UKKO STRIID JA HÄNEN KOIRANSA
Kertomus
Pehr Thomasson'ilta
Neljännestätoista painoksesta tekijän luvalla suomennuttu
Porvoossa,
Werner Söderström,
1881.
"Perä pystyyn ja peräsin syrjään!"
Pehr Thomasson.
Pehr Thomasson (eli Pekka Tuomaanpoika, joksi hänen nimensä muutamien
hänen suomeksi käännettyjen kynäelmäinsä nimilehdellä on suomennettu)
on Ruotsinmaan merkillisimpiä kirjailijoita ei ainoastaan siihen
katsoen mitä hänen monet lajissaan etevät teoksensa ovat vaikuttaneet
Ruotsin kansassa, vaan myös, ja ehkä enemmän, sen puolesta, että hän,
saamatta minkäänlaista koulukasvatusta, on itse hankkinut itselleen
kaiken tietonsa, itse omin päin muodostainnut siksi, kuin hän nyt on.
Hän syntyi Jemshögin pitäjässä Blekingen maakunnassa etelä-Ruotsissa
26 p. Helmik. 1818. Isänsä Tuomas oli talollinen ja arvossa pidetty
koko seudulla. Mutta hän kuoli varhain parhaalla ijällään, jonka
tähden Pehr, jonka halu jo pienestä lapsesta oli ollut lukemiseen,
ei voinutkaan ruveta kulkemaan "opintietä", niinkuin mielensä teki,
vaan sai, opittuaan erään vanhan sotamiehen johdolla lukemaan
katekismuksensa ja virsikirjansa, tarttua kuokkaan ja auraan. Mutta
vaikka hän ei saanut lukea "präntättyjä" kirjoja, niin sai hän sentään
lukea kylläkseen tuosta isosta ihanasta "luonnonkirjasta", käydessään
paimenessa erään toisen köyhän pojan seurassa, josta sitten tuli
mainio mies, taidemaalari B. Nordenberg, jonka nimi taiteen alalla ei
pian tule unohduksiin jäämään samassa maassa, missä kirjailijan Pehr
Thomassoninkin nimi tulee kauvan elämään. Onnellisia päiviä elivät
nämät kaksi paimenpoikaa Ruotsin Itaalian — joksi kauniista maisemista
rikasta Blekingeä on sanottu — metsissä, kun Nordenberg värillä,
jonka hän valmisti ruohoista ja kukkaisista, maalaeli kaikellaisia
kuvia, joiden aiheesta Thomasson sepitteli lauluja. Vaan ne ajat
kuluivat pian. Nordenberg läksi ulos maailmaan onneaan etsimään ja
Thomasson rupesi rengiksi veljelleen, joka isän kuoltua hoiti taloa.
Vaan joutohetkiään hän nyt käytti kartuttaakseen tietoaan yleisesti
ja erittäin kaunokirjallisuuden alalla; hän näet sai muutamilta
säätyhenkilöiltä kirjoja lainaksi ja niin hän pian tutustui Ruotsin
etevimpäin kirjailijain teosten kanssa, joiden lukeminen hänessä
herätti halua runoilemiseen. Aluksi hän sepitteli sanoja tunnettuihin
kansansäveleihin, joiden kanssa hänen laulunsa lensivät suusta suuhun
ympäri maakuntaa herättäen kaikkialla mieltymystä, sillä ne olivat
aivan kuin kansan omasta sydämestä lähteneet. V. 1841 ilmestyi painosta
hänen omalla kustannuksellaan sepittämänsä pitempi runo: "Blendan satu"
ja seuraavana vuonna kaksi eri runoelmavihkoista, jotka herättivät koko
yleisön huomion tuohon nuoreen nerolliseen talonpoikaisrenkiin.
Ne ylistykset, jotka hän sanomalehdissä ja lukuisalta lukijakunnalta
sai näistä ensimmäisistä kokeistaan yllyttivät häntä jatkamaan hänen
alotettua tointaan kirjallisuuden alalla. Alussa hän kirjoitti
ainoastaan runoelmia, vaan pian hän myös rupesi suorasanaisia
kertomuksia kansan elämästä kirjoittelemaan. Hän oli niinkuin hän on
itse kertonut, monta kertaa surulla nähnyt kuinka kruunun nimismiehet,
voudit ja papit kohtelivat köyhää kansaa ja rikkaat mutta raa'at
talonpojat palvelijoitaan, ja hän päätti pyhittää koko elämänsä
"pienten kuvaelmain kansan elämästä sepittämiseen, jotka saattaisivat
ylhäisempiä kansanluokkia ajattelemaan sorrettujen tilaa ja kansaa
itseä ymmärtämään omaa aivoansa sekä hankkimaan itselleen tietoa ja
sivistystä". — Siihen aikaan oli kansansivistys Ruotsissa vielä hyvin
alhaisella kannalla. — Niin ilmestyi hänen ensimmäinen suorasanainen
kertomuksensa "Ruusulan rikas tyttö" ja pian sen jälkeen, 1849, uusi
vihko runoelmia ja kertomus "Nimismies". Samaan sikaan Thomasson muutti
kotipitäjästään Vässbyn taloon, lähellä Kullabergia Skånen maakunnassa,
jossa hän oli muutamia vuosia maataviljelevänä talonpoikana. Hänen
aikomuksensa oli ruveta maanviljelijäksi ja harjoittaa kirjailutointa
ainoastaan sivuasiana. Mutta se sentään tulikin hänen päätoimekseen.
Hän jätti auransa ja muutti Jönköpingin kaupunkiin, jossa hän rupesi
oikein todenperäisesti kirjailijaksi.
Täältä hän kumminkin pian muutti pois ja oleskeltuaan muutamia
vuosia Göteborgin ja Alingsås'in kaupungeissa, hän asettui asumaan
pääkaupunkiin, Tukholmiin, jossa hän viime keväänä kuoli.
Tässä ei ole tilaa luetella niitä monia teoksia, jotka siitä asti
kun Thomasson päätti ruveta kirjailijaksi tähän päivään saakka ovat
hänen kädestään lähteneet. Me saatamme vaan sanoa, että melkein kaikki
niin hyvin yleisö kuin sanomalehdetkin ovat ottaneet ne ihastuksella
vastaan. Ei ainoastaan alhainen kansa, jolle hänen teoksensa ovat
ai'otut vaan myös ylhäisötkin ovat häntä suosineet. Niin sai hän
kuningatar Lovisalta kirjallisten ansioinsa palkinnoksi kultamitalin
ja v. 1867 apurahan Ruotsin akatemialta. Useat hänen kertomuksensa
ovat levinneet 20 tuhanteen kappaleesen; Monet ovat käännetyt useille
vieraille kielille, esim. suomen, tanskan, saksan, englannin ja ranskan
kielille.
