morsiamelleen ja kääntyi palatakseen linnan suojiin, huomasi hän
vallinkuvetta pitkin lähenevän kaapuun kääriytyneen miehen. Arvaten sen
tarkastusmatkalla kiertäväksi upseeriksi jäi hän paikoilleen, toivoen
että tulija olisi hänen entinen ylioppilastoverinsa, kornetti Alanus,
joka kepposiensa tähden yliopistosta karkotettuna oli ruvennut
miekkamieheksi ja joutunut hänen kohtalotoverikseen tänne Tycoczin
linnaan.
Hän ei erehtynytkään, sillä luokse ehdittyään laski upseeri kätensä
hänen olalleen ja lausui:
»Sinäkö se olet, Henrice? Kun huomaamattani hävisit sieltä joukostamme,
arvasin sinun tulleen tänne morsiamellesi hyvää yötä toivottamaan ja
lähdin perässäsi, kiertääkseni samalla vartioita tarkastamassa.»
Hän tarkasteli hetkisen ääneti ja kaihomielisen näköisenä kuuta ja
lausui sitten:
»Jospa minäkin olisin lähtiessäni huomannut oman rusoposkeni kanssa
tehdä samanlaisen sopimuksen kuin sinä, niin voisin nyt heittää hänelle
jäähyväiseni tuon kelmeän Helena-rouvan välityksellä. Mutta minullahan
ei sitä paitsi ollut hänen kanssaan niin kiinteätä lemmensuhdetta kuin
sinulla omasi kanssa, ja tällä hetkellä voi hän olla jo toisen oma.»
Toverukset olivat jälleen hetkisen vaiti, kunnes Alanus kysyi hiukan
arastellen:
»Mitäs muutoin arvelet meidän äskeisestä päätöksestämme?»
Kun Salvius ei kiirehtinyt vastaamaan, jatkoi hän:
»Minua ei jää juuri kukaan suremaan, joten minä olen valmis matkaamaan
tulisissa vaunuissa korkeuteen. Se on tällä kertaa sitä paitsi minun
sotilasvelvollisuuteni. Mutta toista on, veliseni, sinun laitasi.
Tulinkin heti neuvottelussa sitä ajatelleeksi.»
»Mutta eihän minulla, Herra paratkoon, voi olla muuta valittavana kuin
teillä toisillakaan», huomautti tähän Salvius.
»Onpa sittenkin», väitti Alanus. »Minulla on mietittynä sinua varten
pelastuskeino, jos tahdot sitä noudattaa. Ja miksi et tahtoisi, sinä,
jota odottaa kotimaassa morsian ja jota ei soturivelvollisuus pakota
paikallesi kaatumaan.»
»Ja minkälainen on se sinun pelastuskeinosi?» kysyi arasti Salvius,
joka tunsi rinnassaan viriävän toivonkipinän.
»Minä tunnen», alotti Alanus, »tämän linnan lähimmän ympäristön kuin
kymmenen sormeani, sillä syksyllä, jolloin emme vielä olleet
saarroksissa, kiertelin siellä joka päivä ja kolusin läpi kaikki
paikat. Vastakkaisella puolella linnaa on, kuten tiedät, noin parin
sadan sylen päässä vallihaudasta jokeen laskeutuva kalliotöyräs. Sen
ulkosyrjältä löysin eräänä päivänä pensasten suojasta ahtaan holvatun
luolan. Se on luultavasti joskus maailmassa tänne linnaan johtaneen
maanalaisen käytävän suu, vaikka itse käytävä onkin aikoja sitten
tukkeutunut. No niin, sinä varustat itsesi eväillä ja minä saatan sinut
tänä yönä ennen päivän valkenemista tuohon kätköpaikkaan, jossa sinä
olet linnan ilmaan lentäessä täydessä turvassa. Seuraavan pimeän tultua
lähdet sitten piilostasi, sillä viholliset, mikäli heitä on jäänyt
jälelle, ovat joutuneet siksi suuren hämmingin valtaan, ettei heistä
ole oleva sinulle minkäänlaista haittaa.»
