esimerkkiään. Juslenius istahti heidän keskelleen, mutta lohduttamaan
ei hän tällä hetkellä tuntenut pystyvänsä, sillä siksi masennuksissa
oli hänen omakin mielensä.
Eniten koski häneen rakkaan kirjastonsa menetys. Nämä kolme teosta
olivat ainoat, jotka hänen oli onnistunut liekeistä pelastaa.
Apeamielisesti käänteli hän niitä käsissään ja koetti hellävaroin oikoa
käpristyneitä kansia.
Yksi kirjoista oli hänen oma teoksensa, Vindiciae Fennorum --
Suomalaisten puolustus. Ilmanhenki leyhäytti takakannen auki ja hänen
silmänsä sattuivat loppusanoihin, jotka hän kahdeksan vuotta sitten oli
kirjottanut: »Nämä olen kirjottanut isänmaanrakkauden vaatimuksesta,
joka on kaikkea rakkautta ylin. Minä en huoli muusta kuin että olen
suomalainen ja, vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua mainioon
kansaan.»
»Jumala itse avasi kirjan kannen ja osotti nuo sanat eteeni,
muistuttaakseen minulle elämäntehtävääni», ajatteli hän liikutettuna ja
tunsi noiden omien, palavalla nuoruuden innolla kirjotettujen sanojensa
kohottavan hänet hetken surujen ja hävityksen yläpuolelle.
»Rakkaani, paljon me olemme tänään menettäneet, mutta vielä paljon
enemmän me voimme tulevaisuudelta vallottaa», lausui hän keventyneesti
ja ryhtyi kuivaamaan vaimonsa kyyneliä.
* * * * *
Keppiinsä nojaten asteli Oulun kappalainen Abraham Frosterus Tukholman
Nygrändenillä ja veti mielihyvin sieramiinsa raikasta ulkoilmaa, jota
vailla hän oli saanut olla jo useita viikkoja. Häntä oli nimittäin
pidättänyt vuoteessa ankara leini, joka jalasta toiseen siirtyen oli
tuottanut hänelle sietämättömiä tuskia ja riistänyt öiden levon.
Pohjanlahden ympäri soljuvan pakolaisvirran mukana oli hänkin
kulkeutunut Tukholmaan, missä hän perheineen melkein tyhjästä eläen oli
asunut pienehkössä huonepahaisessa Nygrändenin varrella.
Viime kulunut yö oli ollut hänelle tavallista tuskallisempi. Mutta
miltei vielä enemmän kuin ruumiillisesta taudistaan oli hän kärsinyt
tietoisuudesta, että perheen ruokavarat sekä yleensä kaikki apulähteet
olivat tyyten lopussa.
Aamun sarastaessa olivat tuskat kuitenkin äkkiä hellittäneet. Hän oli
uinahtanut ja hänen hellä vaimonsa, joka pitkällisestä valvonnasta
uupuneena oli koko yön uskollisesti hoitanut häntä, oli paneutunut
lattialle lepäämään.
Jonkun tunnin kuluttua olivat he havahtuneet hiljaiseen oven käyntiin.
Huoneessa ei kuitenkaan näkynyt ketään vierasta henkilöä, mutta sen
sijaan oli perheen isä keksinyt vuoteensa jalkapäässä kasan suuria
kuparitaalereita. Tuntematon hyväntekijä oli heidän nukkuessaan käynyt
ne siihen asettamassa ja liikutettuina kiittivät avunsaajat Jumalaa.
Nuo kupariplootut johtivat Frosteruksen mieleen erään tapauksen
puolentoistakymmentä vuotta sitten, jolloin hän kovassa hädässä ollen
oli mennyt ystävänsä Taneli Jusleniuksen luo ja tullut samanlaisten
plootujen avulla pulastaan pelastetuksi. Sitä muistellessaan sai hän
äkkiä halun päästä tervehtimään entistä ystäväänsä, jonka hän myöskin
oli kuullut pakolaisena perheineen saapuneen Pohjanlahden ympäri
Tukholmaan. Ihmeekseen tunsi hän voivansa kepin avulla liikkua ja niin
hän lähti ottamaan selkoa Jusleniuksen asunnosta, saadakseen käydä
häntä tervehtimässä.
Professori Juslenius istui kirjotuspöydän ääressä, edessään puoleksi
kirjotettu paperiarkki. Hän nojasi päätään käteen ja kasvoilla oli
alakuloinen ilme.
