Talvella puhuttiin paljon sodasta, joka piakkoin oli alkava Venäjän
kanssa. Ei kukaan sentään varmuudella tietänyt mitään, sillä Kustaa
kolmas oli kuningas, joka ei ennen aikojaan huutanut ulos, mitä
hänellä oli torvessaan. Keväällä tuli kumminkin selväksi, mitä
hänellä oli mielessään. Hän tahtoi lähteä ulos maitse ja meritse
antamaan venäläistä selkään. Hiisi tiesi mikä meidän ruotsalaisten
oikein on; mutta luultavasti me äidinmaidon kanssa olemme imeneet
itsellemme sammumattoman vihan venäläisiin. En minä milloinkaan
ennen olo ajatellutkaan sotaa, mutta nyt. se oli minun ensimmäinen
ja viimeinen ajatukseni sekä unelmissani, että valveilla ollessani.
Huhu mainitsi että kaikki kauppalaivoissa palvelleet, jotka tahtoivat
palvella sotalaivastossa, olivat hyvin tervetulleita. Minä en ollut
hidas menemään ilmoittamaan itseäni amiraliteettiin, jossa minut
sisäänkirjoitettiin N:o 15 Joonas Striid nimellä. Minut määrättiin
toimittamaan virkaani itse amiraali-laivassa, jossa herttua Kaarle
piti komentoa. Täysin purjein kiisimme me pois Karlskronasta.
Meidän laivastossamme oli 15 linjalaivaa ja 5 rekattia. Siitäkö,
tietäkää, merimiehen sielu vähän sai iloita! Kaikki olivat ne suuria
laivoja, joidenka vertaisia en ennen enkä myöhemminkään ole nähnyt.
Kuin uiva kaupunki tornineen, muurineen, lepäsivät komeat laivat
veden pinnalla... Ensimmäinen taistelumme oli muutamana kuumana
kesäkuunpäivänä Suursaaren luona. Kahden vuoden aikana olin minä sitten
monessa tappelussa ja kaikkialla me taistelimme kunnialla, vaikka onni
oli milloin enemmin milloin vähemmin myötäinen. Viimeinen otteluni
oli Ruotsinsalmella, jossa me tappelimme kaksi vuorokautta ja saimme
täydellisen voiton. Kuinka näiden vuosien taisteluissa, niin yhdellä
kuin toisella paikalla kävi, saatatte te lukea kirjoista. Minä en niitä
huoli kertoa, sillä minä en suosi sotaa.
"Kun minä sanon, ett'en minä suosi sotaa, niin älkää te suinkaan
luulko, että se on pelosta; sillä, hiisi vieköön, jos ukko Striid vielä
koskaan on vavissut taistelussa kuninkaansa ja isänmaansa edestä; ei,
aivan toisista syistä sota on minusta inhottava.
"Taistelun kestäessä on suloista olla merikahakassa. Silloin ajattelee
vaan, miten parhaiten tähtää kanooniaan, silloin kuulee vaan tykkien
jyrinän ja kuulain sähisemisen, silloin näkee vaan punaisia aaltoja
ja tulileimauksia, jotka lentävät ristiin savupilvissä; mutta
jälkileikki on kauhea ja seuraukset vielä pahemmat. Kun kaikki on
loppunut ja kruudinsavu on ehtinyt haihtua pois, saapi vaan nähdä
rikkipirstoitettuja laivoja ja raajarikkoja ihmisiä; silloin saapi
kuulla vaan valitushuutoja ja hammasten kiristystä, semmoista kuin
ainoastaan voi ajatella helvetissä. Kirottu olkoon sentähden se, joka
ylpeydestä tahi kevytmielisyydestä matkaansaattaa sotaa; sillä kyllä
ihmiset ovat luodut muuksi, kuin kanuunan syötiksi.
"Sellainen oli näky tuon mainehikkaan Ruotsinsalmen tappelun
jälkeen. Haavoitetut, joiden joukossa minäkin olin, ko'ottiin
yhteen pieneen laivaan. Kaikissa edellisissä otteluissani en minä
ollut saanut naarmuakaan. Nyt oli kanunanluoti ottanut pois syrjän
toisesta pohkeestani, minkä seikan huomasin vasta jälestäpäin. Minä
käärin haavani niin hyvin, kuin taisin, jonka jälkeen minut muitten
raajarikkojen kanssa kasattiin laivaan, joka vei meidät Tukholmiin.
