aivan tahdin jälkeen tanssi. "Perä pystyyn ja peräsin syrjään!" huusi
ukko, ja nyt koira nosti ylös takapuolensa ja tanssi etujaloillaan.
Sitten se juoksi edestakaisin vuorotellen kummankinpuolen jaloilla, ja
teki monta konstikasta hyppäystä sauvan yli, jonka jälkeen se juoksi
pitkin erään pitkän poliisimiehen selkää ylös ja otti lakin pois hänen
päästään.
Kaikki nämät temppunsa teki se niin sujuvasti ja sukkelasti, että
katselijat ehtimiseen purskahtelivat nauruun.
Ukon lystikkäisyys ja koiran taito herättivät yleistä ihastusta ja
saivat palkinnokseen monta helisevää rahaa tuohon vanhaan kuluneesen
kiiltonahkaiseen hattuun.
Heidän koetuksensa oli onnistunut hyvin, ja siitä hetkestä asti olivat
ukko Striid ja hänen koiransa Friid kunniassa pidetty taiteilijapari
pääkaupungin alhaisemman väestön keskuudessa. He näyttelivät tehtävänsä
kaikilla yleisillä paikoilla ja heillä oli aina lukuisa ja kiitollinen
joukko katselijoita ympärillään; sillä nämät olivat suurimmaksi
osaksi lapsia, jotka kyllä osasivat ihmetellä tuota merkillistä
koiraa ja lystiä ukkoa, jolla oli niin monenmoista ihmeellistä juttua
kerrottavana.
* * * * *
Ukko eli nyt hauskaa elämää, ja meidän täytyy hänen kiitoksekseen
sanoa, ett'ei hän näytellyt koiransa kanssa konsteja ainoastaan
saadakseen rahaa, mutta enemmän lisätäkseen yleistä iloa. Jos hän sai
muutamia rahakolikolta, niin otti hän ne kiitollisuudella vastaan,
muutoin hän jutteli ja koira tanssi yhtä hyvin sentään.
Tapahtuipa sentään sangen usein, että hän iltapuolella oli ansainnut
pari taalaria, jotka hän aina vei kotia rouvalle; sillä ei hän
killinkiäkään pannut mihinkään turhaan, sittenkuin hän oli lakannut
juomasta, joka nyt ei enään koskaan rullat kysymykseen.
Tämä onnellinen suhde ei kumminkaan kestänyt kauvan.
Ukko sai pian kokea, kuinka kiittämätön katselijakunta yleisesti on
taideniekkaa kohtaan, vaikka hänellä olisikin kunnia olla sen lemmitty.
Se katseli mielellään hänen näytelmiään, nauroi ja ylisteli, mutta
maksu tuli aina pienemmäksi ja pienemmäksi niin ett'ei hänelle vihdoin
enään tullut kokoon enemmän, kuin hän tarvitsi tupakkaan.
Tämä olisi sentään vallan vähän huolettanut häntä, jos hänellä
vielä olisi ollut saatavana rahaa Schwan'in konttorissa: mutta nuot
kuusitoista kuukautta olivat nyt kuluneet, ja niiden kanssa myös rahat,
joista hän äsken oli saanut viimeisen osan.
Mitä oli hänen nyt tekeminen?
Hän ei millään muotoa tahtonut puhua rouvalle miten asian oikea laita
oli; ja kumminkin tahtoi hän kaikella tavalla auttaa häntä, niin että
hän, ilman suurta murhetta taitaisi elättää itsensä ja lapsensa.
Mutta tätä ei hän voinut tehdä ilman rahatta.
Kuinka hän rehellisellä tavalla taitaisi hankkia sitä, se oli
kysymys, jota hän suuresti mietti taitaakseen tyydyttävästi vastata.
Työtä ei hän jaksanut tehdä ja kerjätä hän ei kehdannut. Hän oli
suuresti suutuksissaan sotaan, joka oli vienyt häneltä hänen hyvän
merimiesjalkansa; sillä jos se nyt vaan olisi ollut jälellä, olisi
hän ihan varmaan vielä nyt lähtenyt merille ja ansainnut vähintäinkin
sata puntaa. [1 puuta (pound sterling), engl. raha = 25 markkaa. Suom.
muist.]
