läpi eivät edes toisten antamat järjelliset neuvot ole voineet tietä
löytää. Mitä! Emmekö vielä yhdennellätoista hetkellä olisi yhdellä
iskulla voineet muuttaa sodankulkua, jos olisi noudatettu minun
ehdotustani siirtää sotanäyttämö rohkealla vedolla Etelä-Suomeen? Minun
voittoni jälkeen Juuttaalla se olisi käynyt mainiosti päinsä: Silloin
olisi kaksikin tietä Päijänteen seutuville ollut vielä avoinna. Mutta
ei! Tuuma oli tietysti aivan liian uskalias. Varovaisuutta! Niin,
aasien varovaisuus on oikealla nimellään hitautta ja saamattomuutta. Ja
muutoin he ovat minun ehdotuksistani epäilleet aina, että täällä ei
kaikki ole muka oikein reilassa.»
Döbeln viittasi otsaansa sekä naurahti lyhyesti ja katkerasti.
»Mutta miksi kaiken on pitänyt käydä näin?» huudahti hän hetken
kuluttua kiihkeästi ja pysähtyi upseerien eteen. »Miksi yksikään
kykenevämpi käsi ei ole tarttunut tapausten kulkuun? Miksi ei
Viaporissa paremmin kuin maa-armeijassakaan noussut ketään, joka olisi
sanonut: ei niin, mutta näin!»
»Niin, miksi ei esimerkiksi herra kenraali sitä tehnyt?» uskalsi
Schultzenheim hymyillen huomauttaa.
»Tepä sen sanoitte!» huudahti Döbeln ja jäi tuijottamaan intendenttiään
silmiin. -- »Miksi en minä sitä tehnyt, vaikka se lakkaamatta eli
mielessäni ja vaikka minä tunsin niin hyvin omat voimani kuin
ulkonaiset olosuhteet monta kertaa myötäisiksi vallankeikaukselle?
Olihan sille hyvä maaperä siinä katkeruudessa, joka jäyti useimpain
mieltä armeijassa, kun asiain nähtiin menevän päinvastoin kuin niiden
olisi pitänyt. Ja kuitenkaan ei kukaan tehnyt pienintäkään yritystä.
Oliko se saamattomuutta? En tiedä, mutta ainakin minut valtasi
ratkaisevina hetkinä omituinen raukeemus, aivan kuin jotakin
näkymätöntä olisi tullut siihen väliin.»
Syntyi pitempi äänettömyys, minkä kestäessä Döbelnin katse levotonna
harhaili tyhjyydessä, kuin etsien selitystä sille salaperäiselle, joka
oli estänyt häntä ratkaisun hetkinä toimimasta.
»Se oli kohtalo», keskeytti vihdoin Schultzenheim hiljaisuuden.
»Niin juuri, kohtalo se oli, itse Fatum!» huudahti Döbeln, pyörähti
sitten kantapäällään ja jatkoi, äänessään tyyntynyt ja alistuvainen
sävy: »Kohtalon vallat olivat päättäneet erottaa Suomen Ruotsista ja
siihen me, maan matoset, olemme saaneet tyytyä. Kohtaloa vastaan on
itse Bonapartekin voimaton, niin loistava sotapäällikkö kuin hän
onkin.»
Hetken kuluttua oli Döbelnin äänessä sen tavallinen kylmähkö sävy, kun
hän lausui:
»Niin, huomenna meidän, viimeisten ruotsalaisten, on jätettävä tämä
viimeinen lieve Suomen maata. Sitä ennen meille on kuitenkin suotu
yhden yön lepo.»
Hän toivotti hyvää yötä ja enempää puhumatta poistui makuuhuoneeseensa.
* * * * *
Kovan lumipyryn ja pakkasen vallitessa lähtivät seuraavana aamuna
viimeiset v. Döbelnin joukot hyvässä järjestyksessä marssimaan länttä
kohti. Kuormasto ja tykistö olivat jo aikasemmin lähteneet liikkeelle.
Itse Döbeln kulki esikuntineen jälkijoukossa.