Jos kertoisin minkälainen oli kurjuus tällä laivalla, te pyörtyisitte
kauhistuksesta; tahdon sentähden vaan puhua vähän itsestäni. Minulla
oli jalassani hirmuinen kipu, joka ei antanut minulle rauhaa yöllä
eikä päivällä. Neljäntenä päivänä me tulimme Tukholmiin, jossa
lukematon ihmisjoukko hurrasi ilosta, sentähden että me olimme
tulleet rikkiammutuiksi. Minä en siitä päivästä saakka ole suosinut
hurraahuutoja. Sotaisella komeudella ja soitolla vietiin me sitten läpi
kaupungin lasarettiin. Täällä minä makasin neljätoista vuorokautta,
ennen kuin tohtorilla oli tilaisuutta tulla tutkimaan minun jalkaani.
Ja kun hän vihdoin tuli, sanoi hän, että minä olin saanut kylmänvihat
haavaan ja että ainoa keino oli sahata jalka poikki. Minä tuohon
mielelläni suostuin, sillä minä luulin elämäni langan samassa myös
katkeavan ja kärsimiseni niin saavan lopun. Mutta asia päättyi niin,
että minä kymmenen pitkän kuukauden perästä pääsin ulos lasaretista.
Palkaksi ansiostani sain minä puujalan, urhollisuudenmitalin ja
kymmenen riksin vuotuisen eläkerahan. Mitalini kannan minä aina
taskussani ja eläkerahani olen minä lahjoittanut kuninkaalliselle
majesteetille, joka kernaasti pitäköön senkin koiran hinnan. Hiisi
vieköön sentään, kuinka paljon kruunu uhraa vanhoille, raajarikoille
sotureille!
"Minä olin nyt kolmenkymmenen viiden vuoden vanhana raajarikkoinen,
mikä seikka minua suuresti suretti. Minä koetin nyt taasen päästä
merimiehen ammattiin, mutta ei kukaan tahtonut ottaa vastaan semmoista,
jonka aliosa oli niin huono. Jos en olisi ollut siinä kirotussa
sodassa, niin olisin nyt varmaan hyvinvoipa katteini omalla laivalla
ja muulla, kun nyt olen ja saan aina elämäni loppuun asti olla kurja
vaivainen. Raskasta on sitä asiaa ajatella: muita vähän siitä:
kaikellahan on loppunsa ja päänsä, ja makkaralla vielä kaksikin."
"Kuinka te olette tullut toimeen siitä ajasta asti?" kysyi rouva
Woogman, joka osaaottavaisesti oli kuunnellut ukon kertomusta hänen
elämänsä vaiheista. Hän melkein kiitti Jumalaa, että hänen miehensä oli
poissa maailmasta, jossa niin monta vaaraa ja kärsimystä voi kohdata
ihmistä, ilman että hän on syypää siihen.
