selässään raskas suolakontti. Hän mietiskeli hukkaan mennyttä
yritystään ja koetti arvailla, miten hänen laitansa tällä hetkellä
olisi, jos veli olisi suostunut vaihtokauppaan.
»Jos he todellakin olisivat minut hirttäneet, vaihdoksen huomattuaan,
niin -- nythän se olisi jo sekin ohitse», lopetti hän ajatusjuoksunsa.
Suolakontti painoi hartiat kumaraan ja muutenkin häntä väsytti jo
armottomasti. Mutta hän päätti kuitenkin ponnistautua perille, sillä
kylille oli vaarallista yöpyä ja talot, mikäli niitä oli enää jälellä,
olivat sitä paitsi autioina.
Ennenkuin hän ehti siihen kohtaan, josta hänen tuli kääntyä metsiin,
ilmestyi tienkäänteessä hänen eteensä yhtäkkiä venäläisjoukko kuin
maasta kohoten. Vaistomaisesti porhalsi hän silloin syrjään ja ponnisti
viimeisetkin voimansa, päästäkseen metsän kätköön. Mutta välimatka
oli liian lyhyt ja hänen kintereilleen ehätti heti puolikymmentä
ärhentelevää kasakkaa. Hän sai ruumiiseensa useampia keihäänpistoja ja
taakkansa painosta sortui hän maahan. Kontista vapauduttuaan koetti hän
nousta ylös ja sukseensa tarttuen puolustaa itseään, mutta surmanpisto
rintaan sai hänet uudelleen vaipumaan hankeen.
Hän ei noussut enää ja pakolaisia muistaen ajatteli hän:
»Nyt ne poloiset jäävät ilman suoloja, sillä minun polkuni päättyi
tähän.»
Sitten juolahti velimiehen kuva hänen himmenevään tajuntaansa ja hän
ajatteli itseään syyttäen:
»Etten minä sittekin pakottanut häntä pakenemaan, sillä nythän minä
kuitenkin kuolen vihollisen käden kautta.»
Hän huokasi muutaman kerran raskaasti ja ojentui sitten kuolleena
hangelle.
Viimeinen varustus.
»Te syytätte minun nuoruuttani, herra rovasti! Mutta muistakaa, että
minä olen seitsentoista vuotiaasta asti kantanut miekkaa, ollut
kymmenessä suuremmassa taistelussa ja lukemattomissa kahakoissa,
haavottunut kolme kertaa, ollut kerran sotavankina kaukana Venäjällä,
josta sanomattomia vaivoja ja vaaroja kokien karannut takaisin
isänmaatani puolustamaan. Jos minä siis vuosiltani olenkin nuori, niin
olen minä vanha kokemuksiltani ja tiedän niin ollen, mihin virkani
minua velvottaa.»
Lausuttuaan nämä sanat rovasti Cajanukselle kääntyi Kajaanin linnan
komentaja, kapteeni Fieandt, vihaisesti ympäri, veti miekankantohihnan
kireämmälle ja astui ulos. Hän kiipesi suoraapäätä linnan ulkomuurille,
jossa hän pysähtyi tarkastelemaan vihollisleiriä.
Oli niin pakkanen, että viikset ja kulmakarvat kohta ulos tultua
jäätyivät ja hengitys muuttui sakeaksi usvaksi. Tähdet teräksen
kylmässä taivaanlaessa vilkkuivat levottomasti ikäänkuin olisivat
kylmän kourissa vikisseet ja viluisena ja orpona riippui kynsistään
kuun kierukka taivaan rannalla. Jylhinä ja valkean hohtavina kohosivat
vaarat eri suunnilla ja tuo kesäisin niin ihana ympäristö oli nyt kuin
ruumisliinoihin kääritty. Kumeasti ja uhkaavasti pauhasi Ämmä tämän
talviöisen autiuden keskellä ja sen pyörteistä nouseva usva vaanii
kuutamossa haaveellisina, alati muotoaan muuttelevina hattaroina.