Muuta ei tuon entisen talonpojanrengin, nyt rikkaan linnassa ja köyhän
töllissä tunnetun ja arvossa pidetyn vanhuksen, elämänvaiheista
tällä ahtaalla tilalla ole sanomista. Mitä hänen teoksiinsa ja
kirjalijakykyynsä tulee, niin tahdomme sen lisäksi, mitä niistä jo
olemme sanoneet, tähän suomentaa muutamia otteita niistä monista
arvosteluista, jotka useissa ruotsalaisissa sanomalehdissä ovat hänen
osakseen tulleet.
Eräässä ruotsalaisessa kuvalehdessä vuodelta 1866 luetaan hänen
elämäkertansa, jossa muun muassa sanotaan. "Pehr Thomasson, tuo
luonnonrunoilija, joka omin päin on muodostanut ja sivistyttänyt
itsensä, lienee enemmän, kuin kukaan muu herättänyt meidän kansassamme
sen lukuhalun, joka on niin ilahuttavaa isänmaan ystävälle... Hänen
teoksensa, jotka ovat löytäneet niin monta lukijaa sivistyneissä kansan
luokissa, ovat vielä kenties ainoat kirjat kaunokirjallisuuden alalla,
jotka ovat levinneet ympäri kansassa ja joita se mielellään lukee.
Aivan tavallista on, että emigrantit eli ulosvaeltajat alhaisemmasta
kansasta, lähtiessään kotimaaltaan muualle maailmaan parempaa kotoa
itselleen etsimään, ottavat mukaansa Thomassonin teoksia.
"Tämä on kertomuskokoelman helmi ja parahimpia kertomuksia tätä laatua
koko kirjallisuudessamme. Thomassonin kynäkuvaelmat ovat kirjoitetut
keveällä ja sujuvalla kädellä, jota sydän on ohjannut. Sentähden
hän suuretta vaivatta, muutamilla yksinkertaisilla piirteillä, osaa
viehättää lukijaa sekä liikuttaa ja lämmittää hänen sydäntään."
(Göteborgs Handelstidning).
"Tuo tunnettu kansanrunoilija on kynäkuvaelmissaan, joiksi hän
nimittää viimeksi syntyneitä kirjallisia tuotteitaan, antanut meille
pienempiä novelleja ja kertomuksia, joita moni varmaan on huvilla
lukeva. Niillä on sama ominaisuus, kuin olemme havainneet hänen
runottarellaankin olevan, nimittäin yksinkertaisuus ja sydämmen puhtaus
ilman turhamaisuutta. Niin esim. on kertomus 'Ukko Striidistä ja hänen
koirastaan' tehty hyvyyden ja totuuden luonnollisilla väreillä."
(Illustrerad Tidning.)
"Jos näissä kynäkuvaelmissa olisimmekin tavanneet jotakin muistutuksen
alaista, niin saatamme kokonaan leppyä luettuamme kertomuksen 'Ukko
Striidistä ja hänen koirastaan', joka on kuva elämästä, jonka voisimme
panna itse Onkel Adamin (erään etevän ruotsalaisen romanikirjoittajan
C.A. Wetterbergh'in salanimi) senlaatuisten kertomusten rinnalle."
(Illustreradt söndagsmagasin.)
UKKO STRIID JA HÄNEN KOIRANSA
Katarinan kirkkotarhan syrjäisimmässä kulmassa Tukholmassa on pieni
yksinkertainen hautakumpu, jota on hoidettu tavattoman huolellisesti.
Kesällä on se joka sunnuntai kauniilla ruusuilla koristettu ja
talvella, jolloin ei näe pienintäkään kukkaista muilla haudoilla,
on tälle aina riputeltu "ikuisuudenkukkaisia" ja mitä viherijäistä
talvella voi saada, ja kaikki ovat silloin järjestetyt niin, että ne
muodostavat suuren S:n ja F:n tuolla valkoisella lumipeitteellä.
Tämä on antanut monelle kirkkotarhassa kävijälle syytä kysymään
haudankaivajalta, kuka tuossa haudassa lepää; sillä jokainen luulee
kuolleen olevan jonkun erinomaisen henkilön, jota rakkaat omaisensa
suuresti kaipaavat ja surevat, koska hautaa on noin hoidettu yli
kolmekymmentä vuotta.
"En minä sitä tunne", vastaa silloin tavallisesti ukko haudankaivaja
katsannolla, joka näyttää sanovan: "Minä kyllä tuon tiedän, mutta
Jumala varjelkoon minua sanomasta sitä kenellekään ihmiselle, sillä
silloin minä pian saisin tärkeästä virastani eron."
Tuommoinen lause vielä enemmän ärsyttää uteliaisuutta. Vähän
kummallinen varmaan tuon haudan laita on, koska ukko saattaisi menettää
virkansa, jos hän sanankin vaan ilmoittaisi asiasta.
Ei kukaan sen tähden ole tähän asti vielä saanut asiasta selkoa; sillä
ukko on siitä ollut vaiti kuin pölkky.
Mepä kumminkin, muutamalta rehelliseltä merimiehellä olemme saaneet
arvoituksen selvityksen emmekä saata olla sitä yleisölle kertomatta,
varmat kun olemme siitä, ett'ei kukaan oikein ajattelevainen ihminen
ole saattava sen kautta haudankaivajalle harmia, tahi häiritsevä
kuolleitten rauhaa.
Haudassa ei lepää ainoastaan ihminen, vaan myöskin — koira.
Ne ovat ukko Striid ja hänen koiransa Friid, jotka aikanaan
olivat yleisesti tunnetut pääkaupungissa. Heidän luonteensa ja
elämänsä-vaiheet ovat meidän mielestämme niin merkilliset, että
me tässä tahdomme koettaa kuvata niitä, että heitä kiitollinen
jälkimaailmakin oppisi tuntemaan ja pitämään arvossa.
