Ensimäinen kohtaus.
Leonora. Isabella.
Leonora. No, madame! mitä sanoo veljenne Gontsalo aikeestamme?
Isabella. Hän suostuu ilolla siihen. Minäkään en parempaa keinoa tiedä.
Leonora. Hänen tulee olla Mohrilaisten kuninkaan poika ja nimittää
itsensä Caspar Melchior Balthasar Ariel Theofrastus Bombastus, prinssi
Aethiopiasta.
Isabella. Se nimi on komea; minä luulen Bombastuksen yksin niin
miellyttävän herrasväkeä, että antavat hänelle Donna Marian. Mutta eikö
ole kummaa olla Aethiopilaisena prinssinä? Minusta on tuo rohkeasti
tehty komediassakin. Loukkaantuvathan ihmiset siihen kun erästä
kauppamiestä luuloitellaan "_porvarillisessa aatelismiehessä_", että
Turkin keisarin poika on tullut Paris'iin kosimaan hänen tytärtään.
Leonora. Ei, madame! niin mahdoton kun aate tuossa komediassa on, niin
hyvästi se onnistuu tässä, sillä saaminen kauppamies uskomaan, että
Turkin keisarin poika Muftin ja muitten hengellisten miesten kanssa
matkustaa Euroopan sydämeen naimaan porvarin tyttären Paris'sta, on
yhtä rohkeaa kun sen ajate, joka sanoi kuun keisarin lähettiläänä
kosivansa herransa puolesta tohtorin tytärtä. Mutta tässä tulee
Afrikasta Espaniaan kristitty prinssi, joka sanoo kääntyneensä
roomalaisuskontoon, johon moni ylhäinen herra Aethiopiassa on
taipuvainen, ja hankkivansa liittoa Espanian suurisukuisimman
Colibrados'en suvun kanssa; jotta tässä ei ole mitään muuta
ajatelluttavaa, kun se, että hän on musta; -- mutta se asia on ainoasti
morsiamen. Tiedättehän, ettei koko Espaniassa löydy sukua, jota ei
herrasväkeni ylönkatso.
Toinen kohtaus.
Pedro. Isabella. Leonora.
Pedro. Hei, Leonora!
Leonora. Mitä nyt?
Pedro. Pian sisälle, otettavaksi takavarikkoon, sinäkin kuten muut
eläimet.
Leonora. Takavarikkoon, mitä se on?
Pedro. Se on: että annat pitsierata itsesi. Talossa on ollut juuri
meteli; ei ole sitä kaappia, jota eivät velkojat ole pitsieranneet.
kaiken irtaimen omaisuuden, jopa herran a rouvan käyntivaatteetkin,
veivät he.
Leonora. Mitä minä siitä! kaikki vaatteeni ovat omani; ne olivat jo
minulla ennenkun tähän taloon tulin.
Pedro. Se ei auta. Minä samaa väitin, mutta ne eivät olleet
kuulevinaan. Oikeuden palvelia vei kaikki pienet kaluni ja lohdutti
minua sillä, että saan vaatia palkintoa niistä herrasväeltä.
Leonora. Se oli kelpo lohdutus!
Pedro. He kysyivät myöskin| kamaripiikaa; mutta minä olin niin
rehellinen, että sanoin hänen ei olevan kotona; käskin heidän odottaa
vähän aikaa, sillä hän tulee kohta.
Leonora. Oi olitpa sinä oikeen rehellinen!
Pedro. He tahtovat päästä sinunkin pikku-kalusi kimppuun, jos oikeen
tunnen oikeuden palveliat.
Leonora. Minulla tosiaan ei ole enää mitään; mielellään saavat ottaa
mitä löytävät; mutta millä tuulella on herra ja rouva?
Pedro. Vielä yhtä ylpeällä, vaikka ovat varsin alastomat. Herralla ei
ole mitään muuta, mihin pukisi köyhän ruumiinsa, kun vanha
surukappansa.
Leonora. Oi, kyyneleet nousevat silmiini, kun tämän kuulen.
Isabella. Älkää olko millännekään, seikka kohta paranee.
Pedro. Millä lailla paranee, paraanee millä lailla?
Isabella. Muistathan mitä olemme miettineet. Tuolla tulee Gusman.
Kolmas kohtaus.