»Mutta entäpä jos luola luhistuu räjähdyksen voimasta kokoon?» epäili
Salvius.
»En usko sitä, sillä se on siksi jykevästi holvattu», vastasi Alanus.
»Ja jos niin kävisikin, niin silloinhan sinä ainoastaan seuraisit meitä
viimeisellä matkallamme.»
Salviusta puistatti ja hän lausui:
»Mieluummin sitten odotan kohtaloani muiden joukossa täällä linnassa
kuin lähden sinne yksinäni luhistumaan kuin hiiri satimeen.»
»Elä ota sanojani miksikään», rohkaisi häntä Alanus, »sillä on aivan
mahdotonta, että niin ahdas luola sortuisi. Onhan se siksi etäällä
linnasta ja välillä on pehmeätä maata, joten räjähdys ei voi siellä
enää niin valtavasti maapohjaa tärisyttää.»
»Mutta jospa minä nyt räjähdyksestä pelastuisinkin, niin kuinka luulet
minun voivan kunnialla selviytyä niistä tuhansista vaaroista, joita
vihollismaan läpi kulkiessa kohtaisi joka askelella. Protestanttisena
pappina minut surmaisi ensimäinen vastaantulija.»
»Mutta sinä kuljetkin katolilaisena pappina. Olet kai nähnyt linnan
kappelissa täydellisen papin asun. Sen puemme sinun yllesi ja siinä
asussa ei yksikään puolalainen nosta kättään sinua vastaan.»
»Mutta riittääkö puku yksistään? Entäpä minua matkalla vaaditaan
papillisiin toimiin tai joudun tekemisiin oikeiden pappien kanssa?»
»No, ristinmerkin sinä aina osaat tehdä sekä tervehtiä pax tecum, pax
vobiscum. Muutoin et ole heitä ymmärtävinäsi, vaan puhut latinaa.»
»Mutta ollakseni puolalainen pappi täytyisi minun luonnollisesti osata
puolaakin.»
»Mutta mikä pakko sinun on olla puolalainen pappi. Eiväthän ne ole
ainoita katolilaisia. Ole saksalainen, sillä saksaahan sinä hyvin
osaat. Sano olleesi matkoilla Preussissa ja siellä joutuneesi
ruotsalaisten, noiden kirottujen kerettiläisten, vangiksi ja nyt
onnistuneesi karkaamaan heidän käsistään. Ja muutoin, kullakin hetkellä
on suru itsestään ja mielenmalttisi säilyttäen sinä kyllä selviydyt.»
Nyt ei Salvius kyennyt enää tuomaan esiin minkäänlaista vastaväitettä,
minkä vuoksi Alanus otti häntä käsipuolesta ja lausui:
»Ja nyt lähdemme kuulemaan, mitä sotilaat sanovat everstin
ehdotuksesta. Mikäli heitä tunnen, niin eivät he tule siitä
kalpenemaan.»
Heidän laskeutuessaan alas vallilta ja kulkiessaan päälinnaa kohti
puhui Alanus edelleen:
»Everstille en vielä ehtinyt puhua tuumastani, mutta varmasti hän on
suostuva sinun lähtöösi. Sitäkin enemmän, kun hän samoinkuin me muutkin
voi ainoastaan sillä tavoin toimittaa viimeiset terveisensä
omaisillemme. Onhan se meillä pienenä lohdutuksena kuollessamme, että
edes joku joukostamme pääsee vihollisten läpi ja vie meistä viime
viestin kotimaahan.»
Porraskäytävässä he kohtasivat everstin ja toiset upseerit, jotka
olivat menossa alikerran suureen halliin, minne miehistö oli kutsuttu
koolle. Näiden seuraan liittyen astuivat he sisälle.
