Ensimäinen kohtaus.
Donna Maria, Leonora.
Donna Maria. Oi, Leonora! minun vanhempaini hulluus on niin suuri,
ettet sitä voi sanoilla kertoa; kurjuutemme on sanomatoin.
Varallisuutta tarjotaan, mutta meidän tulee kerjätä sulasta ylpeydestä.
En ihmettelisi, jos juku, mikä tarjoutuu yhteyteemme, olisi
alhais-porvarillinen; mutta se on aatelinen, ja hän, joka minua
morsiamekseen pyytää, on rikkaimpia ja kauniimpia koko maakunnassa.
Leonora. Mutta, rakas neito! syntiä teette itseänne vastaan, jos tässä
ensinkään seuraatte vanhempainne tahtoa; sillä minusta on heidän
kunniantuntonsa jo muuttunut hulluudeksi.
Donna Maria. Armas Leonorani! minä rakastan sinua uskollisuutesi
tähden, niinkuin omaa sieluani; minä tiedän että jo kauan takaperin
olisit luopunut meistä, ellei minua olisi ollut. Jos en nyt minä voi
palkita sinua, niin palkitkoon sinua kerran taivas. Minä luotan tässä
asiassa sinuun ja seuraan sinun neuvojasi.
(Itkee).
Leonora. Älkää itkekö, neito! me kyllä keksimme neuvon. Ei ole muuria
niin pontevaa, jota ei voitaisi purkaa, ei lukkua niin lujaa, ettei
minulla olisi siihen avainta. Seuratkaa minun neuvojani, niin kaikki
päättyy hyvin. Me, Isabella, Gontsalon sisar, ja minä olemme, näette,
jotakin miettineet ja minä luulen että aikomuksemme onnistuu; vaan
ellei onnistuisi, niin on aina yksi keino jälellä: annetaan Gontsalon
meidät ryövätä. Mutta tuolla tulevat vanhempanne; käykäämme vähän
syrjälle.
(Menevät).
Toinen kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.
Don Ranudo. No, Pedro! mitä sanoi kauppamies?
Pedro. Hän vastasi lyhyesti kerrottuna näin: sano terveisiä
petolliselle herrasväellesi, lurjus, ja käske niitten ensin maksaa
entisen velkansa. Kauppamiesten kanssa ei ole leikkiä laskeminen, sillä
tälläisissä asioissa kun ollaan, ovat kauppamiestervehdykset aina
tälläisiä.
Don Ranudo. Eikö sinulla ole todistajia, jotka kuulivat sanojansa?
Pedro. Kaikeksi onnettomuudeksi ei hän suulla puhunut, mutta ainoastaan
käytöksillä, kuten Turkkilaiset Konstantinopelissa; sillä ensin antoi
hän minulle oikealle korvalleni korvapuustin, joka oli yhtä kun: sinä
lurjus! sitten vasemmalle korvalleni, jonka selitin näin: sano
terveisiä petolliselle herrasväellesi; sen perästä otti hän hattuni,
jolla tahtoi sanoa: maksa entinen velkasi. Sitten, kun minä läksin
juoksemaan pois, pudisti hän nyrkkiä minulle, jonka ymmärsin näin:
ellei herrasväkesi tahdo maksaa hyvällä, niin oikeus heidät kyllä
siihen pakoittaa. Minä tosin en itse osaa puhua käytöksillä, mutta minä
ymmärrän perinpohjin sitä kieltä kun muut puhuvat.
Donna Olympia. Täällä on muutamia varsin suuria konnia tässä
kaupungissa; he eivät tiedä edes kunnioittaa suurisukuisiakaan.
Pedro. Se on totta, rouva! Heidän tulisi lukea kunniaksi, että
semmoiset herrasväet heitä pettävät.
Don Ranudo. No noh, Pedro! Älä ole niin pikapäinen käännöksilläsi. Mene
ulos vähän, minä tahdon puhua kahden kesken rouvan kanssa.
Donna Olympia. Käske pieni tyttäreni, Donna Eugenia, tänne, niin saat
kuulla mimmoisia _nobles sentiments_ hänellä on, vaikka hän vielä on
ainoastaan lapsi.
Pedro (hiljaan). Minä luulen, että rouva siinä on peräti väärässä,
sillä hänellä on enemmän ymmärrystä kun vanhemmilla.