Gusman. Isabella. Leonora. Pedro.
Gusman (hiljaan). Piru vieköön teitä, te varekset, niin monta kun
olette. Tahdotteko kiskoa nahan minulta? Se ei hyödytä teitä.
Tahdotteko viedä vaatteeni? Niistä ei kukaan anna äyriäkään. Tahdotteko
ottaa minulta page-mimeni, niin teette minulle suuren hyödyn; minä
silloin voin päästä paistinkääntäjäksi hyväin ihmisten luo. Oh,
olisitte omiaan pirulle, te gripomenekset, käytöksestänne herrasväkeä
kohtaan. Ensiksi veivät mitä huoneessa löysivät, sitten kävivät käsin
he herraan ja rouvaan; ensiksi veivät herralta hatun päästä, sitten
takin, sitten, jos puhua saa, kaulaliinasen, jotta hänellä ei ole muuta
jälellä kun surukappa; lyhyesti sanottu: huoneesen ei jäänyt muuta,
millä herra voi peittää alastoman ruumiinsa, kun ainoastaan surukappa,
jotta hän on päältä nähden nyt kun perkele; mutta yhtä suurellinen kun
ennenkin on hän vielä, sillä hän sanoi äsken minulle: kuule Gusman,
kaikessa onnettomuudessa sain minä kumminkin tallennetuksi
sukuluettelokirjani.
Leonora. No, Gusman! mitä uutta?
Gusman. Uusia saamme kyllä, sillä kaikki vanhat ovat kadonneet; mutta
kas tuolla tulee rouva.
Isabella. Siis tulee minun paeta.
Neljäs kohtaus.
Donna Olympia. Leonora. Pedro. Gusman.
Donna Olympia. Oi, minä kuolen vihasta! Se oli hävyttömyys, jonka
vertaa ei ole kuultu; mutta minä tahdon kostaa, vaikka menettäisin
sillä menestykseni.
Gusman (hiljaan). Se on jo aikaa mennyt.
Donna Olympia. Kun ajattelen sitä, kiehuu aatelinen veri suonissani.
Pedro (hiljaan). Hyväpä on, että talossa jotakin kiehuu, sillä
padoissamme ei ole pitkään aikaan mitään kiehunut.
Donna Olympia. Oi, minä olen pakahtua!
Pedro (hiljaan). Et suinkaan liiasta ruuasta.
Donna Olympia. Olisivatko nuo ihmiset unohtaneet kuka minä olen?
Pedro (hiljaan). Se on juuri onnettomuus, etteivät meitä unohtaneet,
muuten olisi meillä tallessa se vähä, mikä enää oli jälellä.
Donna Olympia. Oi, missä on väkeni, että saisin keskustella heidän
kanssansa, mitä nyt tulee tehdä.
Leonora. Täällä olemme kaikki; mitä on rouvalla käskeä?
Donna Olympia. Leonora, sinä olet aina ollut uskollinen palvelia!
Leonora. Minä en ole tehnyt muuta kun velvollisuuteni.
Donna Olympia. Leonora! tiedätkö mikä onnettomuus, mikä häpy minua on
kohdannut?
Leonora. Tiedän, sen pahemmin, kaikki.
Donna Olympia. Ah! semmoiset asiat tulevatkin pian tunnetuiksi.
Leonora. Mikä niitä salaisi; olemmehan mekin kaikki saaneet kärsiä?
Donna Olympia. Kuinka uskolliset palveliat! kun ottavat osaa
herrasväkensä häpyyn.
Leonora. Häpy ei ole niin suuri kun vahinko.
Donna Olympia. Sinä, näemmä, et tiedäkään mikä täällä on tapahtunut.
Leonora. Minä kyllä tiedän, että oikeuden palveliat...
Donna Olympia. Ei, se ei ole mitään. Jotakin toista, pahempaa on sitten
tapahtunut. Kohta kun oikeuden palveliat olivat menneet, tuli eräs
kamaripiika kamariin, ilman ilmoittamatta, ja puhui tälläisiä
hävyttömiä sanoja: minun herrasväkeni sanoo terveisiä, heidän käy
suruksensa se onnettomuus, joka teitä on kohdannut; he pyytävät, ettei
rouva tahtoisi ylönkatsoa tätä silkkihametta, jota ei ole käytetty
enemmän kun kaksi kertaa. Ah! minä en voi kostonpyynnöstä kertoa
enemmän.
