Ensimäinen kohtaus.
Gusman. Leonora.
Gusman. Oi, Leonora! mitä sanoo rakastavainen Gontsalo, kun
rakastettunsa viedään Mohrien maahan? Tosin minua miellyttää, että
Donna Maria pääsee vankeudesta, nälästä ja kurjuudesta kunniaan ja
varallisuuteen; mutta minä soisin kumminkin Gontsalon tähden, ettei
tästä avioliitosta mitään tulisi.
Leonora. Ei, Gusman! Tämä avioliitto on parempi.
Gusman. Minä kyllä näen, että sinä olet oikea viirikukko ja kuten
muutkin kamaripiiat täynnä juonia.
Leonora. Ole vaiti! koska röökynä itse taipuu siihen.
Gusman. Oi Jumala! suostuuko hän ottamaan mustalaisen?
Leonora. Mutta prinssi on kristitty ja avullinen sekä asuu
sivistyneessä maakunnassa. Minä seuraan neitoani sinne.
Gusman. Minä, totta mari, myöskin seuraan!
Leonora. Kuinkas muuten?
Gusman. Siishän tulemme vielä yhdessä palvelemaan; se on minun iloista
ajatella, sillä minä rakastan sinua niin suuresti kun joku tohtori
kuumetautia. Jos sinä tahtoisit niinkuin minä, niin voisimme paikalla
mennä kihloihin, ja sinä tulisit minulle vaimoksi; sillä viipyminen ei
mitään hyödytä enää; minun pitää muutenkin erinäisten syitten tähden
kohta mennä naimisiin.
Leonora. Ole vaiti, pölkkypää, ja muista, että puhut Espanialaisen
neidon kanssa ja ettet nyt ole Ranskassa etkä Tanskassa, missä tänään
sanotaan: Tahdotteko minua? ja huomenna pidetään häät; ja missä myös
ennen häitä eletään niin ystävällisesti yhdessä, ettei ole mitään uutta
sanomista eikä liion mitään toimittamista morsiusyönä. Tahdotko voittaa
rakkauteni, niin saat myöskin kosia niinkuin täällä on tapana; ensiksi
kulet sinä vuoden päivät huokaillen, hämmästyt kun näet minun; sanot
väliin meneväsi hirsipuuhun rakkautesi tähden, ilmoittamatta ketä sinä
rakastat, antaen minun tuota vaan aavistaa. Sitten miellytät sinä minua
lauluilla ja rakkauden runoelmilla kamarini akkunan takana, kärsit että
minä ajan sinut pois haukkumisella ja väliin heittäen vettä päällesi;
sitten tulee sinun rahalla voittaa puolellesi jonkun vanhan ämmän, joka
on minun ystäväni, saada hänet kiittämään sinua ja kuvaamaan sitä
surullista tilaa, mihin rakkautesi kautta olet joutunut; kehoittamaan
minua kristillisestä rakkaudesta pelastamaan henkeäsi, näyttämällä
sinulle kohteliaisuutta ja vastaanottamalla sinulta milloin minkin
runoelman, jonka olet verelläsi kirjoittanut; vihdoin vastaanottamaan
lahjoja, puhelemaan kanssasi akkunasta ja viimein päästämään sinua
kamariini.
Gusman. Aivan niin! Se oikeen, Leonora! Sillä näihin mutkiin ei kuluisi
enemmän kun noin viisikymmentä vuotta. Puuttuipa vaan, että olisit
neuvonut minun hirttämään itseni sulasta rakkaudesta. Ei, Leonora, minä
tiedän miten pikemmin voimme tulla yhteen, rikkomatta maan tapoja
vastaan. Sinä jätät jonakuna yönä kamarisi oven auki ja olet
nukkuvinasi sikeässä unessa, niin tulen minä ja makaan sinua. Sinä
huudat apua, kumminkaan ei niin kovaa, että kukaan kuulee; kun siis
olen väkivallalla miestyttänyt sinua, seuraa itsestään että sinä
kiiruhdat häillä saadaksesi takasin kunniasi, jonka minä viekkaudella
ja sukkeluudella varastin sinulta.
Leonora. Kuule, Gusman! Pidä suusi kiinni tahi puhun minä herrasväelle
ja sinä saat rangaistuksen saastaisesta puheestasi.