* * * * *
Muutamana myrskyisenä syysiltana tämän vuosisadan alussa kolkutti
eräs Tukholmin kirjeenkantaja pienen talon porttia, joka oli
Hökenin kuja-kadun varrella, lähellä sitä paikkaa missä nyt kaunis
"Etelä-Teateri" kohoaa.
Mies oli seisonut kauan tuossa kolkuttamassa, jonka tähden hän
tärisyttikin kolkutinta niin ankarasti, että koko huone kajahteli,
vaikk'eivät sen asujamet näkyneet kuulevan niitäkään, luultavasti tuon
ankaran tuulen tähden, joka vinkuen puhalsi Mosebacken'ista päin.
Vihdoin portti aukeni rakosille, ja sointuina naisenääni kysyi, mikä
nyt oli hätänä.
Mies silloin kiroili ja noitui ihmisiä yleiseen ja semmoisia
erittäinkin, jotka eivät mitään kuule. Hän vihdoin kumminkin rauhoittui
ja sanoi käheällä äänellä:
"Minulla on kirje eräälle perämiehen rouvalle. Anna Woogman'ille [Nimi
Wågman vastaa suomalaista nimeä Aaltonen. Suom.], jonka sanotaan asuvan
tässä kirotussa variksenpesässä. Onko hän kotona, vai kuinka?"
"On kyllä! Olkaa hyvä ja antakaa kirje tänne", vastasi nainen, ojentaen
valkoista kättään.
"Tonkaa tänne ensiksi, hyvä armo", ärjäsi mies.
Nainen kohta pisti kätensä taskuhunsa, otti esille muutamia vaskirahoja
ja tarjosi ne miehelle, joka paikalla antoi hänelle kirjeen vaihtoon.
Silmänräpäyksessä ovi taasen meni kiinni ja nainen pujahti oikealle
käytävässä, jossa muutamain leikitteleväisten lasten ääniä saattoi
kuulla pimeässä.
Pian oli huone valaistu kiinalaisella lampulla, joka oli asetettu
keskelle pöytää koverrettuun loveen, ett'ei sitä lapset leikitellessään
kaataisi nurin.
Huono, joka nyt näyttihe meille, oli oikein hauska. Öljyvärillä
maalatuille seinille oli ripustettu kaikellaisia vaskipainos-kuvia,
joista useimmat olivat laivakuvia ja Lontoossa tehtyjä. Molemmissa
ikkunoissa oli suuri joukko somia näkinkenkiä, jotka perämies
Woogman itse oli tuonut kotia maailman eri osista; oven puoleisessa
nurkassa oli piippuhylly, täpösen täynnä kaikenlaisia hopealla
heloitettuja merenvaha-piippuja; kaappi ja piironki olivat täynnä
posliini-kuvauksia; muuan iso peili kullatuilla puitteilla ja muutamat
jotenkin isonlaiset koivuiset huonekalut olivat kauniisti ja somasti
sijoitetut huoneesen.
Kolme pientä, vaalea-tukkaista poikaa, kymmenen, kuuden ja kolmen
vuoden ikäistä, hyppeli äidin ympärillä, alinomaa huutaen: "Se on kirje
isältä... Saanko minä nähdä!... Saanko minä nähdä!"
Äiti eli rouva Woogman, joksi me tästälähin tahdomme kutsua häntä, oli
pieni kaunis nainen keltaisilla hivuksilla, suurilla sinisillä silmillä
ja hienoilla kasvoilla, joissa kuvasti innokas ja jalo henki. Hän piti
paraillaan kirjettä ylähällä päänsä päällä ja koetti sopivilla sanoilla
ja varoituksilla saada kiljujien kurkut vaikenemaan, jossa hän vihdoin
onnistuikin. Vanhin poika istahti tottelevaisesti pienelle tuolilleen
ja veti molemmat nuoremmat veljensä luokseen, joiden huomio pian
kääntyi sirkkojen lauluun muurissa.
Rouva Woogman nyt istahti pöydän ääreen ja avasi ilosilmin kirjeen.
Mutta tuskinpa oli hän vielä ehtinyt heittää tarkastavaisen silmäyksen
siihen, ennenkuin hän vaaleni ja suuret kyyneleet täyttivät hänen
silmänsä. Hän istui kauan ääneti ja liikahtamatta, niinkuin
marmorikuva, mutta tarttui vihdoin uudestaan kirjeesen, jonka jälkeen
hän nojasi kauniin päänsä pöydän laitaa vastaan ja purskahti kovaan
itkuun.
Pojat silloin kohta tulivat hänen ympärilleen ja tahtoivat tietää
mikä häntä vaivasi; mutta kaikkiin heidän kysymyksiinsä hänellä oli
ainoastaan huokauksia ja kyyneleitä vastaukseksi; vaan sen vastauksen
nuo pienokaiset myös hyvin ymmärsivät, sillä hekin rupesivat itkemään.
Kirjeellä, jonka rouva Woogman oli ottanut niin suurella ilolla
vastaan, toivoen sen olevan hänen mieheltään, joka nyt kahdeksan
kuukautta oli olut meri-matkalla, oli seuraava sisältö, joka oitis
muutti ilon suruksi:
"Geflessä 23 p. Lokak. 1815.
Perämiehenrouva Anna Woogman,
Tukholmassa.
Saan kunnian ilmoittaa Teille, että priki Karhu, kotoisin Geflestä,
ja katteini Lindenin johdolla suola-lastilla matkalla Lissabonista
Tukholmaan, on yöllä vasten Elokuun 4:tä päivää törmännyt karille
Hallandin saaristossa ja mennyt palaisiin, ja ovat perämies Anders
Woogman ynnä kaksi matruusia siinä tilaisuudessa hukkuneet.
Kunnioituksella
_J.F. Knogelin_."