(Menee).
Viides kohtaus.
Don Ranudo (puetettu mustaan kappaan). Leonora. Pedro.
(Don Ranudon sisääntullessa lankeevat Leonora ja Pedro
polvilleen ja tekevät ristinmerkin).
Don Ranudo. Ah! lapsiparat! Tämä nöyryys on liian suuri; minähän en ole
mikään pyhimys. Minä tosin olen ylhäissäätyinen, mutta kumminkin
ihminen; siis en vaadi mitään polvillelaskeumista.
Pedro. Kah! Herrako se on?
Don Ranudo. Senhän sinä voit nähdä; nouskaa ylös, minä en talonväeltäni
vaadi sellaista kunnioitusta.
Pedro. Minä voin vannoa, ettei tämä tapahtunut nöyryydestä; minä pidin
herraa aaveena.
Don Ranudo. Vai niin! Siihen on tämä huono kappa syypää; mutta niin
totta kun nimeni on Don Ranudo de Colibrados, niin ei jää kostamatta,
mitä tänään on täällä tapahtunut; minä tahdon hävittää velkojat
vaimoine lapsineen; minä arveIen, että kun asia tulee tutuksi, he
menettävät tavaransa ja omaisuutensa ja kaupunki etuus-oikeutensa.
Pedro. Ah, herra' Minä rukoilen kaupungin puolesta, säästäkää se; sillä
eihän muut kaupunkilaiset ole tähän syypäät.
Don Ranudo. Tälläisissä tapauksissa saa syytön kärsiä syyllisen tähden.
Pedro. Mutta jos semmoinen mies, kun te, herra, olette kaupungin
puolesta, niin se saa anteeksi.
Don Ranudo. Niin, Pedro! kun niin kauas ehditään, tahdon katsoa mitä
minä voin tehdä.
Pedro. Kiitoksia, herra, lupauksestanne, kaupungin puolesta.
Don Ranudo. Mutta kuka oli nainen, joka vasta lähti täältä?
Leonora. Hän on kamaripiika sen Aethiopialaisen prinssin luona, joka
nykyjään on tullut kaupunkiimme.
Don Ranudo. Mikä on sen herran nimi?
Leonora. Hänen nimensä! Melchior Caspar Balthasar Theofrastus Bombastus
Ariel David Georgius, prinssi Aethiopiasta.
Don Ranudo. Herra hallitkoon! miten olette tulleet tutuksi hänen
piikansa kanssa?
Leonora. Hän tuli minua puhuttelemaan, sillä rouvansa, joka on prinssin
äiti ja keisarin sisar, ei salli prinssin pitää keskuutta muitten
pereiden kanssa kun meidän.
Don Ranudo. Se on minun mieluista kuulla. Minä havaitsen, että hänellä
on kunniantuntoa; totta puhuen ei olekaan koko kaupungissa toista,
jonka kanssa voisivat pitää kanssa-käymistä.
Leonora. Muuten on, ellen pety, niillä myöskin toinen tarkoitus, sillä
sama kamaripiika antoi noin puoleksi tietää, että herransa oli tullut
tänne pää-asiallisesti hakemaan yhteyttä meidän herrasväkemme kanssa ja
pyytämään ryökynämme rouvakseen; hän ei ole ainoastaan suurivaltainen,
mutta myöskin korkeasti kristillinen prinssi, sillä hän on noitten
kolmein pyhäin kuninkaiden sukuperää.
Don Ranudo. Olisiko se mahdollista! Kutsukaa tänne rouva, että hänkin
saa tästä tietää.
Kuudes kohtaus.
Donna Olympia. Don Ranudo. Leonora. Pedro.
Donna Olympia. Ah, Don Ranudo! minä häpeen näyttää itseni tässä
porvarillisessa puvussa.
Leonora (hiljaan). No, totta mar on hän saanut yllensä minun vanhan
hameeni.
Don Ranudo. Älkää puhuko, Donna Olympia! Kaupunkiin on tullut
suurisukuinen prinssi, joka tahtoo yhteyttä meidän huoneemme kanssa.
Donna Olympia. Hän on ehkä noita uusia prinssejä?