Gusman. Sehän oli vaan esitys. Sinä voit tehdä kuten tahdot, Leonora!
Minä kyllä aina vaimon saan.
Leonora. Minä myöskin miehen.
Gusman. Jaa, jaa, Leonora! me kyllä sovimme! Mutta tuolla tulee Donna
Maria; minä en siedä nähdä häntä, sillä sydänvereni kuohuu minussa, kun
ajattelen, että hän menee tuolle mustalle prinssille. Minä menen
tieheni.
Toinen kohtaus.
Donna Maria. Leonora. Pedro.
Donna Maria. Oi, Leonora, sinun sukkeluutesi on verraton; minä vaan
pelkään sen tulevan ilmiöön ennenkun aviokontrahti on allekirjoitettu.
Leonora. Se ei voi tulla ilmiöön, ellemme sitä itse ilmoita; minä siis
en ole tahtonut puhua mitään Gusmanille, sillä hän on yksinkertainen ja
saattaisi pilata kaikki.
Donna Maria. Mutta eikö ole hirmuista että vanhempani ovat niin sokeat
ylpeydessään, jotta, ennen kun antavat tyttärensä hyvälle herralle,
jolla on sekä varoja että tahto heitä auttaa, ennen kuolevat nälkään
ainoasti sen tähden, että hän ei ole niin korkeaa säätyä kun he.
Leonora. Tässä maassa vallitsee pirullinen ylpeys; Espanialaisuus
merkitseekin ulkomaalla samaa kun ylpeys.
Donna Maria. Älä puhu niin, Leonora; siinä teet väärin kansallemme.
Tosiaan löytyy paljon ylpeitä ihmisiä Espaniassa, mutta sen tähden ei
ole kansan yleinen luonne semmoinen, eikä ole mikään niin väärä, kun
yhden tahi toisen töistä päättää koko kansan avullisuuteen. Kansasta
saavat he, jotka sillä lailla tuomitsevat, ihan väärän käsityksen. Jos
sattuvat, siinä vähässä ajassa, jonka oleskelevat jossakussa
maakunnassa, kunniallisten ihmisten parissa olemaan, päättävät kohta
koko kansan kunnialliseksi; jos taasen tulevat ylpeiden seuraan, niin
kotia tultuaan kirjoittavat kirjoja koko valtakunnan ylpeydestä. Jos
esimerkiksi minun vanhempani ovat niin hulluja, että mieluummin
kuolevat puutokseen, kun antavat tyttärensä suvulle, mikä heidän
mielestä ei ole omaan sukuunsa verrattava, niin saako tuosta syyttää
koko maakuntaa? Ei, se on väärin; sillä useammat ihmiset kaupungissamme
hyleksii heitä, ja iloitsee, jos aikomuksemme onnistuu.
Pedro. Te olette siinä oikeassa, neito! Te olettekin esimerkillänne
näyttäneet, ettei tuo vika ole kaikkiin tarttunut. Mutta tuolla tulee
herrasväki.
Kolmas kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia. Donna Maria. Eugenia.
Leonora. Pedro. Gusman.
Don Ranudo. Nyt on, tyttäreni, taivas lähettänyt sinulle sulhon, jolle
voit mennä häväisemättä sukuasi. Minä olen sinun antanut isännällesi ja
herrallesi Theofrastus Bombastus, joka on suuri prinssi Aethiopiasta.
Pedro. Herra Jumala! kuuleehan jo nimestä Bombastus mikä mies hän on.
Don Ranudo. Hän kuuluu myöskin olevan hyvä herra, kuten kaikki
Aethiopian prinssit ovat olleet.
Pedro (hiljaan). Vähät siitä, kun hän vaan on ylhäinen.
Don Ranudo. Hän on myöskin kaunis.
Pedro (hiljaan). Mitäpä siitä, vaikka hänellä ei olisi nenää eikä
sormia, kun hän on prinssi.
Don Ranudo. Hän kuuluu myöskin olevan rikas ja voimallinen prinssi.
Pedro. Oh! mitä rikkaudesta! Onhan sanassa Bombastus rikkautta
yltäkylläisesti.
Donna Maria. Minä kiitän teitä, vanhempani, että olette minusta
pitäneet huolen; aikomukseni on aina ollut ennen mennä luostariin, kun
sopimattomaan avioliittoon.
