nousee 250:een riksiin. Minä koetin myös saada niille nousevan koron,
mutta se ei käynyt laatuun... Tässä on rahat."
"Se ei ole mahdollista, hyvä patruna!" huudahti ukko, ja astui pari
askelta taaksepäin. "Olihan saatavani vaan kymmenen riksiä vuoteensa."
"Joka tekee yhteensä tämän summan kahdessakymmenessä viidessä
vuodessa", lisäsi patruna.
"Saakelin kummallista; mutta hyvät ne on pitää, sanoi kokki
silmäkansistaan!"
"No ota sitten rahat, hyvä Striid", kehoitti patruna, joka ei voinut
olla hymyilemättä ukon kummastukselle.
"En missään tapauksessa... Sanokaa minulle, hyvä patruna, kuinka kauan
nämät rahat kestävät, jos minä saan viisitoista riksiä kuukaudessa?"
"Lähes seitsemäntoista kuukautta; toisin sanoen, sinä saat ainoastaan
kymmenen viimeisenä kuukautena."
"Tahtooko patruna antaa minulle viisitoista nyt tänään ja sitten joka
kuukausi saman verran... minä en voi säästää, näettekös."
"Sinä siis tahdot, että minä rupean sinun kasööriksesi, mikä lieneekin
parasta. Sinä siis saat toistaiseksi kunkin kuun ensimmäisenä päivänä
käydä täällä ottamassa viisitoista riksiä, joka jo on merkitty...
hyvästi nyt vanha Striid."
Ukko kiitti nöyrimmästi ja läksi pois ilosta loistavilla silmillä.
"Kuiva ja totinen mies hän on, tuo Schwan", sanoi hän itsekseen; "mutta
saakelin rehellinen, sen olen havainnut aina siitä asti kuin purjehdin
hänen laivallaan... En minä olisi voinut kääntyä paremman puoleen tässä
asiassa?"
Tuossa lauseessaan oli ukko aivan oikeassa; sillä tämä niin kutsuttu
patruna, tukkukauppias ja ritari, sittemmin valtioneuvos Hanno Niklas
Schwan, oli kaikin puolin kunnioitettava ja rehellinen mies, joka
mielellään auttoi köyhää neuvolla. Ukko Striid saattoi sentähden
täydellä syyllä olla tyytyväinen kassansa hoitajaan, ja niinpä hän
olikin: sillä hän tiesi rahainsa olevan hyvissä käsissä.
"Kuinka rikas olisin voinut olla, jos olisin ymmärtänyt säästää
aikanani!" sanoi hän astuessaan kotihin päin. "Huonoa on olla tuhlari.
En minä koskaan olisi voinut luulla kymmenestä riksistä tulevan niin
paljon... sehän on koko melkoinen rahasumma. Mutta kuinka hitolla nyt
voin luuvaella perille joutumatta karille? Totta puhuakseni en minä voi
saada sitä pientä alusta tottelemaan peräsintä. Minun täytyy hakea joku
uusi väylä merikartaltani... Hei nytpä se on käsissäni, sanoi entinen
mies kun koetti ottaa auringonsädettä kourahansa?"
Tuon hiljaisen juttelemisensa jälkeen, astui ukko muhkealla
tervehdyksellä rouvan luo, joka tuli hymyellen häntä vastaan ja kysyi,
mitenkä kauppa oli käynyt.
"Paremmin, kuin olisi voinut aavistaakaan!" vastasi ukko. "Minä
olen tehnyt merimatkan, joka on tuottava sata prosenttia voittoa
laivanomistajalle?"
"Oikeinhan te saatatte minut hämmästyksiin?"
"Niinpä luulisin, hyvä rouva... En itsekään oikein ymmärrä, kuinka
kävi; mutta saakelin hyvä onni on minulla ollut tällä matkallani...
olisin melkein valmis nostamaan lippuani mastonhuippuun... Nyt ei
teidän, hyvä rouvaseni, tarvitse tehdä niin paljon työtä öillä?"
