Ensimäinen kohtaus.
Gontsalo de las Minas. Isabella.
Gontsalo. Kylläpä niinkin, rakas sisareni! Tämä avioliitto ei tosin
tuota minulle mitään hyötyä; mutta te tiedätte, ettei minun rakkauteni
katso etuja. Heidän sukunsa on vanhempi kun meidän, se on tosi; mutta
meidän ei ole sentähden vähemmän aatelinen. Voivatko he luetella suuria
miehiä suvustaan, niin voimme me tuoda esiin rikkautemme, ja panna sen
heidän ynseän kurjuutensa rinnalle, joka on suurempi kun sanoilla
taidetaan kertoa. Mutta, kuten sanon, rakas sisareni, minä en katso
etuja; minun sydämessäni palaa sula ja puhdas rakkaus heidän
tyttäreensä, Donna Mariaan, jonka kohtalo käy minun sääliksi, ei
ainoastaan hänen köyhyytensä, mutta myöskin hänen hurjapäisten
vanhempainsa tähden, mitkä ylpeydellään ovat joutuneet puheenaineeksi
koko kaupungissa ja joista koko Espanian kansa saa syyttömästi kärsiä.
Isabella. Armas veljeni! Minulla ei ole mitään tässä vastaansanomista;
hänen köyhyytensä olisi täydelleen autettu teidän varoillanne: mutta
miksi meidän tulee nöyrtyä tuollaisille? Miten voittekaan rakastua
pereesen, joka ylönkatsoo teitä. Tulisihan teillä olla niinkään paljon
kunniantuntoa, että, havaitessanne vähintäkään ylönkatsetta, olisitte
kääntyneet selin heihin, ettekä olisi enää muistaneet sellaista
rakkautta.
Gontsalo. Oi, armas sisareni! Tepä ette tietäkää mitä rakkaus on; sillä
jos sen tietäisitte, ette noin puhuisi. Minun kunniani tunto on tässä
asiassa usein sotinut rakkauttani vastaan, mutta rakkaus on aina
voittanut.
Isabella. Mutta kun havaitsette, ettette millään voi saada toivojanne
toteutumaan, eikö teidän silloin pitäisi, kuten järjellinen ihminen,
luopua sellaisesta rakkaudesta?
Gontsalo. Oi ei! Hänen vanhempainsa ylönkatse ei voi sammuttaa minun
rakkauttani, se yhä vaan enemmän yllyttää minua, se on kun öljy tuleen
vuodatettuna.
Isabella. Oh veljeni! jopa rupeette romaaniurooksi. Tuollainen rakkaus
on mielestäni sangen runollinen.
Gontsalo. Kaikki toivoni ei vielä ole sammunut. Vielä on kipinä
jälellä; sillä minä toivon, että kun heidän kurjuutensa on noussut
korkeimmalleen, he, kun ovat puutteesen kuolemaisillaan, vihdoin
luopuvat tuosta ylönpaltisesta ylpeydestään ja suostuvat antamaan
tyttärensä kunnolliselle miehelle, joka varallisuudellaan voi heidät
pelastaa suurimmasta hädästä.
Isabella. Minä havaitsen tuosta puheestanne, Gontsolo parka, ettette
vielä tunne oikeen heidän ylpeyttänsä. Minä luulen heidän ennen
kuolevan, kuu suostuvan pyyntöönne.
Gontsalo. Mutta, Isabella! Tässä on vielä seikka, josta ette näy
tietävän mitään.
Isabella. Mikä se olisi?
Gontsalo. Minä olen, näette, varma siitä, että yhtä suuresti kun
vanhempansa ylönkatsovat minua, yhtä suuresti rakastaa minua Donna
Maria, heidän tyttärensä. Hän on nykyään tädilleni kyyneleet silmissä
valittanut vanhempainsa hulluutta ja suuresti liikutettuna kertonut
heidän hirveää kurjuuttansa.