Mataloita holvikaaria tukevain jykeiden pylvästen välissä seisoskelivat
sotilaat parvissa ja sekava äänten sorina täytti huoneen. Siellä
puhuttiin miltei kaikkia Suomen murteita, sillä tämä rykmentti ei
kuulunut erikoisesti mihinkään lääniin, vaan se oli koottu ympäri
Suomen värvätystä väestä. Heidän joukossaan saattoi erottaa äänekkäitä
ja karskeja pohjalaisia, pyöreämuotoisia savolaisia, solakoita ja
vilkkaita karjalaisia sekä hartiakkaita ja juurevia hämäläisiä, jotka
taistelussa istuivat hevosen selässä kuin kiinni kasvaneina. Monet
heistä olivat olleet mukana jo kolmikymmenvuotisessa sodassa ja kaikki
he olivat lukuisissa taisteluissa karaistuneita sekä ryöstöretkillä
villiintyneitä sällejä. Pylvästen renkaisiin pistetyt tulisoihdut
valaisivat punertavalla hohteellaan ahavan puremia ja arvekkaita
kasvoja, joille pelon ja hentomielisyyden ilmeet olivat kokonaan
vieraat.
Kun upseerien sisään astuessa äänten sorina oli alentunut, astui linnan
komentaja keskelle hallia ja esitti asian suunnilleen samoin sanoin
kuin äsken upseereille sekä kysyi lopuksi, tahtoivatko sotilaat, että
linna räjähytettäisiin sisään tunkeutuneiden vihollisten kera ilmaan
vai yritettäisiinkö raivautua vihollisten läpi, jota komentaja omasta
puolestaan piti turhana yrityksenä. Hänen sanojaan seurasi syvä
hiljaisuus, kunnes eräästä miesryhmästä astui esiin iäkäs kersantti,
jonka kasvoissa iho oli parkkiintunut ja rosoinen kuin petäjän kuori ja
jonka otsan yli kulki viistoon ammottava miekanarpi.
»Kyllä minun mielestäni», lausui kersantti, »on komein loppu tälle
meidän nälkäkuurillemme se, että me miehissä pölähdämme ilmaan ja
teemme samalla nuuskaa piirittäjistämme. Minä olen Lützenin tappelusta
saakka ollut mukana vihollista vatkaamassa, niin että minun saappaani
joutavat kyllä jo kuivamaan.»
»Eipä meitä muitakaan taida moni jäädä suremaan, niin että annetaan
pamahtaa vain», kuului sotamiesten joukosta hyväksymisen sorinaa.
Ihmetellen silmäili Salvius noita miehiä, jotka noin keveästi ja
kylmästi päättivät omasta kuolemastaan. Ainoastaan jotkut harvat
seisoivat äänettöminä ja synkkinä, mutta pelkoa ei hän voinut
heidänkään kasvoistaan lukea.
Alanus keskusteli hetkisen hiljaa everstin kanssa, joka tämän jälkeen
kuuluvalla äänellä ilmotti, että pastori Salvius koettaa pelastautua
ystäväin luokse ja että ne, jotka haluavat hänen kauttaan lähettää
viimeiset terveisensä kotimaahan, saavat ne uskoa hänelle. Tähän
virkkoi äskeinen kersantti:
»Harvallapa meistä lienee enää kotimaassa terveisten odottajaa. Mutta
koska meillä on täällä pappi keskellämme, niin eiköhän pidettäisi
viimeinen jumalanpalvelus ja rippitoimitus, sillä meistä taitaa
itsekunkin omallatunnolla olla sellaista kuonaa, josta nyt olisi hyvä
päästä.»