Sellainen oli se murhesanoma, mikä tukkukauppias ja laivan-isänta
Knogelinillä oli kunnia lähettää heikolle naiselle, joka sen kautta
havaitsi kadottaneensa kalliimman omaisuutensa maailmassa, ainoan
rakkautensa ja ainoan tulevain päiväinsä tu'en. Jos kirje olisi ollut
kirjoitettu jollekin niin sanotulle paremmalle naiselle olisivat
varmaan sanat olleet paremmin valitut; mutta nythän ei siitä ollut
niin väliä; sillä tavallisesti hyvin harvoin ajatellaan, minkälaista
balsamia köyhän sydämmelle annetaan. Nainen ylhäisemmästä säädystä
olisi myös käynyt tainnoksiin pari kertaa, jos nimittäin hän olisi
ollut jossakussa seurassa, joka sitten olisi saattanut kertoa
tuon liikuttavaisen tapauksen maailmalle. Rouva Woogman ei mennyt
tainnoksiin ja kumminkin saatamme me sanoa, että hän kaikesta
sydämmestä ja mielestä rakasti miestään. Yksitoista vuotta oli hän
ollut naimisissa Woogman'in kanssa, jonka hän puhtaalla rakkaudella
oli kiinnittänyt itsehensä heiden yhdessä rippikoulussa ollessaan, ja
koko tämän ajan olivat he eläneet onnellisina yhdessä, sillä Woogman
oli erittäin rivakka ja toimellinen merimies. Kaksikolmatta osaa
vuodesta hän tavallisesti oli merillä, ja ansaitsi tällä ajalla niin
paljon, että he säätyynsä katsoen elivät oikein hyvin. Syksyllä hän
tavallisesti tuli kotia, tuoden muassaan ei ainoastaan rahaa, vaan myös
paljon koreuksia ja etelämaisia hedelmiä, jotka hän antoi vaimolleen ja
lapsilleen, joita hän rakasti enemmän kuin itseään. Kuinka hauskaa oli
sitten pitkinä talvi-iltoina istua kuunnellen hänen matkakertomuksiaan,
jolloin hän antoi poikansa ratsastaa polvillaan ja kuinka hupaista oli
kävellä hänen rinnallaan alas väkirikkaasen kaupunkiin, katselemaan
siellä edestakaisin kiiruhtavia ihmisiä ja sen silmiä huikaisevia
koreuksia. Nyt oli kaikki ollutta ja mennyttä. Tuo pieni kirjelappu
muutamilla sanoillaan oli heittänyt mustan murhehunnun koko elämän
ilon yli. Leski raukka sai lohdutusta ja huojennusta raskautetulle
sydämmelleen kyyneleissä, jotka viljavina valuivat alas pitkin hänen
kalveita poskiaan.
"Kuinka on isän laita?" kysyi vanhin poika, joka aavisti jonkun
onnettomuuden tapahtuneen.
Rouva Woogman nyt katseli poikiaan sääliväisillä silmillä, joissa
samalla oli iloa ja surua. Hän sulki heidät kiivaasti syliinsä ja
suuteli heitä.
Kauvan hän näin piti heitä sylissään, sanaakaan lausumatta; mutta
vihdoin hän sanoi lempeällä ja vakaalla äänellä:
"Rakkaat lapseni... nyt ei teillä enään ole isää... hän on hukkunut
aaltoihin... Ei hän enään tuo teille makeisia... ette te enään koskaan
saa kiikkua hänen polvillaan... nyt on kaikki meidän ilomme loppunut...
Nyt ei teillä ole enään ketään paitsi minua, kurjaa äitiänne,
johon voitte turvautua... Luvatkaa sentähden minulle olla kiltit
ja tottelevaiset, niin Herra kyllä auttaa meitä, vaikka kaikki nyt
näkyykin pimeältä!"
"Eikö isä enään tulekaan kotia?" kysyi nuorin poika ihmetellen.
"Ei koskaan, rakas lapseni!" vastasi äiti; "hän makaa nyt kalpeana ja
kylmänä meren pohjalla, eikä enään milloinkaan tule sinun luoksesi,
eikä minunkaan luokseni... Oi, jospa edes yhden kerran vielä olisin
saanut puristaa hänen kättään jäähyväiseksi; jos olisin saanut sulkea
hänen silmänsä viimeiseen unehensa; jos saisin koristaa hänen hautaansa
muutamilla ruusuilla! Mikä lohdutus olisi siitä minulle murheessani!"
"Voi isäparkaa, joka saa maata meressä paleltumassa!" sanoi poika.
Tämä lapsellinen lause suuresti liikutti äitiä. Hän nosti pojan
helmahansa ja likisti häntä levottomasti tykkivää sydäntänsä vaston,
ikään kuin jos olisi pelännyt kadottavansa vielä hänetkin.
"Ei isä nyt makaa meressä palelemassa", sanoi hän lohduttaen;
"hän istuu nyt pilvien yllä, sinisessä salissa, missä ne monet
tähtikynttilät loistavat, joita sinä niin usein iltasin katselet,
siellä hän nyt on Jumalan enkelein joukossa, ja katselee ystävällisesti
alas meihin, joita hän täällä maan päällä niin hellästi rakasti."
"Minä tahdon muuttaa hänen luokseen, äiti!" sanoi pienokainen
innostuksella, ja ojensi pienet kätensä kattoon.
"Kuinka minä taidan päästä sinne? Ihmeen kaunista siellä mahtaa olla,
siellä Jumalan luona taivaassa!"
"Siellä on sekä kaunista että suloista olla, paljon enemmin, kuin me
voimme aavistaa tahi ymmärtää. Sinne sinäkin taidat päästä, jos sinä
aina olet hyvä ja tottelevainen; sillä ei Jumala ota luokseen muita,
kuin hyviä ja tottelevaisia lapsia."
"Kyllä minä tahdon olla hyvä ja tottelevainen, jos vaan taidan tulla
sinne."
"Sinne taidat kyllä päästä, mutta sinä saat odottaa kunnes Jumala
tahtoo."
"Koska Jumala tahtoo minua tulemaan sinne?"
"Kun sinä olet valmis ottamaan vastaan sitä autuutta, joka sinua siellä
odottaa. Jumala on suuri puutarhuri; ihmiset ovat eläviä vesoja, jotka
hänen hoidollaan kasvavat ja kukkivat maan päällä, kunnes ne tulevat
valmiiksi, jolloin hän kuoleman kautta muuttaa heidät taivaalliseen
yrttitarhaan, jossa he sitten saavat kukkia ja iloita ijankaikkisesti,
jos he täällä maan päällä ovat olleet hyviä kukkia, jotka ovat ilolla
ottaneet vastaan sen valon, mikä tulee ylähältä ja on elävä sana."
Rouva Woogman ei vielä ollut kerjennyt sanoa viimeistä lausettaan
loppuun, ennenkuin heidän huomionsa kääntyi aivan toisellaiseen
esineesen. He näet kuulivat kovan kolkutuksen portilta ja samalla myös
valituksen ääniä.
* * * * *
Aivan harvinaista oli tässä talossa kuulla portin kolkutinta
käytettävän, joka kumminkin nyt tapahtui toisen kerran samana iltana.