Isabella. Se kaikki ei auta mitään. Vanhempansa pitävät hänet niin
tarkoin silmillä, että teidän on mahdotoin saada nähdä, vielä taatummin
tavata hänen, vanhempainsa sitä tietämättä.
Gontsalo. Oi, Isabellani! Rakastavaiset löytävät teitä, joita ei kukaan
osaa ajatella ja päästäkseen tarkoitustensa perille keksivät he
keinoja, joita ei kukaan osaa aavistaakaan; ettekö sitä tiedä? Ellei
rukous auta, auttaa viekkaus ja ellei viekkaus auta, auttaa väkivalta,
vaikka henkenikin siitä menettäisin.
Isabella. Oi armas Gontsaloni! Minun käy sääliksi teidän ynseää
tilaanne; en siis enää tahdo moittia teitä, sillä minä tiedän, että kun
rakkaus kerran on saanut tuollaisen vallan, on rakastavainen paremmin
säälittävä kun soimattava. Minä siis tahdon olla, missä suinki taidan,
teille apuna. Oi, jospa keksisin jonkun hyvän neuvon! Mutta tuolla näen
minä Pedron tulevan; menkää syrjälle, minä tahdon koettaa, mitä hänellä
voi tehdä.
(Gontsalo menee).
Toinen kohaus.
Isabella. Pedro.
Pedro. Hei! Niin se kaiketi käy hyvin! Nyt on kaikki mennyt; huonehessa
ei ole enää lusikoita, ei talrikkeja, ei patoja. Minullapa on nyt
asiana käydä lainaamassa pata -- omaan nimeeni muka, sillä herrasväkeni
nimessä en saa ainoata koko kaupungissa. Mutta mistä saan minä sen? Ja
jos saisinkin, niin ei ole meillä mitään, mitä siinä keittäsimme -- sen
varmaankin tiedän -- sillä huoneemme on niin tyhjä, ettei ole enää
muuta mitään jälellä, kun arvonimejä, herruutta ja ylhäisyyttä, josta
tosiaan, jos ne kaikki pataan laskettaisiin, ei tule lientä
laihintakaan. Pystykorvasia ovat he yhä vielä, semminkin rouva. Hänpä
ennen varmaankin kuolisi nälkään, kun antaisi pois puustaviakaan
kuuluisasta nimestään. Sellaiseksi tulemasta, varjelkoon Jumala minua!
Nyt ovat ajatukseni ihan toisellaiset; sillä ennen kun rupeisin nälkää
näkemään, ennen panisin, en ainoastaan sukunimeäni, mutta myöskin
kunniani äyristä menemään. Ylhäisyys on tosin kyllä hyvä, mutta
nautittuna puoliseksi tahi ilta-atriaksi tuntuu se sangen vähän
vatsassa. Vielä viikon päivät olen aikonut pysyä tässä talossa; sen
ajan kuluessa saan minä hyviltä ystäviltä ruokaa ja juomaa; istukoot
herrasväki kotona perkaten hampaitaan, kun ovat syöneet hernelientä ja
nauttineet ravinnokseen herkkujen asemesta esi-isäinsä kuuluisia töitä.
Mutta kas, kuka tuolla on? Nöyrin palvelianne, madame! Kuletteko näin
yksin ilman palkollisetta ulkona?
Isabella. Miksikä ei, Pedro! Minä olen jo tullut siihen ikään, etten
enää tarvitse lakeijaa. Mutta miten jaksaa herrasväkesi?
Pedro. Hyvin! Meillä on vieraita tänään puolipäiväksi; minä olen
sokurileipiä ostamassa.
Isabella. Mitä vieraita teillä on?
Pedro. Ompa vaan Duc de la Vera Cruz, ruhtinatar Donna Emilia de las
Spadas, Hierosme Victor, Abad de S:t Jago, Martis Fernando Gontsalo,
Filippo de S:t Cifuente, markisinna-rouvansa kanssa ja tuhansia muita,
joita olen liian halpa luettelemaan.