Niemellä vastapäätä, josta ennen olivat pienen erämaa-kaupungin tulet
vilkkuneet, törröttivät nyt kinosten keskeltä kirkon ja raatihuoneen
sekä useimpain talojen hiiltyneet rauniot. Ainoastaan joitakuita
hökkeleitä oli jälellä ja niiden välissä näkyi pitkät rivit
lumikotuksia, joissa piirittäjät majailivat. Rannempana oli
hirsivallien suojassa joukko kanuunoita, joiden mustat kidat nyt yöksi
vaienneina tuijottivat uhkaavina linnaa kohti. Vahtipatrullit
liikkuivat edestakaisin, valmiina hälyyttämään, jos linnasta
yritettäisiin äkillistä uloshyökkäystä, sekä samalla vaanien linnaan
mahdollisesti vietäviä muonalähetyksiä. Mutta milloin he sattuivat
liiaksi lähenemään virran rantaa, silloin avasi kohmettuneessa
horroksessaan uinuva linna hetkeksi tulisilmänsä ja kumeat
musketinpaukaukset repelivät öistä hiljaisuutta ja moninkertainen kaiku
vastasi etäisistä vaaroista, ikäänkuin ympäröivä erämaakin olisi
ilmaissut olevansa vielä valveilla sekä seuraavansa tämän Suomen
viimeisen varustuksen kamppailua.
Fieandt pysähtyi vanhan silmäpuolen sotilaan luo, joka muskettiinsa
nojautuen seisoi ampuma-aukon ääressä.
»Vieläkö jaksat pidellä muskettia, vanha Skarppi?» kysyi hän.
»Kyllä Skarpin musketista lentää kuula vielä yhtä kauas kuin
nuorempainkin, herra komentantti», vastasi sotavanhus. »Äsken juuri
keikautin tuolla muutaman viheriätakkisen, joka pisti nenänsä musketin
kantomatkan sisäpuolelle. Mutta tarkenemisen laita tässä on hieman niin
ja näin. Sormet kangistuvat väkisinkin muskettia pidellessä ja varpaani
ovat jo ihan turtana. Korvistani sen sijaan ei ole väliä, sillä ne minä
palellutin jo toissa talvena Napuella.»
»Entä oletko muutoin tyytyväinen oloomme linnassa?» kysyi Fieandt.
»Hm, tosinhan sitä mielellään söisi kerrankaan viikossa vatsansa
täyteen», vastasi vanhus avomielisesti, »mutta näkyypä tuota pysyvän
hengissä näinkin -- eikähän tätäkään ikäänsä kestäne.»
Linnankomentajan mieli synkistyi, sillä muonakysymys oli hänelle arka
asia. Hän oli äsken ollut tarkastamassa muonavarastoa ja huomannut sen
huvenneen hämmästyttävän vähiin. Sen johdosta oli hän käskenyt
varusmestarin vieläkin pienentää ruoka-annoksia, varsinkin aseettomalle
väelle. Viimemainitut ne olivatkin syynä ruokavarojen ennenaikaiseen
loppumiseen ja hän soimasi itseään siitä, että vaimonsa rukouksista
heltyneenä oli avannut linnanportit pakolaisille.
Toinen suuri puute oli polttopuista. Linnan kolkkoja suojia ei oltu
enää pariin viikkoon voitu kunnollisesti lämmittää ja siitä kärsivät
olletikin linnassa olevat lukuisat lapset. Pakolaisten joukossa olikin
paljon sairautta ja kuolemantapauksia sattui joka päivä.
Mutta ruutia oli vielä yllinkyllin ja Fieandt tahtoi puolustaa linnaa
viimeiseen saakka. Siitä asiasta hän oli äsken kiistellyt rovasti
Cajanuksen kanssa, joka ehdotti antautumista, jos se vain oli
saatavissa kunniallisilla ehdoilla. Kapteeni tiesi vihollisten joukossa
kärsittävän myöskin puutetta ja taudit riehuivat heidän keskellään
paljon pahemmin kuin linnassa. Tähän luottaen oli hän päättänyt jatkaa
taistelua, mitä uhreja se sitten kysyikin.
»Niin, suolivöitämme meidän on pakko toistaiseksi kiristää», lausui
Fieandt Skarppi-ukon viime sanojen johdosta, »jos mieli säilyttää nämä
muurit omassa hallussamme. Mutta tokkopa noilla viheriätakeillakaan
lienee makeanleivän päivät.»
»Ei vainen olekaan», myönsi Skarppi. »Ja jos siellä ryssänlimppua
liekin vähän varavammin, niin onpa sitä viljemmin sairautta. Ainakin
neljäkymmentä ruumista kantoivat he tämänkin päivän kuluessa leirinsä
ulkopuolelle. Se säästää meidän ruutiamme, ja jos sellaista jatkuu
vielä parin viikon ajan, niin luulenpa, että me jo vapaasti pääsemme
muonaa ja polttopuita hankkimaan.»
