Ensimäinen kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.
Don Ranudo. Ei, Donna Olympia, hän ei ollut meidän esi-isämme. Minä
voin sukuluettelostamme näyttää erään Colibrados'en, joka eli
Estremadurassa puolen sataa vuotta ennenkun Mohrilaiset tulivat
Espaniaan. Me olemme paljon ylhäisempiä kun te osaatte ajatellakaan.
Donna Olympia. Oi, onko se mahdollista, Don Ranudo? Näyttäkää se mies
minulle!
Don Ranudo (viitaten sukuluettelokirjaan). Kas tässä! Tämä Antonio de
Colibrados oli paljon vanhempi.
Donna Olympia. Siitä en totta mari tahtoisi luopua miljonasta. Minä
luulin alentaneeni itseni kun menin teille rouvaksi. Oman
sukuluetteloni tunnen minä kannesta kanteen -- niin hyvästi kun Ave
Mariani -- Juliano de Monte Riccosta saakka isääni Ranudo Melchior de
Monte Riccoon asti.
Don Ranudo. Se hyvä, Donna Olympia! että olette sukuluettelonne
muistoon painaneet, sillä se on kalliin aarre mikä meillä on.
Pedro. Ja se lieneekin ainoa, herra; sillä muista huonekaluista ei
huutokaupalla maksettaisi äyriäkään.
Don Ranudo. Vähät siitä, Pedro. Nimessäni ja sukuluettelossani on
minulla rikkautta yltä kyllin. Lukiessani tätä kirjaa ja nähdessäni
mitä esi-isäni ovat tehneet, tulen minä niin ravituksi kun olisin ollut
suurimmissa pidoissa.
Pedro. Vai niin! No nyt minä ymmärrän miksi herra ja rouva niin vähän
pitävät ruuasta. Se jolla on vatsassa viisi, kuusi tusinaa
Colibradoksia ei siedä enempää. Kuullessani kurissun vatsassanne,
herra, olen usein arvellut näitten vanhain Colibradosten siellä
kolisevan; sillä nämä vanhat uroot käyvät sotaa vielä kuolemansakin
jälkeen. Kun minun vatsani kurisee, niin on se päin vastoin nälän
tunnusmerkki; mutta minun asiani laita onkin ihan toinen; minulla on,
näette, peräti tyhjä vatsa, josta syystä minun täytyy saada ruokaa,
sillä muuten en minä pidemmältä voi herraa ja rouvaa palvella.
Donna Olympia. Oi, on hirmuista kuulla näitä alhaissäätyisiä! Totisesti
luulen minä, että he ovat luodut omituisesta raa'asta aineesta, ja että
heillä on toisellainen sielu kun meillä, ylhäisillä. Kaikki heidän
ajatuksensa riippuu yksin vatsan täyttämisestä. Luuletteko Don
Ranudoni, että nuo halpasukuiset myöskin tulevat autuiksi?
Don Ranudo. Tavallansa luulen minä heidänkin tulevan autuiksi, mutta ei
niin suuressa määrässä kun me toiset; sillä samate kun on eroitus
halpain ihmisten ja elukkain välillä, niin on myös eroitus ylhäis- ja
alhaissäätyisten välillä. Minä en voi heiltä kieltää autuutta, vaikka
tosin en mitään hyvää aavista, tuomiten heidän turhaperäisistä
ajatuksista.
Pedro. Katsokaatpas minun palvelupukuani mimmoiselle se näyttää!
Don Ranudo. Se on kumminkin ylhäinen palvelupuku.
Pedro. Niin, eikä ainoasti ylhäinen, mutta myöskin läpikiiltävä! Muuten
on minulle mieluista kuulla, teillä olevan tarjona toisessa maailmassa,
millä voitte lohduttaa teitänne, sillä tässä maailmassa ei ole teillä
ollut korkeudellanne muuta kun nälkää ja kurjuutta.
