeliin.
Hän oli käyttänyt hyväkseen mielenkiintoa, jonka hän huomasi
Christophea kohtaan heränneen, ja oli koettanut salaperäisillä
tiedonannoilla kiihdyttää sitä. Hän oli pitänyt tarkkaa huolta siitä,
ettei Christophe joutuisi puhumaan ominpäin mitään sanomalehtimiehille;
hän pelkäsi, että siitä seuraisi taaskin jokin paha sotku. Mutta
kun _Le Grand Journal_ urkki häneltä tietoja, järjesti hän ovelasti
sillä tavoin, että muuan reportteri sai kohdata Christophen eräässä
kahvilassa, saman pöydän ääressä, jossa ystävykset yhdessä istuivat,
Christophen aavistamatta, mikä miehellä oli mielessä. Moinen sovittu
varovaisuus ärsytti urkkijan uteliaisuutta ja teki Christophen yhä
intressantimmaksi. Olivier ei ollut vielä tutustunut siihen, mitä
merkitsee julkisuus; hän ei ajatellut, että hän väänsi nyt liikkeelle
hirvittävän koneen, jota ei voinut ohjata eikä hillitä, kun se kerran
oli saatu vauhtiin.
Kun Olivier tunnilleen mennessään näki _Le Grand Journalin_ artikkelin,
oli hän aivan lamaan lyöty. Moista nuijaniskua ei hän ollut aavistanut.
Ainakaan ei hän ollut odottanut sitä näin heti. Hän luuli, että lehti
edes hiukan malttaisi mieltään ja kokoaisi kaikki mahdolliset tiedot,
koettaisi tutustua paremmin henkilöön, josta halusi puhua, ennenkuin
kirjoittaisi Christophesta. Se oli harhaluulo. Jos sanomalehti
suvaitsee ottaa vaivakseen tuoda julkisuuteen jonkin uuden suuruuden,
tekee se tietysti sen pelkästään omaksi hyväkseen ja riistääkseen
muilta kilpailevilta lehdiltä kunnian, jonka paljastus tuottaa. Sen
täytyy siis ennen kaikkea olla nopea, vaikka se ei sillä tavoin
ennättäisikään oppia hituistakaan ymmärtämään kiittelemäänsä henkilöä.
Mutta sangen harvinaista on, että taiteilija sitä valittaa: kun häntä
vain ihaillaan, väliäpä ymmärtämisestä!
_Le Grand Journal_ lateli ensin mielettömiä tarinoita Christophen
elämän kurjuudesta, esittäen hänet saksalaisen despotismin uhriksi,
vapauden apostoliksi, jonka oli ollut pakko paeta Saksan keisarivallan
alta ja turvautua Ranskaan, tuohon vapaiden henkien pelastuspaikkaan;
-- (erinomainen tilaisuus päästellä isänmaallisia mahtilauselmia!)
-- sitten se viritti murhaavan ylistysvirren hänen nerolleen, jonka
näytteitä se ei tuntenut yhtään, -- ei mitään muuta kuin joitakuita
vähäpätöisiä laulunpätkiä niiltä ajoilta, jolloin Christophe esiintyi
ensi kerran Saksassa, sellaisia, että Christophe olisi tahtonut
häpeissään ne polttaa. Mutta sen, ettei artikkelin tekijä tuntenut
laisinkaan Christophen entistä huomattavaa tuotantoa, korvasi hän
puhumalla hänen tulevista aikeistaan -- nimittäin aikeista, jotka
olivat kirjoittajan omaa kuvittelua ja keksintöä. Pari kolme sattumalta
Christophen ja Olivierin suusta kaapattua sanaa ja jonkun sellaisen
Christophen taiteen tuntijan kuin Goujartin antamat tiedot riittivät
artikkelin kirjoittajalle aineksiksi, joista hän kyhäsi täydellisen
kuvan Christophesta, "tasavaltalaisnerosta, -- kansanvallan suuresta
säveltäjästä". Samalla käytti hän hyväkseen tilaisuutta haukkuakseen
aikansa ranskalaisia säveltäjiä, varsinkin kaikkein omintakeisimpia
ja itsenäisimpiä, sellaisia, jotka antoivat kansanvallalle palttua,
säästäen ainoastaan paria säveltäjää, joiden puoluemielipiteet olivat
hänestä kiitettäviä. Hän oli pahoillaan, etteivät heidän sävellyksensä
olleet yhtä erinomaisia kuin heidän periaatteensa. Mutta se nyt oli
sivuseikka. Muuten ei heidän enempää kuin Christophenkaan ylistäminen
ollut hänelle niin tärkeätä kuin toisten musiikkimiesten haukkuminen.
Kun Parisissa näkee jostakin henkilöstä kiittelevän artikkelin, sopii
aina kysäistä itseltään: --. Ketä tässä panetellaan? Olivier häpesi
yhä kauheammin, mikäli hän silmäili lehteä, ja hän sanoi itsekseen:
-- Nyt minä tekoset tein! Vaivoin saattoi hän antaa tuntinsa. Heti
kun hän pääsi siitä vapaaksi, juoksi hän kotiin. Mutta kuinka hän
masentui, kun hän sai kuulla, että Christophe oli lähtenyt jo noiden
sanomalehtiherrain kanssa kaupungille! Olivier odotti häntä ruualle.
Christophe ei tullut. Olivierin levottomuus kasvoi hetki hetkeltä, hän
ajatteli:
-- Mitä tyhmyyksiä he mahtavat panna hänet puhumaan!
Noin kello kolme palasi Christophe kotiin, sangen reimalla tuulella.
Hän oli ollut päivällisillä Arsène Gamachen kanssa, ja hänen päänsä
oli hieman pyörällä samppanjasta, jota hän oli niillä juonut. Hän ei
ymmärtänyt, miksi Olivier kyseli häneltä niin tuskissaan, mitä hän oli
sanonut ja tehnyt.
-- Mitäkö tehnyt? Syönyt pulskan päivällisen. En ole pitkiin aikoihin
saanut parempaa.
Christophe alkoi luetella hänelle ruokalistaa:
-- Entä viinit... Minä olen holkkinut joka väriä!