Tätä oli pastori Salvius jo ajatellutkin ja kun hän oli hakenut
toimituksessa tarvittavat esineet sekä pukenut päälleen papillisen
asun, alkoi jumalanpalvelus, jonka kaikki osanottajat, häntä itseään
lukuunottamatta, olivat kuolemaan meneviä miehiä. Salvius tunsi itsensä
liikutetuksi, mutta samalla saivat hänen sanansa harvinaisen elävyyden,
mikä ei ollut vaikuttamatta hänen karkeapintaisiin kuulijoihinsakin.
Karkein ja särähtelevin äänin, mutta vilpittömällä hartaudella
veisasivat he virttä ja yhden ja toisen silmä kävi kosteaksi, kun tuttu
sävel herätti eloon ammoin häipyneitä kotoisia muistoja ja
lapsuusaikaisia mielikuvia.
Aika oli jo pitkällä sivu puolen yön, kun Alanus tuli Salviuksen
huoneeseen, jossa tämän oli ollut määrä hieman nukahtaa, sillä aikaa
kun upseerit kirjottivat hänen mukaansa tulevia kirjeitä. Uni oli
kuitenkin paennut hänen silmiään ja heti toverinsa tullessa kavahti hän
seisaalleen.
»Alkaa olla jo aika sinun lähteä piilopaikkaasi», sanoi Alanus. »Tässä
on minulla valmiina vähäinen kirje, jossa on viimeiset jäähyväiseni
tytölle, jota näillä retkilläni olen aina muistellut. Jos hän kuitenkin
olisi jo toisen omana, niin siinä tapauksessa hävität tämän kirjeen. Ja
nyt menemme toisten upseerien luo.»
Katolilaisen papin puku oli haettu jo valmiiksi ja siihen kuuluvan
kauhtanan vuorin alle ryhtyi Alanus kiinnittämään kirjeitä. Mukaan tuli
lisäksi kaksi myttyä, joista toinen sisälsi eväitä, toinen
villapeitteitä. Nämä viimemainitut oli tarkotettu ainoastaan
piilopaikkaan asti, että pakolainen niiden turvin tarkenisi odottaa
ratkaisun hetkeä.
»Kas niin, nyt sinä olet täysi katolilainen, ainakin ulkokuorestasi
päättäen», virkkoi Alanus, kun Salvius oli pukeutunut uuteen asuunsa.
Tuli lähdön hetki. Alanus ja eräs toinen upseeri varustausivat
saattamaan pakolaista kätköpaikalle.
»Jos te onnellisesti pääsette meikäläisten luo», lausui eversti von
Rosen, »ja saatte tilaisuuden puhutella kuningasta, niin ilmottakaa
hänelle, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme viimeiseen saakka
ja pyytäkää häntä armollisesti muistamaan meidän turvattomiksi jääpiä
perheitämme.»
Salvius lupasi pyhästi täyttää hänelle jätetyt tehtävät sekä sanoi
sitten liikutettuna hyvästi komentajalle ja toisille upseereille, joita
hän ei ollut enää tässä elämässä näkevä.
Yö oli pimeä, kun Salvius seuralaisineen astui ulos, sillä kuu oli jo
laskenut eikä maassa sitäpaitsi ollut juuri nimeksikään lunta. Ilman
lyhtyä täytyi heidän hapuilla eteenpäin ja ryömiä vallihaudan yli
kapeata lankkuporrasta myöten, jonka sotamiehet olivat tilapäisesti
laatineet, sillä kitisevää nostosiltaa ei uskallettu vihollisten tähden
laskea alas.
Alanus tunsi kuitenkin siksi tarkoin linnan lähimmän ympäristön, että
he onnellisesti pääsivät piilopaikalle. Taivuttaen pensaita sivulle
saattoi Alanus toverinsa luolaan ja laskien mytyt maahan lausui:
»Täällä sinä siis hievahtamatta odotat, kunnes kaikki on ohi ja lähdet
heti liikkeelle, ennenkun jälelle jääneet viholliset ehtivät
pökerryksestään tointua. Meidän on palattava linnaan, sillä pian alkaa
itäinen taivaanranta valjeta. Jää Herran haltuun, tervehdi entisiä
tovereitamme, jos pääset heitä kotimaassa tapaamaan ja muista joskus
rukouksissa meitä Tycoczin linnan puolustajia.»