Ukko Striid haki vanhan takkinsa joka kulmasta ja koukerosta jotakin,
kunnes vihdoin löysi pienen tupakkalehden, minkä hän tarpeellisten
valmistusten jälkeen pisti suuhunsa. Kun hän sitten leukojensa avulla
oli saanut lehden muodostumaan semmoiseksi, kuin sen piti oleman, ja
oli saattanut sen oikealle paikalleen, puuttui hän taasen puheesen ja
vastasi rouvan kysymykseen näin:
"Minä, nättekö, rouva, en koskaan ole käynyt alakuloiseksi. Kun minä en
enään päässyt merille, rupesin minä seilailemaan laivasillalla, jossa
minä olin avullisena kaikenlaisessa työssä. Talvilla taas olen minä
sahaellut puita siellä ja täällä. Olenpa välistä ansainnut hyvästikin
rahaa; mutta olenpa välistä saanut kokea kovaakin, kun meriliike on
tullut myöhään alkuun. Minä olen nyt viimeisinä vuosina, kun voimat jo
ovat ruvenneet vähenemään, pääasiallisesti auttanut Yrjö-kalastajaa
nuotan vedossa. Kaikkina aikoina minä olen ollut hyödyllisin vesillä;
sillä minä olen syntynyt vettä varten, niinkuin varas hirsipuuta
varten. Vielä nytkin on suurin iloni istua Mosebacken'illa katselemassa
aaltojen leikkiä. Vanhat muistot heräävät rinnassani ja minä tulen kuin
lapseksi jälleen... Yksi seikka minua välistä surettaa. Minä olen ollut
kurja raukka, näettekö: minä en koskaan ole ymmärtänyt säästää. Minun
olisi onneni päivinä pitänyt säästämän vähän; mutta minä en koskaan
ole surrut huomispäivää... Se on kyllä tyhmästi, mutta ei se sentään
ole sen pahempi... Minä olen jo kuudenkymmenen vuoden vanha, enkä siis
enään saata elää niin kauan... Rohkeutta vaan, Joonas Striid! Vaikka
meri vähän raivoilee illalla, kyllä sentään vanhus löytää satamaan."
"Kyllähän se on hyvä että ihminen on rohkea", sanoi rouva Woogman;
"mutta kyllä sentään teidän on hyvin vaikea, kun olette noin..."
"Se menee kyllä ohitse, rouva kulta", puuttui ukko puheesen.
"Kumminkin, oikein totta puhuakseni, minä vähän pelkään tulevia
päiviäni. Ei paljoa puutu, ett'en kärsi kylmää ja nälkää välistä.
Yrjö-kalastaja on kunnon ukko; mutta hänen armas puolisonsa on oikea
pahuus, jonka minä, jos hän olisi minun, ripustaisin korkeimpaan
puuhun. Kesällä, niin kauan kuin minä voin kantaa kotia kaloja ja
muutakin hyvää, olen voinut ansaita laivasillalla, on hän hyvä kuin
enkeli, mutta kun se on lopussa käy hän alinomaa ä. seksi ja välistä
oikeaksi hyenaksi. Minä silloin olen hänen tiellään, jos minä istun
tahi seison, ja välistä on hän valmis ajamaan minut ulos keskellä yötä.
Hän tahtoo, että minä, niinkuin muutkin vanhat sotamiehet, lähtisin
kerjäämään rahoja, jotka tietysti sitten panisin hänen uhriarkkuihinsa.
Mutta siksi minä olen liiaksi ylpeä; minä en voi seisoa kadunkulmassa
näyttämässä puujalkaani rahan edestä; ei, ennen minä näen vähän nälkää
ja teen työtä, kun niin saan. Vielä ovat käsivarteni niin hyvät, että
voin sahata puita, ja muutoin löytänen jonkun neuvon... Jos sentään
Lotta olisi ollut uskollinen!... Saakelin raskasta on olla ilman
yhtäkään ihmistä, johon voisi likemmin liittyä?"
Tuon viimeisen lauseen sanoi ukko huokauksella, joka sai pari isoa
kyyneltä tunkeumaan rouva Woogman'in silmistä. Hän tarttui ukon
rypistyneihin käsiin, ja lausui suloisella hymyilyllä:
"Äsken luulin minä olevani onnettomimman ihmisen maailmassa, mutta
se oli väärin. Minä olen kadottanut armaan puolison, joka oli
elämäni suurin onni, mutta minä en sentään ole yksinäni; minulla on
kolme lasta, joita minä hellästi rakastan ja jotka myös rakastavat
minua. Teillä ei ole ketäkään, jota te rakastaisitte ja jonka edestä
eläisitte, ukko raukka; eikä ole ketäkään, joka rakastaisi ja hoitaisi
teitä. Minä tahdon tehdä sen teidän loppuikänne ajan, joka luultavasti
ei olo oleva pitkä. Te saatte kyllä asua tässä ja tulla isäksi
minulle ja minun pienille pojilleni. Minulla ei olo paljoa tarjota
teille, mutta sen vähäisen, mikä minulla on, tahdon minä mielelläni
jakaa teille; sillä minä toivon että Hän, joka ei antanut öljyn
loppua köyhältä leskeltä Raamatussa, myöskin on siunaava sen vähäisen
omaisuuden, mikä meillä on, niin että se riittää meille."