Hänen ajatustensa kompassi pyöri ympäri monta päivää löytämättä oikeata
suuntaa. Vihdoin hän sentään keksi keinon, joka on kunniaksi hänen
keksintötaidolleen.
Hän meni, niin ett'ei kukaan sitä huomannut, koiraneen pimeään
kuistiin, jossa hänellä oli paljon toimitusta.
"Nyt se käy saakelin hyvin", sanoi ukko, jonka jälkeen he molemmat
astuivat alas kaupunkiin, ja asettuivat eräille ravintolan portaille.
Koira asettui niin, että sen jalka oli katuojassa, jossa vesi juoksi,
ja ukko istahti alimmalle portaalle.
Hetken perästä tuli hieno herra, joka astui aivan heidän ohitsensa.
Ukko antoi koirallensa merkin, ja samassa juoksi tämä paikaltaan ylös
ja pani märän jalkansa herran kiiltävälle saappaalle, jonka jälkeen se
nuolen nopeudella juoksi pois syrjään.
Saappaan omistaja jupisi itsekseen jotakin.
"Kyllä minä kohta teen kaikki taasen entiselleen", sanoi ukko ja otti
esille kiilloitusharjan, joka oli hänellä kätkettynä pitkän takkinsa
alla.
Herra nosti jalkansa ylös portaalle, ukko harjasi saapasta, kunnes
se taasen oli yhtä kiiltävä kuin ennenkin ja siitä sai hän pienen
vaskirahan vaivastaan.
Kun vieras herra oli mennyt, tuli koira jälleen takaisin entiselle
paikalleen ja tämä temppu uudistettiin, kunnes ukolla oli niin monta
rahaa, kun hän sillä kertaa halusi itselleen.
Tämä keino ansaita rahaa oli hyvin tuottavainen, jonka tähden ukko oli
erittäin iloinen, sillä hänellä nyt oli hyvä toivo tulevaisuudesta.
"Tuulta purjeisin ja lippu korkealle maston huippuun, rouvaseni!" sanoi
hän kotia tullessaan. "Minulla nyt on iloinen uutinen kerrottavana,
joka vielä enemmän on vahvistava laivanomistajan arvoa ja rikkautta.
Minä olen ollut meidän korukauppiaamme luona, joka tästä lähin maksaa
viisikolmatta prosenttia enemmän kuin ennen rouvan töistä... Nyt ei
rouva saa tehdä työtä niin hirmuisesti, kuin tavallisesti."
"Mikä onni!" huudahti rouva, ja tanssi ympäri lattialla kuin lapsi.
Nyt alkoivat uudet syleilyt, uusi ilo ja uudet kahvikestit, jotka
kestivät myöhään yöhön.
Ei rouva eikä ukko moneen tuntiin saanut unta; niin iloiset, niin
onnelliset olivat nuot hyvät ihmiset.
* * * * *
Harvat ihmiset elänevät rauhallisempaa elämää, kuin tuo pieni perhe nyt
Hökenin kuistissa.
Sekä ukko Striid että rouva Woogman olivat luonnosta iloisia ihmisiä,
ja aina sen mukaan kuin heidän toimeentulemisensa tuli helpommaksi, sai
heidän mielensä raittiin alkuperäisen luonteensa.
Rouva tosin hiljaisuudessa vuodatti monta kuumaa kyyneltä miestään
muistaessaan; mutta hän sai pikemmin lohdutusta kuin murhetta näissä
kyyneleissä, sillä ne johdattivat hänen mieleensä niin monta suloista
hetkeä.
Ukko oli sanomattoman onnellinen. Hän rakasti koiraa niinkuin vanhaa
koettua ystävää ja rouvaa kuin ylhäisempää olentoa. Tämän lempeä,
ystävällinen käytös vaikutti suuresti ukon tapoihin ja elämään, joka
vähitellen sai hienomman muodon, ilman että hän itse huomasi sitä. Hän
ei ryypännyt eikä kiroillut, viihtyi paraiten kotona, jolla taasen oli
seurauksena, ett'ei hän enään ensinkään pitänyt lukua Yrjö kalastajasta
ja muusta seurasta, joka nyt oli muuttunut hänelle inhoittavaiseksi Hän
kuulteli mielellään, kun rouva luki raamattua, ja hän kävi mielellään
sunnuntaisin hänen kanssaan kirkossa jolloin hän aina oli hieno ja
puhdistettu, kuin paremmanlainen senaikainen merikatteini.