Olivier keskeytti hänet ja kysyi, ketä siellä oli muita vieraita.
-- Vieraita?... En tiedä. Siellä oli Gamache, mukava mies, suora kuin
kulta; Clodomir, artikkelin kirjoittaja, mainio poika; kolme, neljä
sanomalehtimiestä, joita en tuntenut, oikein hupaisia miehiä, kaikki
erinomaisen ystävällisiä minulle, kunnon miesten kermaa.
Olivier ei näyttänyt liioin uskovan Christophen vakuutuksia. Christophe
kummasteli, että Olivier oli niin vähän haltioitunut.
-- Etkö sinä ole lukenut sitä artikkelia? kysyi hän ystävältään.
-- Olen kyllä. Entä sinä, oletko sinä sen lukenut?
-- Kyllä... Nimittäin, silmäilin sitä. En ennättänyt oikein.
-- No, jospa nyt lukisit.
Christophe luki. Ensimäiset rivit nähdessään hän huudahti
kummastuksesta.
-- Oh, mitä roskaa! sanoi hän.
Ja hän nauroi haljetakseen.
-- Pyh, arveli hän, kaikki arvostelijat ovat samanlaisia. He eivät
ymmärrä mitään.
Mutta sikäli kuin hän luki alkoi hän suuttua: tämä oli liian
mieletöntä, se teki hänet naurettavaksi. Että hänestä koetettiin
muovata "tasavaltalaista säveltäjää", siinä ei ollut mitään järkeä...
No, olkoon nyt tuokin jaaritus... Mutta että hänen "tasavaltalainen"
taiteensa asetettiin "sakastitaiteen" ja hänen työnsä ennen häntä
eläneiden suurten mestarien vastakohdaksi, -- (hänen, joka imi voimansa
juuri noiden mestarien hengestä), -- se oli jo liikaa...
-- Senkin pölkkypäät! Tekevät minusta idiootin!...
Ja sitten: mitä järkeä oli kolhia hänen asiastaan puhuessa eräitä
kyvykkäitä ranskalaisia säveltäjiä, joista hän piti enemmän tai
vähemmän, -- (paremminkin vähän kuin paljon), -- sillä he osasivat toki
ammattinsa ja harrastivat sitä kunniallisesti? Ja, -- mikä oli pahinta,
-- hänen suuhunsa tungettiin aivan uskomattomalla hävyttömyydellä
vihamielisiä tunteenilmauksia hänen isänmaatansa kohtaan!... Ei, sitä,
sitä hän ei mitenkään voinut kärsiä...
-- Minä kirjoitan heille tästä heti kirjeen, sanoi Christophe.
Olivier tuli väliin:
-- Ei, ei, sanoi hän, ei nyt! Sinä olet nyt liian kiihdyksissä.
Huomenna, kun pääsi on levännyt...
Christophe tahtoi tehdä sen välttämättä heti. Kun hänellä oli jotakin
sanottavaa, ei hän voinut koskaan odottaa huomiseen. Hän lupasi
ainoastaan näyttää ystävälleen kirjeensä. Se olikin hyvä päätös. Kun
kirje, jossa Christophe oikaisi erikoisesti niitä artikkelin kohtia,
missä hänet pantiin puhumaan kummallisia mielipiteitä Saksasta, oli
asianmukaisesti paranneltu, juoksi hän pistämään sen postiin.
-- Nyt on toki asia autettu, sanoi Christophe tullessaan takaisin;
oikaisu ilmestyy huomenna.
Olivier pudisti lauhkeasti ja epäilevästi päätänsä. Sitten sanoi hän
Christophelle, yhä ajatuksissaan ja katsoen häntä lujasti silmiin:
-- Christophe, ethän vain puhunut mitään vaarallista niillä
päivällisillä?
-- En, en, vastasi Christophe nauraen.
-- Oletko varma siitä?
-- Olen, sinä pelkuri.
Olivier rauhoittui hiukan. Mutta Christophe ei ollutkaan aivan
rauhallinen. Hän muisti, että hän oli puhunut kaikenlaista, ristiin
rastiin. Hän oli kohta viihtynyt seurassa kuin kotonaan. Hänen
päähänsäkään ei ollut pälkähtänyt epäillä noita miehiä: he näyttivät
hänestä niin ystävällisiltä, niin suopeilta häntä kohtaan! Ja tosiaan
he olivatkin suopeita. Onhan ihminen aina aulis ja suopea sille, jolle
on tehnyt hyvää. Ja Christophe oli niin vilpittömän iloinen, että se
ilo tarttui muihinkin. Hänen kursailematon hyväsydämisyytensä, hänen
huolettomat sutkauksensa, hänen hirmuinen ruokahalunsa ja nopeus,
jolla juomat holahtivat hänen nieluunsa, tehoamatta häneen, eivät
voineet olla miellyttämättä Arsène Gamachea, joka hänkin oli luja
hummaaja, talonpoikaisen muokkaamaton ja ruumiiltaan voimakas mies,
pelkkää halveksumista sellaisia kohtaan, jotka eivät olleet tuiki
terveitä eivätkä uskaltaneet kunnolla syödä eivätkä juoda pienten
parisilaisten juorujen tähden. Hän arvosteli miehiä ruuansulatuksen
mukaan. Ja Christophen hän nyt hyväksyi. Heti kohta hän ehdotteli, että
Christophen _Gargantua_ hommattaisiin oopperana Suureen Oopperaan. --
(Siihen aikaan oli noille Ranskan porvareille taiteen huippu pistää
lavalle _Faustin kadotus_ tai _Yhdeksän sinfoniaa_.) -- Christophe,
joka purskahti nauruun kuullessaan tämän eriskummaisen päähänpiston,
sai ainoastaan suurella vaivalla Gamachen estetyksi telefonoimasta heti
käskyään Suuren Oopperan johtokunnalle, tai suoraan kaunotaiteiden
ministeriölle. -- (Gamachen mielestä olivat näet kaikki ihmiset pelkkiä
hänen orjiaan.) -- Ja kun ehdotus johti Christophen muistamaan, miten
omituiseen asuun hänen sinfoninen runonsa _David_ äskettäin oli
muutettu, niin kertoi hän sitten tuosta esityksestä, jonka parlamentin
jäsen Roussin oli järjestänyt rakastajattarensa debyyttiä varten.