Isabella. Minä siis en rohkene käydä tänään teillä vieraisissa?
Pedro. Ette suinkaan; me emme tänään saa päästää sisälle ketään, joka
ei voi luetella sukuansa niistä kristityistä pereistä, jotka elivät
ennen Mohrien aikoja Espaniassa.
Isabella. Kuinka pitää herrasväkesi tänään niin suuria pitoja, sehän ei
ole juuri tapansa?
Pedro. Pidot ovat muistoksi siitä voitosta, jonka eräs heidän
esi-isistänsä Don Ramiro de Colibrados tänä päivänä sai Mesopotamian
kuninkaalta, minkä vankina vei Toledo'on. Jos tälläisiä päiviä olisi
useita vuodessa, tuntuisi se herrasväkeni kukkarossa enemmän kun
suotava olisi; sillä minä voin vakuuttaa, että tälläisenä päivänä eivät
he tuhannella piasterilla pääse.
Isabella. Mutta, Pedro! kuinka kulet sinä tämmöisenä juhlapäivänä noin
huonossa ja rikkinäisessä liverissä?
Pedro (nostaen lakkiansa). Muistoksi vaan siitä valtalipusta, jonka
kuuluisa Don Ramiro de Colibrados kantoi!
Isabella. Eihän kenraali itse, tiedämmä, tappelussa kantanut lippua?
Pedro. Ei, madame! sanoinhan minä, että sen kantoi hänen väntrikkinsä.
Tämä lippu joutui kuulien keskellä niin repaleiksi ja rikkinäiseksi,
kun minun vaatteeni nyt ovat.
Isabella. Joko siitä on kauan kun Don Ramiro sen tappelun voitti?
Pedro. Juuri kuussataa vuotta tänään.
Isabella. Oi kummaa! Vastahan on pyssyjä ja kuulia kolme sataa vuotta
käytetty.
Pedro. Niin, madame! Minä olen liian halpa väittelemään teidän
kanssanne; olkoon siis niinkun sanotte. Mutta minä voin valallani
vakuuttaa, että lipun kävi varsin pahoin tappelussa, ja että minä
muistoksi siitä kulen tänään tälläisessä vaatepuvussa.
Isabella. Mutta muistelenhan minä nähneeni sinun samassa rikkinäisessä
puvussa koko kuukauden?
Pedro. Saahan jokainen käydä puetettuna miten tahtoo; -- minulla on
omat syyni siihen.
Isabella. Mistäpä syystä voisi suurisukuisten herrasväen asialla käydä
noin retuisena? Saattaisihan tästä uskoa, että herrasväkesi on joutunut
köyhyyteen.
Pedro. Köyhyyteen! Oh, hoh! Herrasväki, joka voi luetella
satakolmeneljättä ja kolme sukupolvea, joutuisi köyhyyteen! Jos lukisin
ainoasti kaksi äyriä jokaisesta polvesta, niin siitä jo karttuisi aika
summia.
Isabella. Minä kumminkin pidän heidät köyhinä, kunnes kuulen parempia
syitä.
Pedro. Luovuttaakseni teitä noista ajatuksista, tahdon kertoa teille
mietteitäni: Herrasväki on havainnut sen tulleen perhanan tavalliseksi,
että sisäpalveliat käyvät kauniissa vaattehissa ja etteivät
suurisukuiset enää voi pitää mitään itseänsä varten; senpä tähden ovat
he tämän keinon keksineet: Niin pian kun näemme alhaisten palveliain
käyvän hyvässä vaatepuvussa, niin otan minä kuluneet vaatteet taasen
ylleni. Olettehan nähneet, madame, Madridin hovissa, että kun
porvaristo käy kaikkein komeimmasti puetettuna, käy hoviväki
huonoimmissa vaattehissa.
Isabella. Väliin tapahtuu niinkin; mutta he eivät koskaan käy ryysyissä.