Taudin kalvamaa entistä ylioppilastoveriaan ei hän tuntenut, ennen kun
tämä oli maininnut nimensä. Liikutettuna nousi hän silloin häntä
tervehtimään, minkä jälkeen hän huudahti:
»Sinussa näen jälleen kuin peilistä, mihin tilaan tämä kova aika on
koko Suomen kansan saattanut!»
Kun he olivat kertoneet viimeaikaiset vaiheensa, huomasivat he ne
ihmeellisen samankaltaisiksi. Jusleniuksen puoliso oli pakomatkalla
synnyttänyt pienokaisen, joka oli kuollut matkan vaivoista.
Frosterukselta vuorostaan oli vaimo sairastunut ankarasti matkalla,
niin että heidän oli suurinta kurjuutta kärsien täytynyt useiksi
kuukausiksi pysähtyä Tornioon. Tukholmassa oli Juslenius samoin kuin
Frosteruskin saanut kärsiä suurinta puutetta, sillä kiireessä ei oltu
ehditty paljoakaan mukaan ottaa.
»Nyt minulle vihdoinkin on hiukan valjennut», kertoi Juslenius lopuksi,
»sillä äskettäin olen saanut valtuuden lehtorinvirkaan Vesteråsin
kimnaasissa. Olen tässä juuri valmistellut virkaanastujaisesitelmääni.»
Hän näytti Frosterukselle ensimäistä käsikirjotusarkkia, jonka
otsikosta tämä luki tittelin »_De miseriis Fennorum_.»
»Niin, toisenlaisen mielialan vallassa ja toisenlaisista asioista minä
silloin kirjotin, kun sinä Turussa toistakymmentä vuotta sitten tulit
luokseni rahaa lainaamaan», lausui Juslenius huoaten ja luki
ystävälleen muutamia kohtia esitelmästään. Se oli synkkää kuvausta
niistä suunnattomista kärsimyksistä, joiden alaiseksi idän raakalaiset
olivat Suomen kansan saattaneet.
Hänen äsken valmiiksi saamansa kohta kuului:
»Kuinka suuri onni onkaan, kuulijani, kuinka suuri kunnia, kuinka
onnellinen asiaintila saada kotimaisen ruhtinaan hallitessa, isänmaan
rajojen rikkomattomina ollessa leikata oman pellon viljaa ja sammuttaa
janonsa omasta lähteestä! Ja tämä oli suomalaisten kohtalo kautta
lukemattomien vuosisatojen, joista meillä ei ole varmoja tietoja
olemassa. Silloin ei niiden rajojen sisäpuolelle, jotka luonto näkyy
Suomelle antaneen, vastoin asukasten tahtoa tullut kukaan muu kuin ehkä
onneton turvanetsijä.»
Nämä ajatukset, jotka hän oli vähää ennen paperille pannut, olivat
Jusleniuksen saattaneet sen alakuloisen kaihomielen valtaan, missä
Frosterus tullessaan hänet tapasi.
»Valkeneeko meille koskaan enää päivä?» virkahti viimemainittu apeasti.
»Sen Jumala yksin tietää,» vastasi Juslenius synkällä äänellä, jossa ei
enää soinnahtanut nuorekkaan fennofiilin täyteläinen luottamus.
* * * * *
Vihdoinkin oli rauhan päivä koittanut ja raakalaislaumat
olivat vetäytyneet takaisin itäisen rajan taakse. Monia kokenut
vanha Turku oli siivoutunut siitä liasta ja törystä, jota
moskovalaisten jäliltä kaikkialla kohtasi, ja juhlamielin virtasivat
kaupunkilaiset tuomiokirkkoon, missä tänään vietettiin yliopiston
avajaisjumalanpalvelusta.
Kun alkutoimitukset oli suoritettu, kohosi saarnastuoliin raamatun
alkukielten professori Daniel Juslenius. Syvä liikutus valtasi hänen
mielensä, kun hän silmäili yli avaran kirkon, jota sitäkin olivat
hävityksen laineet huuhtoneet. Mutta hänen äänessään kajahti jälleen
riemukas fennofiilisointu, kun hän lausui saarnatekstin sanat:
»Ylistä, Jerusalem, Herraa; kiitä Zion, sinun Jumalatas! Sillä hän
vahvistaa sinun porttis salvat ja siunaa sinussa sinun lapses. Hän
saattaa rauhan sinun ääriis ja ravitsee sinua parahilla nisuilla. Hän
lähettää puheensa maan päälle: hänen sanansa nopiasti juoksee.»