Gamache ei laisinkaan pitänyt Roussinista, joten hän oli ihastunut
Christophen tarinaan. Ja Christophe lasketteli silloin hyvien viinien
ja kuulijain hartauden innostamana vielä toisia enemmän tai vähemmän
arkaluontoisia juttuja, joista kuuntelijat painoivat päähänsä jokainoan
sanan. Christophe yksinään unhotti ne heti päivällisiltä lähdettyään.
Mutta nyt, kun Olivier kysyi, mitä hän siellä oli puhunut, johtuivat
ne jälleen hänen mieleensä. Christophe tunsi kylmien väreiden
kulkevan selkäpiitänsä pitkin. Sillä hän odotti pahaa; hänellä oli jo
tarpeeksi kokemusta aavistaakseen, mitä tapahtuisi. Nyt, kun humala
hänen päästänsä oli haihtunut, näki hän kaiken jo aivan selviönä
edessään: näki varomattomat puheensa vääristeltyinä ja julkaistuina
panetteluhaluisen lehden palstoilla, taidetta koskevat sutkauksensa
temmaistuina sota-aseiksi. Mitä taasen hänen oikaisukirjeeseensä
tuli, tiesi hän jo ennakolta yhtä hyvin kuin Olivier, että
sanomalehtimiehelle vastaaminen on musteen haaskausta: sanomalehtimies
sanoo väittelyssä aina viimeisen sanan.
Kaikki kävi pilkulleen niinkuin Christophe oli aavistanut. Hänen
varomattomat lauseensa ilmestyivät kyllä, mutta hänen oikaisukirjeensä
ei ilmestynyt koskaan, Gamache suvaitsi ystävällisesti lähettää hänelle
sellaiset terveiset, että hän ymmärsi muka hänen jalomielisyytensä,
että moinen epäröinti oli Christophelle kunniaksi; mutta hän säilytti
tarkoin omana salaisuutenaan syyt noihin Christophen tunnonvaivoihin;
ja Christophesta tekaistut väärät mielipiteet jatkoivat siis
kiertokulkuaan, saaden osakseen tuimaa arvostelua ensin ranskalaisissa
lehdissä, sitten Saksassakin, jossa ne kuohuttivat mieliä: kuinka
saattoikaan saksalainen taiteilija puhua niin epäarvokkaasti omasta
isänmaastaan!
Christophe luuli olevansa erinomaisen kekseliäs, kun käytti hyväkseen
seuraavaa uutta haastattelua, johon erään toisen sanomalehden
reportteri hänet alisti; hän julisti näet tässä haastattelussa
rakkauttaan _Deutsches Reichiä_ kohtaan, sillä siellä oltiin, sanoi
hän, ainakin yhtä vapaita kuin Ranskan tasavallassa. -- Hän puhui nyt
vanhoillisen lehden edustajalle, ja siitä johtui, että haastattelija
pani hänen suuhunsa heti antirepublikanisia mielipiteitä.
-- Ojasta allikkoon! sanoi Christophe nähdessään tämän kirjoituksen.
Oh, mitä on musiikilla ja politiikalla keskenään tekemistä?
-- Sellainen on meillä tapa, vastasi Olivier. Ajattelepa, millaisia
taisteluita Beethovenin ympärillä käydään. Toiset tekevät hänestä
jakobinin, toiset papin, jotkut Père Duchesnen, eräät ruhtinaitten
saappaiden nuolijan.
-- Ah, minkälaisen potkun hän antaisi heille kaikille!
-- Hyvä, tee sinä samoin.
Christophe tahtoikin tehdä niin. Mutta hän oli liian vilpitön ihmisiä
kohtaan, jotka olivat hänelle ystävällisiä. Olivier ei saanut koskaan
rauhaa jättäessään Christophen yksin. Sillä Christophea tultiin
alinomaa haastattelemaan, ja vaikka Christophe lupasi pitää varansa,
ei hän voinut estää itseään olemasta avomielinen ja luottavainen. Hän
puhui silloin kaikki, mitä hänen päähänsä pälkähti. Hänen pakinoilleen
tuli naispuolisiakin sanomalehtimiehiä, jotka väittivät olevansa hänen
ystäviään ja jutteluttivat hänellä hänen rakkausasioitaan. Toiset
käyttivät häntä välikappaleena saadakseen panetella joitakin muita
tunnettuja henkilöitä. Aina kun Olivier palasi kotiin, tapasi hän
Christophen sangen nurjalla mielin.
-- Joko taas tuli tyhmyys? kysyi Olivier.
-- Taas, vastasi Christophe masentuneena.
-- Sinä olet siis aivan auttamaton!
-- Pitäisi panna telkien taakse... Mutta tällä kertaa minä lupaan, että
se on viimeinen kerta.
-- Tietysti, -- kunnes tulee uusi...
-- Ei, nyt se on viimeinen.
Seuraavana päivänä sanoi Christophe voitonriemuissaan ystävälleen:
-- Tuli vielä yksi. Minä ajoin hänet ulos.
-- Ei saa mennä liiallisuuksiin, vastasi Olivier, Ole viisas heidän
kanssaan. Ne elukat ovat sangen ilkeitä. Puraisevat, jos puolustaa
itseään... Heidän on niin helppo kostaa! Ne käyttävät hyväkseen
pienintäkin sanaa, jonka tulee niille hiiskuneeksi.
Christophe löi kädellä otsaansa:
-- Oh, hyvä Jumala.
-- No, mitä nyt?
-- Minä sanoin hänelle ovea sulkiessani...
-- Mitä?
-- Keisarin sanat.
-- Keisarin?
-- Niin, elleivät ne ole hänen, niin jonkun hänen läheisensä...
-- Onneton! Saat nyt lukea ne lehden ensimäisellä sivulla.
Christophea värisytti. Mutta seuraavana päivänä näki hän lehdessä
täydellisen kuvauksen huoneistostaan, johon sanomalehtimies ei ollut
päässyt sisälle, ja puhelun, jota heidän välillään ei ollut ollut.