"Mikä on tapahtunut, joka tekee teidän niin iloiseksi", kysyi rouva
uteliaasti; sillä hän näki ukon koko käytöksestä, että jotakin
erinomaista oli tapahtunut.
"Asian laita on se, rouvaseni", jatkoi ukko, "että minulla on iloinen
uutinen kerrottavana. Rouvan teoksilla on erinomainen menekki; sillä
ne ovat niin saakelin hienot ja somat, oikein kuin jos olisivat tuodut
suorastaan Kiinasta; mutta rouva myö ne liian halpaan. Niin minä
koko ajan olen ajatellut ja niin ajatteli eräs kauppias Läntisellä
Pitkälläkadulla, joka osti ne minulta kaikki yhtä aikaa tänään. Hän
sanoi tämän jälkeen tahtovansa ottaa niin paljon, kuin rouva vaan ehtii
valmistaa. Me teimme kohta kauppakontrahdin kaksinkertaiseen hintaan.
Hän oli niin innostunut kauppaan, että hän vaati minua ottamaan
viisitoista riksiä edeltäkäsin, ja varmuuden vuoksi tahtoo hän joka
kuukausi antaa saman verran?"
"Kiitos olkoon Jumalan!" huudahti rouva Woogman ja lensi suorastaan
ukon syliin.
Tämä käänsihe toisaalle, ikäänkuin jos ei olisi pitänyt itseään
ansiollisena edes tuntemaankaan hänen hengähdystänsä. Hän sentään
iloitsi sydämmessään tuosta sukkelasta jutusta, minkä hän oli saanut
rouvan uskomaan.
Ukon juttu ei sentään ollutkaan sulaa valetta, niinkuin lukija kenties
luulee; sillä ukko oli todella sopinut erään kauppiaan kanssa, joka
pani suurta arvoa rouva Woogman'in teoksiin, niin, että tämä tästä
lähin oli saava kaikki nämät teokset, mutta tavalliseen hintaan.
Ilo oli nyt suuri tuossa pienessä kodissa. Rouva Woogman pani toimeen
oikean kahvikestin, jossa ei puuttunut voita eikä vehnäleipää. Hän
kehoitti ukkoa täyttämään lastihuoneensa, minkä tämä tekikin hyvällä
omallatunnolla, koska hän tiesi jossakin määrin olevansa syypää tähän
iloiseen kestiin.
"Nyt teidän täytyy luvata minulle jotakin, isä kulta", sanoi rouva
Woogman Striidille.
"Mielelläni, jos suinkin voin", vastasi tämä liikutettuna, sillä nuo
sanat "isä kulta" vaikuttivat niin kummallisesti häneen.
"Te lupasitte minulle ett'ette enään ryyppäisi ja sen lupauksenne
olette te pitäneet", jatkoi rouva. "Nyt teidän myös pitää luvata,
ett'ette kiroele... rumaa on alinomaa lasketella kirouksia."
"Saattaa olla, hyvä rouva; mutta, hiisi vieköön, semmoista tottumusta
ei niin helposti voi heittää pois; se tippuu kiinni kuin terva... Enkä
minä luule, että se on niin kauhean suuri synti. Minä en koskaan kiroo
pahassa tarkoituksessa, ja silloinpa meidän Herramme olisi erinomaisen
kiukullinen, jos hän pitäisi lukua muutamasta turhasta sanasta... Mutta
tahdonpa sentään heittää pois tuon saakelin pahan tapani, jos rouva
niin tahtoo... teidän tähtenne tahdon tehdä vaikka mitä, mutta varmaan
tiedän ett'en tässä asiassa onnistu.
"Kyllä minä luulen teidän onnistuvan... Ja kun nyt saan niin hyvän
maksun teoksistani, toivon minä myös kaikkea hyvää tulevaisuudesta...