Donna Olympia. Oi, Don Ranudo! Tyttäremme sanat olisivat
kultapuustaveilla kirjoitettavat ja lähetettävät kaikille ylhäisille
huonehille: Colibrados'en suku ei voi kasvattaa muita kun tälläisiä
oksia.
Leonora. Jos olisi neitomme tahtonut mennä alhaiselle, niin en olisi
siihen koskaan suostunut, ennen olisin kuollut kun nähnyt sitä.
Don Ranudo. Kiitos, Leonora, innollisuudestasi! Sinä olet aina ollut
uskollinen piika herrasväellesi.
Pedro. Totta mari! niin kauan kun pääni on pystössä, ei olisi meidän
neitomme saanut mennä eräälle Gontsalo de las Minas, vaikka olisikin
tämä ollut vielä rikkaampi kun on. Minä voin vannoa, että kun kuulin
sisarensa sitä esittävän, kävi se minuun niin kovasti, etten vieläkään
ole sitä voittanut. Minä sain selkääni jotakin, joka ei antanut minulle
rauhaa. Au, au! minä muistan sitä niin usein kun sitä ajattelen. Eikö
se ollut hävyttömästi, että semmoinen mies edes uskalsi pyytää
Colibrados'en neitoa? Luuleeko hän että tämä armollinen herrasväki
rahan ahneudesta niin alentaisi itsensä? Mitähän se miesparka toki
miettikään? Jos olisi hän täällä, minä hänet paikalla murhaisin. Ei,
ennenkun tuo olisi saanut tapahtua, olisin minä sytyttänyt huoneemme ja
polttanut herran, rouvan, neidon ja itseni myöskin.
Donna Olympia. Semmoisilla palvelioilla ansaitsee olla tämmöinen
herrasväki, ja tämmöisellä herrasväellä semmoisia palvelioita.
Don Ranudo. Hänen puheensa miellyttää minua, sillä hän puhuu
innostuksesta, vaikka tosin ei ole mitään ansiota herrasväkensä
polttamisessa.
Pedro. Niin, mutta herran ja rouvan tuhka, jos se sitten olisi voinut
puhua, olisi kiittänyt minua, sillä se kuolema olisi ollut urhoollinen
ja ihmiset olisivat sanoneet: He elivät urhoollisesti ja kuolivat
urhoollisesti. Kunniantunto on kalliin aarre maailmassa; kun sitä ei
ole, mitä auttaa rikkaus ja varallisuus? Nyt puhun minä sydämeni
pohjasta; kun toisin olen pakissut, olen minä laskenut pilaa vaan.
Don Ranudo. Minä kyllä tiedän, että ainoasti meidän huviksemme olet
toisin puhunut.
Pedro. Aivan niin! mutta hovinarri saattaa myöskin väliin puhua totta,
ja minä, kun olen herran ja rouvan puolesta, puhun aina totuutta.
Don Ranudo (pistää kätensä lakkariin). Kas tässä, Pedro saat kultarahan
sanoistasi; vaan se on tosi, minulla ei taida olla käsillä niin paljon
rahaa; mutta sinä saat kyllä kultarahasi, Pedro, ja enemmänkin.
Pedro (hiljaan). Herralla ei taida olla housuja jalassa, muuten olisin
minä kohta saanut sen.
Don Ranudo. Ellet sinä rahaa saa, niin saat jotakin parempaa.
Pedro. Mitä, herra?
Don Ranudo. Minä, näet, laitan niin, että kun elämäkertomuksemme
kirjoitetaan, jonka uskon erään meidän turvanalaisen kohta tekevän,
niin mainitaan sinäkin kiitoksella.
Pedro. Herra hallitkoon! mikäs on silloin hätänä? Mutta tuolla näen
minä prinssin tulevan.
Gusman. Oi, kun en osaa puhua Aethiopian kieltä! Minä tahtoisin kysyä
paljon asioita, sillä minä olen kuullut paljon puhuttavan siitä
maakunnasta, semminkin Punaisesta merestä ja tuosta suuresta Seine
virrasta, joka sen läpi juoksee, ja jossa on kultahietaa.
Don Ranudo. Sinä narri! Seine virtahan on Ranskassa.