Tiedot Christophesta kaunistuivat yhä levitessään. Ulkomaalaisissa
lehdissä lisäsivät kääntäjien väärinkäsitykset niiden viehätystä. Kun
ranskalaiset lehdet kertoivat, että Christophe köyhyydessään sovitteli
musiikkia kitaralle, niin sai Christophe eräältä englantilaiselta
sanomalehtimieheltä tietää, että hän oli soittanut kitaraa Parisin
pihoilla.
Oli niissä lehdissä muutakin kuin makeaa. Aivan muuta. Se yksistään,
että _Le Grand Journal_ suojeli Christophea, oli muille lehdille
riittävä yllytys karata hänen kimppuunsa. Heidän arvolleen ei sopinut
myöntää, että jokin kilpailija saattoi keksiä neron, josta he eivät
olleet tietäneet mitään. Toiset laskivat asiasta pilaa. Toiset
säälittelivät Christophen kohtaloa. Goujart oli närkästynyt siitä,
että ehdittiin hänen edelleen, ja hän kirjoitti siis artikkelin
"näyttääkseen totuuden sen oikeassa valossa", sanoi hän. Hän pakinoi
tuttavallisesti vanhasta ystävästään Christophesta, jonka ensimäisiä
askeleita hän oli Parisissa ohjannut: kieltämättä oli Christophe
lahjakas musiikkimies, mutta -- (Goujart saattoi sanoa sen, koska he
olivat ystäviä), -- hänen sivistyksessään oli paljon aukkoja. Hän
ei ollut saanut tarpeeksi tietoja, hän ei ollut omintakeinen, hän
oli eriskummaisen ylpeä: ne, jotka naurettavalla tavalla imartelivat
hänen ylpeyttään, vaikka hän olisi tarvinnut ymmärtävää, pystyvää,
arvostelukykyistä, suopeamielistä ja ankaraa mentoria, tekivät hänelle
karhunpalveluksen j.n.e. --: (kaikki tämä Goujartin kuvausta). --
Sävelniekat jälleen nauroivat väkinäisesti. He teeskentelivät syvästi
halveksivansa taiteilijaa, jota sanomalehdet pönkittivät; heille oli
_vulgum pecus_ muka suurimman inhon esine; he kieltäysivät huolimasta
Artaxerxeen lahjoja, joita heille itselleen ei tarjottu. Toiset heistä
häpäisivät Christophea kaikin tavoin. Toiset rusentelivat häntä
säälittelynsä painolla. Eräät musiikkimiehet vihoittelivat asiasta
Olivierille -- (he olivat arvostelijoita, siis hänen virkaveljiään.) --
He tahtoivat kostaa hänelle sen, että hän oli niin itsenäinen ja työnsi
heitä luotaan, -- totta puhuen teki Olivier sen enemmän yksinäisyyden
rakkaudesta kuin halveksimisesta ketään kohtaan. Mutta ihmisten on
vaikeaa antaa anteeksi, että voidaan tulla toimeen ilman heitä. --
Jotkut melkeinpä vihjailivat, että Olivier onki omaa etuaan _Le Grand
Journalin_ artikkeleista. Oli sellaisiakin, jotka ryhtyivät muka
puolustamaan Christophea hänen ystäväänsä vastaan: he teeskentelivät
surevansa sitä, että Olivier talutti kevytmielisesti herkkähermoista,
uneksivaa ja elämän taisteluun huonosti asestettua taiteilijaa, --
Christophea, -- Markkinatorin meteliin, jossa hän auttamatta eksyisi:
he käsittelivät Christophea pikku poikana, jossa ei ollut tarpeeksi
miestä kuljeksiakseen maailmassa omin päinsä. He sanoivat, että näin
turmeltiin koko tulevaisuus henkilöltä, jonka hyvä tahto ja sitkeä työ
olisivat kuitenkin ansainneet paremman kohtelun kuin tällaisen väärän
suitsutuksen, vaikkei hänellä juuri lahjoja ollutkaan. Se oli heistä
sangen ikävä asia. Eikö hänen nyt voitu antaa olla hiljaisuudessaan,
tehdä työtä tyynesti vielä monet hyödylliset vuodet? Olivier olisi
voinut vastata heille:
-- Voidakseen tehdä työtä täytyy hänen saada syödä. Kuka antaa hänelle
leipää?
Mutta se ei heitä ällistyttänyt. He olisivat vastanneet tyynesti kuin
ainakin:
-- Se on sivuasia. Täytyy kärsiä. Ja mitä haittaa pieni kärsimys?
Tietysti julistivat tällaisia stoalaisia teorioita hienoston jäsenet,
juuri ne, joilla ei ollut taloudellisia huolia. Aivan kuin muuan
miljonääri sanoi eräälle yksinkertaiselle sielulle, joka pyysi häneltä
apua jollekin köyhälle taiteilijalle:
-- Mutta, hyvä herra, Mozart kuoli köyhyyteen.
Heistä ei olisi ollut ollenkaan paikallaan, jos Olivier olisi vastannut
heille, että Mozart olisi halunnut elää, ja että Christophe oli
päättänyt elää.
Christophe alkoi ikävystyä moisiin portaittensa ravaajiin. Hän
ihmetteli, iankaikkisestiko tätä menoa kestäisi. -- Mutta se loppuikin
jo kahden viikon päästä. Sanomalehdet eivät enää puhuneet hänestä.
Kuitenkin tunnettiin hänet. Ken mainitsi hänen nimensä, ei sanonut
suinkaan:
-- Hän on _Davidin_ ja _Gargantuan_ tekijä,
vaan:
-- Ahaa, _Grand Journalin_ muusikko!...
Se oli kuuluisuutta.
Olivier huomasi sen kuuluisuuden kirjeistä, joita tuli Christophelle,
jopa hänelle itselleenkin, siis kiertoteitä: niissä oli libreton
tekijäin tarjouksia, konserttiurakoitsijain ehdotuksia, sellaisten
uusien ystävien lämpöisiä vakuutuksia, jotka olivat vähän ennen olleet
vihollisia, ja naisten kemukutsuja. Sanomalehtien kiertokyselyjä
tehtäessä kuulusteltiin hänenkin mieltänsä kaikenlaisista asioista:
tiedusteltiin Olivierin ajatusta Ranskan väkiluvun vähenemisestä,
ihanteellisesta taiteesta, naisten korseteista; udeltiin mitä hän
arveli alastomuudesta näyttämöillä, -- ja eikö hän uskonut, että Saksa
oli rappiolla, musiikin loppu tullut j.n.e. Olivier ja Christophe
nauroivat yhdessä mokomalle. Mutta samalla kuin Christophe piti tätä
ilveilynä, niin eikös hän, heittiö, myöntynyt menemään joihinkin
päivälliskutsuihin! Olivier ei ollut uskoa silmiään.