Salvius ei liikutukseltaan kyennyt vastaamaan mitään ja ääneti
syleilivät entiset ylioppilastoverukset toisiaan. Vielä
molemminpuolinen lyhyt »Herran haltuun!» ja Salvius oli yksin pimeässä
piilossaan. Käsillään hapuillen kulki hän luolan perimpään soppeen,
kääri peitteet ympärilleen ja istuutui alas sortuneiden kivien väliin.
Tuuli suhisi haikeasti alastomissa pensaissa ja taampaa kentältä kuului
vihollisen kulkuvahtien huutoja, joihin välistä sekaantui etäistä suden
ulvontaa. Salvius tunsi mielialansa kolkoksi, unta hän ei voinut
ajatellakaan ja suunnattoman hitaasti kuluivat yön hetket.
Vihdoin valkeni aamu. Salviusta oli yön pitkinä hetkinä ruvennut
vaivaamaan ajatus, että koska maanalainen käytävä on voinut
itsestäänkin tai ehkä joskus sattuneen maanjäristyksen vaikutuksesta
sortua ja tukkeutua, niin tietysti nyt sortuu sen jälellä olevakin osa,
sillä siksi valtava tulee varmaankin räjähdys olemaan. Hän riensikin
heti pimeän haihduttua tutkimaan olinpaikkansa seiniä ja kattoa.
Tekemänsä havainnot rauhottivat häntä kuitenkin melkoisesti, sillä
käytävän suupuolen katto oli kiintonaista kalliota, samoin toinen
seinä. Sitäpaitsi oli käytävä siksi kapea, että luhistuminen oli miltei
mahdoton.
Kohta kun oli ehtinyt täysi päivä, alkoivat piirittäjäin kanuunat
jyristä, mihin linnasta vastattiin samalla mitalla. Pienin väliajoin
kesti sitten ammuntaa sivu puolen päivän, jolloin torventoitotukset,
rummunpärinä ja lähenevät huudot ilmaisivat, että vihollinen oli
ryhtynyt rynnäkköön. Valtava taistelun pauhina täytti ilman ja sitä
kesti iltahämärään saakka.
Kuta enemmän melske pimeän lisääntyessä vaikeni, sitä kiivaammin
alkoi Salviuksen sydän lyödä. Kuumeisesti laski hän mielessään, että
nyt ovat viholliset tunkeuneet jo linnan sisäpihaan, nyt käydään
taistelua portaissa, suomalaisten vetäytyessä vähitellen ylempiin
linnankerroksiin, jolloin suunnitelman mukaan ruutikellariin
sulkeutuneen miehen piti iskeä tuli ruutitynnyriin.
Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen ja suonet hänen ohimoillaan
jyskyttivät haljetakseen. Hän melkein kadehti linnaan jääneitä
maanmiehiään, jotka taistelun huumeessa eivät varmaankaan tunteneet
sellaista tuskaa kuin hän täällä yksinäisessä piilossaan.
Kun ilta yhä pimeni ja meteli linnassa päin vaimeni, välähti äkkiä
Salviuksen mieleen, että linnan puolustajat ovatkin viime hetkessä
peräytyneet päätöksestään ja antautuneet vangiksi. Hän hengähti jo
helpommin, mutta samalla sai sanoin kuvaamaton, hirveä tärähdys hänet
horjahtamaan alas kiveltä, jossa hän oli istunut. Valtava ilma-aalto
raastoi pensaita käytävän suulla ja suunnaton, punertava tulenleimaus
halkasi hetkeksi pimeyden aivankuin tulivuori olisi syössyt hehkuvan
sisuksensa ilmaan, samalla kun huumaava jyrinä kiiti pitkin kenttiä,
hälveten vähitellen yöhön.