Rouva Woogman ei suinkaan ollut taikauskoinen, mutta kumminkin tuo
odottamaton tapaus saattoi häntä vähän värisemään, ja hetkeksi tuli nyt
hiljaisuus semmoinen huoneesen, että olisi saattanut kuulla höyhenen
putoavan.
Lapset vetäytyivät vavisten äitinsä viereen, joka sykkivin sydämin
kuulteli kolkutusta ulkoa, joka yhä tuli kovemmaksi. Hän ei oikein
tietänyt mitä hänen piti asiasta ajatteleman, vaan päätti toki vihdoin
lähteä ulos ottamaan selkoa seikasta.
Hiljaa rukoiltuaan Jumalalta apua ja armoa avasi hän oven ja hiipi
varovaisesti portinkäytävään, missä hän vielä seisahtui kuultelemaan,
pojat täälläkin ympärillään, sillä he eivät tohtineet jäädä yksin
huoneesen. Pian hän havaitsi portin takana olevan ihmisen, joka tahtoi
tulla sisälle, ja sentähden hän rohkaisi itsensä ja kysyi vapisevalla
äänellä, ken se oli.
"Vanha merimies, joka etsii satamaa", vastasi jotenkin käheä ääni
kadulta. "Minun täytyi tehdä haaksirikko; jouduin karille ja köli meni
pirstaleiksi, vaan runko on vielä vahva, niin että vahinko pian on
korjattu. Olkaa sentähden hyvä ja saattakaa minut suojaan tuulelta...
Saakelin ikävää on pimeässä olla aavalla merellä."
Tuo sana merimies saattoi rouva Woogman'in sydämen sykähtämään ilosta.
Hän samassa silmänräpäyksessä muisti miestään ja luuli hetken aikaa
tuon kirjeen sisällön olevan sulaa pilantekoa. Onneton kolkuttaja
oli kumminkin merimies, joka tarvitsi apua. Hän sentähden paikalla
avasi portin ja käski häntä olemaan tervetullut. Itse hän nuolen
nopeudella riensi huoneesensa ottamaan lamppuaan, millä valaisisi
vierasta, joka sillä välin hiljakseen ja vähän kiroellen kömpi
portinkäytävässä eteenpäin. Pian tuli rouva takaisin lamppuneen, jonka
ensi silmänräpäyksessä oli vähällä pudottaa maahan pelästyksestä, niin
kummallinen oli se esine, jonka hän näki edessään.
Olento, joka siinä asemassa, missä hän nyt oli, näytti aivan suurelta
villakoiralta, kömpi hiljaa eteenpäin ja tuli vihdoin ovesta sisälle.
Lapset paikalla menivät piiloon pöydän alle, ja rouva itse vetihe
pelosta pari askelta taaksepäin, terävin silmin katsellen kummallista
olentoa.
Outo läheni ähkyen tuolia, pääsi vihdoin sen nojassa seisaalleen, jonka
jälkeen hän taas istahti sille, poikain suureksi kummastukseksi, jotka
vielä luulivat häntä koiraksi.
Nyt saattoi selvään nähdä, että olento oli ihminen, vaikka koko hänen
ulkomuotonsa oli hyvin kummallinen.
Hän oli pieni, hartiokas ukko harmailla hivuksilla ja parralla, joka
valui pitkälle rinnan yli ja muutoin peitti melkein koko kasvot, niin
että niistä ainoasti silmät näkyivät, ikään kuin pari tulikipinää
tuhkaläjässä. Hän oli puettu pitkään korkeaan merimieskaapuun ja
karmaisin sarka-housuihin. Jos hänellä oli enemmän kuin yksi jalka ja
siis yksi housunlahe, ei saattanut sanoa, sillä toista ei näkynyt. —
Päässä oli hänellä kiiltonahkainen hattu ja toisessa kädessään muutamia
puupalaisia. Kun vielä mainitsemme tulipunaisen kaulaliinan, joka oli
kääritty kerta hänen kaulansa ympäri ja sitten solmittu vyötäisiin, on
koko puku kuvattu.
Hän luultavasti itse huomasi tämän äkki-arvaamattoman ilmestymisensä
saattaneen levottomuutta huoneen asujamille, jonka tähden hän ei ollut
hidas rupeamaan sanelemaan, saadakseen epäluulot ja kaikki pahat
ajatukset itsestään poistetuiksi.
"Älkäät peljätkö, hyvät ystävät!" sanoi hän äänellä, joka oli
kummallisen lempeä ja vieno tuommoisen olennon ääneksi. "En ole
varas enkä murhamies; olen vaan vanha meriveitikka, joka olen ollut
tappelussa Suursaarella, Ruotsinsalmella ja kymmenessä samanlaisessa
tilaisuudessa. Sain palkakseni puujalan, joka välistä on pahalla
tuulella ja tekee silloin minulle pieniä kepposia. Tän iltana istuin
minä jonkun aikaa Mosebacken'illa, katsellen ulapoita aukeita, sillä
ne ovat minun maailmani. Kun sitten levitin seilini purjehtiakseni, ja
tulin vähän matkaa kaupungin sisälle, satuin karille ja rikoin tämän
kirotun kölini, joksi minä leikillä kutsun puujalkaani. Minä en voi
hyppiä yhdellä jalalla, kuin ankanpoika, tahi lentää kuin kalalokki,
ja olen sentähden saanut kärsiä riivatusti paljailla polvillani;
luulenpa, että tuosta pienestä kölistäni vuotaa vähän verta. Täällä on
pahemmat kadut kuin kivisessä Arabiassa, jossa minä myös olen ollut
nuoruudessani... Minun täytyi nyt laskea ankkuriin täällä parantaakseni
jalkaani, joka pian on tehty, jos vaan saan lainata teiltä vasaraa ja
hohtimia, nauloja on minulla itselläni... Suokaa anteeksi, rouvaseni:
mutta, ei auta, sanoi Haukkunen, kun sysäsi katteinin mereen."
Ukon puheesta pojat tulivat vakuutetuiksi siitä, että hän oli ihminen.
He hiipivät piilopaikoistaan esiin ja katselivat parrakasta ukkoa.