Nyt saa Kustaa" — se oli vanhimman pojan nimi — "ruveta käymään koulua
ja todella oppia lukemaan. Toisia saan itse opettaa, sen verran kun
ehdin."
"Ja minä toivon, ett'ei rouva tästälähin tee työtä niin ylenmäärin",
virkkoi ukko.
* * * * *
Vaikea on sanoa, vaan totuus toki tunnustettava, että molempain toiveet
menivät mitättömiin, kumminkin aluksi. Rouva Woogman teki työtä yhtä
paljon kuin ennen ja ukko kirosi yhtä hyvin tästälähin kuin tätä ennen,
vaikka miten koetti jättää tuota pahaa tapaa.
Heidän elämänsä kului muutoin mitä rauhaisammin. Kunkin kuun ensi
päivänä toi ukko kotiin kolmekymmentä riksiä, joiden edestä rouva
luullaksensa oli tehnyt työtä, ja silloin oli tavallisesti pienet
kahvipidot, jotka joka kerralta tulivat iloisemmiksi kun molemmat
näkivät että hyvin tulivat toimeen.
Ukko, joka sillä aikaa oli jättänyt ryyppimisen, oli raitistunut,
virkistynyt sekä ruumiin että hengen puolesta. Hän oli löytänyt yhden,
joka piti hänestä, ja samalla jotakin jonka eteen eli. Hän teki siis
työtä kaikin voimin ja auttoi melkoisesti kotoa. Talvella hän käveli
puita hakkaamassa, mutta kevään tullen jätti ukko maatoimet ja läksi
Yrjö-kalastajalle apumieheksi, sillä vasta vesillä oli hän oikein kuin
kotona, niinkuin hän itse sanoi. Kun hän sitte joskus tuli kotiin
muutama potkiva kala mukana ja rouva iloisesti puristi hänen karheaa
kättään, luuli ukko jo nauttivansa samaa suloa kuin kaikki hyvät
saanevat haudan toisella puolen.
Tuulisena huhtikuun iltana tuli ukko kotiin erittäin iloisella ja
hyvällä mielellä. Hänellä oli koko kasa kaloja mukana ja vielä pieni
koira, joka heti oli vikkelille pojille mieleen.
Se oli pieni laheakarvainen villakoira, mustankiiltävä, vaan käpälät
valkoiset. Viisaampaa koiran naamaa ei saata ajatella; halkikuono,
hieman pystyssä, vilkkaat, tarkkaat, ymmärtävät, kiiltävän ruskeat
silmät. Kaikissa liikkeissään osoitti se notkeutta ja kauneutta ja
samalla oikeaa järkevyyttä sekä tottumusta seuraelämään joka jo näkyi
hänen tervehtimistavastaan. Poikia hän nuolaisi nenän alta tai yli suun
ja huiskutteli hännällään kasvoille, mutta rouvaa hän vaan suuteli
kädelle ja istui sitte hiljaa ukon viereen.
"Kenen koira se on?" kysyivät kaikki.
"Minun se on", sanoi ukko. "Luullakseni merilintu se kuin minäkin...
hiiden sievä elukka. Katsokaa vaan miten viisaalta ja ymmärtävältä hän
näyttää,... onpa siinä pojassa sydäntä. Sallittehan, rouva, että minä
pidän tuon elukan... eihän se voi niin paljoa syödä?"
"Syököön vähän tai paljon, niin voitte, vaariseni, minun puolestani
mielellänne pitää sen. En tiedä miten voisittekaan epäillä sitä, onhan
meillä kaikki yhteistä. Koira on tästä päivästä alkain perheemme jäsen,
jota kaikki pidämme hyvänä."