Donna Olympia. Pedro! sinun tulee muistaa mitä sinä olet ja kenen
kanssa sinä puhut; sinä ehkä olet unohtanut sen.
Pedro. Ainoa iloni, mikä minulla on tässä talossa, on puhevapauteni;
muuta palkkaa minulla ei ole; jos sekin minulta kielletään, niin
palvelen minä sulasta hyväntahtoisuudesta -- sen saa sanoa. Jos te
antaisitte minulle, mitä muu herrasväki antaa palkollisilleen, niin
minäkin kunnioittaisin teitä, kuten muut palveliat herrasväkeänsä.
Don Ranudo. Antakaa hänen puhua, Donna Olympia! Kärsiväthän keisarit,
kuninkaat ja ruhtinaat tuollaisia pilapuheita sukkelapäisiltä, joita
elättävät; käyttäkäime tässä niinkun muutkin ylhäiset. Puhu sinä,
Pedro, sano mitä tahdot, kuu vaan vieraiden läsnä-ollessa pidät
puoltamme.
Pedro. Herran ja rouvan ylevyys tässä maailmassa on minun mielestäni
verrattava puihin, jotka kantavat ainoasti huonoja hedelmiä; muutamissa
oksissa riippuu juurellisuutta, toisissa nälkää ja hätää; senpä tähden
ehkä antavat parempia hedelmiä toisessa maailmassa.
Don Ranudo. Ah! Puhua osaat, Pedro! Ylimykset eivät ole köyhiä, nehän
kutsutaan _riccos hombres_, se on: rikkaiksi ihmisiksi.
Pedro. Aivan niin; ne kutsutaan rikkaiksi ihmisiksi samalla syyllä
kun munkit Jumalan palvelioiksi; sillä nämä ovat yhtä jumalisia kun
edellä-mainitut rikkaita. Sanassa rikkaus ei asu rikkautta juuri
sanottavasti; ja se, joka ainoasti sanoissa on rikas, ei ole rikas itse
asiassa.
Don Ranudo. Mitä mietitte, Donna Olympia, te kun seisotte niin
mietiskellen?
Donna Olympia. Minä mietin miksi ei eilen ilmaantunut runoilioita
runoelmilla nimipäivämme kunniaksi.
Pedro. Ha, ha, ha! minä havaitsen, ettei rouva tunne runoilioita. Tänne
ei enää tule ainoatakaan runoiliaa, sillä tässä talossa ei löydy enää
sellaista maniettia, joka vetäisi luoksensa semmoista rautaa.
Koettakaapa, pankaa portin edustalle kirjoitettuna taululle sukunne
kaikki kunnianimet ja sallikaa räätälin, meidän naapurimme, asettaa
porstuaansa lihaherkun eli pasteijan, niin saisimme nähdä kumpika
manietti olisi väkevämpi. Minä tunnen kaikki runoniekat tässä
kaupungissa, ja se jolle minä tarjoon puolisen, lukee mielellään sukuni
synnyn kuningas Salomonista saakka, pannen sielunsa ja autuutensa
riimiin, elikkä, toisin sanoen, laulaisi riimivärsyissä itsensä
pirulle, että minä olen suurisukuisempi kun herra ja rouva.
Donna Olympia. Sinulle saa nauraa, Pedro! Runoilia ei juuri
kunnioittaisi sukuasi, jos lukisi sen kuningas Salomonista; runoiliahan
silloin saisi sinun Juutalaiseksi.