(Pedro menee).
Kolmas kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia.
Donna Olympia. Aina kun näen sen lapsemme, Don Ranudo, muuttuu mieleni
iloiseksi.
Don Ranudo. Hän käy vanhempainsa jälkeä ja paremmin kun hänen
sisarensa.
Donna Olympia. Kun näen hänen, luulen näkeväni äitini, Donna
Elviran, elävänä edessäni; hänen jälkejänsä Eugeniakin korkeutensa
vaarin-ottamisessa tulee seuraamaan.
Don Ranudo. Donna Elvira piti korkeutensa ja sukunimensä kalliimpina
aarteinansa!
Donna Olympia. Samat ajatukset ovat Eugeniallakin, sen saatte kuulla.
Hänen sisarellaan sitä vastaan on käytöksissänsä jotakin porvarin
tapaista, jota en minä voi kärsiä; minun mielestäni hän on väliin liian
ystävällinen alhaisille. Viime viikolla näin minä hänen puhuttelevan
erästä porvari-ämmää, ikään kun olisi tämä ollut hänen vertaisensa.
Minä myöskin nuhtelin häntä siitä.
Don Ranudo. Sitä teidän ei olisi pitänyt tekemän, madame! Voidaanpa
olla ystävällisiä talonpojille, porvareille ja palkollisille, sillä
mitään kadottamatta; mutta kun joudumme yhteyteen niiden kanssa, jotka
pitävät itsiänsä meidän vertaisinamme, silloin on näyttäiminen
korkeutemme kannalta; sillä edellä mainitut pitävät ystävällisyytemme
armon merkkinä, viimeksi mainitut oikeutenansa.
Donna Olympia. Saattaapa olla niinkin; mutta tässäpä tulee Eugenia.
Neljäs kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia, Eugenia. Pedro.
Donna Olympia. Tule tänne pikku Eugenia! Minä näen sinussa äidin-äitisi
kuvan; toivon myöskin, että sinä tahdot seurata hänen jälkejänsä.
Eugenia. Mitä teki hän, mamma?
Donna Olympia. Hän piti aina silmällä säätyänsä ja korkeuttansa;
niitten vertaisina ei hän pitänyt mitään.
Eugenia. Sen minäkin tahtoisin tehdä, mutta...
Donna Olympia. Mitä tuo mutta tarkoittaa?
Eugenia. Ei mitään, mamma, mutta...
Donna Olympia. Mitä mutta?
Pedro. Ettekö ymmärrä, armollinen rouva, mitä hän sanalla mutta tahtoo
sanoa? Sehän on yhtä kuin: minä olen saanut huonoon eineen tänään.
Donna Olympia. No, mitä on hän sitte saanut eineeksi?
Pedro. Samaa kun me muutkin; kaikki olemme paastoneet, paitsi musta
kissamme, joka elättää itsensä metsästämisellä.
Donna Olympia. Oi, te alhaiset! Te teette vatsan Jumalaksenne, ettekä
tiedä muuta kun ruokaa ja juomaa.
Pedro. Kysykääpä röökynältä, eikö hän sano samaa.
Donna Olympia. Kuule Eugenia! minkä pidät suuremmassa arvossa,
aatelisuutesi tahi rahaa?
Eugenia. Rahaa, mamma?
Donna Olympia. Mitä! rahaa! Miksi sinä siitä enemmän pidät?
Eugenia. Rahallahan taidetaan ostaa vaatteita, ruokaa ja juomaa, mutta
sillä toisella ei saada mitään.
Pedro. Siinä olette oikeassa, armollinen röökynä. Torilla ei
viidestäkymmenestä sukupolvesta maksettaisi tulitikku-kimppuakaan.
Donna Olympia. Olenko minä niin opettanut sinua?
Eugenia. Ette, mamma.
Donna Olympia. No, kuinka sinä sitten noin puhut?
Eugenia. Sentähden, että mamma on minua väärin opettanut.
Donna Olympia. Mitä! olenko minä sinua väärin opettanut?
Pedro. Oletteko, jos minä saan vapaasti puhua; rouvan katkismus ei ole
aivan oikeauskoinen.