Don Ranudo. Ei, hän on vanhempia koko maailmassa; hänen sukunsa alkaa
Saban kuningattaresta; hän on Aethiopialainen prinssi; Leonora tietää
hänen nimensä.
Leonora. Hänen nimensä on Melchior Caspar Balthasar Theofrastus
Bombastus Ariel David Georgius.
Donna Olympia. Onko se mahdollista?
Leonora. Minä epäilemättä luulen hänen tulevan tänne jo tänään; ainoata
mitä pelkään on, ettei ryökynä huoli hänestä, sillä hän on musta.
Donna Olympia. Se ei tee mitään kun hän vaan on korkea. Oi, mikä onni!
Don Ranudo. Mutta miten voin minä vastaan-ottaa sellaista herraa tässä
puvussa? Kuule, Pedro, tänne on tullut vieras prinssi kaupunkiin
pyytämään tytärtäni; ja tämä prinssi on Mohrlandista.
Pedro. Hyi! Aikooko herra antaa tyttärensä mustalaiselle?
Don Ranudo. Se ei tee asiaan. Donna Maria pääsee korkeaksi sen kautta.
Mutta mistä saan minä vaatteita?
Pedro. Älkää sureko herra! Minä tahdon toimittaa teille takin, jonka
käyn lainaamassa omaan nimeeni.
Don Ranudo. Oi, hyvä Pedro, ole silloin sukkela.
Pedro. Minä tulen paikalla takasin.
(Menee).
Don Ranudo. Mutta eikö ovelle kolkuteta?
Donna Olympia. Juokse Leonora kuulemaan kuka siellä on.
Leonora. Ah, prinssin tulkki on oven takana ja pyytää päästä
puheellenne.
Don Ranudo. Oi, onko se mahdollista? Mitä nyt on tekeminen? Sano
Leonora, ettemme ole kotona.
Donna Olympia. Ei, se ei käy laatuun, sillä on mielestäni vaarallista
loukata semmoisen herran lähettilästä; toinen neuvo on keksittävä.
Don Ranudo. Tässä ei ole toista neuvoa löydettävänä; minä en mitenkään
saata näyttää itseäni tälläisessä puvussa.
Leonora. Mieleeni juohtuu keino, jolla olemme autetut. Herra on
olevinaan sairas ja sanoo tohtorin käskeneen hänen pukeutumaan
tuollaiseen kauhtanaan, joka kuuluu olevan hyvän kaikissa
heikkouksissa.
Don Ranudo. Ei, se ei ensinkään käy laatuun.
Leonora. Tahi toisin; herra sanoo kurittavansa ruumistaan ja tekevänsä
parannusta, sekä pelkästä jumalisuudesta pukeutuneensa tuohon kappaan.
Don Ranudo. Se käy laatuun, Leonora; käske hänen kohta astua sisälle.
Seitsemäs kohtaus.
Tulkki. Don Ranudo. Donna Olympia. Leonora.
Leonora (tulkille). Älkää kummastuko, herra, että tapaatte herrasväkeni
niin ynseässä tilassa. Minun herrani, Don Ranudo, joka on ylhäisin koko
kaupungissa, on myöskin jumalisin. Hän on kuningas Napukonodosorin
esimerkin mukaan alentanut itsensä niin, että on paremmin eläimen kun
ihmisen näköinen ja on päättänyt neljätoista päivää kurittaa ruumistaan
synteinsä tähden. Ensiksi aikoi hän kulkea avojaloin, mutta arvasi sen
kurituksen liian vähäpätöiseksi; sitten päätti hän seurata kuningas
Napukonodosorin esimerkkiä, josta kuninkaasta minä luulen hän lukee
sukunsa; sillä hänen sukunsa on vanhin Espaniassa. Hän tahtoi myöskin
kuten Napukonodosor kämpiä käsin jaloin maata, ja vaikka me
huokauksilla ja kyynelillä polvillamme olemme pyytäneet häntä luopumaan
siitä, ei hän olisi ottanut sitä korviinsakaan, ellei arkkipiispa itse
ja kaikki papit lähettiläiden kautta olisi pyytänyt häntä hillitsemään
pyhää intoansa.
Tulkki. Ah, Don Ranudo! minä näen, ettei Colibrados'en suvussa ole
ainoastaan suuria miehiä, mutta myöskin pyhimyksiä.