Pedro. Oh hoh! Oliko kuningas Salomon Juutalainen? Minä kyllä tiedän
kuka kuningas Salomon oli, sen saatte uskoa, rouva. Mutta minä sanon,
että kun runoniekat sepitsevät runoelmia, eivät he sanottavasti huoli
siitä ovatko ihmiset, josta runoelevat, jumalisia, avullisia,
miehuullisia ja niin edespäin, mutta ainoasti siitä, mitä saavat
palkaksi runoelmistaan. Niin pian kun aavistavat palkintoa vie piru
heidät kohta Apollo- eli Helikon-vuoren kukkulalle, kuten heillä on
tapana puhua; siellä joutuvat semmoiseen runo-intoon, että runoja
tuiskaa edestä ja takaa. Mutta elleivät näe palkintoa, eivät myöskään
näe avuja, ja silloin ei heissä ole ainoatakaan riimiä löydettävänä,
vaikka leikattaisiin ruumiinsakin kahtia ja runoja haettaisiin heidän
pääkallostaan. Tuon minä hyvin ymmärrän, koska minäkin olen, yhdeltä
kannalta asiaa katsoen, runoniekka, sillä minä saatan suvustani
luetella kuusi runoniekkaa, jotka kaikki ovat olleet sellaisia
veitikkoja.
Don Ranudo. Sinä et ole runoniekka sentähden, että sinun suvustasi on
runoilioita syntynyt.
Pedro. Enkö? Samatehan minä voin sanoa, ettei herra eikä rouva ole
ylhäisiä sen tähden, että osaatte luetella useita suuria miehiä
suvustanne; sillä jos ainoasti se on runoniekka, joka sepitsee
runoelmia, niin on myöskin ainoastaan se ylhäinen, joka itse tekee
kiitettäviä töitä.
Don Ranudo. Ei Pedro! Ylhäisyys riippuu syntymisestä.
Pedro. Runollisuus myöskin; olenhan kuullut sanottavan, että
runoilijoita syntyy.
Don Ranudo. Niin, mutta toisella tavalla.
Toinen kohtaus.
Leonora. Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.
Leonora. Isabella, Gontsalon sisar on täällä ja pyytää päästä
puheellenne.
Donna Olympia. Käske hänen odottaa etuhuoneessa, kunnes olemme
valmistaineet vastaanottamaan häntä.
Don Ranudo. Anna tänne samettitakkini, Pedro.
Pedro. Kas tässä; se vastaa hyvin rikkinäisiin sukkiinne.
Don Ranudo. Onko sukissani reikiä, Pedro?
Pedro. Ei sanottavasti; vähän päälle kymmenen vaan.
Don Ranudo. Ota läkkiä ja pyyhi sillä reijät, etteivät nä'y.
Pedro. Minä pelkään, ettei kokonainen läkkiastia siihen riitä, sillä
sukissa ei ole muuta kun reikiä.
Don Ranudo. Tee niinkun käsken.
(Pedro tahraa läkkiä reikiin).
Pedro. Tahraanko läkillä kenkiännekin, sillä ne myös ovat reikiä
täynnä?
Don Ranudo. Ei, se ei käy laatuun; minä voin sanoa, että kengät ovat
tehdyt semmoiset liikavarpaini tähden.
Pedro. Mutta takissanne ei ole takapuolta; siitä ei sovi sanoa se
tahalla tehdyksi semmoinen liikavarpaiden vuoksi.
Don Ranudo. Sinun pilapuheesi minua väliin miellyttää, vaikka toisinaan
olet liian kielekäs. Noh! se ei tee mitään, kun vaan kunnioitat meitä
vieraiden läsnäollessa. Älä ole milläsikään takistani; minä kyllä
laitan niin, ettei kukaan saa takapuoltani nähdä.
Pedro. Mutta eikö olisi parempi, että myisitte pois tuon
samettitakki-puoliskan ja ostaisitte kokonaisen eheän kangastakin.
Don Ranudo. Ei, Pedro! Samettitakilla minä osoitan, että vaikka minulla
ei ole rikkautta, minulla kumminkin on ylevä sydän. Kangastakissa kun
kulkisin voitaisiinpa uskoa, että minä olen porvari, taikka että olen
luopunut ylhäisyydestäni ja korkeudestani; mutta nyt, vaikk'en käy
rikkaassa, käyn minä kuitenkin ylhäisessä puvussa. Onko rouva jo
valmistunut?