Donna Olympia. Pidä suusi! Minä kyllä kuulen kenestä lapsi on tuon
oppinut. Oi, taivas! Onko mahdollista, että minä tämän kuulen lapselta,
josta minulla on ollut niin hyviä ajatuksia. Kuule Eugenia! sanotaan
että eräs alhaissäätyinen pitää silmällä sisartasi, mitä sinä siitä
pidät?
Eugenia. Minä olen vihoissani sille herralle, koskei hän minua itseä
pyydä.
(Itkee).
Donna Olympia. Ah! minä tulen vähämieliseksi sulasta surusta. Kuule,
Eugenia! minä panen sinun luostariin.
Eugenia. Ei hätää minulla siellä.
Donna Olympia. Minä teen sinun perinnöttömäksi.
Eugenia. Perinnöttömäksi! Ha, ha, ha!
Donna Olympia. Onko se naurettava asia?
Eugenia. Täällähän ei ole mitään perittävätä.
Donna Olympia. Mene silmäini edestä, kunnoton lapsi!
Eugenia. Perinnöttömäksi! Ha, ha, ha, hi, hi, hi!
(Menee pois).
Donna Olympia. Oi, katso kuinka itsepintainen! ja päälliseksi
ylönkatsoo hän vanhempiansa.
Pedro. Korkeasti kunnioitettu rouva! kun lapset ja palkolliset eivät
saa mitä tarvitsevat, eivät he suuresti pidä vanhemmistaan ja
isäntäväestään, olkoon nämä mitä säätyä ovatkin.
Donna Olympia. Nuo riivatut palveliat ovat lasta vietelleet.
Pedro. Eivät ollenkaan; luonto voittaa tällä kohdalla kasvatuksen. Mitä
sanoo Seneca?
Donna Olympia. Hän sanoo, ettei sellaisten kun sinä olet, pidä puhuman
niin rohkeasti.
Pedro. Hän sanoo myöskin: _Mulier taceat in ecclesia_.
Don Ranudo. Ulos täältä, filosofus, ja anna meidän olla kahden.
Viides kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia.
Don Ranudo. Minä olen kokonaan hämmästyksissä nuorimman tyttäremme
käytöksestä.
Donna Olympia. Palkolliset ovat häntä vietelleet ja nyt on tarkoin
tutkittava, kuka niistä on syyn alainen.
Don Ranudo. Sen olisi uskonut, että keskusteleminen alhaisten kanssa
voisi saada tällaista aikaan? Lapsi on niin kokonaan muuttunut, että
sitä on mahdotointa enää tuntea.
Donna Olympia. Meidän tulee luovuttaa häntä sellaisista
kanssakäymisistä, niin hän pian kääntyy oikealle tielle ja saa entisen
kunniatuntonsa takasin.
Don Ranudo. Ah, voi! Ei ole surua suurempaa kun nähdä lasten luopuvan
pois vanhempainsa avullisuudesta. Mutta kuulkaa, madame! mitä saamme
puoliseksi?... Kuulkaa, Donna Olympia, mitä saamme ruuaksi tänään?
Donna Olympia. Mitäs muuta kun samaa, jota söimme eilen, toissa-päivänä
ja sitä ennen? Ensiksi herneitä, toiseksi herneitä ja kolmanneksi
taasen herneitä.
Don Ranudo. Mutta emme ajan-pitkään voi elää sillä lailla; minä
havaitsen voimani olevan niin vähissä, että tuskin jaksan seisoa enää.
Donna Olympia. Oi, jos sopisi minun tehdä työtä, jotta taitasin ansaita
jotakin elannokseemme; sillä nälkä on kumminkin hirmuinen!
Don Ranudo. Tuolla istuu oven takana talonpoika syöden, hän on siinä
meitä onnellisempi.
Donna Olympia. Meitä onnellisempi hän ei saata olla; olkoonpa varansa
mimmoiset ovatkin, niin on hän kumminkin talonpoika. Minun käy sääliksi
miesparkaa, jonka täytyy syödä ulkona tuolla ihan suojatta.
Don Ranudo. Kumpi on parempaa: syödä ulkona suojatta, tahi kärsiä
nälkää huonehessa?
Donna Olympia. Molempi tapaus on paha; syödä ulkona on talonpoikaista,
mutta ravitsee; paastoa huonehessa on ylhäistä, mutta ei ravitse.