Yhdessä asiassa he olivat aivan erimieliset, nimittäin poikain
tulevaisuudesta.
Molemmat vanhemmat pojat olivat tukevahartijaiset ja rotevat, ja
ukko sen tähden vakuutti, että heidän kaikella muotoa pitäisi ruveta
merimiehiksi, jota rouva, ajatellessaan niitä vaaroja, joita merimies
saa kokea, ei tahtonut myöntää.
Heidän kiistansa tässä asiassa päättyivät sentään kaikessa
ystävyydessä, sillä rouva vihdoin selitti, että pojat saisivat ruveta
miksi itse paraiten halusivat, kunhan vaan aina olisivat hyödyllisiä ja
rehellisiä ihmisiä.
Ja ukko Striid koirineen marssi joka iltapuoli alas kaupunkiin, jossa
he asettuivat jonkun ravintolan oven läheisyyteen ja toimittivat
saappaankiillotusta, kunnes ukko oli saanut määrätyn summansa; sitten
he menivät jollekulle yleiselle paikalle missä ihmisiä tavallisesti oli
kävelemässä, ja alkoivat siellä huvittaa yleisöä konsteilla.
Ukko olisi voinut ansaita paljon rahaa, mutta ei hän koskaan huolinut
enemmästä, kuin hän välttämättömästi tarvitsi. Hän toimitti myös tuota
ammattiaan hyvin varovaisesti, sillä ei hän koskaan antanut koiran
panna jalkaansa muiden kuin hyvin kiiltävien saapasten päälle, joiden
omistajalla kyllä oli varaa antaa pieni ropo harjaamisesta. Moni näistä
tunsi ukon juonen ja maksoi mielellään pienen kolikon, saadakseen nähdä
kuinka ukko koiransa kanssa toimitti tehtävänsä.
Näin näiden taito pian tuli tunnetuksi koko pääkaupungissa; mutta
asiat yhä edelleen kävivät hyvin, sillä kaikki pitivät paljon lystistä
merimiehestä ja hänen viisaasta koirastaan.
Rouva Woogman ei kumminkaan tiennyt mitään ukon vehkeistä. Paitsi sitä
vähäistä summaa, jonka ukko ansaitsi koiran konsteilla, luuli hän että
kaikki rahat; jotka ukko toi kotiin, tulivat hänen pahviteoksistaan, ja
tässä hänen luulossaan koetti ukko kaikella tavalla häntä pitää.
Kotiintullessaan iltaisin oli ukko tavallisesti ostanut vähän hedelmiä
ja muita makoisia, joita hän sitten jakeli pienille ystävilleen, jotka
aina olivat iloiset ja kiitolliset.
Mitään merkillisempää tapahtumatta kului näin kolme onnellista vuotta
tältä perheeltä, kun tapaus, jolla oli sangen mieltä liikuttavaiset
seuraukset, tuli väliin.
Vanhin poika, joka nyt oli rivakka nuorukainen, oli kahtena suvena
ollut merillä, suureksi mielihyväksi ukolle, jonka ylpeys ja ilo hän
oli.
"Jos minulla vaan olisi rahaa, niin minä talvella ottaisin
perämiestutkinnon", sanoi nuorukainen, kun hän syksyllä tuli kotia.
Ukko sai nyt kolmannen kerran rahamurhetta, joka häiritsi hänen
yölepoaan.
"Rahaa täytyy vaikka millä lailla hankkia ja pojan täytyy päästä
perämieheksi", sanoi ukko itsekseen ja mietti niin että päätä kivisti.
Eräänä iltana, kun hän palasi kotia, laski hän melkoisen setelimytyn
kourastaan pöydälle ja sanoi:
"Tässä on rahaa! Nyt Kustaasta tulee perämies."