"Kiitokset, tuhannet kiitokset, rouva kulta!" sanoi ukko vapisevalla
äänellä. "Ne sanat menevät ympäri sydämmeni, kuin hyvä munatoti; mutta
en minä voi ainaiseksi laskea tähän ankkuriani, kuinka mielelläni
tahtoisinkin. En minä vanhoilla päivilläni taida, kuinka huonosti minun
käyneekin, tulla leskein ja orpojen vastukseksi... Rouvalla on kylläksi
tekemistä omain pienokaistensa ruokkimisessa."
Rouva Woogman'ista oli tämä muistutus aivan oikea, ja hän ei sentähden
koettanutkaan sen enempää houkutella ukkoa.
"Teidän pitää kumminkin jäämän meille muutamaksi päiväksi," sanoi hän,
"että minä sillä aikaa saan pestä ja paikata vaatteitanne vähän; sillä
tuossa tilassa en millään muotoa voi antaa teidän lähteä."
Ukko suostui mielellään tuohon pyyntöön.
* * * * *
Rouva Woogman ei ensi-katsannolla ollut kaunis siinä merkityksessä,
kuin tätä sanaa tavallisesti käytetään; mutta kuta enemmän katseli
noita ympyriäisiä kasvoja, sileätä otsaa, kirkkaan-sinisiä silmiä,
hyvin muodostunutta suuta sekä pientä, hoikkaa vartaloa, josta kaikissa
liikunnoissa pistihe esiin sievä notkeus, sitä kauniimmalta hän näytti.
Ei häntä suinkaan olisi voinut luulla noiden kolmen poikain äidiksi,
niinkuin hän kumminkin oli, sillä hän oli itse kuin täysikasvuinen
lapsi. Luonnoltaankin oli hän aivan kuin lapsi, joka saattoi itkeä ja
nauraa melkein samalla kertaa, aina sen mukaan kuin esineet vaihtelivat
hänen sielunsa silmäin edessä. Hänessä ei kumminkaan ollut tuota
haikeamielisyyttä, joka on niin tavallista tunnokkaissa naisissa.
Kaikessa toiminnassaan näytti hän omivansa päättäväisen sydämmen, joka
taisi syvään tuntea, syvään rakastaa ja kärsiä sekä myöskin innokkaasti
nauttia elämän riemua. Hänen koko olennossaan oli jotakin reipasta ja
samalla lempeätä, joka herätti rakkautta ja ihmettelemistä.
Hän otti nyt vanhan Striidin hoitoonsa. Hän pesi ja neuloi, hän
keritsi hänen tukkansa ja partansa, sekä otti esiin Woogman'in vanhoja
vaatteita, jotka hän puki ukon ylle. Kaikki kävi niin sukkelaan, että
ukko istui mykkänä paljaasta hämmästyksestä, ja antoi rouvan menetellä
kanssaan kuin lapsen kanssa.
Kun kaikki oli valmiina, voi ukkoa tuskin tuntea. Hän oli nyt
repaleukosta muuttunut vanhaksi, arvokkaaksi merimieheksi, joka
poikienkin mielestä oli kaunis; nämät nyt ilman pelotta ratsastivat
hänen polvillaan ja leikittelivät hänen puujalkansa kanssa.
"Rouva on enkeli, eikä mikään ihminen", sanoi ukko. "Hiisi vieköön,
jos minä luulin niin hyvää venettä olevan maailman merellä. Jumala
siunatkoon ja varjelkoon teitä, hyvä rouva!"
"Te sanotte, että minä olen enkeli, ja kumminkin te tahdotte jättää
minut", sanoi rouva.
"Minun täytyy", huokasi ukko syvään.
"Mutta minä sanon, että te sekä tahdotte että teidän täytyy jäädä
tänne", väitti rouva hymyillen.
Ukko katsoi kummastellen rouvaan. Tämä jatkoi sen jälkeen totisemmalla
äänellä.