Gusman. Antakaa anteeksi, herra! Mutta minä olen nähnyt präntättynä
eräässä murhenäytelmässä: scena on Mohrien maassa. Vaan tuossapa on
prinssi. Oi, herra, hän vastaa nimeänsä; hänen kasvonsa on minussa jo
vaikuttanut sen, että tuskin voin seisoa jaloillani enää. Salliiko
kunnianne, herra, että menette häntä vastaanottamaan?
Don Ranudo. Sallii kyllä; mutta hän onkin ainoa alamainen, jolle sen
voin tehdä.
Pedro. Saapa panna lasisilmät nenällensä nyt.
Gusman. Samaa minäkin. Nyt toivon herrasväen kostavan oikeuden
palvelialle äskeistä hävyttömyyttä.
Don Ranudo. Tuota on nyt liian alhaista muistaa.
Gusman. Minä kumminkin kadotin sen vähän mikä minulla oli. Minä totta
mari rukoilen, että hänen Aethiopillinen korkeutensa antaa hirttää
kaupungin voudin, pormestarin ja neuvosmiehet, elleivät laita kalujani
takasin.
Don Ranudo. Sinä kyllä saat palkinnon kaluistasi puhumatta siitä
prinssille.
Gusman. Mutta, armollinen herra...!
Leonora. Pidä suusi, Gusman! Luuletko sinä sinun kenkäsi ja housuisi
tähden Aethiopian ja Espanian käyvän sotaan; nyt ei ole aikaa muistaa
tuollaisia vähäpätöisiä asioita. Mutta mitä jylinää tämä on? Kas tuolla
tulee prinssi suurella juhlamenolla.
Neljäs kohtaus.
Prinssi seuranensa, (jossa Hovinarri, Tulkki ja Notario).
Edelliset.
(Prinssi tulee seuranensa, jotka kaikki ovat mustia
Mohrilaisia. Sill'aikaa kun juhlameno kolme kertaa käy
teaterin ympäri, soitetaan kummallinen soitto. Juhlameno
tapahtuu seuraavassa järjestyksessä: 1) mies kantaen
vähäisen lippaan, missä on lahjoja, 2) mies pitkällä ja
keihääntapaisella tupakkapiipulla, 3) prinssi itse
hovinarrinsa kanssa, joka ympäröittynä kulkuisilla tekee
kummallisia hyppyjä, 4) miehiä joutsilla ja nuolilla. He
seisahtuvat vihdoin ja eräs miehistä antaa kahdesti
kumarrettuaan ja päänsä lattiaan lyötyään prinssille nuolen
ja jousen, jonka hän laukasee Don Ranudoa kohti).
Don Ranudo (säikähtyen). Mitä tämä on?
Tulkki. Aethiopialaisten tapa on näin tervehtiä miespuolia.
(Toinen astuu esiin ja ampuu nuolella Gusmania, joka
hirmustuneena ja huutaen kaatuu. Hovinarri auttaa häntä
jaloille jälle ja sanoo:)
Hovinarri. Hyvtyi, hyvtyä, hyvtyö.
Gusman. Se ei piru vie ollut mikään hyvä työ; konnan työ on ampua
syytöntä.
Gontsalo (prinssi). Laham Tuidu, scompta posi, la hom hubo, la hom
haba.
Tulkki. Prinssi toivoo, että eläsitte vielä niin monta vuotta kun on
penikulmia aurinkoon ja hietasmuruja Punaisen meren pohjalla.
Gusman. Tuo kieli on hyvä talvella, sillä se on lyhyt.
Don Ranudo (nostaen hattuaan). Minä kiitän teidän ylhäisyyttänne ja
toivotan teille takasin taivahan siunausta.
Tulkki (prinssille). Allola.
Gusman (hiljaan). Kas perhanan kieltä! Sillä voisi kirjoittaa yhdelle
lehdelle kokonaisen historian.
Gontsalo. Lacotrang hi li li.
Tulkki. Prinssi sanoo lähteneensä tälle matkalle yhtyäksensä jonkun
korkea-aatelisen suvun kanssa Roomalaisesta uskonnosta, pyytää sen
tähden puolisokseen tyttärenne, Donna Marian.
Gusman. Herra hallitkoon! mikä kieli! kun hi li li merkitsee niin
paljon, niin varmaankin voidaan yhdelle riville kirjoittaa koko
roomalainen paasto.
Don Ranudo. Minä ilolla myönnyn pyyntöönne ja annan teille tyttäreni
puolisoksi.