"Niin luulin ja sentähden otin hänet epäilemättä mukaani kotiin. Yrjön
akka, tuo vanha marakatti, tahtoi pitää tätä omanaan, mutta siihen minä
panin puntin eteen ja läksin matkaani. Akka seurasi minua hyvän matkaa
toruen pitkin katua; se akka on, näette rouva, koko julma. Jos Herra
hänetkin korjaa, niin ei hän lie paha valikoimaan. Minä en koskaan
astuisi yli heidän kynnyksensä, jos en väliin pyrkisi vesille. Tänään
kävi, tietäkää, navakka tuuli ja laineet kuin kirkon harjat, ja hiisi
tiesi miten tämä veitikka yllä pysyi."
"Onko koira parka sitte ollut veden vaarassa?" kysyi rouva, joka oli
utelias saada tietää miten ukko oli saanut tuon aarteensa.
"Oikein sattui, sanoi se, jolta nenä meni murskaksi. Olimme tänään
vähän ulkosaaristossa hailia pyytämässä. Verkkoa selvitellessäni kuulin
haukkumista laineilta, joka minua vallan hämmästytti. Tähystelin joka
haaralle ja huomasin vihdoin idästä pienen mustan pilkun. Laskimme
sinnepäin ja saimme useamman kiekauksen perästä tämän pikku koiran
veneesen. Hän pitelihe käpälillään kiinni lankussa ja on luultavasti
kotosin joltakin hukkuneelta laivalta. Nyt on toki koira minun
tai oikeammin meidän, omilla käsillänihän minä olen sen nostanut
laineista. Olipa hauskaa nähdä miten kiitollinen hän oli vaivastani.
Hän huiskutti häntäänsä ja hyppi minua vastaan, aina väliin ikäänkuin
ilovirttä veisaten. Kun sitte pääsimme rantaan niin hän oikein tanssi
ilosta. Hän on sitte seurannut minua uskollisesti kuin varjoni, vaikka
koetteeksi olen jättänyt häntä erittäin hyväilemättä. Kun Yrjön akka
tahtoi hänet ottaa, vetäytyi hän varovasti jalkojeni väliin ja osoitti
tyytymättömyytensä äkäisellä ärinällä. Hän vainusi varmaan pahaa ja sen
vuoksi pidän hänestä."
Näitten tietöin jälkeen, joita koko perhe tarkoin kuunteli, osoitettiin
koiralle erinomaista ystävyyttä. Rouva Woogman antoi hänelle viimeisen
maitotilkan ja pojat olivat vallan tukehduttaa hänet hyvälemisillään.
"Mikä sen nimi on?" kysyivät pojat monta kertaa saamatta vastausta,
sillä ukko ei vielä ollut ennättänyt tuumata sopivaa nimitystä.
"Se on löytölapsi, jolle meidän pitää antaa nimi", sanoi rouva.
Hän otti käteensä muutaman tipan hajuvettä, kaatoi koiran päähän ja
lausui juhlallisesti:
"Minä kastan sinut nimelle Friid; sillä minä toivon että sinä tulet
rauhana ja siunauksena kotiimme."
"Arnon", huokasi ukko ja lisäsi vähän mietittyään, "hyvin sopiva nimi."
— Että elämää kestäisi, on maailmassa tarpeen sekä riitaa että rauhaa
[Ruotsin sana, _strid_ merkitsee suomeksi taistelu, riita, _frid_,
rauha. Suom. muist.], muutoin kaikki kuolisi turroksiin.
"Se joka ei ole kokenut myrskyä, ei myöskään voi antaa oikeata arvoa
tyvenelle. Koko maailma on täynnä taistelua ja rauhaa... koira ja minä
olemme kuva maailmasta vähäisyydessä... Saakelin sukkela keksintö."
"Koska tässä on ristiäiset", sanoi rouva leikillisellä hymyilyllä,
"niin minä saan kunnian tarjota läsnä olijoille kupillisen teetä."
Pian oli höyryävä teekannu pöydällä. Rouva tarjosi ystävällisellä
hymyilyllä vierailleen. Hän ei voinut saada heitä ottamaan vastaan
tarpeeksi. Hän jutteli ja puheli ukon kanssa, niin että hän ennen
pitkää oli saanut hänet syömään koko puolen tusinaa makeita
vehnäleivoksia, jotka olivat hänen omasta kädestä lähteneet, jonka
tähden ukko ei millään tavalla voinut kieltää ottamasta niitä vastaan.