* * * * *
On kulunut lähemmäs parikymmentä vuotta edellisestä.
Porvoon hiippakunnan piispana on Juslenius laajalla tarkastusmatkalla.
Hän on juuri lopettanut kokouksen Liperin seurakuntalaisten kanssa ja
astelee kirkosta pappilaan. Ärtynyt ilme hänen kasvoillaan painostaa
hänen seuralaisiaan ja yhtäkkiä puhkeaa hän puhumaan:
»Tämä Karjalan perukka on pimein kolkka minun hiippakunnassani.
Pimeyttä, petosta ja taikuutta tapaa täällä joka askeleella. Toisinaan
tuntuu ihan toivottomalta taistelu sitä vastaan.»
Varsinkin oli hänen silmätikkunaan kreikanusko, jota hän toisinaan oli
nimittänyt manalaisten uskonnoksi. Siinä määrin olivat isonvihan
kärsimykset syövyttäneet hänen veriinsä sammumattoman vastenmielisyyden
kaikkea venäläistä kohtaan. Väsymättä hän olikin piispautensa ajan
työskennellyt valistuksen kohottamiseksi varsinkin hiippakunnan
itäosassa, mutta uuden kylvön oras näytti tuskallisen hitaasti nousevan
pinnalle.
Pappilaan oli kokouksen aikana saapunut posti, joka Turusta ja
Porvoosta toi virallisia kuulutuksia sekä samalla muutamia kirjeitä
piispalle. Juslenius sulkeutui niiden kera huoneeseensa ja kun hän
muutaman tovin kuluttua palasi muiden seuraan, loistivat hänen kasvonsa
tyytyväisyydestä.
»Niin toivottomalta kuin tämä raataminen usein näyttääkin», lausui hän,
»niin silloin tällöin Jumala suo meidän kuitenkin nauttia töittemme
hedelmistä. Sain nyt juuri kauan odottamani tiedon, että säädyt
Tukholmassa ovat vihdoinkin päättäneet jotakin sen minun valitukseni
johdosta, että virkamiehet täällä Suomessa niin perin huonosti taitavat
kansankieltä. Nyt ovat säädyt päättäneet, että Ruotsin laki sekä ne
kuninkaalliset asetukset ja säännöt, jotka katsotaan Suomen
talonpojille tarpeellisiksi, ovat käännettävät suomeksi. Niinikään
sisältää tuo säätyjen päätös lupauksen siitä, että tuomarin ynnä muita
virkoja Suomessa on etusijassa annettava suomenkieltä taitaville. Tämä
oli minulle, vanhalle fennofiilille, taas mieluisa kosteikko karulla
taipaleellani», lopetti piispa tyytyväisesti myhäillen.
* * * * *
On kulunut puolikymmentä vuotta ja Juslenius on nelitoistahenkisine
perheineen jälleen saanut idän raakalaisten edestä paeta Pohjanlahden
taakse. Väsyneenä ja apeana on hän juuri palannut valtiopäiväistunnosta
asuntoonsa. Valtakunnan rikkinäisyys, vimmattu puoluetaistelu ja
vallanpitäjäin saamattomuus ovat jo kauan rasittaneet hänen rehellistä
sydäntään ja järjestykseen tottunutta mieltään. Mutta tänään on hänen
ristiriitaansa lisännyt vielä sanoma, että hän on saanut enimmät äänet
Skaaran hiippakunnan piispanvirkaan.
Mitä tehdä siihen nähden? Kymmenisen vuotta sitten hän oli saanut
enimmät äänet samalla kertaa sekä Turun että Porvoon hiippakunnan
piispanvirkaan. Hän oli valinnut pienemmän ja joka suhteessa
epäedullisemman hiippakunnan. Se oli hänen fennofiilinen intonsa, joka
hänet silloin oli ajanut isänmaansa viljelemättömimpään kolkkaan. Mutta
oliko tuo into nyt sitten väsähtänyt, sillä hän tunsi sydämensä
pohjalla halun valita tällä kertaa turvallisempi ja joka suhteessa
edullisempi Skaaran hiippa?
Hän tiesi ja tunsi kyllä, että se oli väsynyt vanhus, joka häntä tähän
valintaan yllytti. Mutta vielä oli jälellä jotakin entisestä nuoresta
fennofiilistäkin ja se soimasi häntä isänmaan ja oman kansansa
hylkäämisestä.