Don Ranudo. Kutsutaan miesparka tänne sisälle syömään ruokaansa; sillä
ulkona vaivaa häntä aurinko, ilma, kärpäiset, ihmiset ja koirat.
Donna Olympia. Niin, annetaan hänen tulla sisälle; minä mieluummin
kärsin huoneessani talonpoikia ja porvareita kun jonkun puoti-ylhäisen;
talonpoika lukee sen minulle kristilliseksi nöyryydeksi; mutta toinen
pyrkii olemaan vertaiseni ja lukee oikeudekseen olla meidän parissamme.
Kuudes kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia. Talonpoika.
Don Ranudo. Kuule köyhä miesparka! astu tänne sisään pussinesi.
Talonpoika. Minä olen liian halpa, korkeasti kunnioitettava herra,
käymään sisälle semmoiseen huoneesen.
Don Ranudo. Mehän olemme kaikki ihmisiä; minun kävi sääliksi nähdä
sinun syövän ulkona. Istu pelvotta alas tälle tuolille, siinä voit
rauhassa syödä ruokaasi.
Talonpoika. Paljon kiitoksia, suurisukuinen herrasväki!
Don Ranudo. Missä asut sinä?
Talonpoika. Neljä penikulmaa täältä.
Don Ranudo. Mitä olet tänään tuonut kaupunkiin?
Talonpoika. Muutaman tiun kananpoikia, jotka myin torilla.
Don Ranudo. Kun sinulla sattuu olemaan lihavia salvokukkoja, niin tuo
ne toiste tänne.
Talonpoika. Ettekö huoli kananpojista?
Don Ranudo. Emmepä suuresti; salvokukkoja ja metsäeläviä me liharuokana
nautimme; muuta lihaa emme syö.
Talonpoika. Sen kyllä näenkin, sillä sekä herra että rouva näyttää
vallan laihalta.
(Don Ranudo ja Donna Olympia käyvät molemmat käsin kasvojansa).
Don Ranudo. Mikä on nimesi, miesparka?
Talonpoika. Juan, armollinen herra.
Don Ranudo. Asuiko isäsi samassa talossa, missä sinä nyt?
Talonpoika. Asui.
Don Ranudo. Mikä oli hänen nimensä?
Talonpoika. En totta mari minä sitä tiedä.
Don Ranudo. Oih! Se on hirmuista! Ei tietää isänsä nimeä! Suurin ilohan
on maailmassa tietää vanhempainsa nimet ja mitä sukuperää he olivat.
Talonpoika. Me maalla pidämme suurimpana ilona nähdä peltomme kantavan
viljaa ja hedelmiä, joista saamme elatuksemme; että vaimomme voivat
vuosittain saada lapsia, ja että lapsemme pian varttuvat meille avuksi.
Don Ranudo. Se somasti! Me ylhäiset säätyläiset pidämme rasituksena
saada paljon lapsia; sillä kuta useimpia lapsia, sitä suurempia
maksuja.
Talonpoika. Meillä taas sanotaan: kuta enemmän lapsia, sitä enemmän
tuloja. Kuta enemmän aatelisia, sitä enemmän syöjiä; mutta kuta enemmän
talonpoikia, sitä enemmän työmiehiä.
Don Ranudo. Totta kyllä! Sinä puhut kun filosofi; kuinka vanha olit
sinä kun menit naimisiin?
Talonpoika. Kahdeksantoista vuotta.
Don Ranudo. Hyvin aikasin menitkin naimisiin; me ylhäiset emme niin
nuorena voi käydä avioliittoon. Saamme odottaa usein neljään väliinpä
viiteenkymmeneen vuoteemme, ennenkun tulemme tilaisuuteen elättää
pereemme yhtä isosti kun esi-isäimme perettään elätti ennen meitä.
Talonpoika. Me taasen menemme naimisiin, niin pian kun voimme
siijitttää lapsia, sillä vaimo ja lapset eivät ole meille rasitukseksi.
Kuta useimpia käsiä, sitä enemmän työläisiä, kuta enemmän työläisiä,
sitä suurempi varallisuus.
Don Ranudo. Tämä mies puhuu viisaasti, Donna Olympia! Talonpojat ovat
siinä onnellisia. Minä luulen myöskin tässä löytäväni syyn siihen,
miksi talonpoikain lapset ovat terveempiä ja raittiimpia kun ylhäisten;
he ovat, näette, siijitetyt vanhempainsa kukoistavassa ijässä.
