ruumiita siunaamaan määrätty pappi. Samalla ratsasti paikalle myöskin
eskadroona Karjalan rakuunoita majuri Sprengtportin johdolla. Alas
lasketuin miekoin asettuivat rakuunat kahteen riviin pitkin toista
haudan sivua, osottamaan viimeistä kunnioitusta noille nimettömille
vainajille, jotka köyhistä kodeistaan kevytmielisesti temmattuina nyt
suurena joukkona peittyivät köyhän isänmaansa poveen.
»Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman...»
kajahtivat rykmentinsaarnaajan hautaussanat, samalla kun jäätyneet
multakokkareet kumahtelivat päällimmäisten ruumisten kontistuneille
jaloille.
Paljastetuin päin ja kädet ristissä miekankahvan ympärillä seisoi
Löfving haudan partaalla liikkumatonna kuin kuvapatsas, tuijottaen
kulmat rypyssä alas hautaan. Hänen katseensa oli pysähtynyt erääseen
päällimmäisistä ruumiista. Se oli nuorenpuoleinen sotilas ja nähtävästi
oli sillä ollut tuskallinen kuolinkamppaus, sillä hampaat, jotka
näkyivät sinertyneiden huulten välistä, oli lujasti yhteen purtu.
Lasittuneet silmät olivat puoliavoinna ja kasvoilla kuvastui kuin
jähmettynyt kirous. Ruumiinkantajat eivät olleet saaneet hänen
kuolinasentoon kangistunutta ruumistaan oikenemaan, sillä polvet olivat
koukussa ja nyrkkiin puristettu oikea käsi ojentui suoraan ylöspäin
ikäänkuin uhaten haudan partaalla seisovia. Matalana ja tuhruisena
kaareutui taivas haudan yllä, räntää satoi yhä ja allapäin seisoivat
pörröiset ja likaiset sotilaat ikäänkuin jokainen olisi synkkänä
arvaillut hetkeä, milloin hänen tuli seurata noita multaan peittyviä
tovereitaan. Alakuloisesti ja soinnuttomasti kaikuivat hautausvirren
sävelet:
Mustaan multaan tuhvaks',
Tomuks' tulemaan
Minun ruumiin' pantu on;
Lihan' on lahonn',
Muoton' kauneus pois kadonn',
Maan mullast' kyll' luotu lienen.
-- -- -- -- -- --
Kun toimitus oli päättynyt, ampuivat Sprengtportin rakuunat kolme
yhteislaukausta. Laihat ja takkuiset hevoset nostivat laukausten
pamahtaessa nuupollaan riippuvia päitään ja haudan yli levisi kitkerä
ruudinsavu.
»Ruudinsavussa saavat he edes hautaan peittyä, vaikka eivät saaneetkaan
sen keskellä kuolla», virkahti Löfving Hohdille.
Sotilaat tarttuivat lapioihinsa ja alkoivat peittää vainajia. Majuri
Sprengtport käski luutnanttinsa viedä rakuunat takaisin leiriin,
laskeutui itse satulasta ja lähestyi Löfvingiä. Katkerasti hymähtäen
lausui hän tälle:
»Jahka vielä saamme muutamia tällaisia hautoja luoda, niin --»
»Maa on piankin venäläisten hallussa Viipurista Tornioon saakka»,
keskeytti hänet Löfving.
»Niin, ja sota päättynyt, sillä sotajoukkomme on vajonnut maan alle»,
täydensi Sprengtport.
»Sen sijaan, että sen olisi tullut vallottaa Pietari», lisäsi Löfving.
»No, ovathan hatut sen monta kertaa jo vallottaneet», naurahti
Sprengtport.
»Mielikuvituksessaan ja korskeissa puheissaan», jatkoi Löfving.
»Niin, ja nämä ovat niiden voittojen jälkirääpiäisiä.»
»Mutta, totta puhuen, majuri», alkoi Löfving hetken kuluttua,
»luuletteko tämän onnettomasti aletun sodan saavan enää parempaa
käännettä, kun sotaliikkeet taas kuun tai parin perästä alkavat?»
»Sitä en ollenkaan usko», vastasi Sprengtport totisena. »Sotajoukkomme
kykenisi vielä johonkin ... ja oikeastaan paljoonkin, jos johto olisi
toinen. Mutta hatut ovat nyt yhtä epäröiviä ja neuvottomia kuin he
olivat sodan alussa korskeita ja voiton varmoja.»