Rouva ei suinkaan unhoittanut koiraakaan, joka oli saanut oikein
kunniasijan sohvan kulmassa, josta se viisailla silmillä katseli
ympärillään olevia.
Niin he yhdesss' iloitsivat
Aina aamun koittohon...
Vähälläkin ilon saapi,
Tyytyväinen vaan jos on.
Tuo uusi perheen jäsen, joksi me täydellä syyllä saatamme sanoa Friid
koiraa, oli, jos niin sopii sanoa koirasta, yksi noita harvinaisia
luonteita, jotka eivät kadota miellyttäväisyyttään, kun heidän kanssaan
lähemmin tutustuu. Sen ensimmäinen astunto kotonäyttämöllä herätti jo
suuria toiveita, ja nämä vahvistuivat hänen käytöksensä kautta, joka
herätti kunnioitusta ja ihmettelemistä, niinkuin lukija kohta saa
kuulla.
Ukko ei ollut monta päivää ollut yhdessä Friid-koiran kanssa, ennenkuin
hän huomasi koiran olevan erittäin viisaan ja taitavan kaikenlaisissa
konsteissa. Se ei ainoastaan taitanut kaikenlaisia vähempiä kensteja,
niinkuin hypätä kepin yli, kiittää ruuasta, kumarrella haukottaen
j.n.e. se taisi myös hypätä ylös pitkin pisimmänkin miehen selkää
ja ottaa lakin hänen päästään, tanssia tuntikaudet takajaloillaan,
välistä etujaloillakin, pitäen silloin toiset kaksi jalkaansa
korkealla ilmassa, sekä senkin seitsemän muuta temppua. Paitsi tätä
kelvollisuuttaan taiteellisella alalla näytti se myöskin olevansa
erinomainen käytännöllisessä elämässä. Se -taisi rahat suussa mennä
ulos kaupunkiin ostamaan tupakkaa, vehnäleipää ja muuta, jotka asiat
hän aina toimitti tyydyttävästi.
Näiden omaisuuksiensa tähden oli Friid rakastettu ja kunniassa pidetty
pienessä perheessä, jossa se poikien silmissä oli vähällä pimentää itse
ukko Striidinkin. Koira puolestaan piti paljon heistä kaikista, jota se
monella tavalla koetti osoittaa, mutta enimmin se kumminkin pysyi ukon
vieressä, jonka rakkain seurakumppani se oli niin unissa kuin hereillä.
Ihmeellistä oli katsella, mikä syvä ja hellä ystävyys vallitsi heidän
välillään. He taisivat tunnit pitkät puhella keskenään siten nimittäin,
että ukko jutteli ja koira hiljakseen haukkua murisi, hypäten pystyyn
ja tarttuen ukon tuuheaan partaan.
Jos ukko Striid sattui menemään ulos, niin ettei koira sitä huomannut,
raappi se ovea ja vinkui, kunnes laskivat sen ulos, ja silloin se haki
ylös isäntänsä, vaikka hän jo olisi ehtinyt kauvas ulos kaupunkiin.
Niin oli ukonkin laita, kun koira oli asialla kaupungissa. Hän silloin
ehtimiseen katsahti ulos ikkunasta, eikä saanut rauhaa, ennenkuin koira
tuli takaisin.
Eräänä aamuna oli ukko lähettänyt Friidin ulos kaksitoista killinkiä
käärittynä nenäliinaan muassaan, millä sen piti ostaman vehnäleipää.
Ukko odotti kauvan koiraa, joka vastoin tavallisuutta ei kuulunut
tulevan kotiin.
"Joku vahinko on varmaankin nyt tullut koiralle", ajatteli ukko,
tarttui hattuun ja keppiinsä, jonka jälkeen hän läksi ulos hakemaan
kaivattua kumppaniaan.