-- Sinäkö? kysyi hän.
-- Juuri minä, vastasi Christophe veitikkamaisesti. Luulitko, etteivät
tässä muut kuin sinä saa mennä katselemaan kauniita naisia? Älä
uskokaan, veitikka! Nyt on minun vuoroni! Minä tahdon huvitella!
-- Huvitella? Voi mies-parkaa! Asianlaita oli se, että Christophe oli
elänyt niin kauan yksinäisyyteen suljettuna, että hänelle tuli yhtäkkiä
vastustamaton halu siitä vähän päästä. Ja sitäpaitsi tuotti odottamatta
koittanut kunnia hänelle naivia ja humoristista huvia. Muuten hänellä
oli ylen ikävä näissä illanvietoissa, ja ihmiset siellä olivat hänestä
idiootteja. Mutta kun hän tuli sieltä kotiin, väitti hän ystävälleen
ilveillen aivan päinvastaista. Hän meni vieraspitoihin, mutta ei
enempää kuin yhden kerran samaan paikkaan. Torjuakseen uudet kutsut hän
keksi mielettömiä tekosyitä, ällistyttävän häikäilemättömiä verukkeita.
Olivier piti hänen käytöstään hävyttömänä. Christophe nauroi sydämen
pohjasta. Hän ei mennyt noihin salonkeihin mairimaan itserakkauttaan,
vaan uusimaan elämänvarastoaan, saamaan lisää museoonsa katseita,
äänenvivahteita, ihmisten liikkeitä koko sitä muotojen, äänten ja
värien materiaa, jolla taiteilijan täytyy rikastuttaa vähän väliä
palettiaan. Musiikkimies ei saa ravintoaan pelkästään musiikista.
Jokin kuullun sanonnan vivahde, liikkeen rytmi, hymyn harmonia
suggeroi häneen enemmän musiikkia kuin jonkun säveltäjän kokonainen
sinfonia. Mutta täytyy tunnustaa, että noissa salongeissa kasvojen ja
sielujen musiikki on yleensä yhtä tympeää ja vähän vaihtelevaa kuin
monien säveltäjäin musiikki. Kullakin on oma maneerinsa, johon hän
jähmettyy. Sievän naisen hymy opitussa ja harkitussa sulossaan on yhtä
stereotyyppinen kuin jokin parisilainen sävelmä. Miehet ovat vieläkin
typerämpiä kuin naiset. Hienoston heikontavasta vaikutuksesta tylsyy
ryhti, omintakeiset luonteet ohentuvat ja häviävät, jopa hirvittävällä
nopeudella. Christophe joutui aivan ymmälle, kun hän näki, miten paljon
kuolleita tai kuolevia hän siellä taiteilijain joukossa kohtasi: se tai
se nuori musiikkimies, jolla oli sekä voimaa että neroa, mutta jonka
menestys oli tylsyttänyt ja tehnyt joutavuudeksi, ei ajatellut enää
muuta kuin vetää sieraimiinsa imarteluita, joilla häntä myrkytettiin,
tai nauttia ja maata. Kuva siitä, millaiseksi moinen mies kehittyisi
kahdenkymmenen vuoden kuluttua, näkyi salin toisessa päässä vanhan,
parfymoidun, rikkaan ja kuuluisan sävelmestarin muodossa, joka oli
kaikkien akademiain jäsen ja uransa kukkulalla; hänen ei tarvinnut,
mikäli näytti, peljätä mitään eikä säästää mitään, mutta siitä
huolimatta hän nöyristeli kaikelle ja kaikille, pelkäsi yleistä
mielipidettä, mahtavia miehiä, sanomalehdistöä, eikä uskaltanut sanoa
koskaan, mitä ajatteli; tai hän ei enää ajatellutkaan mitään, tuskin
oli edes olemassakaan, esiintyi vain, oli omilla pyhillä muistoillaan
kuormattu aasi.
Saattoi olla varma, että kaikkien näiden taiteilijain ja älymiesten
takana, jotka olivat kerran olleet suuria tai olisivat voineet sitä
vieläkin olla, piili jokin nainen, joka imi heiltä voiman. Kaikki
naiset olivat täällä vaarallisia: yhtä hyvin typerät kuin nekin, jotka
eivät olleet tyhmiä, niin rakastavat kuin sellaiset, jotka eivät
rakastaneet muuta kuin itseään; parhaimmat heistä olivat juuri kaikkein
pahimpia: sillä he tukehuttivat tolkuttoman hellyytensä kynttilähatun
alle taiteilijan vielä varmemmin kuin toiset, koettaessaan kaikessa
vilpittömyydessään kesytellä neroa kotiolennoksi, sovittaa sitä
omaan henkeensä, tasoittaa sitä, karsia siitä oksat pois, siistiä,
parfymoida, kunnes mies oli aivan heidän oman hempeätunteisuutensa,
pienen turhamaisuutensa ja heidän ja noiden seurapiirien
keskinkertaisuuden mukainen.
Vaikka Christophe ainoastaan pistäysi tässä maailmassa, näki hän jo
tarpeeksi huomatakseen sen vaarat. Monikin naikkonen koetti tietysti
siepata hänet salonkiinsa, palvelemaan itseään; ja Christophe oli
joskus jo vähällä takertua rakastettavien sanojen ja paljon lupaavien
hymyjen koukkuun. Ellei hänellä olisi ollut niin selvä, terve järki
ja elleivät ne muutokset, joita hän näki tapahtuneen näitä nykyajan
Kirke-noitia ympäröivissä miehissä, olisi häntä peloittaneet, ei hän
olisi pelastunut leikistä ehjin nahoin. Mutta hänen mielestään ei
tosiaan maksanut vaivaa lisätä sievien naishempukkain paimentamaa
hanhiparvea. Vaara olisi ollut hänelle suurempikin, jos naikkoset
eivät olisi niin halukkaasti tavoitelleet häntä kiinni. Nykyään, kun
he ja koko maailma olivat vakuutetut, että heidän keskuudessaan oli
nero, koettivat he kaikin mokomin sitä tukehduttaa. Tuollaisilla
olennoilla on yksi ainoa ajatus, kun he näkevät kukkasen: pistää se
vaasiin; -- linnun: saada se häkkiin, -- vapaan miehen: tehdä hänestä
joutavanpäiväinen juoksupoika itselleen.