Pedro. Jaa, jaa! madame! Minun herrasväkeni kyllä tietää mitä tekee;
ne, ei mari, koskaan ala mitään sitä tarkoin miettimättä.
Isabella (itsekseen). Minä kyllä jännitän häntä kunnes tunnustaa.
(Kovaa). Mutta, Pedro! sanoithan sinä äsken käyväsi tuossa ryysypuvussa
muistoksi valtalipusta, joka ammuttiin repaleiksi tuossa suuressa
tappelussa.
Pedro (Hiljaan). Mene hiiteen kysymyksinesi! (Kovaa). Minä en voi
muistaa, mitä äsken sanoin; mutta sen minä tiedän, että herrasväellä on
huoneet täynnä kultaa ja kalliita kivejä; ja asian näin ollen en minä
köyhyydestä tälläisessä puvussa käy. Tietkäät, madame! heillä on
muitten kalliiden kalujen seassa sukuluettelo-kirja, jolla on suurempi
arvo kun kultatynnyrillä.
Isabella. Mutta kentiesi ei siitä huutokaupassa maksettaisi neljää
killinkiä, ellei siellä sattuisi olemaan joku muinaismuistojen
harrastaja; Juutalainen ei siitä antaisi enempää, sen minä tiedän.
Pedro. Mitä Juutalaisista! Tiedänhän minä niitä, jotka ovat antaneet
monta tuhatta impeydestä, josta Juutalainen ei olisi äyriäkään
maksanut. Mutta tullakseni asiaan takasin, niin minä nöyrimmästi
pyydän, että muuttaisitte ajatuksianne minun herrasväestäni; sillä minä
voin vakuuttaa, että ainoasti pahat ihmiset sanovat heitä köyhiksi.
Isabella. Minä kaikesta sydämestäni toivon, että seikka olisi semmoinen
kun sinä kerrot; mutta minä olen kuullut sekä kauppamiesten että
muittenkin valittavan rahoista, joita heillä on saatavina teillä.
Pedro. Ei, madame! te nyt pilaa puhutte, sillä paremminhan te maailmaa
tunnette. Tiedätte kaiketi kaikissa ylhäisissä suvuissa olevan tapana
antaa ihmisten juosta rahojansa. Uskokaa minua, rahanpuutteesta
herrasväkeni ei heitä juoksuta. Herra ja rouva tietävät elää, ja tässä,
niinkuin muissakin kohdissa, näyttävät he, että ovat herrasihmisiä.
Minä tunnen erään kauppiaan tässä kaupungissa, joka vielä käy
muutamassa suurisukuisessa pereessä vaatimassa maksoa kankaasta, minkä
hänen iso-isänsä antoi velaksi; hän ehkä saa samaa juosta kymmenkunta
vuotta vieläkin, sillä suku on lähes meidän ylhäisin koko Espaniassa.
Isabella. Sitä tapaa ei meillä käytetä; minun veljeäni Gontsaloa ei
kahdesti vaadita.
Pedro. Sen kyllä uskon, madame! sillä teidän ja meidän huoneemme
välillä on suuri eroitus. Onhan se tunnettu asia, että meidän
herrasväkemme ovat vanhinta sukua ja ylhäisimmät koko Espaniassa.
Isabella. Minun mielestäni ovat rikkaimmat myöskin ylhäisimmät.
Pedro. En nyt ymmärrä mitä tarkoitatte. Uskokaa minua, minun
herrasväkeni eivät ole köyhiä; te voitte tuollaisilla syytöksillä
joutua pahaan pulaan. Minä käyn rikkinäisissä vaattehissa, mutta syytä
siihen ei ole isäntäväkeni köyhyydessä; sillä minä voin näyttää teille,
että, kuinka huonotkin vaatteeni ovat, minulla kumminkin on silkkinen
nenäliina lakkarissa. (Sieppaa lakkaristaan vanhan nenäliinan, jota
seuraa kuiva, homehtunut leivänpalanen, mikä putoaa lattialle).