Tulkki (prinssille). Lalaks.
Gusman. Mitähän tuo laks merkitsee?
(Don Ranudo taluttaa tyttärensä prinssin luo, jolle antaa hänen).
Don Ranudo (notariolle). Olkaa hyvä ja kirjoittakaa,
suostumuskontrahti.
(Notario istuu kirjoittamaan; jolla aikaa hovinarri hiipii
Gusmanin luo, ja repii häntä tukasta).
Gusman. Oi, herra tulkki! miksi repii hän minua tukasta? Enhän minä ole
hänelle mitään tehnyt.
Tulkki. Se ei ole mitään, ystäväni! Hovinarrit Abyssiniassa puhuvat
ainoastaan käytöksillä; kun haastelevat ihmisten kanssa, jotka ovat
heitä parempia, käyttämät he _polokoksi_ kutsuttuja käytöksiä; kun
taasen vertaistensa kanssa haastelevat, käyttelevät he _Hopiko_ tapaa.
Hän nyt tahtoo sanoa teille: minä toivon että meistä tulee hyvät
ystävät.
Gusman. Piru ruvetkoon hänen ystäväksi! Onko se ystävyyttä, repiä
kunnollisia ihmisiä tukasta? Tahtoisinpa tietää, miten hän vihaansa
osoittaa. (Hovinarri sieppaa häntä tukasta). Au, au! anna minun olla,
sinä musta koira!
Tulkki. Tällä hän tahtoo sanoa: suokoon onni, että aina saisimme olla
yhdessä.
Gusman. Eikö hiidessä, sitä en minä suo; tuollaiset ihmiset voivat niin
kauan puhua hyvän ystävänsä kanssa, kunnes tämä on päässyt tukastaan,
ja se on murhata ihmisiä puheella.
(Narri puistaa nyrkkiä Gusmanille).
Gusman. Mitä pirua hän nyt aikoo, kun puistaa nyrkkiään?
Tulkki. Se on niin paljon kun: Nyt tahdon minä kertoa matkastani
Mohrlandista.
Gusman. Oi, herra tulkki! sanokaa hänelle, etten minä ole utelias;
sillä ennenkun hän on puoli tiehen päässyt, ei ole enää luuta
ruumiissani. (Narri näpsää Gusmania nenälle). Au, au, au!
Tulkki. Se oli: nyt alan minä puhua matkastani.
Gusman. Ja minäkin alan puhua _Hopiko_ kieltä.
(Sieppaa narria tukasta. Näin vuorottain tehden joutuvat he
vihdoin tappeluun, josta heitä eroitetaan. Tappelun kestäessä
kääntyvät ylhäiset notarioon, joka tällä välin kirjoittaa
kontrahdin valmiiksi ja antaa allekirjoitettavaksi).
Don Ranudo. Kirjoittakoon prinssi ja tyttäreni ensin, me muut sitten
vahvistukseksi.
Tulkki. Ei, herra! Tapana on Mohrien maassa että sulho ja morsian
kirjoittavat viimeksi ja että toiset jättävät siaa heidän nimillensä.
Don Ranudo. Kullakin maakunnalla on tapansa. Kirjoittakaamme siis
ensiksi koska niin on tapa.
(Kaikki kirjoittavat; vihdoin viimein Gontsalo, prinssinä, ja
Donna Maria. Kaikki huutavat: vivan! ja soittajat soittavat.
Kun tämä on tapahtunut luetaan kontrahti).
Notario (lukee). Meidän allekirjoittaneiden välillä on vanhempaimme ja
ystäväimme suostumuksella tänään päätetty ikuinen avioliitto, ja vaikka
luonnollisesti siihen tarvitaan ainoasti keskenäinen suostumuksemme,
joka on sitonut sydämemme yhteen, niin emme ole tahtoneet rikkoa
maallista lakia ja muita tapoja vastaan, vaan tahtoneet ystäväimmekin
suostumuksen avioliittoomme, todistettuna heidän allekirjoituksilla.
Gontsalo de las Minas. Maria de Colibrados.
Don Ranudo. Mitä? Kuka on Gontsalo de las Minas?
Gontsalo (ottaen kasvoiltaan mustan naamapeitteen). Minä; Gontsalo de
las Minas on minun nimeni.