Kun hän työhuoneessaan istui vaipuneena näihin mietteisiin, saapui
hänen luokseen kirjanpainaja Lars Salvius. Hän toi piispan nähtäväksi
ensimäisen arkin hänen suuresta sanakirjateoksestaan, jonka hän joku
aika sitten oli jättänyt painettavaksi.
Siinä tuokiossa kaikkosivat piispan ikävät mietteet ja hellävaroin
käänteli hän käsissään tuota nelitaitteista korrehtuuriarkkia.
Mielihyvin seurasi hän nimilehden suuria ja koukeroisia kirjaimia:
»Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Jumalan avulla, Suurella työllä,
pitkällä ajalla, monen neuvolla, Suomen Kielen Cunniaxi Coottu Daniel
Jusleniuxelda.»
Se oli hänen elämänsä suurtyö, suoritettu monien vaivaloisten tointen
ohella. Hän oli kerännyt siihen puolentoistakymmentä tuhatta
suomalaista sanaa, selitettyinä sekä latinan että ruotsin kielillä.
»Jos itä hävittäisikin kaiken muun minun kylvöistäni, niin ainakin tämä
jää», ajatteli hän.
Mutta kirjanpainajalle virkkoi hän puoli leikillään:
»Jos minä tahtoisin olla turhamainen, niin lausuisin minä tämän
teokseni johdosta Horatiuksen sanoilla: exegi monumentum aere
perennius!»
* * * * *
Hiipan valinnassa oli Jusleniuksessa lopultakin päässyt vanhus
voitolle. Mutta fennofiili hänen sydämessään on kuitenkin kaiken aikaa
häntä soimannut ja pitänyt vireillä kaihoa omien kansalaisten puoleen.
Se on saattanut hänet korkeasta iästään ja hiippakunnan hoidon
vaivoista huolimatta ryhtymään jälleen kirjalliseen työhön rakkaalla
suomenkielellään.
Parisen vuotta edellä kerrotun jälkeen tapaamme hänet myöhäisenä
syysiltana piispantalossaan Skaarassa, kumartuneena työpöydän yli.
Hanhenkynä kitisee tutunomaisesti paperiarkilla ja siihen syntyy
suomalaisia lauseita:
»Minun rakkaimpain maanmiesteni tarpeeksi ja ylösrakennukseksi, heidän
kalliimmassa uskossansa, ja pyhässä vaelluksessansa, annetaan tämä
Ruotsin kielestä käännetty vähäinen, mutta kaikki autuuteen
tarpeelliset kappaleet sisällänsä pitävä kirja ulos. -- -- -- Sillä
ehkä minä asun taampana teistä erotettuna, on Jumala kuitenkin minun
todistajani, että minä sydämen pohjasta kaikkia teitä Jesuksessa
Kristuksessa halajan -- -- --.»
Se oli alkulause Swebiliuksen katekismussuomennokseen, jonka hän äsken
oli saanut valmiiksi. Suurella tyydytyksen tunteella kirjotti hän
loppuun:
Kirjotin Skaarassa läntisellä Göthein maalla,
marraskuussa vuonna 1745.
Daniel Juslenius.
Skaaran hiippakunnan piispa.
Laskettuaan kynän syrjään lausui hän hiljaa psalmin sanat:
»Jos minä unohdan sinun, Jerusalem, niin olkoon minun oikia käteni
unohdettu. Tarttukoon minun kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua
muista, ellen minä tee Jerusalemia minun ylimmäiseksi ilokseni.»
* * * * *
On kulunut jälleen seitsemän vuotta. Lähemmäs kahdeksankymmenen vuotias
piispa Juslenius makaa kuolemaan valmistuneena Brunsbon pappilassa,
mihin viikatemies oli hänet pysähyttänyt, hänen matkatessaan
valtiopäiviltä takaisin kotiinsa.
»Lapsuudestani asti on minua vaivannut niin suuri isänmaanrakkaus,
etten ole kieltäytynyt sen puolesta kärsimästä mitään», kuulivat
ympärillä seisovat papit piispan kuiskaavan.
Heistä ei yksikään käsittänyt, miksi hän nuo sanat, jotka hän oli
aikoja sitten kirjottanut yhteen nuoruuden fennofiilisistä teoksistaan,
lausui juuri tällaisena hetkenä. Mutta se oli vanhan piispan
itsetiedoton puolustus sitä ääntä vastaan, joka soimasi häntä siitä,
että hän oli tullut vieraalle maalle kuolemaan.