Isabella. Ha, ha, ha! Tuossa pudotit vähän rikkaudestasi lattialle.
Pedro. Se on palanen kokolade-kakkua, madame!
Isabella (ottaa ylös leivän). Ei, sehän on vanhaa homehtunutta leipää.
Mitä! onko se kokolade-kakkua?
Pedro. Ei ole, madame! se on tosi, se on vaan leipäpalanen. Minä otin
sen mukaani erinäisten syitten tähden. Aina, näette, kun menen
Mendez'in ruhtinaan luo, täytyy minulla olla leipäpala muassani antaa
koirille, jott'eivät purisi minua.
Isabella. Aivan niin, Pedro! Rikkaat ovat arat hengestänsä. Ha, ha, ha!
Pedro. Sallikaa anteeksi, madame, mutta teidän naurunne ei kuulu
somalta.
Isabella. Kiitoksia, Pedro, muistutuksestasi. Ha, ha, ha!
Pedro. Oi, olkaa nauramatta, madame; te saatatte menettää hyvän
maineenne, jos joku sattuisi teitä kuulemaan.
Isabella. Odota vähän, minulla on sinulle jotakin sanomista: Kun
sinulla on niin hyvä ymmärrys ja hyviä luonnon lahjoja, miten sinä voit
olla toisen palkollinen? Kelpaisit sinä paremmaksikin.
Pedro. Minä en ole lukenut, madame! Muuten saan kiittää vanhempiani
hyvästä kasvatuksesta. Luonto on myös ollut hyvän-suopa minulle; minä
valehtelesin jos toisin sanoisin. Mutta, madame, tiedättekö te minulle
parempaa tilaa?
Isabella. Tiedän mar'! sinua parempaa ei löydy almanakkoja
kirjoittamaan; se on ammatti, joka kunnollisesti elättää miehensä.
Pedro. Mutta minä olen kuullut, että almanakkojen kirjottajain tulee
osata valehdella aika tavalla.
Isabella. Ja minäpä en tunne ketään, joka siinä voittaisi sinua. Jos
olisit sanonut herrasväkesi nyt istuvan kotonansa syöden hernelientä,
niinkuin tekevät, ja että sinä olet ruuan kerjuulla ulkona, etkä
ollenkaan sokeriherkkujen ostossa, niin en olisi neuvonut sinulle tuota
ammattia.
Pedro. Totta puhuen, madame! minä kaikin tavoin tahdon salata
herrasväkeni hätää ja kurjuutta, niin paljon kun mahdollista on; mutta
nyt on tämä leipäpala saanut kaikki ilmiöön.
Isabella. Ei, Pedro! Sinun vaatepukusi etukynnessä ilmoittaa varsin
hyvin millä kannalla herrasväkesi asiat ovat.
Pedro. Minä pelkään, että heidän omat vaatteensa sen vielä paremmin
ilmoittaa. Herrani tosin vielä käy sametti-takissa, mutta muu puku
siihen ei vastaa. Rouva leikkaa vaatteiden takapuolesta tilkkuja,
paikatakseen niillä etupuolta; josta syystäkin hän seuroissa ei
mielellään näytä selkäpuoltaan. Poislähtiessään kulkee hän selkä
edellä, kumminkaan ei nöyryydestä, niinkuin muutamat tekevät lähtiessä
niiden tyköä, joita kunnioittavat, mutta pelkästä suurellisuudesta,
jott'ei kukaan saisi nähdä selälle maalattua kurjuutta; ja kun hänen
joskus täytyy kääntyä, pitää minun tahi kamaripiian olla hänelle
takapuolena.
Isabella. Ja kaikesta tästä hädästä voisivat he päästä, jos tahtoisivat
vähänkään luopua ylöllisestä ylpeydestään ja antaa tyttärensä
Gontsalolle, joka suuresti häntä rakastaa.