"Minä en ole niin köyhä, kuin te ehkä luulette, sillä meillä on
jotenkin runsaasti irtonaista omaisuutta ja sata riksiä rahaa. Tämä
tosin ei voi kestää kauan, mutta minä osaan yhden ammatin, ja jos
Jumala sallii minun olla terveenä, niin minä voin ansaita ruuan sillä.
Minä olen näet aina lapsuudestani asti harjoitellut, itseäni tekemään
kaikellaisia pahviteoksia, jotka menevät hyvin kaupaksi, jos ne vaan
ovat hyvin tehdyt. Jos minulla nyt olisi joku, joka kävelisi ympäri
kaupungissa myömässä näitä, niin olisi..."
"Siihen toimeen minä rupean!" keskeytti ukko iloisella äänellä. "Minä
tahdon olla rehellinen kuin laivarotta, joka ei milloinkaan jätä
asemaansa, ennenkuin laiva on valmis menemään pohjaan."
"Enkö minä arvannut sitä!" sanoi rouva, ja katseli niin lempeän
suloisesti ukkoon, että tämän sydän oikein lämpeni.
Siitä hetkestä saakka ei mikään muu asunto tullut kysymykseenkään.
* * * * *
Monesta syystä rouva Woogman tahtoi ukko Striidiä jäämään luokseen.
Ensiksikin häntä suuresti miellytti ukon suora, rehellinen olento
ja tapa, millä hän kertoeli juttujaan; toiseksi oli ukko tuntenut
hänen miehensä ja olisihan sentähden niin hauskaa saada jonkun kanssa
puhella hänestä: kolmanneksi oli hän myövä hänen teoksiaan. — Kaikki
tämä yhteensä, mutta erittäinkin se seikka, että ukko oli yksinään ja
hyljätty, teki, että leski mielellään tahtoi pitää häntä luonaan, ja
tehdä hänen viimeiset päivänsä niin suloisiksi, kuin mahdollista. Ukko
ei kumminkaan olisi suostunut tähän, ellei hän olisi luullut voivansa
tulla joksikin hyödyksi rouvalle.
Hyyrykontrahti heidän viilillään oli siis nyt tehty molempien mieleen.
Pian oli ukko rakastettu jäsen perheessä, ja hänellä oli hyvä vuode,
jossa hän päivän vaivojen jälkeen sai levätä, ilman että häntä
"laivarotat ja muut syöpäläiset" kiusasivat.
Päivillä hän enimmästi oli poissa sahaamassa puita, jolla työllään hän
jotensakin ansaitsi ruokansa; hän sai myös rouvalta monta maukasta
palaista, jotka hänen kaikella mokomin täytyi ottaa vastaan. Iltasin
hän tavallisesti istui kertoilemassa merimiesjuttuja, joita hän ei
suinkaan jättänyt kaunistamatta, niin paljon kuin mahdollista. Hän
oli tästä syystä rouvalle hyvin mieleinen seuranpitäjä ja poikien
suurin ihastus. Jos hän jonakuna iltana viipyi tavallista kauemmin
poissa, olivat molemmat vanhemmat pojat alinomaa katsomassa Götha-kadun
kulmassa, kunnes huomasivat hänen tulevan, jolloin he iloisina
juoksivat häntä vastaan, ja taluttivat häntä kotia. Niin rakkaaksi oli
hän muutamain päiväin kuluessa tullut heille.
Rouva Woogman haihdutti surunsa rukoilemisella ja tekemällä työtä:
kaksi keinoa, jotka ovat parantavaiset, kun niitä oikein käyttää. Hänet
oli, kohta kun hänen vanhempansa kuolivat, eräs vanha mamseli, joka oli
muotikauppias, ottanut omaksi lapsekseen. Tämän luona hän muun muassa
oppi tekemään pahviteoksia, joiden valmistamisessa hän oli saavuttanut
melkein taideniekan taidon. Hän teki mitä somimpia neularasioita,
ompelulaatikoita ja tähden muotoisia keränpohjia, jotka kaikki hän
kaunisti hienoilla helmillä ja muulla korulla, niin että ne kaikkein
ostajattarien silmissä olivat erittäin kauniit ja houkuttelevaiset.