Pian vallitsi jälleen pimeys, joka ensi aluksi tuntui entistäkin
sankemmalta. Mutta sen keskeltä kuuli Salvius yltympäri mäikettä ja
molskahtelua, kun ilmaan singonneita kiviä putoili kentälle ja
läheiseen jokeen. Hänestä tuntui kuin ulkona olisi satanut irti
kiskaistuja ruumiinosia ja kauhu värisytti hänen ruumistaan. Hänen
lumpeutuneissa korvissaan suhisi ja paukkui ja silmissä risteili
tulisia viiruja. Mutta sekaannuksestaan huolimatta muisti hän, että
hänen oli viivyttelemättä riennettävä matkaan tältä kauhun näyttämöltä.
Vapisevin jäsenin ja tuskin seisaallaan pysyen hapuili hän ulos
käytävästä, lähtien pyrkimään eteenpäin.
Kuu teki juuri nousuaan, niin että hän esteisiin kompastelematta pääsi
eteenpäin. Villissä sekamelskassa harhaili kentällä mustia haamuja ja
niiden keskellä laukkasi vauhkoutuneita hevosia. Joka suunnalta kuului
parkunaa ja voihkauksia ja pitkin kenttää kiiri sakeita pölypilviä ja
ilman täytti kitkerä ruudin katku.
Ei yksikään kentällä harhailevista pysähyttänyt tai puhutellut
Salviusta ja onnellisesti pääsi hän Varsovaa kohti johtavalle tielle.
Läähättäen ja kädellä rintaansa painaen kulki hän hoippuen kuin
juopunut ja vasta tultuaan etäämmäs vihollisten leirialueelta pysähtyi
hän hengähtämään ja taakseen katsomaan. Sillä paikalla, missä vielä
äsken olivat kohonneet Tycoczin linnan muurit ja tornit, näkyi nyt
ainoastaan mataloita ja muodottomia rauniokasoja, joiden välissä
hulmahteli tulenliekkejä. Raunioiden päällä vaappui ilmassa sankeita
pöly- ja savupilviä.
Ajatellen niitä viittäsataa kansalaistaan, joiden kanssa hän oli monta
kuukautta viettänyt yhdessä ja joita ei nyt enää ollut olemassa, ojensi
Salvius vaistomaisesti kätensä raunioiden yllä vaaruvaa pilveä kohti ja
lausui vapisevin huulin:
»Jumalani, ole armollinen heidän sieluilleen!»
Tämän sanottuaan kääräsi hän kauhtanan kiinteämmin ympärilleen, kääntyi
ja lähti pitkin askelin jatkamaan matkaansa, hetken kuluttua häviten
viidakon siimekseen.
Veljekset.
Makuulaverinsa eteen polvistuneena lausui vanki puoliääneen ja
palavalla hartaudella psalmin sanoja:
»Kiitetty olkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän
päällemme, mutta Hän myös auttaa meitä. Sela. Meillä on Jumala, Jumala,
joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa.»
Talvinen ehtoo pimeni ja katonrajassa oleva jäätynyt ristikkoakkuna
kykeni enää ani vähän välittämään valoa kopin hämäryyteen.
Kun ei vangille oltu suotu minkäänlaista kirjaa eikä valoneuvoja
pitkien pimeän hetkien kuluttamiseksi, päätti hän panna levolle
kohta ehtoohartauden suoritettuaan. Unesta ei kuitenkaan ollut
toiveita, sillä jalkoja ja sivuja särki taas armottomasti. Se oli
seurauksena siitä, että hänen muutamia viikkoja sitten oli täytynyt
tulipalopakkasessa juosta Ilmajoelta tänne Vaasaan saakka. Ensimäiset
päivät oli hän täällä vankilassa maannut aivan menehdyksissään ja
rujona, mutta vähitellen oli hänen vahva ruumiinsa jälleen toipunut,
vaikka säänmuutosten aikana uudistuikin ankara särky.