Hetken kuluttua lisäsi hän ääntään alentaen:
»Uskokaa minua, Löfving, että ennen kuin ensi kesän kukat ovat ehtineet
kuoleutua, on tämä sota saanut mitä häpeällisimmän lopun. Mutta tämä
vain meidän kesken, ymmärrättehän.»
»Josko ymmärrän. Sotamiehissämme on jo liiaksikin tällaista uskoa,
etten minä suinkaan mene sitä lisäilemään. Niin, väittävätpä he
suorastaan, että ylipäällystö aikoo myydä koko maan venäläisille.»
»Niin, sitä he ovat väittäneet aina Lappeenrannan tapauksista saakka.
Se on tietysti, kuten hyvin tiedätte, kokonaan tuulesta temmattu luulo
ja meidän upseerien velvollisuus on saada sotamiehet siitä
vakuutetuiksi.»
»Olen tehnyt voitavani sotilasten parissa», vastasi Löfving, »mutta jos
heistä yhden nurjan luulon saa nyhdetyksi, ilmestyy kohta sijalle
toinen kahta hullumpi. Luottamus esivaltaan on pahasti järkähtänyt ja
se kai lieneekin tämän sodan huomattavin tulos, ainakin tähän saakka.»
»Se on totta», myönsi Sprengtport. »Ja lisäksi tämä sota on saanut
aikaan sen, että se on entistä selvemmin osottanut meille niiden
kuussatavuotisten siteiden, jotka meitä liittävät Ruotsiin, pahasti
lahonneen.»
Löfving säpsähti ja tuijotti ääneti majuria silmiin. Sitten lausui hän:
»Tekin, majuri, olette siis ajatellut sitä.»
»Hm, luulenpa, että se ajatus on pesiytynyt jo sangen monen suomalaisen
sydämeen», vastasi majuri.
»Se on isonvihan ansiota», lausui siihen Löfving.
»Niin on, ja tämä sota heikontaa yhä enemmän niitä siteitä. Mutta
katsokaahan, Löfving!»
Sprengtport oli jonkun aikaa tuijottanut hautakumpuun, jonka ääreltä
sotilaat olivat jo lapioineen poistuneet. Eräästä kohti pisti mullan
alta näkyviin likainen ja luiseva nyrkki, jota Sprengtport osotti
Löfvingille.
»Se on nähtävästi sen sotilaan käsi, josta minä hautaustoimituksen
aikana en saanut katsettani irrotetuksi ja jonka näkeminen toi mieleeni
niin karmeita ajatuksia», lausui Löfving.
»Hm, minuun tekee sen vaikutuksen, kuin tuo nyrkki olisi koko Suomen
kansan puolesta työntynyt mullan alta esiin», virkkoi Sprengtport.
»Sietäisi olla esikunnan herrain sitä näkemässä.»
»Ja koko hattuhallituksen», lisäsi Löfving.
»Niin, se olisi todellakin esivallalle Tukholmassa varsin terveellinen
memento!» lopetti Sprengtport.
Hän kiipesi jälleen satulaan ja lausui liikkeelle lähtiessään:
»Uutta aikaa kohti me joka tapauksessa kuljemme. Ennen pitkää kääntyy
historian lehti Suomen kansalle, mitä sitten tulevaisuus mukanaan
tuoneekaan?»
»Voiko rehellisyyden ja uskollisuuden palkka olla muuta kuin hyvä?»
kysyi Löfving, joka asteli majurin ratsun rinnalla.
»Niin luulisi», vastasi Sprengtport, »ja parastahan meidän on
toivominen tulevaisuudelta, niin pimeältä kuin nyt kaikki näyttääkin.»
He etääntyivät kylää kohti ja hävisivät hetken kuluttua räntäsateeseen.
Hautakumpu kohosi nyt autiona kentän keskellä ja sen kupeesta piipotti
rannetta myöten lujaan puristunut, luiseva nyrkki. Räntähiutaleita
tippui nyrkille ja valui hiljalleen alas, muodostaen likaisia juomuja
pitkin kämmenselkää.
Syysiltana.
Pari vuotta Turun rauhan jälkeen asteli eräänä syyspäivänä Porvoon
pitäjän Gammelbackan isäntä, Porvoon komppanian majuri Maunu Vilhelm
Sprengtport talonsa pihalla ja haukotteli itsestään päivällisunen
tähteitä.
