»Ja meillä ovat asioita johtaneet juuri sellaiset aasit, joiden korvien

läpi eivät edes toisten antamat järjelliset neuvot ole voineet tietä

löytää. Mitä! Emmekö vielä yhdennellätoista hetkellä olisi yhdellä

iskulla voineet muuttaa sodankulkua, jos olisi noudatettu minun

ehdotustani siirtää sotanäyttämö rohkealla vedolla Etelä-Suomeen? Minun

voittoni jälkeen Juuttaalla se olisi käynyt mainiosti päinsä: Silloin

olisi kaksikin tietä Päijänteen seutuville ollut vielä avoinna. Mutta

ei! Tuuma oli tietysti aivan liian uskalias. Varovaisuutta! Niin,

aasien varovaisuus on oikealla nimellään hitautta ja saamattomuutta. Ja

muutoin he ovat minun ehdotuksistani epäilleet aina, että täällä ei

kaikki ole muka oikein reilassa.»

Döbeln viittasi otsaansa sekä naurahti lyhyesti ja katkerasti.

»Mutta miksi kaiken on pitänyt käydä näin?» huudahti hän hetken

kuluttua kiihkeästi ja pysähtyi upseerien eteen. »Miksi yksikään

kykenevämpi käsi ei ole tarttunut tapausten kulkuun? Miksi ei

Viaporissa paremmin kuin maa-armeijassakaan noussut ketään, joka olisi

sanonut: ei niin, mutta näin!»

»Niin, miksi ei esimerkiksi herra kenraali sitä tehnyt?» uskalsi

Schultzenheim hymyillen huomauttaa.

»Tepä sen sanoitte!» huudahti Döbeln ja jäi tuijottamaan intendenttiään

silmiin. -- »Miksi en minä sitä tehnyt, vaikka se lakkaamatta eli

mielessäni ja vaikka minä tunsin niin hyvin omat voimani kuin

ulkonaiset olosuhteet monta kertaa myötäisiksi vallankeikaukselle?

Olihan sille hyvä maaperä siinä katkeruudessa, joka jäyti useimpain

mieltä armeijassa, kun asiain nähtiin menevän päinvastoin kuin niiden

olisi pitänyt. Ja kuitenkaan ei kukaan tehnyt pienintäkään yritystä.

Oliko se saamattomuutta? En tiedä, mutta ainakin minut valtasi

ratkaisevina hetkinä omituinen raukeemus, aivan kuin jotakin

näkymätöntä olisi tullut siihen väliin.»

Syntyi pitempi äänettömyys, minkä kestäessä Döbelnin katse levotonna

harhaili tyhjyydessä, kuin etsien selitystä sille salaperäiselle, joka

oli estänyt häntä ratkaisun hetkinä toimimasta.

»Se oli kohtalo», keskeytti vihdoin Schultzenheim hiljaisuuden.

»Niin juuri, kohtalo se oli, itse Fatum!» huudahti Döbeln, pyörähti

sitten kantapäällään ja jatkoi, äänessään tyyntynyt ja alistuvainen

sävy: »Kohtalon vallat olivat päättäneet erottaa Suomen Ruotsista ja

siihen me, maan matoset, olemme saaneet tyytyä. Kohtaloa vastaan on

itse Bonapartekin voimaton, niin loistava sotapäällikkö kuin hän

onkin.»

Hetken kuluttua oli Döbelnin äänessä sen tavallinen kylmähkö sävy, kun

hän lausui:

»Niin, huomenna meidän, viimeisten ruotsalaisten, on jätettävä tämä

viimeinen lieve Suomen maata. Sitä ennen meille on kuitenkin suotu

yhden yön lepo.»

Hän toivotti hyvää yötä ja enempää puhumatta poistui makuuhuoneeseensa.

* * * * *

Kovan lumipyryn ja pakkasen vallitessa lähtivät seuraavana aamuna

viimeiset v. Döbelnin joukot hyvässä järjestyksessä marssimaan länttä

kohti. Kuormasto ja tykistö olivat jo aikasemmin lähteneet liikkeelle.

Itse Döbeln kulki esikuntineen jälkijoukossa.

Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV · 第 11 / 11 段