Don Ranudo. Oi ystäväni! minä olen vielä kaukana pyhyydestä: päin
vastoin olen minä suurin syntinen, niin että jos kurituksen tulisi
pahoja tekojani vastata, tämä ei ensinkään riittäisi.
Tulkki. Juuri tuo tunnustus, Don Ranudo, ilmoittaa pyhän; sillä niin
pian kun pyhä tietää olevansa pyhän, ei hän enää olekaan pyhä. Mutta
missä on Donna Olympia, teidän rouvanne?
Don Ranudo. Tuossa näette hänen seisovan alhaisena porvarin ämmänä;
näin puetettuna olemme päättäneet olla neljätoista päivää.
Tulkki. Minä en tahdo soimata teitä; ken tiesi on tuollaiseen
erinomaiseen kuritukseen syynä joku hirmuinen rikos.
Don Ranudo. Minä näin kaksi päivää takaperin hirmuisen saastaista unta;
minä tein todelleen syntiä unessani ja sentähden olen minä päättänyt
näin kurittaa itseäni.
Tulkki. Ah! Tämä jo ansaitsee teidän pyhäksi julistamisen. Minä olen
muuten tullut teidän korkeasukuisuudellenne ilmoittamaan, että
ylhäissukuinen prinssi Abyssiniasta, armollisin herrani on tullut
kaupunkiin. Vaan tämä ei ole tärkein asiani; minä olen oikeastaan tänne
lähetetty esittämään liittoa ja pyytämään herralleni teidän rakkaan
tyttärenne, röökynä Marian puolisoksi.
Don Ranudo. Tarjoumus on varsin korkea; mutta, saanen kysyä, miten on
herranne prinssi tullut näihin mietteisin?
Tulkki. Syy, joka on saanut hänen korkeutensa näihin ajatuksiin ja
tälle matkalle, on se, että vaikka Aethiopiassa eli Abyssiniassa
keisari ja alamaiset ovat kristittyjä, niin eroavat he uskonnossaan
paljon Roomalaisen kirkon uskosta, jonka tähden Portugalista useita
Jesuitejä on lähetetty saattamaan heitä Roomin kirkon huostaan takasin.
Näiden puheesta on armollinen herrani tullut niin voitetuksi, että hän
nyt pidetään Jesuiteinkin parissa innokkaana katolilaisena; tämän
tietää enonsa, keisari, vallan hyvin, mutta hän ei tahdo pakoittaa
kenenkään omaatuntoa ja on siis prinssin pyynnöstä sallinut hänen hakea
korkea-aatelisen puolison Espaniasta tahi Italiasta. Minun, Jago de las
Cores'en, hänen ensimäisen tulkkinsa, kanssa on hän keskustellut tätä
asiaa ja kysellyt vanhempia sukuja; ja minäpä silloin kerroin hänelle
Colibrados'en suvusta, joka on ensimäinen ja vanhin katolilainen huone
koko Espaniassa ja siis koko Euroopassa; sillä Abyssiniassa löytyy
varsin paljon vanhempia sukuja. Mutta mitä erittäin minun herrani
rotuun tulee, niin voi hän mies miehestä luetella esi-isiään Saban
kuningattaresta, sekä kristityt esi-isänsä Itämaiden kolmesta pyhästä
kuninkaasta.
Don Ranudo. Niinpä kauas ei minun sukuluetteloni uletu.
Leonora. Teidän ylhäisyytenne ette sitä voi tietää; minä olen kuullut
oppineiden sanovan, että Colibrados'en suku alkaa eräästä Noakin
pojasta nimeltä Sem Ram ja Jakob.
Don Ranudo. Minä kyllä uskon niin olevan; mutta vanhat ovat unohtaneet
panna ne sukukirjaan.
Tulkki. Ainoa mikä saattaisi estää teidän korkeasukuisuuttanne
antamasta tyttärenne minun herralleni on se, että herrani on, kuten
kaikki Mohrit, musta.
Don Ranudo. Se ei tee mitään; Espanialainen on itse mustanverevä.