Talonpoika. Ellette ota pahaksi, niin luulen myöskin, että juuri
tämäntähden talonpojissa löytyy vähemmän aisankannattajia kun
ylhäisissä; sillä kun ylhäisten täytyy naimistaan odottaa
viiteenkymmeneen ikävuoteensa, niin joutuvat he sillä välin
kelvottomiksi avioliittoon, elleivät rouvansa tyydy ainoasti ruokaan ja
juomaan, mikä meikäläisten mielestä on mahdotointa.
Don Ranudo. Ha, ha, haa! Ompa hupaista kuulla talonpojan noin
haastavan. Mutta minusta on kummaa, miten sinä saatat syödä huonoa
ruokaasi noin suurella ruokahalulla.
Talonpoika. Juustoni ja leipäni maistuu minulle, kukatiesi, paremmalta,
kun paras paisti teille. Kaikki ruoka on hyvää; asia riippuu vaan siitä
kuinka me olemme tottuneet.
Don Ranudo. Kaikki maailmassa on koetettava. Anna minun ihmeeksi
maksaa juustoasi, saadaas nähdä voinko syödä sitä.
Donna Olympia. Ei, Don Ranudo! se ei käy laatuun.
Talonpoika. Tahdotteko koettaa, herra?
Don Ranudo. Ihmeekseni vaan... Ei, se ei maistu niin pahalta.
Talonpoika. Rouva kanssa ottaa palan?
(Leikkaa rouvalle).
Donna Olympia. Juusto maistuu hyvältä; sitä en olisi voinut uskoa.
Don Ranudo. Ha, ha, ha! Minä tahdon totta mari palan vielä. Se on
tavatonta; tätä en olisi koskaan luullut tekeväni; sen saan kertoa
lapseni lapsille. Leikkaa aika pala ja anna vähän leipääsi myöskin.
(Don Ranudo ja Donna Olympia syövät halukkaasti).
Donna Olympia. Hoviin kun tulen, kerron minä ensimäiseksi, että olen
syönyt juustoa ja leipää talonpojan kanssa.
Don Ranudo. Ha, ha, haa! Vielä palanen, Juan. Minä totta mari tahdon
syödä niinkauan kun maittaa.
Talonpoika. En tiedä, armollinen herra, salliiko juustoni enää
leikkausta.
Don Ranudo. Ha, ha, haa! (Ottaa juuston ja leikkaa sen kahtia, josta
pitää toisen puoliskan). Nyt näet, Juan, ettei rouva enkä minä
ylönkatso köyhän talonpojan ruokaa.
(Talonpoika pistää ruuan pussiinsa ja kynsii päätään).
Donna Olympia. Anna minulle vielä palanen; tahdonpa koettaa voiko
röökynä-tyttärenikin syödä tuollaista ruokaa. Ha, ha, ha! hupaista
kyllä muutteeksi.
Talonpoika. Tuo pala, minkä herra viimeksi leikkasi, ei ainoastaan
riitä koetukseksi, vaan myöskin ateriaksi herrasväelle.
Don Ranudo. Kun toiste tulet kaupunkiin, niin puhuttele meitä pelvotta.
Talonpoika. Minä kiitän suuresti. (Hiljaan). Mutta hullu on se, joka
toiste tuo ruoka-pussinsa tänne.
Don Ranudo. Kun tulet kotiasi, Juan, niin kiitäthän meitä sangen
nöyriksi?
Talonpoika. Se on tietty, semminkin jos herra on niin hyvä ja antaa
minulle jotakin palkintoa; sillä minulla oli juuri ruokaa sen verran
kun matkallani tarvitsin.
Don Ranudo. Mitä annamme tälle rehelliselle miehelle, Donna Olympia?
Minä lainasin juuri tänään kaksituhatta kultarahaa eräälle hyvälle
ystävälle, jotta olen nyt ihan tyhjä kultarahoista. Hopearahoja taasen
ei käy minun, eikä kenenkään Colibrados'en suvusta antaa.
Talonpoika. Armollinen herrasväki! minä kyllä tyydyn hopearahoihin.
Don Ranudo. Ei, Juan, se ei käy päinsä. Me menettäsimme sillä
kunniamme. Lahjaksi annamme ainoastaan kultaa tahi kunnioitusta.