Christophen pää sekaantui hetkeksi, mutta se selvisi kohta, eikä hän
välittänyt ainoastakaan heistä yhtään.
Kohtalo ilkkuu usein kummallisesti ihmisiä. Se päästää huolettoman ja
ajattelemattoman pujahtamaan pois satimestaan; mutta sellaisen, joka on
viisas ja varuillaan ja tietää uhkaavat vaarat, sotkee se väkisinkin
ansoihinsa. Christophe ei takertunut tähän aito parisilaiseen satimeen,
vaan siihen jäi Olivier.
Ystävän menestyksestä oli hyötyä hänelle. Christophen mainetta
räiskähti häneenkin. Se seikka, että hänet oli parissa kolmessa
lehdessä mainittu miehenä, joka oli keksinyt Christophen, oli tehnyt
hänet tunnetummaksi kuin kaikki teokset, mitä hän oli kuudessa
vuodessa kirjoittanut. Hänkin sai siis osansa vieraskutsuista, joita
Christophelle lähetettiin; ja hän seurasi Christophea niihin, koska
halusi pitää häntä huolellisesti silmällä. Varmaankin käsitti hän tuon
tehtävänsä niin vakavasti, ettei hänelle jäänyt aikaa pitää silmällä
omaa itseään. Lempi lehahti näet lähelle häntä ja nykäisi hänet
silmukkaansa.
Tyttö oli pieni ja vaaleaverinen, laiha ja viehkeä; hienot kiharat
aaltoilivat pikku laineissa ahtaan ja selvän otsan ympärillä; hienot
kulmakarvat kaarsivat raskaanlaisia luomia; silmät olivat siniset kuin
talvikin kukat, nenä siro ja sieraimet värähtelevät, ohimot hiukan
kuopalla, leuka oikullinen, suu elävä, älykäs ja nautinnonhaluinen,
sen pielet hiukan ylöskaartuvat; hymy oli pienen, sangen puhtaan
faunin hymyä. Hänen kaulansa oli pitkä ja hento, vartalo sievä, ruumis
elegantin laiha; hänen olemuksessaan oli jotain onnentuntuista ja
samalla huolestunutta; nuorekkuutta, joka kätki sisäänsä heräävän
kevään levottomaksi tekevän ja runollisen arvoituksellisuuden, --
Frühlingserwachenin, -- Hänen nimensä oli Jacqueline Langeais.
Jacqueline ei ollut vielä kahtakymmentä täyttänyt. Hän oli katolisen
perheen lapsi, rikkaan, arvossa pidetyn ja vapaa-ajattelijoihin
lukeutuvan. Hänen isänsä oli intelligentti ja kekseliäs insinööri,
avoin uusille aatteille; hän oli luonut itselleen hyvän aseman
työnsä, poliittisten suhteittensa ja avioliittonsa avulla. Se liitto
oli samalla sekä rakkaus- että raha-avioliittoa (ainoaa todellista
rakkautta hänen laisilleen miehille); vaimo oli sievä ja sangen
parisilainen nainen, rahamaailmasta valittu. Rahat olivat jääneetkin,
mutta rakkaus oli lähtenyt tiehensä. Siitä oli kuitenkin säilynyt
muutamia säkeneitä: sillä se oli aikoinaan ollut sangen kiivasta
kummaltakin puolelta. Nyt eivät he kuitenkaan enää kuvitelleetkaan
toisissaan liiallista uskollisuutta. Kumpikin heistä kuljeksi
asioillaan ja omissa huvituksissaan; ja keskenään he tulivat toimeen
hyvinä, sangen järkevinä ja egoistisina tovereina, vaatimatta
turhantarkkuutta.
Tytär oli heidän yhdyssiteenään ja samalla heidän kätketyn keskinäisen
kateutensa kiistankappaleena: sillä he rakastivat häntä molemmat
kiihkeästi. Kumpikin näki hänessä itsensä, omine helmavikoineen, mutta
ihannoituna, lapsen koko suloudessa; ja he koettivat salakavalasti
riistää lasta toisiltaan. Tyttö oli tietysti huomannut sen seikan,
viattoman ovelana kuin ainakin nuo pikku olennot, joilla on ehdoton
taipumus luulla, että koko maailma pyörii pelkästään heidän
ympärillään; ja lapsi käytti sitä kilpailua hyväkseen. Hän pani
vanhempansa alinomaa ostamaan huutokaupalla hänen hellyyttään. Ei
ollut oikkua, jota hän ei tietänyt varmasti voivansa tyydyttää, jos
ei toisen avulla, niin ainakin toisen; ja milloin hän hylkäsi toisen
heistä, oli hyljätty niin pahoillaan, että tarjosi kohta vielä enemmän
kuin ensimäinen. Lapsi oli kunnottomasti hemmoiteltu; ja hänelle oli
suuri onni, ettei hänen luonteessaan ollut oikeastaan mitään pahaa, --
lukuunottamatta itsekkyyttä, joka on kaikille lapsille ominaista, mutta
saa liiaksi lellitellyissä ja liian rikkaiden ihmisten lapsissa usein
sairaloisia muotoja, sillä sellaisissa olosuhteissahan ei itsekkyydellä
ole mitään esteitä eikä myöskään tavoiteltavia päämääriä.
Vaikka herra ja rouva Langeais jumaloivatkin tytärtään, eivät he
kuitenkaan olisi uhranneet hänen tähtensä mitään personallisista
mukavuuksistaan. He jättivät hänet yksin kotiin suureksi osaksi
päivää, täytettyään ensin kaikki hänen tuhat ja yksi mielitekoaan.