Näitä ukko sitten joka lauvantaina kävi myömässä kaupungissa, ja ne
menivät hyvin kaupaksi. Hän teki aina tarkasti tilin tuosta hänelle
uskotusta tavarasta ja hän oli aina saanut suuremman maksun siitä, kuin
rouva oli odottanut.
Rouva Woogman piti paljon ukosta, ja sentähden häntä suuresti huoletti
se, että ukolla oli vika, jota hän ei millään tavalla voinut hyväksyä.
Hän oli näet huomannut että ukko mielellään, kun tilaisuus oli, otti
ryyppyjä useampia, kuin sieti. Muutamina iltoina oli hän tullut
puolijuovuksissa kotia, jolloin hän oli ollut erinomaisen iloinen
ja hullunkurinen, mutta ei sentään vallatoin. Rouva Woogman päätti
itsekseen pitää ukolle liikuttavaisen varoituspuheen, jolla varmaan
olisi oleva hyvä vaikutus; mutta kuinka olikaan, tuosta aiotusta
puheesta ei koskaan tahtonut tulla mitään.
Eräänä iltana, jolloin lunta pyryeli, vanhin poika, joka tavan
mukaan oli ulkona katsomassa eikö ukkoa kuuluisi tulevaksi, tuli
juosten sisään äitinsä luo kertoen, että vanha Striid makasi sairaana
Götha-kadulla, voimatta nousta ylös.
Rouva Woogman kohta arvasi miten asian laita oli. Hän heitti lämpyisen
liinan kaulaansa ja seurasi poikaa paikalle.
Kun he tulivat vähän alemmaksi kadun kulmaa, näkivät he ukon
vierittelevän itseään luminiedoksessa, ison poika-joukon suureksi
riemuksi, jotka nauroivat hänen turhille koetuksilleen päästä
jaloilleen.
Kun rouva lempeällä äänellään ystävällisesti kysyi miten hänen laitansa
oli, oli ikäänkuin ukko äkkiä olisi selvinnyt; sillä syynä tuohon hänen
vähemmin mukavaan tilaansa oli oikeastaan kelpo humala. Hän kohosi
vähitellen seisaalleen ja nojaten rouvan käsivarteen kömpyröi hän
hiljaa kiroten itsekseen kotia ja meni kohta levolle.
Kuu hän seuraavana aamuna avasi silmänsä, näki hän rouva Woogman'in
makaavan polvillaan hänen vuoteensa vieressä.
"Mitä te, hyvä rouva, tässä teette?" kysyi hän.
"Minä rukoilen teidän puolestanne", vastasi rouva ja katsoi ukkoa
kyynelisillä silmillä.
Ukko kääntyi toisaalle; oli kuin jos hän ei olisi voinut sietää tätä
näkyä.
"Minä ymmärrän... minä ymmärrän!"... sanoi hän. "Älkää te, rouva kulta,
minun tähteni itkekö! Minä en ansaitse mitään kyyneleitä... Minä
olen kurja vaivainen... Ajakaa minut matkoihini, ja heittäkää minut
Mosebacken'in harjulta mereen... minä en ansaitse...."
Ukko ei voinut jatkaa lausettaan; sillä hän nyt rupesi itkemään kuin
lapsi.
Rouva Woogman antoi hänen itkeä tarpeekseen; sitten sanoi hän:
"En minä voi ajaa teitä pois, hyvä ystäväni; sillä minä rakastan teitä
kuin omaa isääni. Minä taidan ainoastaan rukoilla teiden puolestanne,
ja minä toivon että, jos tekin katuvaisella sydämmellä rukoilette
Jumalaa, hän on antava teille voimia voittamaan tuota inhoittavaa
juopumusta, joka auttamattomasti vie kadotukseen."