Tulkki. Ei teekään; minua ei myöskään epäillyttänyt mennä avioliittoon
Abyssiniassa rouvani Helicon Comtran kanssa, joka on keisarin esimäinen
pesurouva. Tätä virkaa ei Abyssiniassa anneta muille kun ylhäisille
naisille; sillä kullakin maalla, teidän korkeasukuisuutenne! on omat
tapansa. Kummallisinta kaikista Abyssiniassa on kumminkin puhekieli,
joka paremmin kuuluu laululta kun puheelta. Esimerkiksi kun sanon
tahunki pitkään, niin on se _pöytä_; tahunki vähän korkeampaa, _vuori_;
tahunki vielä korkeampaa on _kirkko_ ja tahunki vieläkin korkeampaa on
_elehvantti_.
Don Ranudo. Kas kummaa! Sitä kieltä ei opi tyttäreni koskaan.
Tulkki. Vuoden perästä puhuu hän sitä kuten Abyssiniassa syntynyt.
Don Ranudo. Minä ainoastaan pelkään, ettei tyttäreni voi kärsiä
auringon kuumuutta Abyssiniassa.
Tulkki. Siellä missä keisari asuu on laukea ilma; mutta muutamat hänen
alamaisistaan asuvat päivälinian alla, jossa on niin kuuma, että
tulitikut syttyvät, kun he sattuvat niihin koskemaan, ja kun tahtovat
keittää ruokaansa aivastavat he ainoasti puihin ja puut syttyvät kohta
tuleen.
Don Ranudo. Se on kummallista!
Tulkki. Paljon on luonnossa kummallista. Mutta tässä on seikka vielä
muistutettava; se näette, että te, herra, tahtoisitte paljastaa
päätänne, kun puhutte Abyssinian prinssin kanssa ja kumartaa ensin
hänen edessään, sillä sen kunnioituksen on hänellä oikeus vaatia
kaikilta ulkomaalaisilta, mitkä eivät ole kuninkaallista sukua.
Don Ranudo. Ei, siihen en minä suostu koskaan; mitä! tulisiko erään
Colibrados'en, joka on Espanian ylimys ja joka etuus-oikeutensa nojassa
puhuu lakkipäässä Espanian kuninkaan kanssa, tulisiko hänen paljastaa
päätänsä vieraan prinssin edessä?
Leonora (hiljaan). Sepä nyt on riivattua! tuon sanon minä
Espanialaisuudeksi. Hän on niin köyhä, ettei hänellä ole ei takkia, ei
hattua ja kumminkin kieltää hän paljastamasta päätänsä.
Tulkki. Vai niin! No sitten ei tästä tule mitään; sillä hänen
korkeutensa ei tule puheellenne, ellette suostu hänen ehtoihinsa.
Don Ranudo. Minun on surullista kuulla niin suopuisan avioliiton
menevän turhaan; mutta minä kuolen ennen kurjuuteen kun teen jotakin
korkeuttani alentavaista.
Leonora (hiljaan). Sen sanon minä Espanialaisuudeksi!
Donna Olympia. Jos Don Ranudo suostuisi siihen, hakisin minä eroni
hänestä.
Don Ranudo. Teidän lauseenne, Donna Olympia, olisi kirjoitettava
kullatuilla kirjaimilla porstuamme ovelle.
Leonora (hiljaan). Niin, ja toisenkaltaisilla puustaveilla johonkuhun
toiseen paikkaan.
Tulkki. Minä siis havaitsen, että hänen korkeutensa täytyy mitään
täällä voittamatta lähteä takasin.
Don Ranudo. Se on surullista, mutta minä en voi sitä auttaa, vaikka
henkenikin menettäisin.
Donna Olympia. Meillä on kunniatuntomme jo syntyestä.
Leonora (hiljaan). Sen sanon minä vallan arkki-espanialaiseksi
ylpeydeksi!
Don Ranudo. Tyttäreni menköön ennen luostariin!
Leonora (hiljaan) Ja te molemmat hulluinhuoneesen.
Tulkki. Minun on siis lähteminen kertomaan hänen korkeudellensa, miten
asia on päättynyt.
(Menee pois).
Don Ranudo. Sano ajatuksesi, Leonora, emmekö seisoneet kunniamme
puolella?
Leonora. Niinpä kyllä! Minun mielestäni herrasväki seisoo sen päällä ja
tallaa sen jalkainsa alle; sillä sen, minkä te luette kunniaksi, sen
lukee teille toiset ikuiseksi hävyksi ja pilkaksi. Teidän ylpeytenne on
niin suuri, että se aikanaan voi antaa aineita komediaan; semminkin kun
herralla ei hattua ole.