Vanki oli Ilmajoen kappalainen, Jooseppi Stenbäck.
Kun pakoon lähtevät olivat pyytäneet häntä mukaansa, oli hän sanonut:
»Se on kelvoton paimen, joka vaaran tullen jättää laumansa oman onnensa
nojaan. Menkööt ne, joilla ei ole toisia ihmisiä vastuullaan, mutta
minun velvollisuuteni on jäädä paikalleni.»
Perheensä oli hän toimittanut toisten pakolaisten mukana turvaan
Ruotsin puolelle, mutta itse oli hän jäänyt Ilmajoelle tehdäkseen
voitavansa seurakuntalaisten hyväksi.
Kun vihollinen oli saapunut paikkakunnalle, oli hän koettanut hillitä
sen ryöstön- ja murhanhimoa, mutta siitä olivat vain ärtyneet ja
lopuksi vanginneet hänet. Sitten oli hänet vasta mainitulla tavalla
tuotu Vaasaan, josta hänet ennen pitkää piti toisten vankien kanssa
vietämän Turkuun ja sen jälkeen kenties Venäjälle.
Kun hän oli lopettanut rukouksensa ja nousi ylös riisuutuakseen, aukeni
kopin ovi ja sisälle astui mies, josta hän heti huomasi, ettei se ollut
vartia. Vanki astahti lähemmäs, nähdäkseen paremmin ja huomasi nyt
tulijan rotevaksi talonpojaksi, joka hämillisesti rykäisten toivotti
hyvää iltaa.
»No herra varjelkoon, Tapanihan se on!» huudahti vanki hämmästyneenä,
sillä nyt tunsi hän tulijan omaksi veljekseen.
He puristivat toistensa kättä ja vanki kysyi huolestuneena:
»Onko sinutkin kaapattu kiinni ja tuotu tänne vangiksi?»
»Ei, vaan minä tulin sinua vapauttamaan», vastasi vanhempi veli ujolla
ja matalalla äänellä.
»Hohoi, se on helpommin sanottu kuin tehty», vastasi vanki
hämmästyksissään veljensä sanoista.
Hän veti hänet istumaan lavitsalle akkunan alle, istahti itse rinnalle
ja kysyi:
»Mutta kuinka sinä ensinnäkin pääsit tänne, jos sinä kerran olet omin
neuvoisi tullut?»
»Me keräsimme keskuudestamme rahoja, joilla minä lahjoin vanginvartian,
niin että hän päästi minut vähäksi aikaa tänne sinun koppiisi.
Sanoin olevani sinun seurakuntalaisiasi ja haluavani puhutella
sinua sielunasioissa», selitti velimies. »Mutta nyt sinun olisi
hankkiuduttava lähtöön, sillä vartia voipi pian tulla käskemään minua
pois.»
»Tottako sinä sillä siis tarkotat?» kummaksui pappiveli, »ja miten sinä
olet ajatellut sen käyvän laatuun?»
»Kyllä se käy hyvin laatuun», vakuutti talonpoikaveli. »Me vaihetamme
vaatteita ja kun me olemme jokseenkin samankokoiset ja hyvin toistemme
näköisetkin, niin ei vartia pimeässä huomaa mitään.»
Tuumaansa innostuneena alkoi veli päästellä takkia päältään ja puhui
sitä tehdessään edelleen:
»Meitä asuu kymmenkunta perhekuntaa metsäpirteissä Latvalan
sydänmaalla, sillä kylissä liikkuu vihollisia ja he ovat polttaneet
useimmat talot. Meillä on siellä ankara suolan puute ja minä ajattelin,
että sinä ehkä voisit mennessäsi viedä sinne muutamia kappoja täältä
Vaasasta. Sitä varten otin minä mukaani kontin, joka on lumihangessa
vankilan ulkopuolella. Samassa paikassa ovat myöskin sukset ja
suolarahat sinä löydät tämän takin povitaskusta. Mutta etköhän sinä jo
riisuisi, ettei vartia ehdi kesken tulla.»