Rouva Woogman, joka nyt tiesi syyn, minkä tähden hän tähän aikaan
päivästä sai tuommoisen vieraan luokseen, haki kohta esiin pyydetyt
kalut, ja asetti lampun tuolille hänen etehensä, jotta hän paremmin
näkisi parantaessaan jalkaansa. Rouva Woogman laskihe lattialle
paremmin nähdäkseen olisiko jalka todella verinen. Ukko kääri nyt auki
vaaterepaleet, jotka olivat polven ympärillä, ja jotka olivat hyvin
veriset.
Jalka oli poikki sahattu aivan polven kinner-koukusta.
Kuu puujalka kadulla oli mennyt rikki, oli ukon täytynyt käyttää
polvenpätkäänsä, joka oli sattunut jotakin terävää kiveä vastaan
kadulla. Tästä syystä veri tippueli avatusta haavasta lattiaan, kun
kääre oli otettu pois.
"Se on hyvin paha!" sanoi rouva Woogman.
"Mitä vielä", vastasi ukko. "Minä, hiisi vieköön olen ollut
pahemmassakin tuulessa. Vuonna yhdeksänkymmentä yhdeksän annoin minä
katkaista jalkani, sanomatta sanaakaan, vaikka koko ruumiini rakennus
värisi. Minä olen saanut kärsiä paljon tässä maailmassa, mutta en minä
sentään sure sitä lainetta, joka on mennyt; sitä seuraa kyllä toinen,
joka kiikuttaa aluksen satamaan, kun Herra niin tahtoo... Kyllä tämä
pian on ohitse, sanoi hän, joka ratsasti merellä laineen selässä."
Ukon näin puhuessa meni rouva Woogman hakemaan raitista vettä ja pesi
haavan, joka tarkastaessa ei näkynytkään olevan niin vaarallinen. Hän
sitten otti valkoisen liinavaatten kirstusta ja sitoi sillä haavan
hyvin.
Ukko ei kyllin voinut kiittää "rouva kullan" sievää kättä ja hänen
armeliaisuuttaan vanhaa "meri-lintua" kohtaan.
"Missä te asutte?" kysyi rouva.
"Ei minulla ole mitään varsinaista ankkuripaikkaa", vastasi ukko. "Minä
panen purjeeni kokoon milloin missäkin, aina miten tuuli kääntyy.
Enimmästi minä sentään olen Yrjö-kalastajan luona, kaukana kaupungin
eteläkulmassa, ja häntä minä välistä autan kalastamisella. Tänä iltana
minä ai'on laskea erään vanhan tutun luo, Pettermynden mäellä, jossa
minä tuolloin tällöin lasken ankkurini vanhassa liiterissä."
"Sinne ette te tänään voi mennä", sanoi rouva.
"Täytyy, ei auta", vastasi ukko. "Jos mä vaan saan tämän saakelin
jalkani kuntoon, niin minä kyllä saan alukseni varmaan satamaan...
Mutta helkatin pimeältä se näyttää näillä kalikoilla, jotka ovat aivan
palaisina."
"Jos tahdotte maata lattialla, niin te kyllä saatte jäädä tänne yöksi.
Minä teen teille sijan niin hyvin kuin voin... vaarallista on käydä
pimeässä sen, jolla on huonot jalat."
"Jumala siunatkoon teitä!" sanoi ukko liikutettuna. "Parempaa satamaa
en minä voi löytää, nythän olen turvassa sekä myrskyä että pimeää
vastaan. Tyhmä on se, joka laskee ulos aavalle huonolla aluksella, kun
ei ole saalista kiikarissa."
Kotvasen aikaa kuluttua oli rouva Woogman huoneen yhteen nurkkaan
tehnyt mukavan sijan, jolle käski ukon laskeumaan levolle.
Tämä kumminkin kiitti ja pani maata toiseen nurkkaan paljaalle
lattialle.
"Ei tuo tuommoinen sovi", sanoi hän; "se sopii vaan maakravulle,
joka on kasvanut uuninpäällä, mutta ei vanhalle merimiehelle, joka
on kaalannut Spetsbergin lumikinoksissa. Minä aina laskeun levolle
tässä vanhassa paikatussa takissani, ja näen sentään unta paistetuista
kaloista ja tuoreista vehnäkakuista."
Rouva Woogman kaikella tavalla koetti saada ukkoa menemään sijalle,
mutta kun tämä ei onnistunut, otti hän lämpöisen peitteen, jonka hän
levitti hänen ylitsensä, pyytäen häntä pitämään sitä edes suojellakseen
itseään kylmää vastaan.
"No mitä nyt vielä!" sanoi ukko ja kääri peitteen kokoon; "en minä
tuommoista tarvitse."
"Te olette hyvin itsepäinen", sanoi rouva pahoillaan.
"Älkää minua enään kiusatko, hyvä rouva; sillä minulla on syytä
kieltääkseni", vastasi ukko. "Ettekö te, rouva, ole kuullut, että
vanhoissa laivoissa aina on koko joukko rottia ja muita semmoisia,
jotka erittäinkin öisin kiusaavat väestöä. Niin on minunkin laitani.
Minäkin olen juuri sellainen laiva, jolla on syöpäläisiä lastina,
jota en kernaasti tahdo laskea vieraalle rannalle... Jokainen on arka
omastaan, sanoi entinen akka, kun tukehutti lapsensa."
Rouva Woogman nyt ymmärsi syyn ukon vastahakoisuuteen, jota hän
kyllä osasi pitää arvossa, ja hän sentähden jätti silleen koko
tarjoilemisensa. Hän ei kumminkaan voinut olla käärimättä peitettä ukon
ympärille, kun hän luuli tämän vaipuneen uneen.
Ukko sentään olikin hereillä, vaikka hän ei ollut mitään näkevinään;
hän ei kumminkaan voinut pitää silmäinsä kansia vähän aukenemasta,
sillä pari kyyneltä tunki niiden alta esiin.
"Hän on varmaan rehellinen ja totuutta rakastava, ukko raukka",
ajatteli rouva Woogman itsekseen. Jos hän olisi nähnyt nuot kyyneleet,
olisi hän varmaan lisännyt sanan tunnokas.
Kaksi tuntia oli kulunut.
Kaikki oli hiljaa ja vaiti pienessä huoneessa.
Lapset nukkuivat tyynesti ja rauhallisesti, ja ukkokin näytti nauttivan
lepoa; mutta vielä nyt istui rouva Woogman käsivarret ristissä
raukeasti palavan lampun edessä.