Talonpoika. No, koska ei herrasväellä ole kultaa käsillä ja minulla on
itselläni kunniaa tarpeeksi asti, niin nöyrimmästi pyydän, että
antaisitte minulle hopearahaa, jolla saisin ostaa vähän ruokaa.
Don Ranudo. Antakaamme hänelle, Donna Olympia, kymmenkunta piasteria,
ehdolla ettei hän sitä kenellekään puhu.
Donna Olympia. Ei, herra, ei minun suostumuksellani koskaan; se olisi
ikuinen häpy huoneellemme.
Talonpoika. Minä en totta mari sano kellenkään, että sain hopearahoja.
Don Ranudo. Kuule, Juan! Minä olen varma siitä, että kun tulet kotiisi
ja kerrot muille talonpojille, mitä sinulle on tapahtunut, he
kunnioittavat sinua tästä lähtein.
Talonpoika. Ellei herrasväellä ole rahoja, niin pyydän nöyrimmästi,
että antaisitte minulle vähän omaa ruokaanne jota saisin syödä tiellä,
sekä myöskin näyttää toisille talonpojille, jotta uskosivat, että minä
olen käynyt herrasväen luona.
Don Ranudo. Minä annan sinulle vaakunamme painoluvan; sen voit viedä
kotiasi todistukseksi, että olet käynyt täällä.
Talonpoika. Tuleeko minustaki ylhäinen mies kun saan herran vaakunan?
Don Ranudo. Mitä horiset!
Talonpoika. Luulin ylhäisyyden ainoasti riippuvan vaakunasta, sillä
useita löytyy, jotka eivät voi näyttää todeksi ylhäisyyttään muulla kun
esi-isäinsä vaakunoilla; mutta koska tuo ei minua hyödytä, niin antakaa
minulle ruokaa tiellä syödäkseni.
Don Ranudo. Jos joku tuota epäilee ja sanoo: miten oli mahdollista,
että Don Ranudo de Colibrados, joka on Antonio Prospero Alfonson,
Gonzalvo Hippolito Stefano Mustacho...
Talonpoika. Mutta, armollinen herra!
Don Ranudo. Lopez Melchiorin, Gusman Theodosio Theofraston, Theodoro
Carlos'in, Filippo Manuel Balthasar...
Talonpoika. Mutta, armollinen herra!...
Don Ranudo. Manuelin, Juan Aurelio Sanctio Ramirezin, Don Jago Juliano
Sebastiano Stemogeniano Melchior Lopez...
Talonpoika. Mutta, armollinen herra! Minulla on...
Don Ranudo. Caspar Ramidon, Trincalo Bentoso'n j.n.e. j.n.e.
Talonpoika. Minulla on yhä nälkä vieläkin, armollinen herra.
Don Ranudo (osoittaen sukuluetteloon). Ja niin edespäin, j.n.e. j.n.e.
Talonpoika. Vaikka luettelisitte, herra, kaiken maailman Don Julianot
ja Don Pahnot, Don Quichottet ja Sancho Panzat, niin ei nälkäni...
Don Ranudo. Kun siis joku sanoo: minä epäilen tuota, sillä miten on
mahdollista, että semmoinen herra näyttäisi köyhälle miesparalle
sellaisen kunnian; niin ei sinun tarvitse muuta kun näyttää vaakunaa.
Talonpoika. Mutta eikö herrasväki edes tahdo antaa minulle vähän viiniä
pullooni?
Don Ranudo. Tuolla on pöydällä vaakunan jälkipaino, Donna Olympia;
annetaan se tälle miehelle muistoksi käynnistään.
Talonpoika. Mutta enkö mahda edes kutsua palveliaa täyttämään pulloani?
Don Ranudo. Kas tässä, Juan! tallenna se hyvästi, ettei riku tiellä.
Talonpoika. Enkö saa mennä kyökkiin, kutsumaan kellarimestaria?
Don Ranudo. Nyt tahdon selvittää sinulle, mitä vaakunassa näet. Tuossa
on sininen kukka.
Talonpoika (hiljaan). Tuhma on se joka toiste tuo tänne ruokapussinsa.
Don Ranudo. Toisessa välipaikassa on Leopardi.
Talonpoika. Minä en saa viipyä enää, minun täytyy lähteä.