Liikutuksesta mykkänä oli vanki kuunnellut veljensä sanoja.
»Mutta entäs sinä itse?» sai hän vihdoin kysyneeksi.
»Minä jään tietysti tänne sinun sijaasi, eihän se muuten käyne»,
vastasi veli viattomasti.
»Mutta oletko ajatellut, että sinä jokseenkin varmasti joutuisit
hirsipuuhun, kun petos huomattaisiin?»
»Jospa nyt niinkin kävisi, niin olenhan minä perheetön mies», vastasi
veli rauhallisesti, »jota vastoin sinulla on perhe ja lisäksi
seurakuntalaiset. Ne kaipaavatkin niin hartaasti sielunpaimenta ja
neuvojaa siellä sydänmailla, sillä sairaita ja epätoivoisia on monta.»
»Kuinka hartaasti minä haluaisinkaan päästä seurakuntalaisteni pariin,
mutta näin se, rakas veli, ei käy», sanoi pappiveli päättävästi ja
liikutuksensa hilliten. »Miten minä esiintyisin lohduttajana hätää
kärsivien keskellä, kun olisin ensinnä vapauteni lunnaiksi jättänyt
oman veljeni. Ei, pue sinä takkisi jälleen päällesi, sillä kyllä minä
jään tänne.»
»Mutta ne niin hartaasti odottavat sinua siellä eikä sinun minusta
tarvitse huolehtia», yritti veli vielä toista taivutella.
»Vie terveiseni seurakuntalaisille, että minä rukouksissa olen alati
heidän keskellään ja että Jumala voi piankin toimittaa niin, että minä
ruumiillisestikin pääsen heidän luokseen. Kohta viedään meidät Turkuun
ja sen jälkeen voin minä piankin päästä takaisin seurakuntaani, sillä
ruhtinas Galitzinia olen kuullut kiitettävän ihmisystävälliseksi ja
oikeutta harrastavaksi mieheksi.»
»Sinä et siis suostu lähtemään?» kysyi veli masentuneena.
»En!» vastasi toinen jyrkästi, vaikka hänen olikin vaikea hillitä
itseään. »Jumala palkitkoon sinun hyvän tarkotuksesi, mutta minun on
mahdoton sitä noudattaa.»
Vastenmielisesti veti talonpoikaveli sarkatakin uudelleen päälleen.
Senjälkeen istui hän käsillä polviinsa nojaten, allapäin ja ääneti
lavitsalla. Katsellessaan syrjästä noita rehellisiä ja avoimia
piirteitä sekä miehekkään jykeitä hartioita, jotka nyt olivat
pettymyksestä painuneet kokoon, valtasi pappiveljen hellä myötätunto,
joka pakotti hänet syleilemään veljeään.
»Lähde sinä Herran nimeen takaisin kotiin, kyllä minäkin Jumalan avulla
aikanani selviän», sanoi hän koettamatta enää liikutustaan salata.
»Sieltä saapuukin jo vartia sinua kiirehtimään.»
»Täytyy kai sitten minun lähteä, koska sinä et siihen suostunut»,
huoahti veli ja nousi lavitsalta, kun ovelle ilmestynyt vartia viittoi
häntä tulemaan.
Veljekset heittivät toisilleen nopeat jäähyväiset, minkä jälkeen ovi
sulkeutui heidän välillään.
Kuunneltuaan poistuvien askelten kaikua tunsi vanki tarvetta uudelleen
polvistua makuulavansa äärelle ja vuodattaa yli tulvehtivaa sydäntään
palavaan rukoukseen veljensä, seurakuntalaistensa ja koko Suomen kansan
puolesta.
* * * * *