Tällainen puhe oli hunajaa Fieandtin sydämelle ja tyytyväisenä virkkoi
hän:
»Niin, varmasti pääsemmekin ja siinä toivossapa me hyvin voimme hieman
paastotakin.»
Hän lähti kiertelemään edelleen muureja, nähdäkseen olivatko vartiat
kaikkialla paikallaan ja oliko vihollinen millään puolen vehkeilemässä.
Tarkastuksen päätettyään laskeusi hän linnanpihalle, jossa kaikenlaisen
rojun ohella oli pari pientä halkopinoa -- ainoat jälellä olevat
polttopuut. Eräs pakolaisista laittoi toisen pinon ääressä itselleen
halkosylyystä.
»Minne niitä?» kysyi Fieandt äreästi.
»Komentantin omaan huoneeseen», vastasi mies. »Rouva pyysi tuomaan.»
»Pienempikin sylyys riittää», sanoi Fieandt ja jatkoi kulkuaan toisen
kylkirakennuksen alakertaan, jonne pakolaiset oli sijotettu.
Se oli avara holvikattoinen halli, johon hän nyt tuli. Pitkin
seinustoja oli olkipahnoja, joilla makaili tai istuskeli sekaisin
miehiä, naisia ja lapsia. Kaikkien kasvoilla oli alakuloinen tai synkkä
ilme ja ainoastaan jotkut naisista kummittelivat jonkunlaista
käsityötä. Paksut kiviseinät olivat monesta kohti kuuran peitossa ja
huoneessa oli niin kylmä, että hengitys muuttui usvaksi. Kenellä oli
turkki tai muu vahvempi päällysvaate, hän oli kietonut sen visusti
ympärilleen. Joka puolelta kuului lasten itkua ja sairasten voihkinaa.
Pelokkaana seurasi jokaisen katse linnankomentajaa, jonka ankaruutta he
olivat saaneet alunpitäin tuntea. Sairaat hiljensivät valituksiaan ja
äidit koettivat tyynnytellä lapsiaan. Ääneti astui Fieandt muutaman
askeleen peremmäs ja pysähtyi sitten ympärilleen tarkastelemaan.
Tätä isoa huonetta valaisi ainoastaan muurinrakoon pistetty päre sekä
pari ratisevaa talikynttilää. Toinen kynttilä oli asetettu lattialle
huoneen perällä ja sen ääressä oli polvillaan rovasti Cajanus, jakaen
herranehtoollista oljilla makaavalle kuolevalle. Hänen sanansa
kuuluivat matalana muminana huoneen etupuolelle.
Nähdessään rovastin kääntyi Fieandt ympäri ja poistui yhtä ääneti kuin
oli tullutkin. Hän meni omaan huoneeseensa läntisessä tornissa, joka
yleni suoraa Ämmän kuohuista. Huonetta valaisi iloinen takkavalkea,
jonka loisteessa hänen nuori vaimonsa puuhasi illallista. Viime suvena
oli näet Fieandt nainut Elisabet Tavaststjernan, joka sitä ennen oli
vähän aikaa ollut naimisissa hänen erään Napuella kaatuneen
upseeritoverinsa kanssa. Nuori rouva oli seurannut miestään armeijan
peräytymismatkalla Perä-Pohjaan sekä sieltä tänne Kajaaninlinnaan.
Synkkänä ja nyreissään istahti Fieandt pesän eteen, nojasi kyynärpäät
polviinsa ja mietti. Se vähän toivorikkaampi tuuli, minkä hän äsken oli
saanut jutellessaan muurilla vanhan sotilaan kanssa, oli hänen
pistäytyessään pakolaisten huoneessa haihtunut. Hän ei voinut eikä
tahtonutkaan salata itseltään aseman toivottomuutta. Ainoastaan viikon
kykeni linna enää puolustautumaan, sitten olisivat ruokavarat ja
polttopuut tyystin lopussa eikä ulkoapäin ollut minkäänlaisia
avuntoiveita. Jollei siis vihollinen tuon viikon kuluessa lähtisi
matkaansa, niin silloin olisi edessä antautuminen.