Vähää ennen kuin hän puhalsi ulos viimeisen henkäyksensä, lausui hän
selvästi ja kirkastunein silmin:
»Isonvihan myrskyissä sai minun luottamukseni Suomen tulevaisuuteen
pahan kolauksen. Mutta nyt on Jumala antanut minulle tuon luottamuksen
takaisin. Siksi ummistan minä silmäni onnellisena, vaikkakin minun
epäuskoni rangaistukseksi täytyy se tehdä isänmaani rajojen
ulkopuolella.»
Nyrkki.
Niityllä kylän laidassa loi joukko sotilaita auki tavattoman avaraa
hautaa. Kuin muurahaiset liikkuivat miehet tuon lähes puolen tuhannen
kyynärän pituisen haudan pohjalla, josta lapiollinen multaa toisensa
jälkeen tuiskahti reunalle. Hauta oli jo miehen mitan syvyinen, mutta
yhä vain sitä koverrettiin, sillä ruumiita riitti siihen useampia
kerroksia.
»Kyllä kai tässä jo minun kohdaltani on syvyyttä», virkkoi Hohti, Kymin
komppanian vanhin sotamies, joka oli työskennellyt kylän puoleisessa
haudan päässä ja jonka lapio jo karskui pohjasoraan.
»Riittää hyvinkin, veikko, kapua vain ylös vanhoja raajojasi
lepuuttamaan», sanoi luutnantti Löfving, joka haudan partaalla seisten
oli valvonut sotilasten työtä.
»Olisipa tässä ollut tilaa minunkin varalleni ja hyvinpä tuota olisi jo
joutanut tänne makaamaan, pois näkemästä näitä kurjuuden ja häpeän
päiviä», tuumi Hohti kömpiessään ylös haudasta, Löfvingin häntä kädestä
auttaessa.
Ylös päästyään työnsi hän lapion maahan pystyyn, pudisti enintä multaa
vaatteistaan ja silmäili sitten pitkin hautaa. Ikäänkuin hänen
ajatusjuoksuaan seuraten virkkoi Löfving.
»Tuskinpa ennen olet ollut noin avaraa hautaa luomassa, niin monessa
tulessa kuin oletkin ollut.»
»Sitä juuri mietin, luutnantti, ja ihmettelen tämän nykyisen sodan
menoa. Tuskin me olemme vihollista saaneet nähdäkään, jollei nyt oteta
lukuun sitä surkeata Lappeenrannan päivää, ja kuitenkin tuollainen
hauta!»
»Niin, tämä on nyt sitä hattujen uljasta sodankäyntiä», sanoi Löfving,
äänessään katkeran ivallinen sävy. »Mutta menkäämme tuonne kuusen alle
polttamaan piipullinen tupakkaa sillaikaa kun miehet lopettavat haudan
kaivamisen.»
Tuuhea kuusi tarjosikin heille mukavan suojan märkää lumiräntää
vastaan, jota tuhruinen taivas oli aamusta aikain vuodattanut
lokaiselle maankamaralle. Talvi oli ollut vähäluminen ja vaikka vasta
oltiin maaliskuun alussa, oli maanpinnan peitteenä enää ainoastaan
likaista sohjoa.
Murheellisen näyn tarjosi tämän maiseman keskellä avara hauta sekä
siinä liikkuvat laihat, rääsyiset ja lokaiset sotilaat. Eikä sen
ilahuttavampaa näkyä tarjoutunut silmälle muuallakaan. Niityn laidassa
olivat peltotilkkujensa keskellä Myllykylän talot, jotka matalina ja
harmaina olivat kuin maan ja taivaan väliin litistyneet. Lakeistorvista
tupruava savu ei jaksanut nousta ylös, vaan hajaantui ja painui maata
kohti.