Hohoi, kuinka pitkiksi ne kävivät nämä alakuloiset syyspäivät miehelle,
joka suurimman osan elämäänsä oli istunut satulassa ja rientänyt
taistelusta taisteluun. Pelikumppania ei ollut läheisyydessä ja
yksitoikkoiseksi kävi katsastaa töiden kulkuakin, varsinkin kun
huolellinen isäntärenki teki sen tarpeettomaksi. Metsästelemäänkään ei
hän enää kyennyt, sillä leini oli tehnyt jalat kankeiksi ja muita
ruumiinosia haittasivat monet vanhat haavat. Kiltisti sai hän
pysyä alallaan piha-aitauksen sisäpuolella ja vartoa viimeistä
marssiin-komentoa.
Kohta täytti hän kuusikymmentä vuotta ja tukka oli jo ohimoilta aivan
valkea. Eikä ihmekään, sillä olipa hän osaltaan kokenut niitä vaivoja,
joita karoliinien osaksi oli niin runsaasti suotu. Kahteen erään oli
hän isonvihan vuosina ollut vankeudessa Siperian äärillä, saaden
toisella kertaa istua rautoihin lyötynä pimeässä tornissa ja elää lähes
pari vuotta pelkällä vedellä ja leivällä. Rauhanteon jälkeen oli hän
perheineen saanut nähdä nälkää sekä myöhemmin elää kituutella
luutnantin palkalla, vaikka olikin majuri arvoltaan. Vasta viime sodan
aikana hän oli saanut arvoaan vastaavan virankin, kun sitä vastoin
monet hänen entisistä tovereistaan, joilla oli suhteita yläilmoissa,
olivat jo aikoja kohonneet eversteiksi ja kenraaleiksi. Mutta mitäpä
siitä. Tasan ei käy onnenlahjat ja pääasiahan oli, että hänellä nyt
vanhoilla päivillään oli katto päänsä päällä ja huoleton, joskin
vaatimaton leipä syötävänä. Ja kaupanpäällisiksi loppumaton varasto
kirjavia muistoja eletyn elämän varrelta, joilla sopi lyhentää pitkiä
talvi-iltoja vanhan toverin tavatessaan.
Hän haukotteli jälleen pitkään ja hartaasti, sytytti sitten suuren
piippunsa ja lähti känsäkeppiinsä nojaten astelemaan riihelle, jonne
rengit ajoivat pellolta kauroja. Sieltä lehahti vastaan kotoinen ja
unettava riihituoksu. Keltaiset kauralyhteet kahahtelivat sisään
syydettäessä ja varpuset räyskyttelivät katonräystäällä, odottaen
pääsevänsä maahan varisseiden jyvien kimppuun.
»Taitaa tulla hyvä kaurasato», sanoi majuri lyhdettä kourien.
»Hyvä tulee», vastasi renki. »Ainakin kaksikymmentä tynnyriä lähtee
alavainiosta.»
»Onpa siinä hevosille rouskuttamista.»
»On, ja vielä myytäväksikin.»
Tähän katkesi tuo arkipäiväinen sananvaihto, rengin lähtiessä uutta
kuormaa hakemaan. Varpuset pyrähtivät räystäältä maahan ja majuri lähti
nousemaan takaisin pihaan.
Ilma oli tuollainen tyynen lakea syysilma, jolloin ei paista päivä,
mutta ei ole varsinaisesti pilvessäkään. Metsät alkoivat jo kellastua
ja tuolla ja täällä liipotteli irtautunut koivunlehti hiljalleen
maahan. Sänkivainiolla vaakkuivat varikset ja ylhäältä vastasi siihen
omalla sävelellään etelää kohti purjehtiva kurkilauma.
Pihaan päästyään silmäili majuri joka ilmansuunnalle, tarkasteli
alallaan pysyvää tuuliviiriä tallinpäädyssä ja seurasi sitten
katseellaan kurkiparvea, kunnes se häipyi näkyvistä. Alakuloinen ikävä
yritti taas purkautua pitkään haukotukseen, mutta se keskeytyi
kuitenkin alkuunsa, kun hän merenrantaan vievää tietä pitkin näki
lähenevän vieraan. Se astui keveästi ja terävään ja näytti
herrasmieheltä. Hyvillään asettui majuri kuistille istumaan ja
odottamaan tulijaa. »Astuu aivankuin Hommanäsiläinen», ajatteli majuri,
»mutta ei suinkaan hän ole vielä ehtinyt Tukholmasta palata.» Mutta kun
vieras oli päässyt pihaan, huomasi hän, että tulija oli kuin olikin
Hommanäsin isäntä, kapteeni Tapani Löfving.