Niin kauan kuin hän askaroitsi lasten ja ukon kanssa oli hänellä tuskin
aikaa ajatella sitä suurta onnettomuutta, mikä oli hänelle tapahtunut
ja joka nyt, kun hän sitä yksinäisyydessään ajatteli, tuntui vielä
suuremmalta. Hänen oli vaikea saada sitä ajatusta päähänsä, ett'ei hän
enään koskaan saisi nähdä miestään tässä maailmassa ja kumminkinhan
niin oli laita. Hän tunsi syvimmässäkin surussa virvoitusta
muistellessaan kaikkia niitä iloisia hetkiä, joita he yhdessä olivat
kokeneet. Hän luki muistojen kirjasta, jossa paljon, joka ei ennen
ollut tullut edes hänen huomioonsakaan, nyt oli mitä suurimmasta
arvosta. Pieninkin sana, minkä vainaja heidän yhdessä ollessaan oli
sanonut, oli hänelle tässä silmänräpäyksessä suuresta merkityksestä,
ja pieninkin esine, jota hän oli koskenut kädellään, oli nyt hänelle
kallis muistokalu. Suloista oli muistella entisiä aikoja; mutta kuinka
surettavaa oli ajatella tulevia päiviä! Yksinänsä, kolmen pienen
lapsen kanssa, ilman sukulaisia, joilta saattaisi pyytää apua, sillä
ne olivat joko kuolleet tahi hänelle aivan tuntemattomat, ja ilman
varsinaista omaisuutta — kuinka taitaisi hän kasvattaa lapsiaan ja
kuinka tulla aikaan kärsimättä hätää? Tähän kysymykseen koetti hän
tyydyttäväisesti vastata. Koko maailma oli nyt hänestä, kuin pimeä,
eksyttäväinen erämaa, jossa hän turhaan koki etsiä pientä polkua,
joka veisi valoisampaan seutuun ja jossa hän myöskään ei voinut
löytää pisaraakaan vettä, millä virvoittaisi vaivaloisella matkallaan
polttavaista kieltään. Hän ajatteli ajattelemistaan ja oli jo
menemäisillään tainnoksiin, kun hän arvaamatta tuli näkemään raamatun,
joka oli avattuna hänen vieressään. Silloin hänen kasvoilleen nousi
vieno puna ja kyyneliset silmät loistivat taivaallisesta kiillosta.
Hän rupesi kohta lukemaan tuota pyhää kirjaa, alussa hiljaa, mutta
vähitellen ääneen ja sointuisasti; ja kuta enemmän hän luki, sitä
rauhallisemmaksi hän tuli; sillä ei ole vielä milloinkaan mikään
sielu todella juonut tuosta lähteestä, saamatta siitä lohdutusta ja
virvoitusta.
Hetken näin oltuaan kirjan ääressä, laskeui hän polvilleen vuoteen
viereen, missä hänen lapsensa nukkuivat, ja rukoili hartaasti, jättäen
itsensä ja pienokaisensa Jumalan isälliseen huostaan. Kauan hän oli
tässä asemassaan hartaassa rukouksessa ja kauan hän varmaan vielä olisi
pysynyt niin, ellei vähäinen kolina olisi herättänyt häntä siitä. Ukko
näet oli koko ajan ollut hereillä ja katsellut sääliväisyydellä surevaa
vaimoa. Tämän enkelimäinen ulkomuoto ja syvä suru olivat hänestä niin
pyhät, ett'ei hän pienimmälläkään liikutuksella tahtonut häiritä
rukoilevaa. Nyt hän kumminkin luuli hänen vaipuneen uneen, ja kun hänen
kävi sääliksi että vaimo parka tuossa asemassa nukkuisi koko yön,
tarttui hän läheisimpään tuoliin ja matkaan saattoi sillä tuon kolinan,
jolla oli seurauksena, että leski nousi ylös ja kysyi mitä ukko tahtoi.
"En mitään tahdo, hyvä rouva", vastasi ukko; "mutta minun mielestäni
rouva pitää liian kauan vahtia, joka kyllä voi sopia vanhalle
tottuneelle matruusille, vaan ei pienelle hienolle kajuuttavahdille,
joka on ensimmäisellä merimatkallaan... Varmaan joku suuri suru on
laskeunut teidän sydämmeenne, luulen?"
Kun raskaan surun sumut peittävät sydämmen meren, silloin on aina
huojentavaista saada puhella siitä toisen kanssa. Rouva Woogman
sentähden kohta vastasi ukon kysymykseen, sanoen vienolla äänellä:
"Niin on todella... Minä sain äsken kirjeen, että mieheni on hukkunut
muutamia päiviä sitten."
"Mies raukka..." huokasi ukko hiljaa, mutta kovaa hän lisäsi: "Paha
sanoma se, ilmoitustorvessa tällä kertaa... Oliko miehenne meriuros
tahi maakrapu?"
"Hän oli perämiehenä eräässä laivassa, kotoisin Geflestä, joka nyt
äskettäin on joutunut haaksirikkoon Hollannin rannikolla, kirjeen
mukaan, joka on näin":
Rouva Woogman luki nyt kirjeen, jonka jälkeen ukko taasen lausui:
"Vahinko oli siitä miehestä... saakelin reipas ja rivakka poika oli se
Woogman... Harvoin hän purjehti krouveihin eikä hän koskaan laskenut
ankkuriaan kadun kulmiin, niinkuin monet hänen virkaveljensä tekevät.
Minä tunsin hänet aina siitä asti, kun hän oli pieni veijari ja kävi
koulua."
"Te tunsitte minun mieheni!" huudahti rouva kevennetyllä sydämmellä.
"Minä tunnen useimmat merimiehet tällä paikalla ja vielä useimmat
tuntevat ukko Striidin, luullakseni. Minä olen monta vuotta astuskellut
laivasillalla auttaen merimiehiä purkamisella ja muulla... Olinpa
kerran keväällä, kun Karhu oli tuolla ulapalla ankkurissa, koko
puolen päivää Woogman'in kanssa laivalla, auttamassa häntä taklaasin
suorittamisessa; minulla on käsivarret, kuin karhulla... ja palkakseni
tuosta sain minä tämän kaulaliinan ja lasillisen portteria, joka meni
aina puujalkani varpaisin saakka... Monta ryyppyä ja tupakinlehteä olen
minä saanut häneltä, sillä pojalla oli sydän, joka piti."