Don Ranudo. Kolmannessa on neljä liljakukkaa.
Talonpoika. Olkoon vaikka kuustoista.
Don Ranudo. Neljännessä on miekka.
Talonpoika. Vieköön piru kaikki liljat ja miekat.
Don Ranudo. Nyt tahdon kertoa sinulle, mitä ne kaikki merkitsevät.
Talonpoika. Hyvästi, korkeasukuinen herrasväki! Kiitoksia kunniasta,
minkä olette tehneet minulle, syömällä suuhunne ruokani.
Seitsemäs kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia.
Don Ranudo. Kuinka ylistää tämä talonpoika meitä kun pääsee kotiinsa!
Donna Olympia. Niin! Minä tiedän varmaan, mitä hän sanoo; kuinka
armollinen se herrasväki oli! Moni talonpoika on ylpeämpi kun tämä
suurisukuinen herra ja rouva.
Don Ranudo. Mutta ei moni meidän säätyläisistämme olisikaan kohdellut
köyhää talonpoikaparkaa niinkuin me teimme.
Donna Olympia. Mitäpä siitä; me emme sillä ole joutuneet vähäistäkään
huonommaksi. -- Minä en ole suurellinen, en siis voi niitä kärsiä,
jotka ovat jotakin olevinaan, vaikka eivät mitään ole. Talonpojat eivät
tahdo olla muuta kun talonpoikia, ja vastaanottavat armona sen kunnian,
mikä heille annetaan. Ihmisiä sitä vastaan löytyy, monsieur'ejä ja
madame'ja, -- te niitä tiedätte hyvin -- joissa, ehkä tahtovat olla
ylhäisiä, porvarisuus pistää usein esiin, vaikka kuinkakin he
koettaisivat sitä salata. Niiden kanssa käy ihan samaten kun 256
jutellaan eräästä lakeijasta, mikä arpajaisissa voitti niin paljon
rahaa, että pääsi herraksi. Hän käytti itsensä nyt suurellisesti, mutta
unhotti väliin herruutensa niin, että hän astuessaan vaunuihin, nousi
vaunujen taka. Samate näkyy porvarillisuus näissä, joista puhun. Minä
tulen sairaaksi kun näen madamen, te tiedätte kenen, kantopaareissaan
nojaavan miettivällä katsannolta päätänsä vasempaa olkaa vastaan, ikään
kuin tyytymättömänä, ettei miehensä ole voinut saada häntä vielä
korkeammalle. Ja kumminkin muistellessaan, että äitinsä Sevillan
torilla myi viikunoita, luulisi hänen joutuvan vallan pyörällen, jotta
saisi pitää kiini molemmin käsin kantopaarien laidasta. Mutta hän ei
juuri huoli puhua esi-äidistään, eikä monsieur myöskään mielellään puhu
vanhemmistaan. Minä olen haleta, Don Ranudo! kun tuon ajatuksiani
tälläisiin ihmisiin.
Don Ranudo. Oi, sydänkäpyni, älkäätte semmoisesta niin kovin innostuko,
se ei maksa vaivaa.
Donna Olympia. Soisinpa heidän kerran käyvän minun luonani; saisivat
totta mari etuhuoneessa koko tunnin odottaa sisäänpääsyä, sen sanon
minä. Mitä tahtoo...
Don Ranudo. Jumala paratkoon! rouva tulee sairaaksi? Hän pyörtyy, totta
mari! Oi, jos minulla olisi mitään haistettavata tarjota hänelle!
Haistakaa tätä juustopalaa, ehkä parannutte. Mikä aatelinen sydän!
(Donna Olympia tointuu).
Donna Olympia. He saisivat, Don Ranudo, seisoa koko tunnin
etuhuoneessani; enemmän en minä heitä kunnioita, en niinkään paljon
kuin tätä juustoa.
(Ottaa juuston ja syö sen).
Kahdeksas kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.
Pedro. Oi, voi! Nyt on talo hukassa. Ulkona on oikeuden palvelia ja
velkojia, jotka tahtovat saada velkansa suoritetuksi. He vievät kaikki
mitä talossa löytyy.
Don Ranudo. Missä he ovat?
Pedro. He ovat jo murtaineet ruskeaan kamariin.
Don Ranudo. Tule, menkäämme sinne.