Don Ranudo. Se on petos, joka ansaitsee hirmuisen rangaistuksen.
Donna Olympia. Tämä kontrahti on kohta kuoletettava.
Notario. Se ei voi tapahtua. Avioliittoa, joka on lain mukaan yleisellä
suostumuksella ja allekirjoituksilla päätetty, et taideta rikkoa.
Donna Olympia. Mutta se on väärä, se on petollinen...
Notario. Siitä emme me tiedä; me emme ole tehneet muuta kun mitä meidän
tulee tehdä.
Don Ranudo. Tämä avioliitto on henkilöiden säätyeroituksen tähden
mitätön.
Notario. Me emme näe mitään suurta eroitusta. Tässä on tehty liitto
kahden aatelissuvun välillä; eroitus on siinä, että Gontsalo ottaa
puolisokseen köyhän neidon, joka ei saa mitään myötäjäisiä kotoansa.
Donna Olympia. Minun tyttäreni luopuu ennen hengestään kun elää
avioliitossa miehen kanssa, joka on alhaissäätyä.
Donna Maria. Minä luovun ennen hengestäni kun erkanen siitä, jota jo
olen rakastanut niin kauan.
Donna Olympia. Don Ranudo, häntä emme enää tunnusta tyttäreksemme;
teemme hänen perinnöttömäksi!
Pedro. Tässähän ei ole muuta perittävätä, herra, kun ainoasti musta
surukappa, joka teillä äsken oli yllänne.
Donna Olympia. Minä näen että sinäkin konna olet samassa liitossa;
kuule Leonora! kutsu tänne väkeä avuksi.
Leonora. Sitä en voi tehdä, armollinen rouva; sillä minäkin olen
samassa liitossa; luulenpa koko kaupungin iloitsevan tästä
kavaluudesta.
Gusman. Perhanan Leonora! kuinka sukkelasti hän on asioitaan ajanut.
Minä en totta mari tietänyt muuta, kun että herra Gontsalo oli
Mohrilainen prinssi.
Donna Olympia. Tämä avioliitto ei ole ainoastaan mitätön, vaan te
saatte kaikki ansaitun rangaistuksen petoksestanne.
Gontsalo. Tämä avioliitto on pysyväinen, sillä ensiksi on minulla
morsiamen suostumus ja vieläpä vanhempain nimet avioliittokontrahdin
alla.
Don Ranudo. Minä vaadin teidät huoneväkeni kaikki todistajiksi siihen,
mitä täällä on nyt tapahtunut.
Pedro. Minä voin todistaa, että täällä on suostuttu avioliittoon.
Leonora. Ja minä, että röökynä kauan on rakastanut Gontsaloa.
Notario. Lapset kyllä ovat vanhempainsa holhonalaiset ja ovat velkapäät
heitä tottelemaan niin kauan kun vanhemmat ovat järjellisiä, mutta kun
eivät ole sitä, menettävät he tämän oikeutensa Espanian lain mukaan,
joka sanoo: _si kuriosus_ j.n.e.
Don Ranudo. Olemmeko me järjettömiä? Kysykää tyttäreltäni ja
talonväeltä, olemmeko tehneet mitään, josta voisi päättää meidät
hulluiksi?
Donna Maria. Minä en ymmärrä, rakkaat vanhempani, miten se sopii yhteen
selvän järjellisyyden kanssa, että tahdotte tappaa nälällä itsenne ja
lapsenne mieluummin kun yhtyä liittoon semmoisen hyvän herran kanssa
kun Gontsalon.
Pedro. Minä pidän sen siksi, että herran ja rouvan pää vähän viiraa.
Leonora. Minäkään en todella voi muuta sanoa.
Gusman. Minusta on herra ja rouva kyllä viisaat, mutta todella sanoen
on heidän päässään muutama ruuvi löyhtynyt.
Notario. Tässä nyt kuulette mitä talonväki todistaa; se kumminkaan ei
ole tarpeesen tässä asiassa, sillä minä voin vakuuttaa että koko
kaupunki on samasta ajatuksesta ja että, mikä nyt on tapahtunut, on
tapahtunut oikeuden suostumuksella.
Donna Olympia. Oi, Don Ranudo! menkäämme luostariin.
Leonora. Ja me menemme häitä viettämään.
Eugenia. Suokoon Jumala, että minä voisin samaa sanoa!
Loppu.