Pedro. Niin! He ovat usein pilkalla puhuneet tästä asiasta; mutta ehkä
nyt, kun hätänsä on joutunut korkeimmilleen, he suostuisivat siihen,
jos te, madame, itse menisitte heille sitä esittämään. Mutta tuolla
tulee kamaripiika; paras on että keskustelette hänen kanssansa, sillä
hän on sukkelan viekas piika.
Kolmas kohtaus.
Leonora. Pedro. Isabella.
Leonora. Sinä riivattn veitikka, sinä leipävaras! Veit leipäni, joka
makasi takalla.
Pedro. Minkä leivän?
Leonora. Kas nyt kuinka pyhä hän toki on olevinaan! Pian! anna tänne
leipäni, mulla ei ole tänään mitään muuta syömistä.
Pedro. Ole vaiti! Mieti mitä teet ennenkun nimität rehellisen miehen
leipävarkaaksi.
Leonora. Pian tänne leipä!
Pedro. Minä voin valallani vakuuttaa, etten ole mitään leipää ottanut.
Leonora. Jos varas voisi valalla päästä hirsipuusta, niin ei ketään
hirtettäisi.
Pedro. Minä panen kunniani pantiksi.
Leonora. Kuinka monta kunniaa sinulla toki on? Sinä olet usein sen
menettänyt. Tänne pian leipäni, varas!
(Sieppaa leivän vikkelästi hänen lakkaristaan; se taittuu:
saavat kumpikin siitä palasen; Leonora havaitsee Isabellan,
lyö rintaansa ja aikoo lähteä juoksemaan pois).
Isabella. Kuules Leonora! Minulla on tärkeä asia sinulle puhuttava.
Leonora. Oi, madame! minä näännyn häpeästä.
Isabella. Onko herrasväkesi kotona, Leonora?
Leonora. On. Minun oli valmistaminen kokoladea, kun tuo veitikka Pedro
pisti lakkariinsa muutamia kokoladekaakkuja, joita nyt olen ottanut
häneltä takasin.
Isabella. Onnelliseksi sanon minä sen herrasväen, jolla on niin
uskollisia palvelioita, mitkä, kuten te, kokevat salata isäntäväkensä
köyhyyden. Mutta koska heidän tilansa on jo tunnettu koko kaupungissa
ja tekin nyt olette itse sen ilmoittaneet, niin ei ole enää mitään
salaamista. (Leonora itkee). Älä itke lapseni! He voivat vielä tulla
autetuiksi. Tehän tiedätte, että minun veljeni rakastaa teidän
neitoanne.
Leonora. Minä tiedän sen, madame! Mutta siitä ei ole hyvä puhua. Minä
olen kuullut rouvani kummastelevan Gontsalon rohkeutta, joka uskaltaa
ajatellakaan yhteyttä heidän kanssansa. Neitomme sitä vastaan -- sen
olen havainnut -- hyvin suosii Gontsaloa; hän sanoi eräänä päivänä,
vanhempainsa läsnä-ollessa, ettei säädyn puolesta heidän välinsä ole
niin peräti suuri; mutta tästäpä joutui hän epäluulonalaiseksi ja
vanhempainsa lukitsivat hänen sisälle kamariin.
Isabella. Se on minun sangen mieluista kuulla.
Leonora. Minun päin vastoin ei ollenkaan mieluista, sillä Donna Maria
on rakastettavin lapsi. Ellei hänen itkunsa ja kyyneleensä olisi
estänyt minua, olisin jo aikoja takaperin ottanut eroni heidän talosta.
Isabella. Ei! Minun oli mieluista kuulla, että Donna Maria pitää
veljestäni; tuo antaa minun toivoa, että aikomukseni onnistuu,
semminkin jos te olette minulle apuna, mikä ei jää palkitsematta.
Leonora. Käskekää te, madame! Jos viekkaus ja juoni tässä mitään
auttaa, niin minä voin tehdä mitä toinenkin. Mutta paras on että
ensinnä teette tarjoumuksenne vanhemmille; ehkä hätänsä hirnut jo on
vähän kukistanut entistä ylpeyttänsä. Tahdotteko tulla puolen tunnin
takaa herrasväkeni luokse, niin minä laitan että pääsette heidän
puheelle.