Haaveilun aikaa ei häneltä suinkaan puuttunut; eikä hän jättänytkään
haaveilua. Kypsymättömänä ja varhain oli hän jo saanut kaikenlaisia
opastuksia arveluttaviin asioihin varomattomista sanoista, joita hän
kuuli ympärillään, -- (sillä vanhempien seurapiireissä ei liioin
arasteltu); ja niinpä hän jo kuusi-vuotiaana kertoi nukeilleen
pieniä lemmenseikkailuja, joiden henkilöinä olivat aviomies, vaimo
ja rakastaja. On selvää, ettei hän tarkoittanut sillä mitään pahaa.
Sinä päivänä, jolloin hän huomasi sanojen takana jonkinlaiseni tunteen
rahdun, loppuivat tarinat nukeille: hän pidätti ne nyt itselleen.
Hänellä oli luonteessaan tavaton määrä viatonta aistillisuutta; se
kaikui hänelle etäältä kuin näkymättömät kellot, jostakin tuolta,
kaukaisuudesta, ilmanrantain takaa. Ei voinut tietää, mikä siellä
soitti. Joskus kantoi tuuli kaiun sieltä; se tuli, mistä lienee
tullutkin, se ympäröi tytön, ja hän tunsi silloin veren nousevan
poskiinsa, hengityksensä salpautuvan pelosta ja sulosta. Hän ei tätä
laisinkaan käsittänyt. Ja sitten se katosi niinkuin oli tullutkin.
Mitään ei eroittanut enää. Tuskin tuntuva kumina, huomaamaton, sinisiin
ilmoihin haipuva kaiku. Tiesi ainoastaan, että se oli tuolla, vuorten
takana, ja että sinne täytyi päästä, päästä niin pian kuin mahdollista:
siellä oli onni. Ah! Kun sinne kerran pääsisi!...
Pääsyä odotellessa kuvitteli hän kaikenlaista eriskummaista, mitä
siellä muka olisi. Sillä tärkeintä pikku tytön järjentoiminnalle oli
nyt koettaa aavistella, mitä siellä oli. Hänellä oli muuan samanikäinen
tuttava tyttö, Simone Adam, jonka kanssa hän puheli monesti näistä
vakavista asioista. Kumpikin antoi toiselle niistä hankkimaansa
valaistusta: kaksitoista-vuotiaan suuria kokemuksia, muilta kuultuja
ja salaa kirjoista ahmittuja tietoja. Ikäänkuin varpaillaan seisten
ja pitäen kynsillään kiinni kivistä koettivat nuo kaksi pikku tyttöä
kaikin mokomin nähdä yli sen vanhan aitamuurin, joka kätki heiltä
tulevaisuutta. Mutta vaikka he kuinka koettivat, ja uskottelivat
näkevänsä raoista, he eivät nähneet kerrassaan mitään. Heidän tilansa
oli viattomuuden, runollisen rivouden ja parisilaisen ironian
sekoitusta. He juttelivat keskenään hirvittäviä asioita aavistamatta
niiden sisältöä, ja loivat itselleen aivan yksinkertaisista seikoista
kokonaisia maailmoita. Jacqueline, joka kaiveli kaikki nurkat kenenkään
tohtimatta häntä siitä moittia, työnsi pikku nenänsä myöskin isänsä
kirjoihin. Onneksi suojelivat viattomuus ja hänen sangen siisti
pikkutytön vaistonsa häntä huonoilta kirjatuttavuuksilta: tuskin näki
hän jonkin hiukan raa'an kohtauksen tai sanan, niin häntä inhotti;
heti heitti hän kirjan käsistään; ja niin puikki hän keskellä
noita hävyttömiä tovereita aivan kuin peljästynyt kissa, hyppien
likarapakkojen poikki, -- saamatta tahraa.
Yleensä eivät romaanit häntä kiehtoneet: ne olivat liian
selväpiirteisiä ja liian kuivia. Mutta runokirjat jälleen saivat
hänen sydämensä sykkimään liikutuksesta ja toivosta, että hän
löytäisi niistä arvoituksensa ratkaisun, -- ne runokirjat nimittäin,
jotka puhuivat rakkaudesta. Ne olivat ikäänkuin läheisimpiä pikku
tytön sielunelämälle. Niissä ei asioita nähty, vaan ne kuviteltiin,
katsottuina himon tai kaihon prisman lävitse; ne ikäänkuin
tirkistelivät vanhan aitamuurin halkeamista, kuten Jacqueline itsekin.
Mutta ne tiesivät paljon enemmän kuin Jacqueline, ne tiesivät kaiken,
mitä piti saada tietää, ja ne ympäröivät tiedetyn suloisilla ja
mystillisillä sanoilla, joita täytyi avata kapaloistaan äärettömän
huolellisesti, että löytyisi... löytyisi se... Ah, ei löytynyt mitään,
mutta oli joka hetki löytymäisillään...
Nuo tyttöset olivat uupumattomia. He kuiskuttelivat toisilleen,
selkäpiissään väristystä tuntien, runoja, joita olivat sepittäneet
Alfred de Musset tai Sully-Prudhomme; niissä kuvittelivat he oikeita
turmeluksen syvyyksiä; he kirjoittivat niitä vihkoihinsa; he kyselivät
toisiltaan, mikä sen tai sen kohdan salainen merkitys oli, vaikkei
mitään merkitystä usein ollutkaan. Nämä kolmetoista-vuotiaat kunnon
naikkoset, viattomat ja samalla julkeat, jotka eivät tienneet mitään
rakkaudesta, väittelivät keskenään, puolittain leikillä, puolittain
vakavina, rakkaudesta ja hekkumasta; ja koulussa he raapustelivat,
opettajan isällisten silmien edessä, -- hän oli sangen lauhkea ja
ylen kohtelias vanha pappa, --, imupaperiinsa sellaisia värssyjä
kuin seuraavakin jonka opettaja sai käsiinsä eräänä päivänä ja aivan
järkyttyi siitä:
Laissez, oh! laissez-moi vous tenir enlacées,
Boire dans vos baisers des amours insensées,
Goutte à goutte et longtemps!...