Antautuminenko? kiihtyivät Fieandtin ajatukset tämän sanan johdosta. Ei
koskaan! päätti hän lujasti, sillä olihan hänellä vielä yksi muukin
keino asian ratkaisemiseksi. Linnan ruutikellarissa oli vielä jälellä
kokonaista kaksitoista tynnyriä ruutia. Se oli riittävä määrä
lennättämään ilmaan linnan sekä puolustajineen että vihollisineen.
Tämä ankara aatos ei ensi kertaa iskenyt hänen mieleensä. Jo muutaman
kerran ennenkin olivat hänen ajatuksensa siihen pysähtyneet. Pelko ei
häntä ainakaan pidättänyt sitä tekemästä, päinvastoin oli hän tuntenut
salaista iloa siitä, että pahimman varalta oli vielä olemassa muukin
keino kuin antautuminen. Jos hän jotakin pelkäsi, niin se oli juuri
antautuminen, ei vihollisen valtaan joutumisen takia, vaan koska se
hänen taipumattomalle kaarlolaisluonteelleen oli itsessään
vastenmielistä.
Hänen vaimonsa oli saanut valmiiksi heidän vaatimattoman illallisensa
ja pysähtyi nyt hänen rinnalleen, laskien kätensä hänen olkapäälleen.
Fieandt nosti päänsä ja hämmästytti hyväilyihin tottumatonta vaimoaan
kietomalla käsivartensa hänen ympärilleen. Tavallista hellemmällä
äänellä kysyi hän sitten:
»Pelkäisitkö sinä kuolla yhdessä minun kanssani, Lisbet?»
»Kuinka sinä sellaista kysyt, Henrik?» vastasi vaimo. »Totta kai minun
on uskallettava seurata sinua kuolemaankin, koska kerran olen seurannut
tänne linnaankin. Olenhan minä sotilaan vaimo.»
»Kiitos niistä sanoista, Lisbet, mutta oletko sinä valmis kanssani
minkälaiseen kuolemaan hyvänsä?» kysyi Fieandt.
»Mitä sinä sillä tarkotat?»
»Oletko sinä sattunut koskaan kuulemaan, kuinka suomalaiset rakuunat
puolisen sataa vuotta sitten tekivät Tycoczin linnassa Puolassa,
huomatessaan etteivät voi kauemmin pitää linnaa hallussaan?» vastasi
Fieandt uudella kysymyksellä ja kun rouva oli vastannut kieltävästi,
jatkoi hän: »He antoivat vihollisten tulla linnaan ja räjähyttivät sen
sitten ilmaan.»
»Mutta ... en ymmärrä vieläkään sinun tarkotustasi», änkytti rouva,
joka kuitenkin aavisti, mihin hänen miehensä tahtoi tulla.
»Meillä on varastossa vielä kaksitoista tynnyriä ruutia ja viikkoa
kauemmin me emme kykene enää linnaa puolustamaan.»
Tätä sanoessaan katsoi Fieandt tutkivasti vaimoonsa, joka huomattavasti
kalpeni. Mitään hän ei kuitenkaan ehtinyt vastata, kun ovelle samalla
koputettiin.
Sisään astui rovasti Erik Cajanus. Hän oli oppinut ja kielitaitoinen
mies sekä etevä saarnaaja, olennoltaan kunnioitusta herättävä ja
harvinaisen kookas. Vaikka olikin vasta jonkun verran yli
viidenkymmenen, oli hän sentään jo harmaatukkainen. Mutta hän oli
ehtinyt kokea jo monta kovaa: suurten nälkävuotten kauhuja, sairautta
ja vihollisen hävityksiä. Jo sarkasodan aikana oli hän menettänyt
isoimman osan omaisuuttaan, ja viime vuonna, jolloin suurempi
vihollisjoukko ensi kerran tuli Kajaanin tienoille, oli hänet perheensä
kanssa ihan alastomaksi ryöstetty sekä pahoin pidelty. Hädin tuskin oli
hän hengissä päässyt vihollisten käsistä sekä paennut senjälkeen
perheensä ja toisten Paltamon pappien ynnä monien muiden
seurakuntalaisten kanssa tänne Kajaanin linnaan.
Nähdessään rovasti Cajanuksen rypisti Fieandt kulmiaan. Mutta tulija
lausui tyynesti:
»Näen, ettette ole hyvillänne minun tulostani ja minä pyydänkin
anteeksi, että näin myöhäisellä hetkellä tulen häiritsemään
yhdessäoloanne. Mutta kun pikainen lähtönne äsken katkaisi
keskustelumme ja kun sydämelleni jäi vielä paljon sanottavaa, niin otin
nyt vapauden tulla sitä jatkamaan.»