Göta-kadun kulmassa, tuli koira hänen vastaansa, mutta ilman leipää
ja nenäliinaa. Se oli erittäin surullinen, Friid parka! Se ulvoi ja
pudisti päätään, juosten alas katua pitkin. Ukko tajusi, mitä koira
tarkoitti, ja seurasi perästä.
Kun he tulivat torille, seisahtui koira muutamain torimatamien eteen.
Se katseli heitä tarkkaan kotvasen aikaa, jonka jälkeen se syöksi
erästä lihavaa punaposkista eukkoa vastaan ja rupesi haukkumaan kaikin
voimin. Ukko lähestyi nyt tätä matamia ja lausui vähän vihaisella
äänellä:
"Hyvää päivää Yrjön matami! Te olette varmaankin tältä koiralta
ottaneet nenäliinan, johon oli vähän rahaa käärittynä."
Yrjön matami rupesi nyt haukkumaan ukkoa sanoilla semmoisilla, ett'emme
tahdo niitä tässä mainita.
Kun hän vihdoinkin oli lopettanut pitkät lorunsa, astui eräs toinen
vaimo esiin ja sanoi:
"Teidän syytöksenne on oikea, vanha Striid! Koira ostaa aina leipää
minulta, joka olen rehellinen. Tänäänkin sai se minulta kahdentoista
killingin edestä vehnäistä, jonka minä huolellisesti käärin nenäliinaan
ja annoin sille. Kun se sitten oli menossa matkoihinsa, sattui se
laskemaan kannettavansa maahan tähän matamin eteen, joka paikalla otti
sen ja potkaisi vielä päälle päätteeksi koiraa. Se on sitten pitkän
aikaa seisonut tässä haukkuen, elukka raukka."
"Kiitoksia paljon sanoistanne", sanoi Striid. "Minä kyllä arvasin,
ett'ei koira olo ostanut siltä marakatilta, sillä se tuntee hyvin,
niinkuin minäkin, sen ruudin."
"Tänne pian vehnäset, matami!" — ärjäsi ukko nostaen keppiään valmiiksi
lyömään Yrjö-kalastajan vaimoa.
Tähän käskyynsä sai hän matamin hampaattomasta suusta uuden joukon
haukkumasanoja, jotka olivat vielä törkeämmät kuin äsköiset.
Ukko tiesi kyllä, ett'ei hän mitenkään olisi voinut puolustaa itseään
paljaalla suullaan: sillä harvat ihmiset maailmassa lienevät niin
suupalttia, kuin oikeat Tukholmin matamit: hän siis alkoi antaa
keppinsä tanssia paksun matamin selkää pitkin.
"Lyökää päälle vaan, niin saamme paistia", huusivat ympärillä seisovat,
matamit, jotka mielellään kärsivät selkäsaunaa, kun ei oma selkä ollut
kysymyksessä.
Ja ukko löi aika lailla, koira haukkui ja matami kiljui, kunnes kaksi
polisia tuli väliin ja teki lopun leikistä.
Pitkän kinan perästä sai ukko saatavansa ja matami sopivan varoituksen,
jonka jälkeen riita oli lopussa.
Kun ukko oli tullut kotia, puhui hän kohta rouvalle mitä oli tapahtunut.
"Se oli Yrjö-kalastajan akka", sanoi hän, "joka oli tehnyt koko kiusan
ja olipa sentähden oikein hauskaa saada vähän pyykittää sitä vanhaa
nahkaa."
"Se oli hyvin pahasti tehty, isä hyvä!... Ettekö te kadu käytöstänne?"