»Katsopas vain!» huudahti majuri ihastuneena ja nousi tulijaa
tervehtimään. »Olen tässä ikävääni haukotellut ja katsellut joka
ilmansuunnalle, eikö mistään näkyisi tulevaksi puhekumppania ja nyt
tulit sinä, veikko, kuin taivaasta pudoten. Mutta kuinka sinä olet
ehtinyt jo Tukholmasta palata?»
»Hm, minä olen jo siksi monesti ja monenlaisella kyydillä kulkenut
Turun ja Tukholman välin, ettei se matka minulta pitkiä aikoja vie»,
vastasi Löfving. »Jo toissa päivänä palasin kotiin ja koska arvelin
veljen täällä kovin kaipaavan shakkitoveria, niin päätin pistäytyä
tuomaan Tukholman terveisiä.»
»Siinä teit sinä sangen veljellisesti, sillä kovin pitkiksi venyvät
nämä syysillat. Terve tulemastas vielä kerran ja käykäämme nyt sisälle
ottamaan tilkkanen vasta käynyttä oluttamme.»
He astuivat majurin omaan huoneeseen, jonka kalustoon kuului melkein
koko seinän pituinen, kulunut nahkasohva, pari keinutuolia, shakkipöytä
ja piippuhylly. Seinällä riippui majurin miekka, pari pistoolia ja
musketti sekä kaksi kuparipiirrosta, joista toinen esitti Kaarle
kahdettatoista rusoposkisena nuorukaisena, päässä tuuhea peruukki.
Saatuaan piiput palamaan istuutuivat he vastapäätä toisiaan ja majuri
kysyi:
»Tokko hyödyit mitään Tukholman matkastasi?»
»En kerrassaan mitään», vastasi Löfving. »Palasin sieltä päinvastoin
matkakulujani köyhempänä.»
Löfving oli myöskin niitä unhotettuja suomalaisia karoliineja, jotka
isonvihan jälkeen saivat nälkää nähdä. Hänet oli kyllä korotettu
kapteeniksi, mutta mitään paikkaa vastaavine tuloineen hänelle ei ollut
löytynyt. Yli puolikymmentä vuotta oli hän elellyt ulkomaillakin, missä
hänen ansionsa paremmin tunnustettiin. Holsteinin herttua oli näet
maksanut hänelle kuutena vuotena eläkettä. Kun Ruotsin hallitus ei
hänen uudistettuihin pyyntöihinsä ollut mitään vastannut, oli
hän lopulta pyytänyt eroa Ruotsin alamaisuudesta, mennäkseen
syntymäkaupunkiinsa Narvaan ja ruvetakseen Venäjän palvelukseen. Tämä
oli vihdoinkin auttanut sen verran, että hänelle oli annettu
elinajakseen Hommanäsin tila Porvoon pitäjässä. Miekkamiehenä kiireestä
kantapäähän oli hän tietysti ottanut osaa viime sotaan, vaikkakin ilman
minkäänlaista palkkaa. Olipa hänet kerran suorapuheisuutensa takia sekä
epäiltynä sotilasten kiihottamisesta vangittukin ja oli hän saanut
viisi kuukautta virua kahleissa Hämeenlinnassa. Sieltä jotenkuten
vapaaksi päästyään sekä Tukholmassa itsensä puhdistettuaan oli hän
ehtinyt vielä mukaan tuon onnettoman sodan loppunäytöksiin, puhdistaen
muun muassa Hailuodon vihollisista. Rauhan tultua oli hän taas elellyt
maatilallaan. Mutta kun tuo pieni ja huonossa kunnossa oleva tila ei
antanut riittävätä leipää hänen perheelleen, oli hän päättänyt vielä
kerran kääntyä vallanpitäjien puoleen, anoen arvoaan vastaavaa
upseerinvirkaa tuloineen tai eläkettä. Paremmin onnistuakseen oli hän
ystävänsä Sprengtportin neuvosta lähtenyt itse persoonallisesti
Tukholmaan.