Tänne Myllykylään ja ympäristölle oli hyödyttömän ja naurettavan
Säkkijärven retken jälkeen sijotettu talvikortteeriin suurin osa
suomalaista pääarmeijaa. Ylimmät päälliköt, Lewenhaupt ja Buddenbrock,
majailivat esikuntineen Haminan kaupungissa, kuluttaen aikaansa
politikoimalla ja tekemällä suuria suunnitelmia, joita ei yritettykään
käytännössä toteuttaa. Alempi upseerikunta sitä vastoin asui täällä
Myllykylässä. Kun melkein kaikki talot olivat heidän hallussaan, oli
sotilasten asunnoiksi kyhätty puoleksi maan sisään kaivettuja
turvekotuksia. Vieri vierekkäin näkyi niitä pitkät rivit kylän alla ja
niiden välissä palaa kituutti nuotioita, joiden ääressä seisoskeli
lämmitteleviä sotilaita.
Ne vähäiset muonavarat, jotka isonvihan jäleltä vielä köyhyyttään
potevasta maasta oli sodan alkaessa saatu kokoon raastetuksi, olivat jo
suurimmalta osaltaan tulleet käytetyiksi ja sotamiehet elivät nyt
pääasiallisesti homehtuneella leivällä ja vanhentuneilla nauriilla.
Tämän puutteellisen ravinnon ja terveydellisesti mahdottomien asuntojen
takia oli sotajoukossa, jonka mieliala muutenkin jo alunpitäin oli
ollut kokonaan lamassa, raivonnut tuhoisia kulkutauteja. Ne olivat
tähän saakka ottaneet uhrikseen lähemmäs parituhatta miestä, joiden
ruumiit oli kasattu tyhjiin rehusuojiin niityllä. Tänään piti ne nyt
sullottaman yhteiseen hautaan.
Kuusen alle istuttuaan täytti Löfving piippunsa, tarjosi tupakkamassin
entiselle sissitoverilleen ja piikivestä tulta kalkuttaessaan virkkoi:
»Tämä lehtitupakka onkin tietääkseni ainoa sotasaalis, mitä Säkkijärven
retkellä viholliselta saatiin -- lukuunottamatta niitä tyhjiä
rahakirstuja, joita Lewenhaupt paluumatkalla mukanaan raahasi.»
Hän naurahti lyhyeen tapaansa, mutta Hohti huudahti hämmästyneenä:
»Tyhjiä! Mutta niidenhän piti olla täynnä venäläisiä kolikoita! Mitä
varten ne muuten olisi lukittu monilla munalukoilla ja kuljetettu
tarkasti vartioituina?»
»Silmän lumeiksi sotilaille ja rahvaalle, jotta joku toivonkipinä
pysyisi vireillä», vastasi Löfving, puhaltaen lyhyen ja äkäisen savun.
»Mutta tämä on tietysti sanottu vain meidän kesken.»
Ällistynyt Hohti ei kuulemansa johdosta osannut muuta kuin huudahtaa:
»No on tämä komentoa, on totisesti!»
»Ja kaiken hyvän päälliseksi tällainen rettutalvi», ärähti Löfving.
»Tuskin päivääkään ovat vanhat koipeni saaneet olla leiniltä rauhassa.»
»Te saittekin, luutnantti, viime sodan aikana olla siksi monessa
kylmässä jos kuumassakin kylvyssä», huomautti tähän Hohti. »Tehän sitä
isonvihan loppuvuosina melkein yksinänne pidittekin täällä yllä sodan
nujakkaa.»
»Siksipä minä nyt olenkin saanut armon toimia luutnanttina armeijassa
-- tosin melkein ilman mitään palkkaa ja kärsittyäni ensin nälkää nämä
parikymmentä rauhan vuotta», virkahti Löfving katkerasti.
Kun Hohti ei tämän johdosta uskaltanut lausua mitään, jatkoi Löfving:
»Mutta vähätpä siitä, sillä velvollisuus isänmaata kohtaan
ennenkaikkea. Enkä minä sitäpaitsi ole tällä puolen Pohjanlahtea
suinkaan ainoa, joka vaivainsa palkaksi on esivallan puolelta saanut
pelkän unhotuksen.»
Hetken kuluttua huusi hän sotilaille, jotka juuri kapusivat ylös
valmistuneen haudan pohjalta:
»Karsikaapas nyt, miehet, tuolta metsiköstä havuja haudan pohjalle,
että toveriemme olisi siellä hiukan mukavampi levätä.»
»Eikö se ole liikaa ylellisyyttä!» kuului miesjoukosta ivallinen
huomautus.
Ottamatta sitä miksikään vastasi Löfving sävyisästi:
»Tämä ylellisyys ei ainakaan maksa mitään, joten pöyhkeimmätkään
ruotsalaishatut eivät voi sitä vainajiltamme kadehtia.»