(Leonora ja Pedro menevät pois).
Neljäs kohtaus.
Isabella. Gontsalo.
Isabella. Olkaa levollinen ja antakaa minun hallita. Puolen tunnin
perästä menen minä Don Ranudon luo, jossa käytän kaiken puheentapani.
Ellei se auta, tahdomme miettiä muita keinoja. Talonväki on kaikki
minun puolellani ja ovat luvanneet minulle apunsa.
Gontsalo. Armas, rakas sisareni! Kunpa nyt vaan voisin olla levollinen!
Isabella. Mikä hulluus! Ottaa vaan hyvässä toivossa. Mutta mennään ehkä
sisälle. Ah! tuolla tulee palvelia ja piika takaisin.
Viides kohtaus.
Isabella. Gontsalo. Leonora. Pedro.
Isabella. Leonora rakas! Tässä on minun veljeni, joka laskee kaiken
onnensa teidän käsiinne. Näyttäkää nyt, että tekisitte jotakin hänen
rakkautensa hyödyksi.
Gontsalo. Olkaa, neiti, varma siitä, että minä olen kiitollinen teille.
Leonora. Minun kykyni ja järkeni ovat teidän vallassanne.
Pedro. Ja minun koko pääni.
Gontsalo. Mitä sanotte, tuleeko minun tehdä tarjoumukseni
herrasväellenne?
Leonora. Eilen ei se ensinkään olisi käynyt laatuun, mutta ehkä
tarjoumus tänään otetaan paremmin vastaan.
Gontsalo. Miksi paremmin tänään kun eilen?
Leonora. Siksi, että eilen vielä oli ruokaa jälellä yhdeksi ateriaksi,
ja niinkauan kun sitä löytyy, ei sovi toista vastausta odottaakaan.
Mutta tänään ei ole herrasväellä muuta ravintoa kun esi-isäinsä
urostöitä; josta syystä suurellisuutensa ehkä vähän nyt lauhtuu.
Pedro. Senpä tähden ei löydykään koko kaupungissa niin kunnollisia
rottia ja hiirtä kun meillä; sillä minä voin vakuuttaa, että vaikkapa
jätettäisiinkin heille ruoka-aitan ovi auki, he eivät vähintäkään
koske.
Gontsalo. Oi, minä en voi sitä kuulla heitä surkuttelematta!
Leonora. Yhdellä ani ainoalla tavalla he taidetaan kukistaa. Tässäpä
tulee käyttää samallaisia keinoja kun lujia linnoja valloittaessa;
ellei mitään muu auta, niin pakoitetaan ne nälällä.
Pedro. Leonora kyllä tietää miten linnoja valloitetaan, sillä hän on
ollut jotensakin avullinen ennen muinen Alankomaiden sodassa.
Gontsalo. No, no, Pedro! älä niin röyhkeitä puhu!
Leonora. Ei ole juuri huolimista hänen puheestaan. Hän ei edes säästä
herrasväkeä.
Pedro. Enkö? Saaneehan käyttää jonkunlaista vapautta talossa, missä
palvelee ruuatta ja palkatta, ainoastaan hyväntahtoisuudesta. Minä,
totta mari, sanon heille kun yksin olemme monta totuutta; mutta
vieraiden läsnäollessa pidän minä heidän puoltansa.
Gontsalo. Mutta eikö herra ja rouva siitä suutu?
Pedro. Ei ensinkään! He selittävät kaikki suuruutensa ja kunniansa
kannalta. Kun heillä ei ole ruokaa sanovat he paastovansa, sehän on
isosti. Kun juovat vettä viinin asemesta, sanovat he seuraavansa jonkun
esi-isänsä esimerkkiä, joka eli ennen vedenpaisumusta; se on myöskin
isosti. Kun herran kengät ovat rikkinäiset, sanotaan, että he ovat niin
tehdyt liikavarpaiden tähden; onhan tuokin isosti! Kun rouva vaatteiden
puutteessa ei pääse kirkkoon, kuuluu että kotona hänen kamarissaan
pidetään messu; se on myös isosti. Ja vihdoin kun minä en anna heille
äyrin edestä kunnioitusta, niin puhutellaan minua hovinarriksi; isosti
mar sekin!