»Hallitusherroilla on siellä tärkeämpääkin tehtävää kuin muistaa meitä
maan matosia täällä Suomen puolella», jatkoi Löfving. »Siellä käy
muuten kaikki entiseen tapaan. Hatut taistelevat myssyjä ja myssyt
hattuja vastaan ja vastapuoluelaisen kunnia ei siellä paljon paina.
Myssyihin sitä mekin luimme itsemme takavuosina, he kun vastustivat sen
järjettömän viime sodan alkamista, mutta tällä matkallani tulin
huomaamaan, että samanlaisia juonimaakareita ne ovat molemmat, niin
että tästä puolin minä en aio pitää suden paremmin kuin lampaankaan
puolta.»
»Hm, hm, saattaapa niin olla», hymähteli Sprengtport, siivilöiden
savuja tupakasta kellastuneiden viiksiensä läpi. »Mutta etkö kääntynyt
itse hänen majesteettinsa puoleen?»
»Mitäpä se olisi hyödyttänyt, sillä hänen majesteettinsa on kuningas
ilman valtaa. Säätyjen riidellessä ja valtaneuvosten hallitessa ei hän
tee muuta kuin syö ja lihoo. Tukholmalaiset kertoivat hänen kuluttavan
päiviään siten, että hän aamupuolen päivää istuu ikkunan ääressä ja
katsoo torille. Siihen kyllästyttyään siirtyy hän peremmäksi huonetta,
ja kun yksi tuoli liiaksi lämpenee, muuttaa hän toiselle tuolille.
Siihen menee häneltä muu osa päivää. Sitten hänellä on ne omat
naisvehkeensä. Viimeksi kuuluu hän pitäneen yhteyttä muutaman
huonomaineisen kamarineitsyen kanssa ja sanoivat kreivitär Tauben sen
johdosta surreen itsensä kuoliaaksi.»
Löfving ruiskautti pitkän syljen uunin alle ja irvisti halveksivasti.
»Onpas sitä, onpas sitä», sanaili Sprengtport harvakseen. »Suuresti
ovat ajat muuttuneet siitä kun me olimme nuoria.»
He maistoivat olutta, jota vanha palvelijatar oli tuonut, sytyttivät
jälleen pitkävartiset piippunsa ja savurenkaita puhallellen
keinahtelivat hetken ääneti.
»Suuresti ovat muuttuneet ajat ja olot, niin ettei kaikiste tahtoisi
silmiään uskoa», tarttui Löfving ystävänsä sanoihin. »Kuinka mahtava
olikaan Ruotsi meidän lapsuutemme aikana ja mitä siitä on nyt enää
jälellä! Ainoastaan varjo entisestä. Kuinka siellä nyt esimerkiksi
peljätään Venäjää, jota ennen kohdeltiin ylimielisellä halveksunnalla.
Sain muun muassa kuulla, että hallitus, ja varsinkin kruununprinssin
puolue, sillä sellainenkin siellä nykyään on entisten lisäksi, on
liittoaikeissa lähennellyt Preussin kuningasta, mutta kun keisarinna
Elisabet siitä tiedon saatuaan oli lausunut paheksumisensa ja uhannut
uudella sodalla, oli hallitus heti pelästyneenä peräytynyt
aikomuksestaan.»
»Niin, niin, kovin on ränsistynyt Ruotsin leijona», myönsi Sprengtport,
»eikä se kykene enää kauan Suomea käpälissään pitelemään. Kaksi
kaistaletta on kotka jo riistänyt isänmaastamme ja kolmannella kertaa
menee se kokonaan.»
»Usein olen muistanut niitä sanoja, jotka lausuit siellä Myllykylän
haudalla», virkkoi Löfving tovin kuluttua. »Ja yhä enemmän on minulle
alkanut sen jälkeen selvitä, että Suomi kulkee uutta tulevaisuutta
kohti. Mikä se sitten tulleekin olemaan, mutta yhteyttä Ruotsin kanssa
ei voi enää kovin pitkälle jatkua.»
»Miksi eivät suomalaiset valitse itselleen omaa kuningasta?» kuului
samassa kirkkaalla äänellä lausuttu kysymys sohvan nurkasta.
Hämmästyneinä kääntyivät molemmat sotavanhukset puhujaa kohti. Heitä
kohtasivat Sprengtportin nuorimman pojan, pienen Yrjö Maunun kirkkaat
ja totiset silmät. Hän oli edellisen keskustelun aikana hiipinyt
huoneeseen ja sijottunut isän nahkasohvalle, kummankaan kiinnittämättä
häneen mitään huomiota.