Kaikki ihmettelivät nähdessään tuota rahapaljoutta ja kysyivät
uteliaina, mistä hän oli saanut ne.
"Älkää kysykö sitä minulta!" vastasi ukko, "sillä minä häpeän sitä
kertoa."
"Ettenhän suinkaan ole varastanut niitä", sanoi rouva Woogman
levottomana.
"En suinkaan, rouvaseni!... Minä olen myönyt... Friidin", vastasi ukko
syvällä huokauksella.
Kaikki hämmästyivät.
Ukko kertoi nyt, kuinka eräs matkustava englantilainen herra kauvan
oli kiusannut häntä, tahtoen ostaa häneltä koiraa, ja että hän nyt oli
myönyt sen kahteen sataan riksiin.
"Se oli hyvin pahasti tehty", sanoi rouva.
"Minä tiedän sen hyvin", vastasi ukko, "mutta minä en voinut tehdä
toisin... pojan täytyy päästä perämieheksi."
Nyt alkoi perheessä pitkä keskustelu tässä asiassa. Kaikki surivat
uskollista koiraa, ja vihdoin päätettiin, että se tuotaisiin takaisin.
"Semmoinen eläin on kultaa kallihimpi", vakuuttivat kaikki.
Varhain seuraavana aamuna astui ukko alas kaupunkiin päin ostaakseen
takaisin koiraansa. Hän oli poissa aina iltaan asti, jolloin hän palasi
kotia sillä surullisella sanomalla, että englantilainen jo oli mennyt
matkoihinsa ja koira siis myös oli poissa.
"Se on oleva naula minun ruumiskirstuhuni", huokasi ukko ja vaipui
väsymyksestä alas tuolille.
* * * * *
Eräänä kauniina kevätpäivänä vuonna 1820 — niin kauvas on kertomuksemme
nyt ehtinyt — tapaamme me ukko Striid'in Isonkirkon [Tukholmin kaupungin
väestö kuuluu eri seurakuntiin, niinkuin Katarinan, Klaaran ja
Isonkirkon y.m. seurakunnat. Suom. muist.] seurakunnan pastorikanselin
etuhuoneessa. Hän oli talven kuluessa nähtävästi muuttunut. Hänen
hivuksensa ja partansa olivat aivan valkoiset, ja nuot ennen niin
vilkkaat kasvot olivat nyt kärsivän näköiset. Hän huokasi syvään
astuessaan puoleksi avatusta ovesta sisälle.
Isonläntä ja kunnianarvoinen pappi istui kirjoittamassa mustan pöydän
ääressä. Ketäkään muuta ihmistä ei ollut huoneessa. Pappi käski ukkoa
istahtamaan tuolille ja kertomaan asiaansa. Tämä totteli hänen käskyään
ja yskittyään pari kolme kertaa, lausui hän matalalla äänellä:
"Minä luulen, että pastori on oikea kristillinen pappi ja olen
sentähden tullut tänne puhuakseni eräästä asiasta, joka kauvan on
painanut sydäntäni."
"Puhu!" sanoi pappi luoden ukkoon ankaran silmäyksen, ikäänkuin jo
ennakolta koettaen saada nähdä, mitä ukolla oli sanottavana.
Ukko nyt rupesi kertomaan elämänsä vaiheita, ja pappi kuulteli tarkkaan
hänen kertomustaan, alussa vakailla ja totisilla kasvoilla, vaan
vähitellen lempeästi hymyellen.
"Minulla ei olo ollut", sanoi ukko viimeiseksi, "yhtään lepoa
omassatunnossani sittenkun minä myin koiran. Rouva on kyllä koettanut
lohduttaa minua, mutta ei siitä ole tahtonut tulla apua. Luuleeko
pastori että Jumala antaa minulle tämän syntini anteeksi?"
"Ei mikään synti ole niin suuri, ett'ei Jumala sitä anteeksi antaisi,
jos me vaan totisella sydämmellä tunnustamme ja kadumme syntimme, ja
käännymme hänen puolellensa rukouksilla", vastasi pappi.