»Minusta nähden on turhaa jatkaa äskeistä keskusteluamme, sillä minun
mielipiteeni ei muutu siitä, mitä jo sanoin», vastasi Fieandt.
Välittämättä näistä kylmistä sanoista jatkoi rovasti:
»Olin juuri ripittämässä erästä sairasta, joka kohta ehtoollisen
nautittuaan veti viimeisen henkäyksensä. Kuolevia on tähän saakka ollut
joka päivän osalle ja tästä lähtien niitä tulee vielä useampia.»
»Mutta sehän on asia, jolle minä en, paremmin kuin tekään, mahda
mitään», virkkoi tähän Fieandt.
»Mahdatte kyllä te, kapteeni, jos tahdotte sääliä kurjuuttamme.»
»Palaatte siis siihen entiseen, että minun on jätettävä linna
viholliselle!» huudahti Fieandt kiihtyen. »Mutta sitä minä en ole
tekevä! Minä olin ainoa, joka jäin henkiin majuri Burghausenin joukosta
Lipolassa, kun vihollinen ensi kerran hyökkäsi maamme rajojen sisälle.
Sen jälkeen olen minä saanut nähdä maan pala palalta joutuvan
vihollisen valtaan. Hävityksen aalto on jo huuhtonut yli Suomen, niin
että tämä linna on enää ainoa piste, jota he eivät ole valtaansa
saaneet. Eikä heidän pidä sitä saaman niin kauan kuin päällikkyys on
minun huostassani. Jos kaikki Suomessa eivät olekaan seisoneet
viimeiseen saakka paikallaan kuten Burghausen joukkoineen, niin että
vihollinen on päässyt etenemään aina tänne perimpään pohjaan saakka,
niin aion ainakin minä pitää nyt paikkani.»
»Sittenkin vielä, kun viimeinen leivänkannikka on syöty ja viimeinen
puunkapula poltettu?»
»Sen päivän varalta meillä on kaksitoista tynnyriä ruutia linnan
kellarissa», sanoi Fieandt lyhyesti ja kylmästi.
»Mitä ... aiotteko surmata meidät raunioiden alle?» kysyi Cajanus
kauhistuen.
»Itsemme ja vihollisemme», vastasi Fieandt järkähtämättömästi.
»Ettekö ajattele edes niitä monia äitejä ja lapsia, jotka ovat hakeneet
suojaa täältä linnasta?»
»Heillähän on vapaus lähteä täältä milloin hyvänsä», vastasi Fieandt
kylmästi. »Olenkin katunut, että ollenkaan laskin linnaan aseetonta
väkeä.»
»Mutta tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että jos me aseettomat
lähdemme linnasta ilman että linna samalla antautuu, niin me ilman
minkäänlaisia sopimuksia joudumme vihollisen valtaan, joka ärtyneenä
linnan vastustuksesta ei tule meitä säästämään.»
»Siinä tapauksessa minä en tiedä muuta keinoa kuin että te jäätte
linnaan ja alistutte siihen, mitä tuleman pitää.»
Näitä sanoja seurasi kiusallinen äänettömyys, kunnes Cajanus katkaisi
sen sanomalla:
»Teillä on kova sydän, kapteeni. Kehottaisin kuitenkin vielä kerran
teitä menettelemään niin, ettei teidän tilintekonne kerran kävisi ylen
raskaaksi.»
»Kuninkaan tahto on, että kaikki seisovat paikallaan loppuun saakka.
Peräytymistä tai vihollisen armoille heittäytymistä hän ei siedä.»
»Minä tarkotinkin kuningasten kuninkaalle tehtävää tiliä», oikasi
Cajanus.
»Joka uskollisesti täyttää maallisen kuninkaansa antamat tehtävät, voi
hyvällä omallatunnolla astua tilille myöskin kuningasten kuninkaan
eteen», vastasi Fieandt.
»Niin, mikäli kysymys on omantunnon mukaisista teoista. Mutta
voivathan maallisen ja taivaallisen kuninkaan käskyt toisinaan olla
ristiriidassa keskenään ja silloin kai meidän on noudatettava
jälkimäisen käskyjä. Itsensä ilmaan räjähyttäminen on selvä itsemurha
ja sen kieltää jumalallinen laki. Ja epäilenpä suuresti, onko maallisen
kuninkaammekaan tahto sellainen.»