"En ensinkään, rouvaseni! Harakka näkee kyllä, minkä sian selässä
se on... Yrjön matami on paholaisen kumppani, niinkuin minä usein
olen sanonut. Minä olen jo kauvan vihannut häntä; hän on aina ollut
minulle kiusankarina, johon minä olen törmännyt niin tyvenellä, kuin
myrskysäällä. Minä olen kyllä koettanut välttää häntä, mutta aina
on minulla ollut vastatuuli, vaikka kuinka olen koettanut hoitaa
purjeitani... Tietäkää, rouva, että sinä aikana, kuin minä asuin Yrjön
luona, joskus tapahtui, että palasin kotia vähän hutikassa, ja silloin
oli hän erinomaisen ystävällinen, kunnes sai rahani kynsihinsä. Välistä
hän salaa tutki taskujani ja jos minä silloin satuin huomaamaan hänen
aikomuksensa, kas silloin hän ärisi ja kynsi minua kuin villainen
kissa. Kaikkea tätä olen minä voinut kärsiä, mutta, jumal'auta, minä en
kärsi, että hän ryövää ja potkii koiraamme."
"Minä en ihmettele, että te olitte suutuksissa häneen, mutta minä
en millään tavalla voi hyväksyä teidän käytöstänne, sillä kostaa ei
olo oikein. 'Jättäkää kosto sille, joka oikein tuomitsee', seisoo
raamatussa ja vielä: 'Rakastakaa teidän vihamiehiänne; siunatkaa niitä,
jotka teitä kiroovat; tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat;
rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vahingoittavat ja teitä
vainoovat'."
"Kaikkea tuota voi rouva, jolla on vahanen sydän, kyllä tehdä, mutta
minulla on sydän kivestä, ja vaikka se jo melkoisesti on pehminnyt,
sitten kuin minä tulin rouvan käsiin, en minä sentään voi olla niin
lempeä. Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta en minä kadu sitä
selkäsaunaa, minkä minä annoin Yrjön matamille. Se putosi hyvään
maahan, sanoi lukkari, kun pappi putosi hautaan."
"Kun ette te vaan olisi turmelleet häntä", sanoi rouva, joka huomasi
ett'ei tällä erää enään auttanut puhua ukon kanssa uskonnollisista
asioista.
"Ei mitään vaaraa", vastasi ukko. "Ei se kuole kajuuttansa sänkyyn,
jonka pitää rippuman maston päässä... Siinä löin häntä vaan pitkin
selkänahkaa vähäisen, ja kyllä se teki hyvää hänelle."
"Eiköhän Yrjö itse suutu teihin", sanoi rouva.
"Hän varmaan tarjoo minulle hyvän ryypyn vaivastani."
"On sekin avioliitto!" huokasi rouva Woogman hiljakseen.
"Olipa se sentään vähän tyhmästi tehty", sanoi ukko lähemmin
mietittyään. "Yrjön mieleen asia kyllä on: mutta akka ei suinkaan enään
tahdo nähdä minua, ja niin ollen ei ole hyvä päästä vesille."
"Minä tiesin kyllä, että te katuisitte tekoanne", lausui rouva.
"Mitä vielä", vastasi ukko. "Puhuakseni suuni puhtaaksi, niin en minä
oikein mielelläni tahdo olla Yrjönkään seurassa, sitten kuin olen
lakannut ryyppäämästä; ja minä jo alan tottua maalla oloon, kun minä
opin tuntemaan teitä rouva."
"Mutta kalastus?"
"Se jääköön silleen: minä panen toimeen toisen tuuman, joka nyt pari
päivää on ollut minulla aivoissani."
"Ja mikä se tuuma on?" kysyi rouva.
"En minä ennen aikoja juttele tuumiani."
"Siinä te teette aivan oikein", — sanoi rouva silittäen hänen leukaansa
hienolla kädellään.
* * * * *
Mitä ukko ei tahtonut puhua rouva Woogman'ille, on meidän
velvollisuutemme kertoa lukijalle, sillä se on välttämätöntä
kertomuksemme jatkamiselle ja selviämiselle.