"Minä toivon samoin", sanoi vanhus hetken äänetönnä oltuaan. "Tietäkää,
etten minä luonnosta ole mikään juoppo, vaikka minä olen lastannut
itseeni paljon juomatavaroita aikanani. Minä en melkein koskaan ole
ollut juovuksissa, ennenkuin näinä viimeisinä vuosina, jolloin minä
tuolloin tällöin olen juonut itseni humalaan suruni lievitteeksi. Se
on sangen huono lohdutus, jolla on karvasta jälessään, jonka tähden
minä sen seitsemän kertaa olen luvannut itselleni olla vasta sitä
käyttämättä. Se lohdutus on ainoa syy minun kurjuuteeni; sillä jos en
minä olisi ryypännyt, niin olisi minulla ollut kylliksi varoja, niin
raajarikko kuin olenkin. Minä olen myös havainnut sen seikan, ja, niin
kuin sanoin, lukemattomia kertoja päättänyt olla juomatta, voimatta
sentään pitää päätöstäni. Nyt minä kumminkin luulen voittavani tuon
pahan taipumukseni; sillä minä olen itkenyt hulluuttani, jota en
koskaan ennen ole tehnyt... te saatte nähdä, rouva, että minä olen
voittava... rakastattehan te minua kuin isäänne?"
"Rakastan!" sanoi rouva ja suuteli vienosti ukon ryppyistä otsaa.
Ukko puristi lämpimästi rouvan pientä, valkoista kättä. Hän koetti
sanoa jotakin, mutta se oli aivan mahdotointa, sillä joku kummallinen
liikunto prikin kajuutassa, joksi hän nimitti sydäntään, esti häntä
saamasta sanaakaan suustaan.
* * * * *
Muutamia päiviä tämän tapauksen jälkeen astui ukko alas kaupunkiin
pieni kori käsivarrellaan, jossa oli rouva Woogman'in pahviteoksia,
joita hän nyt meni myömään.
Tultuaan eteläisen sulun luo, istahti hän toiselle sillan johteelle ja
vaipui syviin ajatuksiin.
"Saakelin ihminen se rouva on!" sanoi hän. "Siinä olennossa on
varmaan jotakin itse Jumalan herrautta. Kun hän lempeillä vetisillä
kajuutanikkunoillaan katsoi minuun, tunsin minä ensimmäisen kerran,
kuinka kurja kadotettu olento minä olon; mutta minä tunsin myös,
että minä hänen avullaan ja Jumalan armolla taidan tulla uudestaan
ihmiseksi; semmoiseksi, kuin minä olin lapsuudessani Lidingin
saarella... Ei hän enään milloinkaan ole näkevä minun olevan
päissäni... minä panen sulun kulkkuuni, niin totta kuin olen rehellinen
merimies ja nimeni on Jonas Striid... Mutta mitä minä sitä vastaan teen
hänelle?... Tämä ei aina voi olla näin... Hän ei ansaitse enempää,
kuin viisitoista riksiä kuukauteensa, vaikka hän tekee työtä puoleen
yöhön asti. Saakelin kaunis hän on! Mutta kalpeammaksi hän käy päivä
päivältä... Voi, jos olisin rikas!... Silloinpa purjehtisin etelään
noutamaan herkkuja ja koreuksia hänelle ja hänen pienokaisilleen...
saakelin rivakoita poikia... oikeita mastonkiipeejiä... hyviä
merimiehiä niistä kerran tulee... Mutta sinä olet köyhä, Jonas
Striid... Hei, mieleeni johtuu jotakin... Hurraa, Jonas Striid, lippu
maston huippuun... Mikä tuhma aasi olenkin ollut, kun en sitä ennen ole
tullut ajatelleeksi."
Ukon päähän oli nyt lentänyt joku sukkela tuuma, jonka hän tahtoi niin
pian kuin mahdollista panna toimeen. Hän hypähti asemaltaan ylös kuin
neulan pistämänä ja läksi astumaan kivistä katua niin että raudoitettu
puujalkansa säkenöitsi. Hän astui rantaa kohti ja tuli laivasillalle,
jossa hän seisahtui suuren talon eteen.
"Tässähän kauppahuone Schwan'illa ja kumpp. on konttorinsa?" kysyi hän
ohimenevältä nuorelta herralta.
"Aivan niin", vastasi tämä.
Kun ukko vähän oli ehtinyt hengähtää tuon nopean käyntinsä jälkeen,
astui hän portaita ylös ja tuli konttoriin.
"Elätkö sinä vielä, hyvä Striid", sanoi vanhanpuoleinen, arvokas herra,
katsoen ystävällisesti kirjoituspöydältään tulijaan.