Ukon yksinkertainen kertomus, hänen luonnosta hyvä sydämmensä ja
syvä katumus liikuttivat pappia, joka puhui sekä kauan että hyvin
lohduttaakseen vanhaa merimiestä, joka siitä sai autuasta virvoitusta
sieluhunsa, sillä harvat ihmiset ovat puhuneet niin kauniisti ja
liikuttavaisesti, kuin tämä kunnian mies.
"Minä pyytäisin nyt pastoria olemaan minulle avullisna vähän muussakin
suhteessa", sanoi ukko puheen loputtua. "Minulla on tässä ne rahat,
jotka minä sain koirasta, mutta joita ei rouva Woogman millään muotoa
ota vastaan. Minä sentähden pyytäisin pastoria pitämään niitä säilyssä,
siksi kun minä olen kuollut, jolloin hän kyllä tarvinnee niitä vielä...
Hän on oikein enkeli, herra pastori?"
Pastoria liikutti näin suuri hyvyys ja hän lupasi tehdä ukon käskyn
mukaan. Hän seurasi ukkoa ovelle, jossa hän, isällisesti siunattuaan
häntä, puristi jäähyväisiksi hänen kättään.
Kun ukko puolipäivän aikana tuli kotia, oli hän erinomaisen iloinen,
joka suuresti ilahutti koko perhettä.
Muutamain päiväin perästä laskettiin hän sairasvuoteelle, ja
hän kuihtui vähitellen, kuin puu, josta lehdet varisevat pois.
Sanomattomalla huolella hoiti häntä rouva, joka alinomaa istui hänen
vuoteensa ääressä ja puhui lohdutuksen sanoja vanhalle merimiehelle,
joka nyt lähestyi ijankaikkisuuden satamaa. Hän nousi välistä vähäisen,
ja silloin hän aina kutsui luokseen ystäväänsä Friidiä, jonka kanssa
hän oli leikittelevinään ja juttelevinaan, niinkuin ennen. Rauha
vallitsi ja valoisaa oli vanhan vuoteen ympärillä, mutta vielä enemmän
valoisaksi kävi, kun eräänä aamuna nuorin pojista avasi oven ja pieni
koira tuli hiljakseen haukkuen sisälle.
Hämmästys ja ihastus oli suuri. He luulivat alussa että heillä oli
edessään Friidin haahmo, mutta se olikin toden todella Friid itse.
Tuo uskollinen koira hyppäsi paikalla ylös ukon luo, jota hän, omalla
tavallaan, tervehti sanomattomalla ilolla.
Ukon kasvot saivat kauniin loiston, joka kesti neljä päivää, jonka ajan
kuluessa hän monen monituista kertaa pääasiallisesti lausui näin:
"Se oli parempi, kuin minä... Se tuli takaisin... Se oli koettanut
syvyyden ja tiesi ankkuripohjan... Jumala on hyvä... Rouva on tehnyt
minut ihmiseksi... Kiitoksia, rouva kulta... En minä enään voi... Pojat
ovat kelpo merimiehiä."
Viidentenä päivänä, jota vasten ukolla oli ollut raskas yö, sillä henki
on usein kyllä sitkeä parahimmillakin ihmisillä, sanoi hän yht'äkkiä
selvällä äänellä:
"Kaikki on hyvin... peräsin syrjään ja lippu korkealle ilmaan!"
Rouva Woogman tarttui silmänräpäyksessä ukon kylmään käteen, ja lausui
raukealla äänellä:
"Ylistys olkoon Jumalan, hän on löytänyt sataman!"
Ja niin oli... Ukko Striid seisoi taivaan portin luona ja näytti
matkapassiansa, joka, niin toivokaamme, saattoi hänet ikuisuuden iloon.