Tämä viimeinen vihjaus otettiin sotilasten joukossa suopeasti vastaan
ja he hajaantuivat täyttämään päällikkönsä käskyä.
»Ei ole henki suomalaisissa sotilaissa enää sama kuin entisinä
aikoina», lausui Hohti, tuijottaen miettiväisenä haudan reunalle
kasaantuneeseen multavalliin.
»Pidätkö suomalaista sotilasta syyllisenä tähän muutokseen?» kysyi
Löfving.
Vastaamatta suoraan tähän kysymykseen virkkoi Hohti huoaten:
»Nykyään hiipii epäilys ja salaiset kuiskeet kaikkialla, ettei lopulta
tiedä mitä uskoa. Toista oli Kaarle-kuninkaan aikana. Silloin oli
armeijalla yksi sydän.»
»Mutta mitäs sanot suomalaistemme käyttäytymisestä Lappeenrannan
taistelussa?» tiukkasi Löfving.
»Häpeällä tahrasivat siellä sotilaamme nimensä, sitä ei voi kieltää»,
vastasi Hohti.
»Jos keneenkään, niin on se minuun, vanhaan karoliiniin, koskenut
katkerasti», puhui Löfving, »enkä ole suinkaan salannut sotilailtamme
mielialaani siinä asiassa. Mutta toisaalta minä sen myöskin niin hyvin
ymmärrän enkä mielihyvin kuule soimauksia vierasten suusta. Tässä
muutama päivä sitten kuumensin Haminassa käydessäni korvat parilta
ruotsalaiselta vänrikiltä, jotka pöyhkeillen parjasivat suomalaisia
suuriksi pelkureiksi, kun he Lappeenrannassa olivat jättäneet
ruotsalaiset yksinään taistelutantereelle. Sanoin heille päin silmiä,
kuinka heikäläiset ovat tämän sodan alottaneet suorastaan
järjettömästi, kun kaikki varustukset olivat tuiki puutteelliset ja
Suomi vielä edellisen hävityksen jäleltä kuin paareilla makaava
haavottunut. Oliko ihme, kysyin minä, jos suomalaisissa onkin epäilys
saanut vallan, kun kaiken tämän lisäksi näkivät, ettei kenraali
Buddenbrock rientänyt pääarmeijan kanssa Lappeenrannan avuksi, jota
uhkasi häviö, ja kun oli saatu kuulla kuinka Lewenhaupt oli
ylimielisesti sanonut, kun häntä sotaan yllyttäessään oli peloteltu
koko Suomen menettämisellä, että välipä noilla erämailla, vaikka ne
menetettäisiinkin. Niin, sanoin niille teikkareille vielä, että Suomi
on kuusi vuosisataa omin voimin puolustanut valtakunnan itäistä rajaa
sekä sen lisäksi ottanut enemmällä kuin puolella osaa kaikkiin Ruotsin
sotiin, saamatta siitä koskaan muuta kuin kiittämättömyyttä
palkakseen.»
»Lukuun ottamatta Kustaa Aadolfia», keskeytti hänet Hohti. »Muistan
aina, kuinka isäni silmät vielä vanhanakin kirkastuivat hänen
kertoessaan sankarikuninkaasta ja miten hän aina asetti suomalaiset
armeijansa ensimäisiksi. Mutta keskeytinhän teidät, luutnantti.»
»Niin, sanoin heille vielä», jatkoi Löfving, »että he saisivat olla
sangen kiitollisia, että suomalaiset näin ollen pysyvät uskollisesti
alallaan eivätkä tartu keisarinnan houkutuksiin ja riistäydy irti
Ruotsista.»
»Se oli arvatenkin katkera pala herroille», arveli Hohti.
»Niinpä luulisin», myönsi Löfving, »sillä heillä ei ollut sen jälkeen
mitään sanomista.»
Kumpikin tarkkasi nyt hetken aikaa ääneti sotilaita, joista toiset
laskivat jäykistyneitä ja sinettyneitä ruumiita hautaan, sillä aikaa
kun toiset useammilla paareilla kantoivat niitä haudan partaalle.
»Hm, kuin silakoita tynnyriin ladotaan sinne maan raavainta miehistöä»,
puhkesi Löfving synkästi lausumaan. »Ja tuollainen paljous, ilman että
vihollisen kanssa on laukaustakaan vaihdettu! Raskas on hatuilla kerran
tilinteko tästä kaikesta.»