Donna Olympia (vähän päntättynä). Olen.
Don Ranudo. Te olette kaunis ja kiillätte kun Eskorial.
Pedro. Niin, herra! mutta takapuolelle on hospitaalimme maalattu.
Donna Olympia. Käske nyt madame Isabellan astua sisään.
(Leonora menee saattamaan Isabellaa sisälle; Pedro lasisilmät
nenällä portugalilaisten tavalla seisoo herransa tuolin takana).
Kolmas kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia. Isabella. Pedro. Leonora.
(Donna Olympia istuu karmituolilla vallan ylpeästi ja perkkaa
hampaitaan; samaten Don Ranudo. He nousevat vähän Isabellan
tullessa, kunnes tälle tuoli tuodaan, mutta istuvat kohta
jälleen. Pedro seisoo viuhuttaen heitä tuuliviuhalla).
Isabella. Minä pyydän miljonia kertoja anteeksi rohkeuttani, kun olen
uskaltanut vaivata teitä tänään tulollani.
Donna Olympia. Ei kestä, madame! Me olemme tottuneet vastaanottamaan
vieraita aamusta iltaan. Jos oikeen muistan, on meillä jo tänään ollut
enemmän kun kahdeksan korkeaa ja ylhäistä vierasta. Ehkä muistaa Don
Ranudo kutka meillä tänään ovat käyneet?
Don Ranudo. En; niitä on mahdotointa muistaa; sillä meille käy väkeä
kuten hovissa. Pedro, muistatko sinä?
Pedro (tirkkii lasisilmillä ja lukee muistinkirjastaan). Conte Jago de
Monte d'Oro, Marqez Ferdinando de Leo Nigro, rouva-markisinnansa
kanssa, Don Sebastian de Braquel Doro, Ducar de Cta Casa
ruhtinattarensa kanssa, Marquez Ferdinando Gonzalvo Philippo Carlos
Jago Sebastiano Manuel de Nifuentez rouvanensa. (Hiljaan itselleen).
Sillä miehellä lienee ollut useita kummia, koska hänellä on niin monta
nimeä.
Donna Olympia. Nyt kuulette, madame, kutka meillä jo tänään on käynyt.
-- Antakaa anteeksi, että minä istun perkaten hampaitani; me vasta
söimme salvokukon lihaa, ja se vaivaa aina hampaitani.
Isabella. Käyttäkää vapauttanne, armollinen rouva. Minä olen muuten nyt
erään ylhäisen herran asialla, joka toivoo aina saavansa olla teidän
muistossanne.
Donna Olympia. Se on sekä herralleni että minulle mieluista kuulla; me
kernaasti autamme, missä vaan taidamme, hyviä ihmisiä. Herra, josta
puhutte, aikoo kentiesi matkustaa Madrid'iin ja pyytää meiltä sinne
suosituskirjeitä? Mutta kuka on tämä herra?
Isabella. Hän on minun veljeni; hän rakastaa teidän tytärtänne Donna
Mariaa.
Donna Olympia. Madame! minä kuten myöskin puolisoni kunnioitamme teitä
ja teidän veljeänne, niin paljon kun sopii säätyymme nähden; mutta...
Isabella. Minä kyllä tiedän mitä aiotte sanoa. Teidän sukunne on
vanhempi kun meidän ja se muka ei salli tällaista yhtymistä; mutta
eiköhän tämä väli poistu kun vertaamme meidän varallisuutemme teidän
varallisuuteenne?
Donna Olympia. Ah, madame! rahoista ei puhetta. Minä ennen kärsin
suurinta kurjuutta, kun teen jotakin, jolla loukkaisin suku-arvoani.
Tahdon näyttää teille sukuluettelomme, niin voitte itse nähdä, että
tämä asia ei sovi mitenkään. Minulle muistuu mieleeni herra
isä-vainaani viimeiset sanat: sinulle en jätä varoja, tyttäreni --
sanoi hän -- mutta ylhäisyyttä. Pelkää Jumalaa, kunnioita pyhimyksiä ja
kuole ennen impenä köyhyydessä, kun teet mitään sukuasi alentavata.
Tämän sanottua kuoli hän.
Isabella. Kuolemaisillaan neuvoi hän ylpeyteen, sepä oli varsin
jumalinen neuvo.
Donna Olympia. Ei ylpeyteen, vaan kiitettävään kunniantuntoon. Minä
olen seurannut hänen käskyänsä ja käynyt liittoon ensimmäisen huoneen
kanssa Espaniassa.
Isabella. Mutta miettikää, korkea-sukuinen rouva, miettikää kuinka
viheliäiset ne ylhäiset ovat, joilla ei ole varoja ylläpitää
ylhäisyyttänsä; ilman varoitta on heillä häpy ja pilkka tarjona,
ottamatta hätää lukuunkaan.
Donna Olympia. Minä voin vakuuttaa teille, madame! etten myisi
sukunimestäni puustaviakaan, vaikka siitä saisin parahimman kartanon
koko Espaniassa.
Don Ranudo. Se oli urhoollisesti sanottu; tuo lause on
kultapuustaveilla kirjoitettava: minä en myy puustaviakaan, vaikka
siitä saisin parahimman kartanon.
(Pedro kertoo ja kirjoittaa kirjaansa: minä en myy j.n.e.)
Isabella. Mutta tyttärenne ei tässä avioliitossa kadota mitään
ylhäisyydestään.
Don Ranudo. Ei, madame! Tietäähän koko maailma, mikä eroitus on
de las Minas'en ja Colibrados'en sukujen välillä.
Isabella. Mutta semmoiset suvut kumminkin usein liittyvät.
Don Ranudo. Vaikka koko maailma siihen suostuisi, Don Ranudo de
Colibrados ei sitä tee.
(Pedro kertoo Don Ranudon lauseen ja kirjoittaa sen kirjaansa).
Isabella. Minä tästä havaitsen, ettei espanialaisten ylpeydelle
syyttömästi naureta.
Don Ranudo. Älkää sitä sanoko, madame! Kansoja löytyy, missä
suurisukusilla suvuilla on vielä suurempi kunniantunto. Intiassa
esimerkiksi asuu Nairoksi kutsuttuja kansalaisia, jotka pesevät
käsiänsä kun ovat koskeneet ihmisiin muista säädyistä, ja jotka
tietä-antavat hetken, milloin käyvät ulkona, jottei kukaan tulisi heitä
liian likelle.
Isabella. Sivistyneitäpä kansoja te tuotte esiin esimerkiksi! Mutta
vaikka näen, että turhaan olen puhunut, en kiellostanne kumminkaan
pahaksu; sillä niin käy minulle sääliksi teidän ynseä tilanne ja
kurjuutenne, josta te, kuten näen nyt, ette voi päästä kunniatuntonne
tähden.
Donna Olympia. Olkaa sellaisia syytöksiä puhumatta, madame; sen, joka
meistä uskaltaa tuollaisia puhua, käy tosiaan pahasti. Eihän se
köyhyyttä merkitse, ellei aina satu rahoja käsillä olemaan, pannaanhan
usein intressille rahoja viimeiseen saakka, useinpa enemmänkin, jotta
tarvittaessa on täytyminen itse lainata. Pahat ihmiset ainoasti sanovat
meitä köyhiksi.
Isabella. Minä en syytä ketään köyhyydestä; olen tullut tekemään teille
otollisen tarjoumuksen, koska te, sen pahemmin, olette köyhyydessä.
Donna Olympia. Me olemme siinä tilassa, että olemme tyytyväiset.
Isabella. Koska olette tilaanne tyytyväiset, niin ei ole minulla
enään mitään sanomista. Mutta soisinpa, että itse miettisitte
tyytyväisyyttänne silloin, kun velkojat -- ja siitä olen varmaan
vakuutettu -- tulevat ryöstölle pesäänne, sekä eikö häpynne nouse yhä
suuremmaksi kun ihmiset saavat kuulla, minkä edullisen tarjoumuksen
olette hylänneet.
Donna Olympia. Näkyköön tarjoumuksenne ja puheenne tarkoitus kuin
hyvältä ja edulliselta tahansa, niin en minä eikä puolisoni voi siihen
suostua.
Don Ranudo (hymyillen). Ei, madame, uskokaa minua, se ei mitenkään
sovi.
Isabella. Minä olen pahoillani siitä, että tulinkaan tälläistä asiaa.
Donna Olympia. Me emme ota sitä pahaksi. Syy ei ole teidän, te
seuraatte veljenne tahtoa; ja hänenkin syynsä raukee, sillä rakkaus voi
saada ihmisiä turhempiinkin. Mutta tämä on asia, joka on mahdotoin.
Isabella. Niin saan minä siis sanoa teille jäähyväiseni.
Donna Olympia. Nöyrin palvelianne, madame. Saatammeko missään muussa
olla teille avuksi, niin sanokaa; mutta mitä tähän asiaan tulee, niin,
jos tarkoin sitä mietitte, havaitsette itsekin, että se on mahdotoin.
(Isabella lähtee; Donna Olympia ja Don Ranudo nousevat vähän
tuoliltaan. Leonora saattaa Isabellan ulos).
Neljäs kohtaus.
Leonora. Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.
Leonora. Madame Isabella ilmoittaa alhaisimmat kunnioituksensa ja
pyytää herrasväen suosiollisesti vastaanottamaan tämän vähäisen
kukkaron kultarahaa.
Donna Olympia. Se kanalia! Luuleeko hän meitä kerjäläisiksi. Pian vie
se hänelle takasin ja heitä se häntä vasten silmiä. Tämä hävyttömyys
ei jää kostamatta; sepä oli röyhkeys jonka vertaa ei ole kuultu, ei
nähty! Eräs mitätön de las Minas tarjoo almuja Monte Riccos'elle, jonka
esi-äiti hylkäsi semmoisen kosijan kun Don Alfonso de Riberan.
(Leonora juoksee ulos, tulee kohta takasin; hän ja Pedro
matkivat vuorottain herrasväkeänsä, tirskuttaen).
Pedro (hiljaan). Ja jätti jälkeensä poikansa tyttärelle kaksi hirmuista
arkkua, toinen täynnä ylpeyttä, toinen kurjuutta.
Don Ranudo. Tahtoiko hän antaa almuja Colibrados'elle, jonka esi-isät
ovat tehneet valtiolle niin suuria palveluksia!
Pedro (hiljaan). Ja jonka jälkeiset istuvat päiväkausin
kaarmutuoleissaan perkaten hampaitaan.
Donna Olympia. Jonka esi-isät eivät koskaan antaneet halvempia lahjoja
kerjäläisillekään, kun kultaa ja kalliita kivejä.
Leonora (hiljaan). Ja jonka jälkeisillä ei ole antaa muita lahjoja kun
(_salva venia_) semmoisia, joista ei ole minnekään.
Don Ranudo. Jonka esi-isät tulivat mainioiksi ainoastaan avujensa ja
urhoollisuutensa tähden.
Pedro (hiljaan) Ja jonka jälkeiset ovat pää edellä työnnettävät alas
ylhäisyydestään avuttomuutensa ja kehnoutensa tähden.
Don Ranudo. Joka on suorassa polviluvussa tuon suuren Don Prospero de
Colibrados'en sukuperää, mikä Burgos'en tappelussa omin käsin löi
kuoliaksi neljäsataa Mohrilaista.
Pedro (hiljaan). Ja jonka kuuluisa jälkeinen, tuo suuri Don Ranudo,
joka päivä kynsillään tappaa useimpia elukoita;... se on sanottu nyt.
Donna Olympia. Mitä sanoisi esi-isäni Don Juliano de Monte Ricco, jos
hän nyt nousisi haudastaan ja näkisi tämän?
Leonora (hiljaan). Hän sanoisi: ota vastaan rahat, narri, ja osta
niillä vaatetta hameesi takapuoleen.
Don Ranudo. Ja mitä sanoisi Don Antonio de Colibrados, jos hän nyt
nousisi kammiostaan?
Pedro (hiljaan). Hän sanoisi: sinä narri, luovu pois ylpeytesi
hulluudesta ja mene työtä tekemään, jotta voisit ansaita uudet kengät
itsellesi.
Donna Olympia. Mitähän sanoisi eräs esi-äiteistäni, Donna Adonida, joka
ei vastaan-ottanut tuhannenkaan kultarahaa, mitkä hallitus, veljensä
ansion tähden, tarjosi hänelle?
Leonora (hiljaan), Hän sanoisi: minä tein sen ylevyydestä, sillä
minulla oli rikkautta kyllin; mutta sinä ansaitsisit päästä
hulluin-huoneesen, kun olet nälkään kuolemaisillasi ja kumminkin
ylönkatsot hyväntahtoisten lahjoja.
Don Ranudo. Mitä sanoisi Don Gusman de Colibrados, joka kulutti kolme
tynnyriä kultaa uudistaessaan kolme pyramidia?
Pedro (hiljaan). Hän sanoisi: oi, onko se mahdollista, että joku meidän
jälkeisemme on synnyttänyt tuollaisia viheliäisiä olentoja, jotka
laiskuudellaan ovat joutuneet tuollaiseen tilaan!
Don Ranudo. Mutta tuo Isabella teki tämän kentiesi yksinkertaisuudesta,
sillä tuonkaltaiset ihmiset ovat talonpoikia meidän rinnallamme. Jos
varmaan tietäsin, että hän sen ylönkatseesta teki, hävittäisin, totta
mari, koko heidän sukunsa; mutta nyt, luulen, nauran minä hänelle,
sillä hän on tietysti tehnyt sen sulasta yksinkertaisuudesta. Eikö tämä
ole lysti juttu, Pedro?
Pedro. Ompa kyllä lystillinen. Minä voin vakuuttaa herralle, että
vaikka köyhä ja hädänalainen itsekin olen, niin ennen, kun
sattumuksesta sain lahjaksi neljä killinkiä, olin jo tarjota ne
herrasväelle sulasta sääliväisyydestä. Se on tosiaan kummallista, että
herra ja rouva irvii vihasta kun Jumalan lapset tarjoovat teille apua.
Donna Olympia. Don Ranudo! me emme saata enää talossa pitää tätä
hävytöntä palveliaa, sillä hänen pilapuheensa ei enää rajoja tiedä.
Pedro. Minä voin vakuuttaa rouvalle, että teette minulle suuren
hyvän-työn, jos ajatte minut pois; sillä minä palvelen sulasta
kohteliaisuudesta.
Don Ranudo. Kuulkaa Donna Olympia! Älkäämme häneen suuttuko, hänellä on
sukkela pää; ja kaikissa hullutuksissaan on aina joku totuus. Tässä on
hänellä oikeen siinä, että hän rankaisee rouvaa, joka ei muistanut
lähettää kauppamieheltä vaatimaan itselleen minun nimessäni vaatetta
hameeksi. Kuule, Pedro, muistaessani; mene kauppias Juanin luo ja ota
häneltä minun nimeeni silkkivaatetta rouvalle hameeksi.
Pedro. Sen minä mielelläni teen; kentiesi on kauppamies tänään
paremmalla tuulella kun eilen.