Gontsalo. Koettakaa hyvät ystävät edistää minun asiatani, sillä samalla
edistätte omaa etuanne. Kun minä olen voittanut tarkoitukseni, tulette
te kaikki autetuiksi.
Leonora. Älkää epäilkö taipuvaisuuttani, te kun jo olette voittaneet
neitoni sydämen.
Gontsalo. Mitä se minua hyödyttää kun vanhemmat yhä pysyvät
ylpeydessään?
Leonora. Antakaa, herra, sisarenne ensin tehdä heille tarjoumuksenne;
ellei se onnistu, tahdomme keksiä toisia keinoja. Me voimme vaaratta
viekastella, sillä koko kaupunki vihaa herraa ja rouvaa heidän
ylpeytensä tähden; se iloitsisi, jos hyväntapainen Donna Maria tulisi
kunnolliseen holhoon. Lähtekää nyt levollisena pois, me kyllä pidämme
asiasta huolen.
(Isabella ja Gontsalo menevät).
Kuudes kohtaus.
Leonora. Pedro.
Leonora. Minä sinulta, Pedro, en vaadi mitään muuta tässä asiassa kun
hiljaisuutta.
Pedro. Voinhan minäkin keksiä jonkun hyvän neuvon.
Leonora. Mitähän neuvoja sinä toki saattaisit antaa?
Pedro. Luuletko että hyviä neuvoja voidaan hihoista pudistaa! Anna
minulle ensin mietintö-aikaa; minä jo jotakin mietin.
Leonora. No, mitä olet keksinyt?
Pedro. Minä, en mitään vielä; mietiskelenpä vaan, että kun
sukkeluudella olemme saaneet tämän asian hyvään päähän, me sitten
menemme Gontsalon palvelukseen.
Leonora. Paras on ettet muuta mietikään, vaan annat minun itseni ajaa
asian. Minä pyydän sinun myöskin olemaan vaiti, ettei palvelupoika
Gusman mitään havaitse.
Pedro. Hm! kummallista, että nainen neuvoo miehelle hiljaisuutta.
Tiedätkö mitä eräs filosofi sanoo naisista? Hän sanoo ... se on totta
mari hyvin sanottu, kunpa vaan nyt muistajin sitä.
Leonora. Hän sanoo, ettei semmoisen pönttöpään kun sinä olet pidä
lukeman filosofillisia kirjoja. Mutta sanokoon mitä sanoo naisten
kielevyydestä, niin on se tunnettu asia, että miesväen kautta
viinalasin ääressä tulevat enimmät salaisuudet ilmi; senpä tähden ei
pitäisi kellenkään, joka on humalapäisenä huomattu, uskottaman mitään
virkaa, missä hiljaisuutta vaaditaan. Se on minun ajatukseni. Salaiset
asiat ovat naisille uskottavat, sillä ne eivät juo.
Pedro. Niille myöskin uskotaan salaisia asioita; mutta tuolla tulee
Gusman, älkäämme enää siitä puhuko.
Seitsemäs kohtaus.
Leonora. Pedro. Gusman.
Gusman. Te joudutte onnettomaksi pakinallanne Herrasväki on jo kolmasti
kutsunut teitä. Kun minä tahdon haastaa kanssasi, Leonora, ei ole
sinulla koskaan aikaa; mutta tämän lakeija-heittiön kanssa sinä saatat
pakista tuntikausin.
Pedro. Sinähän olet perhanan ylhäinen, Gusman! sen näkee sinun
liveristäsi.
Gusman. Ole vaiti; pian sisälle.