»Aijai, sinä pieni politikoitsija, mitä vaarallisia oppeja sinä
julistat!» torui isä hellästi. »Tule tänne nyt tervehtimään setä
Löfvingiä ja sitten saat mennä heti nukkumaan rangaistukseksi siitä,
että sekaannut vanhempain keskusteluun.»
Kun Yrjö Maunu oli lähtenyt huoneesta, virkkoi Löfving:
»Siinä me sen nyt kuulimme. Onhan kirjotettu, että lasten ja imeväisten
suusta olet sinä totuuden valmistanut.»
»Sinä, veikko, olet aina sangen herkkä kaikellaisille ennustuksille ja
unennäöille», naurahti Sprengtport. »Mutta joka tapauksessa saa Yrjö
Maunu, jos hänellä elämän päiviä riittää, nähdä ja kokea paljon
sellaista, josta meillä voi olla ainoastaan omat aavistuksemme. Niin,
niin, tulevan sukupolven tehtäväksi jää uuden Suomen luominen. Me
olemme jo tehtävämme tehneet ja saamme rauhassa odottaa viimeistä
lähtökäskyä. Ja nyt shakkilaudan ääreen.»
He siirsivät tuolinsa lähemmäs pöytää ja alkoivat syysillan hämärtyessä
asetella nappuloita paikoilleen.
Siteet katkeavat
»Hyvät herrat, jos minä olisin alusta alkain saanut olla ylimpänä
määrääjänä, niin me olisimme tällä hetkellä vielä koreasti Suomen
mantereella, niin, sen eteläosassa, ja Ruotsi olisi vielä pitkiksi
ajoiksi pysyttänyt Suomen yhteydessään.»
Nämä sanat lausui maaliskuun 16 päivän iltana v. 1809 kenraalimajuri
v. Döbeln kävellen tuimasti edestakaisin Eckeröön pappilan salissa. Hän
viskasi hansikkaansa vihaisesti pöydälle, kohensi sidettä otsallaan ja
alahuuli yrmysti esiin työntyneenä jatkoi kävelyään. Hänen kuulijansa,
esikuntapäällikkö eversti Schultzenheim sekä armeijaosaston intendentti
eversti Fock hätkähtivät tästä odottamattomasta purkauksesta ja
kumpikin etsi turhaan soveliaita sanoja vastaukseksi tähän päällikkönsä
omituiseen ja arkaluontoiseen väitteeseen.
Viime päivinä olivat tapaukset seuranneet nopeasti toisiaan.
Döbeln oli pienine armeijoineen varustautunut lujaan puolustusasemaan
Ahvenan mantereelle, jota venäläisten uusi ylipäällikkö, kenraali
Knorring, mukanaan itse sotaministeri Araktshejeff, läheni suurine
valtausarmeijoineen. Heidän tarkotuksenaan oli marssia suoraa päätä
Tukholmaan ja pakottaa siellä Ruotsi rauhantekoon. Neljä päivää sitten
oli v. Döbeln, kuultuaan venäläisten lähenevän kolmelta suunnalta,
pitänyt pääkortteerissaan Jomalassa tulisen puheen joukoilleen,
kehottaen heitä puolustautumaan viimeiseen saakka. Mutta pari päivää
sen jälkeen, kun kaikki oli jo valmiina taistelua varten, oli hän
saanut Tukholmasta herttua Kaarlen ja Adlercreutzin allekirjottaman
kirjeen, jossa ilmotettiin, että kuningas oli erotettu valtaistuimelta
sekä käskettiin hänen viipymättä peräyttää joukkonsa Ruotsin
mantereelle. Tästä tiedonannosta oli hän silmittömästi suuttunut, sillä
niin kykenemättömäksi hallitusta hoitamaan kuin hän tiesikin kuninkaan,
oli hän kuitenkin saattanut toivoa sodan pitkittymistä sekä jotakin
onnellista käännettä tapausten kulussa niin kauan kuin itsepäinen
Kustaa Aadolf oli hallituksen ohjaksissa. Mutta nyt seuraisi varmasti
pikainen ja tölppö rauha sekä samalla Suomen luovuttaminen Venäjälle.