»Mitä hyödyttää sitten jatkaa kituvaa elämää, kun kaikki on kerran
menetetty.»
»Kuka sanoo, että kaikki on menetetty? Ei koskaan ole kaikki menetetty,
vaan uuden elämän itu on aina olemassa. Kaikista vähimmän sopii
sellainen epätoivon oppi niin nuorelle kansalle kuin me suomalaiset.
Kansojen kaitsija on antanut meille oman sijan auringon alla ja tämän
kovan koettelemuksen on hän lähettänyt meille tutkiakseen, kestämmekö
me sen miehuullisesti ja olemmeko siis mahdolliset siihen
historialliseen osaan, jonka hän on meille varannut. En kiellä, etteikö
itsensä ilmaan lennättäminen ole miehuullinen teko ja joissakin
tapauksissa ainoa mahdollinenkin, mutta vieläkin suurempaa miehuutta
vaaditaan elämiseen silloin, kun kaikki näyttää menetetyltä. Uskallus
elämään ei jää koskaan palkinnotta, sillä elämä on Jumalasta, ja niinpä
meillekin on vielä valoisampi päivä koittava. Pyydän siis teitä
vieläkin valitsemaan kunniallisen antautumisen. Tätä en tee
pelkuruudesta, vaan niiden monien linnan turviin paenneiden tähden,
jotka tahtovat kaiken tämän yli vuotavan surkeudenkin uhalla elää.»
Tämän sanottuaan pyysi rovasti Cajanus vielä kerran anteeksi, että oli
näin myöhällä tullut häiritsemään, toivotti hyvää yötä ja lähti
huoneesta.
Fieandt istui ääneti ja jurona paikallaan, kunnes hänen vaimonsa, joka
edellisen kohtauksen aikana oli vetäytynyt huoneen perälle, läheni
häntä jälleen ja muistutti, että ruoka jähtyy.
»Mitä sinä arvelet noista hänen viime sanoistaan?» kysyi rouva, kun he
olivat asettuneet pöytään.
»Hm, siinä oli liiaksi papillista viisautta, että minä, suora sotilas,
voisin sitä omaksua», vastasi Fieandt.
»Mutta olihan se niin selvää mitä hän sanoi ja ... elä pahastu siitä,
mutta kyllä minä olen siinä asiassa samaa mieltä kuin hänkin.»
»Siis sinäkin!» lausui Fieandt synkästi.
»Sillä tiedätkö, Henrik, minä en puhu yksistään oman elämäni puolesta,
jonka minä olen aina valmis uhraamaan sinun rinnallasi, vaan minä olen
vastuussa toisestakin elämästä, joka on minussa vasta syttynyt», sanoi
rouva punastuen.
Näiden sanojen johdosta joutui Fieandt hämilleen ja keskustelu sammui
muutamiin epäselviin sanoihin, joita hän neuvottomuudessaan mutisi.
Lopettaen nopeasti ateriansa lähti hän ulos, tehdäkseen vielä
kierroksen muureilla.
Aamulla, kohta kun päivä hiukan valkeni, alkoivat tykit tavallisen
soittonsa. Se oli jo niin tuttua linnalaisille, että heitä olisi paljoa
enemmän hämmästyttänyt, jos päivä olisi hiljaisuudella alkanut.
Kun Fieandt aamusella lähti ensi kierrokselleen muureilla ja tiedusteli
vartioilta, oliko yön kuluessa tapahtunut mitään erinomaisempaa,
vastasi eräs heistä:
»Minä luulen, että vihollisten leiriin aamuyöstä saapui apujoukko. Kun
kuu oli jo laskenut, en voinut niin tarkoin laskea sen suuruutta, mutta
summittaisesti ottaen täytyi sen olla ainakin tuhannen miehen
suuruinen.»
Toiset vartiat vahvistivat tämän havainnon. Sitä paitsi saattoi nyt
selvästi huomata, että venäläisten kesken vallitsi tavallista
vilkkaampi hyörinä ja että tekeillä oli joukko uusia lumimajoja. Ei
siis epäilystäkään, että he olivat saaneet lisäväkeä. Nämä eivät
tietysti olleet saapuneet aivan tyhjin käsin, vaan tuoneet muassaan
joukon muona- ja ampuma varoja.