"Anna minun pusertaa sinut syliini,
juoda suudelmistasi hurjaa rakkautta,
tilkka tilkalta ja vitkaan!..."
He kävivät erästä hienoston piirien erikoisesti suosimaa koulua,
jonka opettajat olivat yliopistomiehiä. Siellä löysivät he jumalia
sydämensä kaipuille. Melkein kaikki nuo pikku tytöt olivat rakastuneet
opettajiinsa. Ei tarvittu muuta kuin että opettaja oli nuori eikä
aivan hirvittävän ruma, niin hän oikein raivosi tyttösten sydämissä.
Oppilaat tekivät työtä kuin hevoset, kukin saavuttaakseen oman
sulttaaninsa huomion. Tuli pitkät itkut, kun tyttö sai opettajaltaan
ainekirjoituksesta huonon numeron, -- kukin omaltaan tietysti: sillä
siitä he vähät välittivät, jos toinen sen antoi. Jos hän kiitteli
heitä, niin punastuttiin ja kalvettiin, luotiin häneen kiitollisia
ja veikeitä silmäyksiä. Ja jos hän pyysi tulemaan syrjään antaakseen
neuvoja tai onnitellakseen menestyksestä, oltiin suorastaan taivaassa.
Ei tarvinnut olla mikään leijona viehättääkseen noita tyttösiä. Kun
voimistelunopettaja tunnilla otti Jacquelinen syliinsä nostaakseen
hänet trapetsiin, värisi Jacqueline kuin kuumeessa. Ja mikä raivoisa
kilvoittelu tyttöjen kesken vallitsi! Miten kiivaita salaisia
mustasukkaisuuden puuskia! Kuinka nöyrästi ja lumoavasti katseltiin
opettajaan, jotta olisi saatu hänet pois hävyttömän rivalin luota!
Kun opettaja tunnilla vain avasi suunsa, niin; kynä oikein räiskyi
hänen sanojaan kopioidessa. Tyttöset eivät koettaneetkaan ymmärtää
opetusta, tärkeintä oli, ettei tavukaan menisi heiltä hukkaan. Ja juuri
kirjoittaessaan, kääntyneinä sellaiseen asentoon, että epäjumalan kuva
pysyi aina heidän silmiensä edessä ja että he saivat katsella salaa
hänen muotoaan ja jokaista liikettään, Jacqueline ja Simone kysyivät
toisiltaan hiljaa:
-- Luuletko sinä, että hänelle sopisi sininen kravatti?
Edellä kerrotun hyvän lisäksi olivat kauniit värikuvat, romantiset
ja hienot runokirjat, muodissa olevat runolliset gravyyrit,
rakastumiset näyttelijöihin, soittotaiteilijoihin, jo kuolleisiin tai
vielä eläviin kirjailijoihin: -- Mounet-Sully, Samain, Debussy, --
silmäykset, joita vaihdettiin nuorten miesten kanssa konserteissa,
kutsusalongeissa, kaduilla, sekä nopeasti syttyvät ja mielikuvituksessa
heti toteutetut pienet intohimot, -- alinomainen tarve "pikiintyä"
lakkaamatta, olla aina täynnä rakkautta, saada jokin tekosyy rakastaa.
Jacqueline ja Simone uskoivat toisilleen kaikki asiansa: selvä
todistus, etteivät he suuria tienneet; se oli sitäpaitsi paras keino,
jottei tunne pääsisi koskaan kiihtymään liian syväksi. Sen sijaan
muuttui tämä tila kroonilliseksi taudiksi, jota he itse pilkkailivat
kaikkein ensimäisinä, mutta jota he harrastivat ja pitkittivät
mitä suurimmalla huolella. He elivät kumpikin yhtämittaisessa
kiihkossa. Simone oli romantisempi ja järkevämpi ja keksi enemmän
kaikenlaisia mielikuvituksen hurjisteluja, mutta Jacqueline, joka
oli rehellisempi ja intohimoisempi luonne, oli valmiimpi panemaan
ne täytäntöönkin. Sadat kerrat oli hän vähällä tehdä mitä pahimpia
tyhmyyksiä. -- Mutta hän ei kuitenkaan niitä tehnyt, enempää kuin
nuoret tavallisestikaan. Tulee hetkiä, jolloin nuo pienet, poloiset
typerykset -- (sellaisia olemme kaikki olleet) -- ovat heittäytyä
toiset itsemurhaan, toiset ensinnä vastaansattuvan syliin. Mutta
Jumalan kiitos, melkein kaikki ne aikeet jäävätkin siihen. Jacqueline
raapusteli kymmenkunnan intohimoista kirjettä miehille, joita hän
tunsi tuskin vielä näkemältäkään; mutta hän ei lähettänyt niistä kuin
yhden, haltioituneen kirjeen, johon hän ei merkinnyt nimeään, eräälle
rumalle, joutavanpäiväiselle kriitikolle, joka oli itsekäs luonne,
kuivasydäminen ja ahdasjärkinen. Jacqueline oli häneen rakastunut
parin hänen arvosteluissaan näkemänsä rivin vuoksi, joissa hän oli
ollut huomaavinaan ääretöntä tuntehikkuutta. Samoin leimahti hän
tuleen eräälle suurelle näyttelijälle: näyttelijä asui lähellä hänen
kotiaan; joka kerta, kun Jacqueline kulki hänen ovensa ohi, supatti hän
itsekseen:
-- Jos menisin sisään!
Ja kerran hän tuli niin rohkeaksi, että meni jo hänen eteiseensä.
Mutta tuskin hän pääsi sinne, niin livisti hän karkuun. Mitä hän olisi
hänelle puhunut? Hänellä ei ollut hänelle mitään, kerrassa mitään
sanomista. Hän ei häntä rakastanutkaan. Hän tiesi sen itse hyvin. Hänen
hullutteluissaan oli aina puolet itsepetosta, jonka hän itse näki. Ja
toinen puoli oli alinomaista suloista ja järjetöntä kaipuuta rakastaa.
Kun Jacqueline oli sangen älyllistä rotua, huomasi hän tämän itsessään
selvästi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta hullu. Hullu, joka
itsensä tuntee, on kahta hullumpi.