* * * * *
Pari viikkoa ukon kuoleman jälkeen istuivat Juhana Olavi Wallin ja
Kaarle Freedrik Dahlgren eräänä kauniina iltana Mosebacken'illa
puhellen keskenään. [Juhana Olavi Wallin ja Kaarlo Freedrik Dahlgren
ovat eteviä Ruotsinmaan runoilijoita. Edellinen (kuoli v. 1839)
oli, niinkuin jälkimäinenkin (kuoli v. 1844), siihen aikaan, jossa
tämä kertomus liikkuu, pappina Tukholmissa ja tuli vihdoin Ruotsin
valtakunnan arkkipispaksi. Wallin on kirjoittanut paljon kauniita
virsiä, jonka tähden häntä onkin kutsuttu' "Daavidinharpuksi
Pohjolassa", ja paitsi muita yleviä runoelmia yhden ylen kauniin
"Kuoleman Enkeli" nimisen. Dahlgrenin useimmat runoelmat ovat
leikillisiä ja iloisia. Suom. muist.]
"Sinä olet todellakin oikeassa, hyvä ystäväni!" sanoi Wallin. "Me
tarkastamme enemmän mitä pahaa maailmassa on, syystä, että se enimmiten
herättää meidän huomiotamme, ja unhoitamme mitä hyvää myöskin saattaa
löytyä, sentähden että se kehittyy hiljaisuudessa, niinkuin halpa
kukkainen varjossa. Minun luonani kävi muutama päivä sitten vanha
merimies, joka suuresti miellytti minua. Hän asuu jossakin tässä
lähellä; ja jos sinä tahdot, kuin minä, niin haemme hänen asuntonsa.
Sinä voit saada aihetta iloiseen lauluun; minä olen nyt monta päivää
miettinyt totista, jonka olen aikonut nimittää 'Kuoleman Enkeliksi';
sillä olkoonpa kuinka hyvänsä, niin kuolema sentään on totisin kohta
elämän runossa, jota minä ennen kaikkia tunnen haluavani laulussa
ylistää."
Molemmat ystävät tyhjensivät nyt lasinsa, ja menivät sitten rouva
Woogman'in luo, jossa he joivat teetä, ja saivat tietää ukon muuttaneen
toiseen maailmaan ja yhtä ja toista hänen elämänsä vaiheista. Ja nyt
vasta rouva Woogmankin oppi tuntemaan ukon oikean luonnonlaadun, jota
hän kyllä osasi arvostella oikein.
"Meidän täytyy koettaa tehdä jotakin sen pienen perheen hyväksi",
lausui Wallin Dahlgrenille heidän palatessaan kotiin.
Ja rouva Woogman ja hänen lapsensa saivatkin paljon apua ja turvaa
näiltä molemmilta papeilta. Molemmat vanhemmat pojat tulivat vihdoin
kelpo merikatteiniksi, ja nuorin, jonka pääasiallisesti tuli kiittää
Wallinia onnestaan, varakkaaksi rovastiksi arkkihippakunnassa. Rouva
Woogman eli viimeiset elämänsä päivät tämän enimmästi rakastetun
poikansa luona, ja kuoli rauhallisesti 24 p. Helmikuuta 1847.
* * * * *
Mitä Friid-koiraan tulee, niin saatiin pian tietää, että se oli
tullut Lontoosta katteini Lindén'in kanssa, saman katteinin kanssa,
jonka laivalla ja johdolla perämies Woogman oli ollut viimeisellä
merimatkallaan.
Koira suri katkerasti vanhaa ystäväänsä, mutta turvautui hänen
kuolemansa jälkeen aina enemmän ja enemmän rouva Woogman'iin. Kun se
vihdoin kuoli, 'ani rouva sen kauniisen kirstuun ja sai Katarinan
seurakunnan haudankaivajan hautaamaan sen samaan hautaan, missä ukko
lepäsi.
Ruotsin la‘in mukaan ei koiraa saa haudata vihittyyn multaan: tästä
syystä ei haudankaivaja tohdi kertoa asiata kellekään.
Kiellosta huolimana lepäävät toki ajan loppuun asti ukko Striid ja
hänen koiransa Friid samassa haudassa Katarinan kirkkotarhassa: ja
ett'eivät jälkeenjääneet ystävät ole unhoittaneet heitä, todistaa
heidän aina siivottu ja kukilla koristettu hautansa, jota emme luule
kenenkään polisin häiritsevän, kun hän on lukenut tämän pienen
kertomuksemme.