Tulistuksissaan tästä odottamattomasta asiain käänteestä oli hän
lähettänyt Tukholmaan eronpyynnin päällikkyydestä. Mutta sitä
odottaessaan täytyi hänen kumminkin totella saamiaan määräyksiä. Niin
katkeraa kuin hänestä olikin miekan lyönnittä jättää tämä viimeinen
kolkka Suomen suuriruhtinaskunnasta, ryhtyi hän kuitenkin järjestämään
peräytymisretkeä. Joukot saivat käskyn kokoontua Eckerööhön, josta
sitten lähdettäisiin tuolle nelipenikulmaiselle taipaleelle
Ahvenanmeren yli.
Mutta venäläiset olivat tällä välin ehtineet uhkaavan lähelle. Suurena
puoliympyränä olivat ne jo astuneet Ahvenan mantereelle ja Döbelnin
pieni armeija oli vaarassa milloin hyvänsä joutua saarroksiin. Näytti
miltei mahdottomalta ehtiä kuormasto, tykistö ja sairaat kuljettaa
Ruotsin puolelle.
Tässä tukalassa asemassa päätti Döbeln käyttää kieltään, kun hänen ei
kerta oltu sallittu miekalla asioitaan hoitaa. Niinpä oli hän tänään
aamusella noussut satulaan ja yhdessä everstiluutnantti Lagerbringin
kanssa ratsastanut Klemetsbyyhyn, missä oli venäläisten pääkortteeri,
saadakseen aikaan muutaman päivän aselevon. Hän olikin onnistunut
taivuttamaan kenraali Knorringin kolmen päivän aselepoon,
jonka kuluessa venäläiset pysyisivät alallaan, mutta Döbelnin
joukkoineen tuli jättää Ahvenanmaa. Mutta juuri kun sopimus piti
allekirjotettamaan, saapui paikalle sotaministeri Araktshejeff, joka
keskustelujen aikana oli ollut ulkona joukkoja tarkastamassa.
Röyhkeästi hän purki tehdyn sopimuksen ja vaati Döbelniä joukkoineen
antautumaan vangiksi. Vimmastuneena tällaisesta häikäilemättömyydestä
joutui Döbeln kiivaaseen sananvaihtoon venäläisten kenraalien kanssa ja
lopuksi, äärimmilleen kiihtyneenä, löi kätensä miekanhuotralle ja
painaen hatun päähänsä lähti muitta mutkitta pois. Pihalla satulaan
noustessaan oli hänellä kuitenkin malttia pyytää Lagerbringia, jolla
oli sujuva ja kohtelias käytös, jäämään venäläisten pääkortteriin sekä
koettamaan kaikenlaisilla keskusteluilla viivyttää venäläisten
etenemistä.
Hevonen vaahdossa oli hän itse äsken saapunut Eckerööhön sekä jakanut
käskyjä liikkeelle lähdöstä. Kun hän sen jälkeen astui pappilan saliin,
näkyi hänen kasvoillaan ja kaikissa eleissään vielä ankara kiihtymys,
minkä syyksi kumpikin saapuvilla oleva upseeri mielessään luki nuo
hänen alussa mainitut kiivaat sanansa.
Lyhyin ja tuimin askelin edestakaisin kävellen sekä kiivaasti
heiluttaen vasenta kättään, jatkoi hän hetken kuluttua:
»Mutta kaikkihan on alusta aikain käynyt päin mäntyyn! Silloin tällöin
joku loistava yritys, joka kuitenkin kohta epäröimisellä ja
saamattomuudella pilattiin. Ja niin paljon miehuutta ja kuntoa kuin
Suomen sotajoukossa olikin! Mutta nyt se on kaikki tuhlattu hukkaan.
Kaikki mainiot tilaisuudet ja kaikki toimintahalusta palavat voimat
jätetty käyttämättä. Saamattomuutta, epäröimistä, hitautta ja -- niin,
suoranaista anteeksiantamatonta tuhmuutta ylimmässä johdossa! Kas,
siinä siemenet niihin hedelmiin, joita me nyt päivä päivältä saamme
poimia. Mutta niinhän se on aina ollut, että milloin kohtalo on nähnyt
hyväksi ahdistaa jonkun valtakunnan vararikkoon, silloin se on
asettanut aasit valtapaikoille.»
Hän pysähtyi, irrotti siteen otsaltaan ja painoi sormin ohimoaan, jossa
puoliavoimena punotti Porrassalmella saatu arpi. Hänen terävissä
silmissään hehkui kuumeenomainen tuli, kun hän matalammalla äänellä,
ikäänkuin itsekseen puhuen, jatkoi: