vapaata lähtöä, jos linna viivyttelemättä jätettäisiin heille. Tähän
vastasi Fieandt, ettei hänellä ollut mitään syytä kiirehtiä linnan
jättämistä, sillä se kestäisi piiritystä vielä kuinka kauan hyvänsä.
Kuitenkin tahtoi hän miettiä asiaa ja lupasi piammiten lähettää
vastauksensa kenraali Tshekinille. Tämän jälkeen sidottiin lähettilään
silmät jälleen ja hänet saatettiin ulos linnasta.
Kahden jäätyään hämmästytti Fieandt Cajanusta sanomalla muitta
mutkitta:
»Ehkä te, rovasti, haluatte lähteä kenraali Tshekinin luo
neuvottelemaan linnan jättämisestä?»
Rovasti ei salannut iloaan tämän kapteenissa tapahtuneen
mielenmuutoksen johdosta. Hän oli valmis lähtemään neuvotteluun, mutta
mitään kiirettä ei kuitenkaan sopinut pitää, jottei näyttäisi siltä,
että he ovat kovin kärkkäitä tarttumaan vihollisen tarjouksiin. Rovasti
Cajanuksen piti sitä paitsi esittää asiat siten kuin ei linnan
puolustajilla olisi mitään hätää paremmin muonavaroihin kuin muuhunkaan
nähden.
Ilosta loistaen palasi rovasti Cajanus vihollisten leiristä. Kenraali
Tshekin oli kiittänyt puolustajain urhoollisuutta ja luvannut heille
vapaan lähdön täysine varustuksineen. Kaikki linnassa olevat pakolaiset
saivat seurata heitä tavaroineen. Ainoastaan kanuunat ja ampumavarat
oli jätettävä linnaan.
»Minä vaadinkin häneltä kirjallista heittäymissopimusta ja sitä hän ei
juljenne rikkoa», ilmotti rovasti Cajanus.
Tämä rauhotti Fieandtia ja nyt ryhdyttiin toimiin kirjallisen
sopimuksen aikaansaamiseksi. Illalla se oli valmiina molempien
päälliköiden allekirjotuksin ja seuraavana aamuna piti linna
luovutettaman.
Niin pian kun päivä oli valjennut, asettuivat venäläiset rintamaan
kosken rannalle. Kohta sen jälkeen avattiin linnan iso portti selkosen
selälleen ja kapteeni Fieandt marssi neljänkymmenen jälellä olevan
miehensä kanssa ulos. Sotilasten univormuista oli ainoastaan rääsyjä
jälellä, useilla oli käsi tai pää kääreissä ja jotkut ontuivat
eteenpäin musketteihinsa nojaten. Heitä seurasi pakolaisten hajanainen
ja paljon suurilukuisempi joukko. Siihen kuului kaiken ikäisiä ja
säätyisiä henkilöitä, naiset kantaen itkeviä lapsia ja miehet raahaten
kaikenlaisia kotoa pelastettuja arvotavaroita. Sairaat kulkivat toisiin
nojautuneina ja muutamia heistä oli sijotettu kelkkoihin.
Kun tämä surullinen kulkue oli saapunut venäläisten rintaman eteen,
seurasi tuo hyvin tunnettu näytös.
Kun vangittuja myöhemmin päivällä sullottiin rekiin, lausui Fieandt
rovasti Cajanukselle:
»Totisesti minulla on nyt syy katua, etten pysynyt lujana
alkuperäisessä päätöksessäni», virkkoi jälleen Fieandt.
»Ei niin, kapteeni, sillä vielä tästäkin uusi päivä selviää», vastasi
Cajanus. »Joka tapauksessa me lähdemme täältä siveellisinä voittajina
ja sellaisina kuuluu tulevaisuus meille.»
»Ja muista, Henrik, että meidän on ajateltava jälkeläisiämmekin»,
lisäsi hänen vaimonsa merkitsevästi.
Kitisten ja rytisten lähtivät täyteen sullotut reet liikkeelle,
painuivat alas Oulujärven jäälle ja hävisivät vähitellen pakkassumuun.
Totinen fennofiili.
»Minä en huoli muusta kuin että olen suomalainen
ja vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua
mainioon kansaan.»
Navakalla länsituulella lasketti kolmimastoinen jaala, jonka
peräpeilissä oli nimi »Lokki» sekä sen alle kotipaikaksi merkittynä
Uusikaupunki, parasta aikaa Kihdistä ulos Itämerelle, sivuuttaen juuri
Kökarin saariston viimeisiä luotoja.
Jaalan omisti Uudenkaupungin pormestari Henrik Juslenius ja se oli
täydessä hamppu- ja tervalastissa matkalla Riiaan.
Ruoria hoiti vanha pien ja merisuolan parkitsema raumalainen merikarhu,
joka omien sanojensa mukaan oli aikoinaan seilannut suuremmissakin
astioissa ja yli parempainkin lätäkköjen kuin Itämeri. Veitikka
kätkettynä tuuheiden kulmakarvojen suojassa oleviin silmiin kertoili
hän merimiesjuttuja parikymmenvuotiaalle hinterälle nuorukaiselle, joka
joutilaana nojaili kajuutan seinään ja joka hennoista käsistään sekä
valkoisesta ihostaan päättäen soveltui huonosti yhteen merimiespukunsa
kanssa. Hän oli jaalan omistajan veli, civis academicus Daniel
Juslenius, joka oli opintorahoja ansaitakseen sekä saadakseen hieman
kurkistaa kotimaan rajojen ulkopuolelle, ruvennut merimieheksi veljensä
alukseen. Jaala oli ensi kertaa sinä suvena matkalla Riiaan, joten
Taneli-herra hengitti meri-ilmaa vasta ensimäisiä päiviä.
»Tuossa meni kymmenkunta vuotta sitten muuan raumalainen laiva
sankkiin», virkkoi merikarhu juttunsa keskeyttäen ja viittasi päällään
Korppikaria kohti, jonka louhuiset rannat kohosivat aalloista tuulen
puolella.
Mutta Taneli-herra ei kiinnittänyt huomiotaan siihen, vaan virkkoi
juuri kuulemansa jutun johdosta:
»Ne ovat siis kaikista väkevimpiä miehiä suomalaiset?»
»No sääkeristi», vahvisti Kyöri.
»Väkevämpiä kuin englantilaisetkin?» jatkoi Taneli, äänessään hiukan
epäilystä.
»No englantilaisethan ne nyt ovat jonkunlaisia miehiä, mutta hottisiksi
sentään jäävät nekin oikean suomalaisen rinnalla.»
»Oletteko koskaan saanut koitella englantilaisten kanssa?»
»Johan toki ja vieläpä senkin seitsemän kertaa», hymähti Kyöri kuin
olisi ollut kysymys tupakkimällin poskeen pistämisestä.
»Kertokaahan!» hoputti Taneli kiiluvin silmin.
»Kerrankin Lyypekin haminassa sain kapteenilta viisi riksiä rahaa ja
kannullisen rommia, kun panin muuatta englantilaista oikein Porvoon
mitalla selkään», virkkoi Kyöri rauhallisesti.
»Mitenkä se kävi, kertokaahan tarkemmin», yllytti Taneli.
»No mitäpähän kummaa tuossa nyt on», arveli Kyöri laiskasti, siten
tahallaan kiihottaen nuoren kuulijansa uteliaisuutta. »Ihan meidän
laivamme rinnalle oli ankkuroinut englantilainen fregatti ja muutamana
iltapäivänä kutsui sen kapteeni meidän kapteenin vieraakseen. Miten
lienevät siinä sitten rommia maistellessaan alkaneet kehuskella
miestensä voimilla ja vikkelyydellä, summa vain se, että he lopuksi
löivät viidenkymmenen riksin veikan ja päättivät huomenaamuna panna
kumpikin vankimman miehensä koittelemaan voimiaan. Kun meidän kapteeni
palasi illalla omaan laivaan, kutsutti hän minut kajuuttaan, antoi
hyvän rommiryypyn ja sanoi: niin ja niin ovat nyt asiat ja jos sinä,
Kyöri, haluat ruveta koittelemaan englantilaisen kanssa ja voitat
hänet, niin saat heti painin päätyttyä viisi riksiä kouraasi. Oli
menneeksi, minä vastasin, mutta sitä ennen minun pitäisi saada
puolikaan kannua viinaa. Ei tippaakaan tämän enempää, kivahti kapteeni,
sillä humalassa sinun ei ole yrittämistäkään, joudut heti tappiolle.
Mutta miten sitä selvilläänkään tappelee, kun ei kerta ennestään ole
mitään vihoja, tivasin minä vastaan, ainakin minun tarvitsee hallin
verran saada, sillä ei mulla luonto muuten nouse. No, kun minä olin
siinä aikani jahnaillut, niin lupasi kapteeni antaa aamulla korttelin
rommia. Sen siemasin heti aamutuimaan ja kun minä sitten tulin ruhvista
kannelle ja kapteeni näki minun päälläni sarkatakin, käski hän minun
kiiruusti riisua sen pois, se kun muka tekee minut kankeaksi ottelussa.
Mistäs sitä muuten toisiaan kiinni pitelee, minä sanoin enkä riisunut
takkia päältäni. Pidä sitten pääsi, mutta katso vain eteesi, sanoi
kapteeni puolisuutuksissaan ja niin sitä sitten lähdettiin
englantilaisen laivan kannelle. Kummankin laivan miehet asettuivat
peräkannelle kehään, jonka keskellä ottelun piti tapahtua. Kun
englantilainen tuli ruhvista ulos, sain minä isot silmät, sillä se oli
riisunut koko yläruumiinsa paljaaksi ja sivellyt suopaa käsivarsiinsa
ja hartioihinsa, niin että se oli liukas kuin ankerias. Mutta minä kun
olin parhaassa nousuhumalassa, otin juurevan asennon ja arvelin, että
tulehan tänne vain senkin suoparyttäri. Silloin se alkoi keriä
nyrkeillään näin (Kyöri jätti hetkeksi ruorirattaan ja näytti miten
englantilainen teki) sekä lähti samalla tulla tuijaamaan minua kohti.
Minä olin ensi reissua merellä enkä tiennyt mitään englantilaisten
tappelutavoista. Siksi minä en osannutkaan olla varuillani, vaan sain
yhtäkkiä vasten tauluani sellaisen nyrkinpuskun, että silmät tulta
iskivät ja minä koko mies olin lentää selälleni. No, tolppieni varassa
minä kuitenkin pysyin, vaikka pahasti heilahdinkin, ja kun
englantilaiset alkoivat hurraata huutaa, kirosin minä ja sanoin, että
tulepas toisen kerran. Ja samalla tavalla se nyrkkejään kerien lähti
uudelleen tulemaan minua kohti. Mutta nytpä minä tiesinkin pitää varani
ja juuri kun se oli parahiksi ehtinyt minun nenäni alle, sylkäsin minä
kouraani ja läimäytin niin, että siltä meni käsivarsi poikki ja koko
mies lensi kerinkantturia peräkannen toiseen laitaan. Ja siihen se
ottelu loppui. Englantilaisten kapteeni ei meinannut tunnustaa minua
voittajaksi, kun minä en ollut muka säännöllisellä tavalla nyrkkiäni
käyttänyt. Mutta meidän kapteeni sanoi, ettei taistelutavasta oltu
ennakolta sovittukaan, vaan kumpikin sai käyttää sitä tapaa, mihin
luuli parhaiten pystyvänsä. Ja niin ei englantilaisen lopuksi auttanut
muu kuin puskea pois viisikymmentä riksiä ja tunnustaa suomalainen
voittajaksi.»
»Mutta notkeampia ia vikkelämpiäpä mahtavat englantilaiset sen sijaan
olla», arveli Taneli sillä sävyllä kuin olisi hän tahtonut Kyöriltä
pusertaa uuden kertomuksen, joka siinäkin suhteessa olisi osottanut
suomalaisten eittämättömän etevyyden.
»Mitäs vielä!» vastasi Kyöri hänen toivomustensa mukaisesti ja
sylkäsi ylenkatseellisesti sivulleen. »Eipäs pärjännyt engelsmanni
kiipeämisessä Knaapin Jullillekaan, vaikka Julli olikin ilmanaikainen
kötys oikean suomalaisen masto-oravan rinnalla.»
»Minkäslainen kilpailu se oli?» innostui Taneli jälleen. »Kertokaahan!»
Sijotettuaan poskeensa uuden mällin jutteli Kyöri:
»Meitä oli kerran miehiä monesta kansasta muutamassa saksalaisessa
fregatissa. Kun oltiin Hampurin satamassa lastia ottamassa, rupesi
muuanna iltana eräs vasta pestattu englantilainen leventelemään
taidollaan ja rohkeudellaan. Hän kiipesi ison maston huippuun ja seisoi
hetken aikaa päällään mastonnupissa. Tehkääpäs toisetkin sama temppu,
jos pystytte, ylvästeli hän alas tultuaan. Silloin Knaapin Julli sanaa
puhumatta sylkäsee kämmeniinsä ja lähtee kiivetä kyömittämään ison
maston toppiin. Pilkallisesti naureskellen katsoi engelsmanni hänen
jälkeensä, mutta perille päästyään alkaa Julli tällätä itseään
päälaelleen mastonnupille. Useamman kerran sai hän yrittää, ennenkun
takapotkurit kohosivat pilviä kohti. Mutta annas olla, juuri kun hän
sai jiikatuksi koipensa, tuli tuulenpuuska ja heilahutti hänet alas.
No, mitäs ollakaan, Julli kahmuilee alastulomatkallaan kiinni touveihin
ja purjeenpoimuihin ja putoaa loppujen lopuksi seisoville jaloin
kannelle. Siinä hän sylkästä ruiskauttaa ja englantilaisen eteen
kävellen sanoo: Teepäs sinä se temppu, jos pystyt! Mutta englantilainen
tuijotti häneen suu auki ja kaikki alkoivat huutaa, että jo vei
suomalainen voiton. Kun se Julli pahus aina osasi pysyä yhtä lunkina,
luulin minäkin ensinnä, että hän oli tahallaan pudottautunut alas,
kunnes hän kahdenkesken ilmotti minulle, että kyllä se alastulo
tapahtui vahingossa. Mutta sen koommin ei englantilainen enemmän kuin
muutkaan uskaltaneet meidän suomalaisten kuullen rohkeudellaan
kerskua.»
»Summa summarum on siis se, että me suomalaiset olemme maailman
etevintä kansaa!» huudahti Taneli ja antaakseen kansallisinnolleen
näkyvämmän muodon veti hän keuhkonsa ilmaa täyteen ja viheltää
huikahutti kouransilmäänsä, minkä jälkeen hän tulista vauhtia kapusi
ylös perämastoon ja asettui kahvelin juureen kahareisin kiikkumaan.
Hänen eteensä aukeni rannaton Itämeren ulappa, jolla loputon sarja
vaahtopää harjanteita ajoi toisiaan takaa. Rajaton vapauden tunne ja
kuohuva nuoruuden riehakkuus pullisti hänen rintaansa ja yhtäkkiä
ällistytti hän Kyöriä ja toisia kannella liikkuvia merimiehiä
huiskuttamalla lakkiaan ja huutamalla täyttä kurkkua:
»Hurraa! hurraa! Pois tieltä! Täällä mennä viilettävät Suomen pojat!
Hurraa!»
* * * * *
Studiosus Abraham Frosterus oli pukeutunut juhla-asuunsa ja ripustanut
ylioppilasmiekan kupeelleen, vaikka olikin arkipäivä. Tuimasti
liikkuen, niin että miekanhuotra rämähteli saapasvartta vasten, asteli
hän yli Auran sillan.
»Katsohan Aappoa!» virkahti muuan pohjalainen ylioppilas, joka
toverinsa kanssa seisoi torin kulmalla ja neuvotteli siitä, mennäkö
Mertasen krouviin olutta juomaan vaiko lähteä Multavierun puolelle
sotaväen äksiisiä katsomaan.
»Se on sotaretkellä!» vastasi toveri, kääntäen katseensa Frosterukseen,
joka oli pysähtynyt sillalle ja kaiteeseen nojaten katseli alas joelle,
jossa joukko pikku poikia kävi merisotaa, pärskytellen melalla vettä
toistensa päälle.
Frosteruksen sotaretkellä-olo merkitsi toverien kielellä sitä, että hän
liikkui rahantekohommissa.
»Tässä täytyy taas suuttua ja ottaa päällensä tuima hahmo», oli hänellä
tapa sanoa jouduttuaan äärimmäiseen pulaan ja koetettuaan sitä ennen
selviytyä tavallisella vaatimattomuudellaan. Silloin pukeutui hän aina
parhaimpaan asuunsa, otti sotaista ryhtiä lisätäkseen miekan kupeelleen
ja lähti »rynnäkölle».
»Taneli, tuletko paikalla kotiin!» huusi sillan päästä muuan
puolikasvuinen tyttö jollekin joella temmeltävistä pojista.
Taneli! Hänethän minä olen vallan unhottanut! välähti samalla
Frosteruksen mieleen.
Hänen ikä- ja opintotoverinsa Taneli Juslenius oli nimittäin äskettäin
saapunut kaupunkiin ja Frosterus muisti kuulleensa, että hän oli tullut
Uudestakaupungista istuen rattaille ladottujen kupariplootujen päällä,
jotka hän oli kesän kuluessa ansainnut.
»Lähdenpä oitis hänen luokseen ja siksi aikaa voin sotahaarniskanikin
panna pois», päätti hän ja suuntasi kulkunsa torin halki Vartiavuorelle
päin, jonka kupeella Juslenius asui muutaman porvarinlesken hoidossa.
Kun hän astui matalaan huoneeseen, jonka lattia kallistui peränurkkaa
kohti, istui Juslenius pöydän ääressä ja kiidätti hanhenkynää
paperiarkilla. Pöydän kulmalla oli muutamien kirjojen vieressä
kymmenkunta valmiiksi kirjotettua arkkia.
»_Salve, amice_!» huudahti Juslenius Frosteruksen nähdessään,
kohosi pöydän äärestä ja riensi pudistamaan hänen kättään.
»Terve, sinä Pohjolan poika!» lisäsi hän, työntäen Frosteruksen
istumaan pöydän viereen ja kaivaen arkustaan tupakkakartuusin sekä pari
savipiippua.
»Sinä kirjotat väitöskirjaa?» virkahti Frosterus, kun piiput oli saatu
savuamaan.
»Niin. Se oli minulla jo kesällä merillä ollessani pääpiirteissään
valmiina täällä», vastasi hän etusormella otsaansa naputtaen. »Ja nyt
olen sitten kaupunkiin tuloni kirjottanut sitä yötä päivää.»
Silmät innosta loistaen näytti hän Frosterukselle ensimäistä arkkia,
josta tämä luki nimen: _Aboa vetus et nova_.
»Kuinka vanhan luulet Turkumme olevan?» kysyi Juslenius, kasvoillaan
sellainen ilme kuin hän yksinään olisi toistaiseksi sen suuren
salaisuuden omistaja.
»Hm, kaiketi se on ollut olemassa aina Eerikki Pyhän ristiretkestä
asti», vastasi Frosterus, joka mieluummin olisi suonut keskustelun
kääntyvän hänen sydäntään lähempänä oleviin asioihin.
»Phi-uu, veikkoseni!» vihelsi Juslenius pitkään. »Katsohan tuosta!» ja
hän osotti ystävälleen erästä kohtaa käsikirjotuksessa, jossa
todisteltiin, että Turku juonti alkunsa niiltä ajoin, jolloin
suomalaiset Noan pojanpojan Magogin johdolla siirtyivät tähän maahan.
»Suomalaisten on siis täytynyt heti Babelin sekotuksen jälkeen
matkustaa tänne», innostui nyt Frosteruskin asiasta.
»Niin tietysti», vastasi Juslenius empimättä. »Tornin rakentajain
ydinjoukko sai osakseen suomenkielen ja lähti heti etsimään itselleen
isänmaata. Heidän ensimäinen kuninkaansa oli Magog.»
»Mutta mistä sinä tiedät, että suomalaiset olivat ydinjoukkona
Babelin tornia rakennettaessa?» kysyi Frosterus, osottaakseen
kriitillisyyttään.
»Mistäkö?» otti Juslenius suuret silmät kuin tahtoen kasvonilmeellään
huudahtaa: o, sinä pyhä yksinkertaisuus!
»Mitä kieltä ihmiset puhuivat Babelin sekotukseen saakka?» kysyi hän
sitten, johtaakseen toverinsa oikeille jälille.
»Kaiketi hebreaa», vastasi Frosterus.
»Hyvä. Ja mikä nykyisistä kielistä on hebrean lähin sukulainen?»
Frosterus mietti hetkisen ja muistaessaan muutama vuosi sitten
ilmestyneen Eerik Cajanuksen väitöskirjan suomen ja hebrean kielten
sukulaisuudesta, vastasi hän epäröimättä:
»Suomenkieli.»
Nyt tarvitsi Jusleniuksen vetää vain johtopäätös:
»Hebrea on alkukieli, suomi jäi uusien kielten joukossa lähimmäs sitä,
siis täytyi suomalaisten olla ydinjoukko Babelin tornin rakentajissa.»
Voitettuna painoi Frosterus katseensa alas.
Kättään huitoen käveli Juslenius puoli juoksua edestakaisin huoneessa.
Hetken kuluttua pysähtyi hän kuitenkin toverinsa eteen ja kysyi:
»Mikäs on vanhin sivistyskansa Europassa? Mitä luulet?»
Frosterus katsoa mulautti epäröiden Jusleniukseen, sillä ihan
umpimähkään ei hän tahtonut suomalaisia mainita, vaikka hän aavistikin
toverinsa siihen tähtäävän. Hetkisen mietittyään vastasi hän:
»Ainakin Rudbeckius sanoo Atlanticassaan, että roomalaiset ovat saaneet
sivistyksensä ruotsalaisilta, joten siis ruotsalaiset olisivat nykyään
vanhin Europan sivistyskansa.»
»Elähän tee niin hätäisiä päätelmiä!» tarttui Juslenius. »Etkö muista,
keneltä Rudbeckius sanoo ruotsalaisten vuorostaan saaneen
sivistyksensä?»
»Heitä pohjoisempana asuvilta kimmeriläisiltä.»
»Hyvä, ja mitä ovat nämä kimmeriläiset?»
Vastausta odottamatta penkoi Juslenius papereitaan ja levitti
Frosteruksen eteen Olaus Magnuksen Suomen kartan sekä osotti sormellaan
erääseen kohtaan Pohjanlahden perukassa.
Frosterus luki siitä nimen: Chim.
»Siinä on siis Chim ja Chimin seudun asukkaat olivat tietysti
Chimmeriläisiä. Mutta mikä on tuo Chim?»
»Kaiketi Kemi», vastasi Frosterus.
»Aivan niin, ja chimmeriläiset ovat siis kemiläisiä ja kemiläiset, mitä
muuta ne voisivat olla kuin --»
»Suomalaisia», ehätti Frosterus.
»Juuri niin, ja ruotsalaiset ovat siis saaneet sivistyksensä
suomalaisilta», veti Juslenius loistavin silmin johtopäätöksen.
Frosteruksen katseessa näkyi vielä hiukan epäilyksen merkkejä ja hän
kysyi:
»Mutta onko tämä tapahtunut ennen vai jälkeen kristinuskon maahan
tuontia?»
»Tietysti ennen, paljon ennen, sillä kuinka se muuten olisi ehtinyt
ruotsalaisten välityksellä roomalaisille kulkeutua. Vallottaessaan
maamme hävittivät ruotsalaiset kaikki kirjalliset muistomerkkimme,
masentaakseen siten meidän kansallistuntomme. Siksipä meillä onkin
jälellä niin ani vähäsen muinaisesta sivistyksestämme.»
»Tuleeko tämä sinun väitöskirjaasi?» kysyi Frosterus, joka nyt oli
tullut täysin vakuutetuksi.
»Tietysti se tulee, vaikka en vielä ole ehtinyt niin pitkälle», vastasi
Juslenius.
Hän käyskeli jälleen kiihkeästi edestakaisin, huitoi käsiään ja esitti
katkonaisin lausein väitöskirjansa tulossa olevaa sisällystä. Vasta kun
hän oli selvitellyt toverilleen kaikki sen tärkeimmät kohdat, sai tämä
tilaisuuden arastellen esittää asiansa.
»Hyvä, että ajoissa käännyit puoleeni», lausui Juslenius ja paljasti
nurkasta liinan alta kokonaisen pikku pinon kupariplootuja. »Kuinka
paljon tarvitset?»
»Jos saisin kolme taaleria, niin olisin autettu.»
Hetken päästä lähti Frosterus ystävänsä luota, kainalossaan mainitun
summan arvosta eri suuruisia plootuja. Mutta Juslenius istahti jälleen
työpöydän ääreen ja alkoi lennättää hanhensulkaa paperiarkkien yli.
* * * * *
Yliopiston sihteeri Taneli Juslenius havahtui ja hieroi silmiään.
Ajatukset alkoivat toimia ja hänen päässään vilahti kreikkalaisia
sanoja, joita hän viime aikoina oli verrannut suomalaisiin,
todistellessaan näiden kielten läheistä sukulaisuutta.
»Aivan niin, eremos, sehän on suomen erämaa», sai hän kiinni sanasta,
joka viimeksi oli hänen tajuntaansa pysähtynyt. »Ja se kai on
selvästikin suomalainen laina kreikankielessä, koska sitä ei voi johtaa
mistään toisesta kreikkalaisesta sanasta.»
Hän innostui ja kohosi istualleen. Mutta kylmät väreet kulkivat silloin
hänen ruumiinsa yli, sillä nyt vasta huomasi hän maanneensa --
ruumiskirstussa. Hän hieroi silmiään ja koetti ponnistaa ajatuksiaan.
Niin, selvästi se oli kapea ja musta ruumiskirstu, jossa hän oli
maannut. Se oli asettu kahden tuolin varaan ja seinän nojalla pystyssä
oli sen kansi. Talossa vallitsi kuolon hiljaisuus ja ikkunoihin oli
asetettu lakanat.
»Mitä herran nimessä tämä merkitsee!» huudahti hän kauhuissaan ja
kohosi lattialle seisoalleen.
»Rakas Daniel, sinä elät jälleen!» kuului samassa viereisen huoneen
ovelta hellä ääni.
Siinä seisoi hänen nuori vaimonsa Hedvig. Hän riensi miehensä luo ja
tarttui hänen käsiinsä.
»Nyt sinä menet jalleen oikealle vuoteellesi, sillä tauti on sinut
jättänyt. Minä menen kiiruusti valmistamaan sinulle jotakin
virkistystä. Ja tuon kamalan kirstun toimitan minä täältä heti pois.»
Juslenius tunsi voimansa hyvin heikoiksi ja tahdottomasti seurasi hän
vaimoaan vuoteeseen, johon tämä hänet huolellisesti peitti.
Kadulta kuului vankkurien kolinaa ja kun vaimo oli poistanut akkunasta
lakanan, näki Juslenius naamioidun miehen kuljettavan siitä ohitse
ruumiskirstua. Samassa selveni hänelle, että kaupungissa raivosi ankara
rutto, johon hänkin oli muutamia päiviä sitten sairastunut. Estääkseen
tartuntaa leviämästä oli hän haetuttanut ruumiskirstun ja asettunut
siihen valmiiksi makaamaan ja kuolemaa odottamaan. Kokonaisen
vuorokauden oli hän siinä tajutonna maannut, hourien hebrealaisista ja
kreikkalaisista sukulaissanoista, kuten hänen vaimonsa kertoi.
Palvelusväki oli rutonpelosta kaikonnut talosta ja rouva oli yksin,
itkusta ja epätoivosta menehtymäisillään, pitänyt silmällä taudin
kehitystä.
»Nyt, rakkaani, on kuitenkin pahin ohitse», lausui hän vaimolleen, kun
tämä tarjosi hänelle virvotusjuomaa. »Näemme, että Jumala tarvitsee
fennofiilejäkin työmailleen», lisäsi hän raukeasti hymyillen ja silitti
vaimonsa kättä. »Tunnen ruumiissani, että tauti on minut jättänyt.»
Hetken päästä ummisti hän silmänsä ja vaipui virkistävään uneen.
* * * * *
Edellä kerrottu tapahtui syksyllä 1710. Rutto tempasi silloin kaksi
tuhatta henkeä Turun kaupungista. Puolen vuoden perästä kohtasi vanhaa
pääkaupunkia uusi vitsaus. Silloin, 16 p. toukokuuta, pääsi vahingon
valkea irti ja hävitti siinä tuokiossa neljännen osan kaupunkia.
Aurajoen rannalla lähellä tuomiokirkkoa oli sanottuna päivänä itkua ja
voivotusta. Siellä oli hajanaisissa kasoissa huone- ja talouskaluja,
joita palavasta kaupunginosasta oli sinne suojaan kiidätetty. Niiden
välissä kierteli naisia ja lapsia, jotka avuttomina yhteen ääneen
itkivät hävityksen surkeutta.
Vaatteet ja niskaan valahtanut peruukki kärventyneinä, hikisenä ja
noessa läheni paikkaa yliopiston sihteeri Taneli Juslenius,
kainalossaan muutamia kirjoja, joiden kannet olivat kuumuudesta
käpristyneet.
»Isä, isä!» kuuli hän valitushuutojen keskeltä vanhimman poikansa
äänen. Sitä lähestyessään löysi hän itkevän vaimonsa, joka istui maassa
hätääntyneiden lasten, neuvottomain palvelustyttöjen ja omaisuuden
rippeiden keskellä sekä koetti tyynnyttää nuorinta pienokaistaan.
Nähdessään miehensä lähestyvän kuivasi hän kyyneleensä ja nosti
katseensa kysyvänä hänen puoleensa.
»Tässä on kaikki, mitä lisäksi saatoin enää pelastaa», lausui Juslenius
synkästi ja osotti kainalossaan olevia kirjoja. »Katto romahti jo alas
ja kohta on kodistamme ainoastaan kasa tuhkaa jälellä.»