"Niinpä luulisin, armollinen patruna", vastasi ukko.
"Mikä sinulla nyt on asiana?" kysyi taasen herra, joka muuten ei ollut
erittäin puhelijas.
"Asian laita on se", alkoi Striid, "että minä tahtoisin kysyä
patrunalta neuvoa yhdessä asiassa. Kelpaavatko nämät paperit mihinkään?"
Hän nyt ojensi herralle muutamia asiakirjoja, jotka olivat jotensakin
likaiset.
"Tässähän on teidän virkaerokirjanne ja eläkerahakirjanne."
"Eikö siinä ole luettavana, että minä rehellisesti olen palvellut
kuninkaallista majesteettia ja ruunua, ja että minulle siitä on tuleva
kymmenen riksiä vuodessa eläkerahaa?"
"Aivan niin!"
"Mutta nyt on kumminkin asian laita se, että minä en koskaan ole saanut
niin paljon kuin äyriäkään."
"Sehän on kummallista!"
"Eipä niinkään, armollinen patruna. Minä en ole koskaan vaatinutkaan
mitään."
"No sittenhän se on teidän oma syynne."
"Tosin kyllä, armollinen patruna. Minä sanon, kuinka sen asian laita
oikeastaan on: minä olen aina suuresti vihannut sotaa, kuninkaallista
inajesteettiä ja ruunua myös, joka luulee kymmenellä niksillä vuoteensa
voivansa maksaa merimiehen jalkaa. Minä sentähden en aikonut vaivata
heitä vaatimalla heitä maksamaan mitäkään; mutta nyt minä rupean
tulemaan vanhaksi ja..."
"Mitä te oikeastaan tällä tahdotte?" puuttui tuo niin kutsuttu patruna
puheesen.
"Minä tahtoisin, jos se mitenkään voi käydä laatuni, saada ne rahat
ulos; ja kun en tunne yhtäkään rehellisempää herraa, kuin patruna on,
niin olen kääntynyt siinä asiassa teihin... Luuleeko patruna asian
käyvän laatuun?"
"Tulkaa tänne taasen kahdeksan päivän perästä, niin niinä teille annan
tietää mitenkä käy", vastasi patruuna ja antoi merkin ukolle lähtemään
ulos, minkä ukko paikalla tekikin.
Ukko Striid eli nyt toivon ja pelon välillä. Hän, joka ei ennen
milloinkaan ollut pannut minkäänlaista arvoa rahoihin, ei nyt voinut
nukkua paljaasta rahamurheesta.
Määrättynä päivänä hän jälleen oli konttorissa, jossa hän sai odottaa,
koska patruna vielä ei ollut tullut.
Kaikellaista väkeä tuli ja meni; kauppoja tahtiin, rahoja vaihdettiin,
kassakirstun kantta avattiin ja suljettiin, kirjanpitäjät, lasisilmät
nenällä renguttelivat ranskaa ja kirjoittelivat niin ahkeraan, että
kynäin kulku paperilla oikein kuului yli huoneen. Mutta ukko Striid ei
kuullut eikä nähnyt mitään, niin oli hän vaipunut syviin ajatuksiin
tuon oman tärkeän asiansa tähden.
Vihdoin astui patruna huoneesen ja meni arvokkain askelin oman
kirjoituspöytänsä luo. Ohimennessä hän kylmästi nyökäytti päätään
milloin vasemmalle milloin oikealle kirjanpitäjilleen, jotka samalla
tavalla tervehtivät häntä, nostamatta kynäänsä hetkeksikään ylös
paperilta.
Patrunan ulkomuoto oli niin arvoa antava, että ukko Striid, vaikka
he olivat vanhat tuttavat, ei uskaltanut avata suutaan, sanoakseen
asiaansa, ennenkuin häntä puhuteltiin. Heidän tuttavuutensa ei
sentään ollut muunlainen, kuin molemminpuoleinen kunnioitus, minkä
kaksi rehellistä henkilöä tavallisesti antavat toisilleen, kun heidän
asemansa on niin erilainen, kuin tässä nyt oli laita.
Kun patruna oli tarkastanut muutamia paperia, viittasi hän ukkoa
tulemaan luokseen.