Tämä oli paha pettymys Fieandtille. Hän oli toivonut venäläisten
leirissä raivoavan taudin ajavan heidät piankin matkoihinsa. Mutta nyt
he joka tapauksessa kestäisivät kauemmin kuin linnan puolustajat.
Synkkänä ja äreänä toimi hän koko päivän muureilla kanuunain ääressä
ja yöksi suunnitteli hän taas uloshyökkäystä. Hän ei tahtonut
itselleenkään tunnustaa, että hänen päätöksensä linnan ilmaan
räjähyttämisestä oli hänen vaimonsa ilmotuksen johdosta ruvennut
horjumaan. Tietoisuus siitä, että hänellä oli perillinen odotettavissa,
täytti väkisinkin hänen mielensä omituisilla, elämää suosivilla
tunteilla.
Ammuntaa jatkui myöhään illalla loimottavien revontulten valossa.
Kolmenkymmenen miehen etunenässä hiipi Fieandt takaportista ulos ja
toisten pitäessä muureilla tulta vireillä teki hän kiertoteitä
myöten hyökkäyksen vihollisten leiriin. Taistelu oli ankara ja
askel askeleelta täytyi Fieandtin pienine joukkoineen peräytyä
kymmenkertaisen vihollisen edestä, pääsemättä lähellekään
muonavarastoja, joista hän oli toivonut voivansa osan kaapata mukaansa.
Hän menetti useita miehiä ja sai itsekin pari vähäisempää haavaa, mutta
pääsi kuitenkin onnellisesti takaisin linnaan. Portit jymähtivät heidän
takanaan kiinni, sitten vaikenivat vähitellen tykit muureilla ja
yksinään ärjyi taas Ämmä revontulista loimuavan taivaan alla.
Fieandt istui jälleen pesävalkean ääressä huoneessaan. Sidottuaan hänen
haavansa kietoi rouva kätensä hänen kaulaansa ja lausui nyyhkyttävällä
äänellä:
»Mitä hyödyttää tämä enää, sillä muutaman päivän perästä loppuu meiltä
syötävä. Kohta minulla ei ole enää sydäntä mennä tuonne pakolaisten
puolelle, sillä niin suuri on siellä kurjuus. Miksi et voi jättää tätä
hyödytöntä vastarintaa, jos kenraali Tshekin vain tarjoaa kunnolliset
antautumisehdot?»
»Jos hän tarjoaa, siinäpä se!» lausui Fieandt.
Nämä lyhyet sanat olivat kuitenkin omiaan ilahuttamaan rouvaa, sillä
hän huomasi niistä, että hänen miehensä ei puhunut linnan
räjähyttämisestä, vaan saattoi ajatella jo antautumista. Iloissaan
painautui hän häntä lähemmäs ja silloin tunsi Fieandt ensi kerran uuden
ihmisalun liikahtelevan äitinsä povessa. Hänen mielensä valtasi
harvinainen hellyys, elämä veti häntä voimakkaasti puoleensa ja kietoen
kätensä vaimonsa ympärille lausui hän:
»Saammehan nähdä, suostuuko vihollinen antamaan meille kunnolliset
ehdot.»
Hänen olisi nyt tullut lähestyä rovasti Cajanusta, mutta se oli hänelle
kovin työlästä. Seuraavana päivänä tarjoutui siihen kuitenkin hyvä
tilaisuus. Hän kohtasi linnanpihalla rovastin, joka pysähdytti hänet ja
pyysi lupaa saada valkoisen lipun suojassa mennä kenraali Tshekinin luo
tiedustelemaan, saisivatko aseettomat lähteä turvallisesti linnasta.
»Mutta siitähän hän kohta huomaisi, että meillä linnassa on asiat
huonosti», vastasi Fieandt. »Ei se käy päinsä.»
»Tahdotteko sitten haudata meidät kaikki linnan raunioihin?» kysyi
Cajanus.
»Saammehan nähdä», vastasi Fieandt, jonka oli mahdoton myöntää
luopuneensa päätöksestään.
Rovasti Cajanus kääntyi juuri lähteäkseen sisälle, kun muuan sotilaista
tuli ilmottamaan, että eräs vihollisen upseeri on portin takana ja
pyytää päästä komentantin puheille. Fieandt käski tuoda hänet sidotuin
silmin omaan huoneeseensa, jonne hän lähti edeltä, pyytäen rovastin
mukaansa.