Don Ranudo. Kuule, Leonora! sinun puheestasi ei pidetä lukua
pitkällisen ja uskollisen palveluksesi tähden.
Leonora. Herrasväki saattaa antaa minun vapaasti puhua, sillä minä olen
neljään vuoteen saanut varsin vähän ruokaa, palkasta ei puhumista.
Kahdeksas kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia. Leonora. Pedro.
Pedro. Herra! tässä on teille takki; mutta minä olen saanut panna
kunniani panttiin, että omistaja saa sen takasin kolmen päivän
kuluttua.
Don Ranudo. Nyt on se liian myöhäistä. Prinssin tulkki on jo käynyt
täällä, ja lähti juuri tyhjin toimin; sillä avioliitosta ei tule
mitään.
Donna Olympia. Hyvä kumminkin että takin saitte, sillä ken voi tietää,
eikö prinssi luovu vaatimuksistaan ja tule takasin. Menkäämme sisälle,
Don Ranudo.
(Menevät).
Pedro. Mistä syystä, Leonora, on herran ja rouvan mieli muuttunut?
Leonora. Herra ei suostunut avopäin puhuttelemaan prinssiä.
Pedro. Mutta mitä tarkoittaa tuo narrillinen esitys?
Leonora. Että herra varmeinmin hänen prinssiksi uskoisi. Anna minun
vaan hallita, niin kaikki kyllä menestyy. Valeprinssi aina voi antaa
perään vaatimuksissansa; mutta tuolla tulee herra takasin takkiin
puetettuna.
(Don Ranudo ja Donna Olympia tulevat takasin).
Don Ranudo. Minä en taida sittenkään suostua siihen, vaikka meidän
köyhyytemme on niin suuri.
Donna Olympia. Mitä, köyhyytemme! Se on vaan pahat ihmiset jotka sitä
pakisevat. Ihmiset meidän säädystämme eivät voi olla köyhiä?
Pedro. Mutta jos herrasväki kuolisi nälkään, miksi sitä nimitettäisiin
hyvällä kielellä?
Donna Olympia. Joka nälkään kuolee, ei sentähden tarvitse kuolla
köyhyyteen; se on paremmin kutsuttava urhoolliseksi kuolemaksi, jonka
ylevämieliset valitsevat mieluummin kun alentavat itsensä.
Pedro. Minä pelkään, että herrasväki saisi tälläisen hautakirjoituksen:
Tämän alla lepää Don Ranudo ja hänen korkeasukuinen rouvansa; ne
kuolivat nälkään välttääksensä köyhyyttä. Mutta tuollapa tulee
lähettiläs takasin.
Yhdeksäs kohtaus.
Tulkki. Don Ranudo. Donna Olympia. Leonora. Pedro.
Tulkki. Hänen korkeutensa, minun armollinen herrani, ei ensinkään ota
pahaksi teidän kieltoanne, päin vastoin ihastuttaa häntä teidän ylevä
sydän ja hän kunnioittaa teidän korkeasukuisuuttanne enemmän nyt kun
ennen, jättäen teidän omaan valtaanne, tahdotteko näyttää hänelle
kysymyksessä olevaa kunnioitusta tahi ettekö.
Don Ranudo. Kosk'ei prinssi oikeutenansa sitä vaadi, tahdon minä
vapaasta tahdosta suostua siihen.
Donna Olympia. Mitä?
Don Ranudo. Niin, Donna Olympia! Me voimme osoittaa kuinka suurta
kunnioitusta tahansa, kun sitä ei vaadita, sillä silloin se vaan
nimitetään kohteliaisuudeksi eikä velvollisuudeksi. Minä voin näyttää
Espanian historiasta erään esi-isistämme, Don Sanctio nimeltä, joka
avopäin vastaanotti sotamiehen, mikä Xeres de la Fronteran suuressa
tappelussa oli kaatanut kahdeksan Mohrilaista.
Tulkki. Minä toivotan teidän ylhäisyydellenne onnea kuuluisaan
lankouteenne ja tahdon tunnin kuluessa saattaa tänne prinssin
seuranensa.