Ukko näet oli viimeisinä aikoina tullut hyvin säästäväiseksi, ja
hän ahkeraan tuumaili kaikenlaisia keinoja ansaitakseen rahaa. Hän
oli nähnyt erään Itaalialaisen useimmilla pääkaupungin yleisemmillä
paikoilla näyttelevän tanssivaa apinaa, jolla hän ansaitsi hyvin rahaa.
Tämän tähden ukko aikoi tehdä koetusta koiransa kanssa, joka ainakin
saattoi vetää vertoja apinalle.
Kun tämä tuuma oli ehtinyt kypsyä hänen aivoissaan, päätti hän
panna sen toimeen ja siinä tarkoituksessa hän eräänä päivänä saapui
Eläintarhaan [Eläintarha (Djurgården) on kaunis puisto Tukholman
lähellä. Suom. muist.], jossa siihen aikaan oli kansanelämä semmoinen,
joka nyt kokonaan on lakannut.
"Säädyllisyys tuli ja tavat katosivat", on eräs Ruotsin maan
nerollisimmista miehistä sanonut, ja syystä voi samalla tavalla sanoa
ilosta, ainakin, mitä Eläintarhaan tulee.
Samalla paikalla, missä ennen sai nähdä iloisia ja terveitä ihmisiä
istuskelevan ja leikittelevän ruohossa, näkee nyt vaan jäykkiä ja
kalveita olennoita, jotka eivät suinkaan ole iloisia.
Sama on eroitus Eläintarhan välillä ennen ja nyt, kuin elävän
Bellmann'in ja hänen Eläintarhaan asetetun kuvapatsaansa välillä.
Taideniekka on kyllä tehnyt kasvojen muodon onnelliseksi, mutta tuo
elävä henki, joka teki sen niin jaloksi, on poissa.
Eläintarhan ilman luonto on yhtä hymyilevä ja ihastuttava, kuin
ennenkin; mutta tuo iloinen, raitis kansanelo, joka silloin lehtoja
elähytti, näyttää ainaiseksi kadonneen.
Sinä aikana, jossa meidän kertomuksemme liikkuu, sai tavallisesti
kuulla iloisia lauluja, leikillistä soittoa joka haaralta tuota
kaunista puistoa. Niin ollen on anteeksi annettava, jos ukko Striid ja
hänen koiransa Friid tahtoivat koettaa konstejansa, erittäinkin kun
he kokemuksesta tiesivät, ett'ei katselijoilla ollut erittäin suuria
vaatimuksia sellaisissa näytelmissä.
Me tahdomme nyt nähdä, kuinka heidän ensimmäinen koetuksensa taiteen
liukkaalla permannolla kävi.
Pitkä sauva kädessään seisoi ukko eräässä kulmassa tuossa suuressa
Eläintarhassa; hänen jalkainsa välillä seisoi koira ja tirkisteli
silmillään niin viisaasti ja juonikkaasti, kuin veijari ainakin.
"Katsokaapa tänne, hyvät ihmiset", sanoi ukko, "niin saatte nähdä
jotakin ihmeellistä. Minulla on tässä pieni koira, joka on syntynyt
näkinkengässä merenpohjalla... minä olen, jumal'auta, itse kiskonut
sen ylös aalloista tuolla ulkona saaristossa, niin että se syntyään
on ruotsalainen ja kymmenen kertaa parempi kuin kaikki ulkomaan
marakatit... se on pieni, kummallinen elukka, tietäkää! Minä itse olen
vanha merimies, joka olen ollut sekä Kalkutassa että Kukuletossa,
Syrakuusassa ja Knoksvillessä, Frauenburgissa ja Barlaventossa, mutta
piru vieköön, jos minä olen nähnyt semmoista, kuin se. Se on viisas
kuin Kiinan keisari, totinen kuin Rooman paavi, kavala kuin Turkin
sultaani ja kohtelias kuin hoviherra. Kaikki maakoirat ovat kuin pölkyt
tämän rinnalla... No, ole varoillas Friid! Pää pystyyn ja lippu ylös...
nyt saat näyttää, mitä sinä taidat!"