Tuo ukon ylisteleminen suuresti liikutti rouva Woogman'ia erittäinkin,
kun hän tiesi, ett'ei siinä ollut mitään liikoja. Paitsi sitä, oli
hänestä suloista saada puhella sellaisen kanssa, joka tunsi hänen
miehensä, jonka tähden hän oitis istahti ukon vuoteen viereen. Toivon
säde leimahti hänen murheellisessa sielussaan ja sentähden hän vähän
vapisevalla äänellä sanoi:
"Ehkä tämä surusanoma onkin vaan turha huhu. Minun mielestäni olisi
kirjeen sisällön pitänyt oleman vähän laviamman ja sisältävän edes pari
lohduttavaista sanaa, jos se olisi totta!"
"Ei, kyllä tapaus on tosi", vastasi ukko. "Minä tunnen hyvin herrain
laivainomistajain lastihuoneen. Eivät he koskaan kirjoita pilapuheita
semmoisista asioista, ja mitä lohdutukseen tulee, niin eivät he tiedä
muusta lohdutuksesta, kuin rahakirstustaan, jota he, hitto vieköön,
kyllä pelkäävät tyhjentää, elleivät tiedä saavansa kaksin verroin
jälleen. Merimies ei heidän mielestään ole muuta kuin numero, jonka
he helposti pyyhkivät pois ja taasen kirjoittavat sisään, aina miten
tuuli puhaltaa onnen merellä. Woogman ei luultavasti enään milloinkaan
palaja kotiin; mutta älkää te sentään siitä ruvetko itkemään ja
voivottelemaan... tehty, kuin tehty, sanoi entinen matruusi, kun hirtti
itsensä mastonuoraan... Ei valittaminen auta... Raitis tuuli purjeisin,
ja luja mieli povessa, se on minun sananparteni, kun myrskyt pauhaavat."
"En minä valitakaan", sanoi rouva, "mutta minä en voi olla surematta,
sillä minä olen kadottanut elämäni kauniimman onnen."
"Se on luonnollista, hyvä rouva! Mies ansaitsee koko härkätynnyrin
kyyneleitä... Itkekää siis, mutta ei niin runsaasti, että rahti menee
pahaksi; sillä suolainen vesi tunkee läpi vähemmänkin peitteen ja
jättää parantumattomia merkkejä jälkeensä. Rouva on pieni, kaunis
koleaasi, joka ei kauan voi taistella myrskyä vastaan... Surkua siis
kohtuullisesti, rouvaseni! Perämies, joka on tuolla ylähällä, vie kyllä
elomme laivan onnellisesti satamaan, vaikka me emme näe muuta, kuin
sumua ja pimeää edessämme."
"Minä laskenkin koko elämäni hänen kätehensä; sillä se on luja toivoni,
että Jumala, joka on pannut ristin päälleni, on myös auttava minua
kantamaan sitä, vaikka minä itse en ymmärrä, kuinka se on tapahtuva.
Yksi ajatus minua sentään huolettaa. Minä pelkään, että kuolema kohtasi
miestäni, ennen kuin hän oli valmis toiseen elämään, ja ettei hän siis
voinut tulla autuaaksi."
"Sillä pelolla on huono ankkuripohja", vastasi ukko. "Jos ei merimies
täysin purjein purjehdi taivaasen, niin ei sinne voi maakrapukaan
kömpiä sisälle. Merimies tosin saattaa elää vähän hurjasti maassa
ollessaan; mutta kun hän on merellä, ja myrskyt vinkuvat, ukkonen
jyrisee ja aallot heittävät laivaa sinne tänne, kuin lastua pientä,
silloin hän, siitä saatatte olla vakuutettu, toden todella ajattelee
Jumalaa. Hänellä tosin ei ole aikaa lasketella pitkiä rukouksia, mutta
ne, jotka lähtevät hänen suustaan, ovat sitä mahdikkaammat. Paitsi sitä
en minä luule Herran olevan niin närkkään autuudesta, kuin muutamat
pelkurit luulevat. Hän mittaa sydämmet ja tarkastaa niiden pohjaa: jos
hän niin näkee, että minä olen elänyt, kuin kristitty, ei hän suinkaan
voi sulkea minua pois luotaan sentähden, ettei minulla viimeisessä
silmänräpäyksessä ollut tilaisuutta rukoilla niinkuin olisi pitänyt.
Itse olen minä kaksi vuorokautta yhtä mittaa maannut lankulla meressä,
kunnes englantilainen tuli ja veti minut ylös laivahansa, joka oli
saakelin hullusti, sillä minä tunsin selvään itsessäni, että olisin
tullut autuaaksi silloin, jos olisin kuollut. Minä luulen melkein, että
useimmat merimiehet, jotka hukkuvat mereen, tulevat autuaiksi, sillä
heillä on silloin matkapassi paraiten kunnossa. Ei rouvan siis tarvitse
olla huolissaan Woogman'in sielun tähden; sillä kyllä hän nyt on
oikeassa satamassa. Taivaallinen satamakatteini ei kiellä ankkurisijaa
laivurilta, jolla on luvallista tavaraa laivassaan."
Rouva Woogman ei laisinkaan hyväksynyt ukon uskonnollisia mielipiteitä;
mutta ukon puhe kumminkin saattoi hänen liikutetut tunteensa
rauhoittumaan. Hän laskihe levolle ja vaipui uneen, helpommin kuin
olisi luullut, suljettuaan itsensä ja omaisensa Jumalan isälliseen
liuostaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä ukko, laittaessaan puujalkaansa, kertoi pyynnöstä
elämänsä historian, joka lyhykäisyydessä oli tämä:
"Minä olen luultavasti tullut maailmaan, niinkuin muutkin ihmiset,
vaikka minä välistä olen sitä vähän epäillyt. Muuta en minä tiedä
vanhemmistani, kuin sen, minkä olen saanut tietää eräältä vanhalta
akalta. Hän kertoi, että isäni ja äitini olivat veneväkeä, ja että
molemmat kuolivat, kun minä vielä olin pieni hylkeenpenikka, joka istui
meren rannalla nuoleskelemassa kiviä. Se on kumminkin varma, että muuan
vanha akka pienessä mökissä Lidingin saarella kasvatti minua. Tämä akka
sanoi olevansa minun isoäitini. Sen minä kyllä uskonkin, sillä hän
rakasti minua, kuin silmäteräänsä. Hän opetti minua lukemaan ja työtä
tekemään. Me elimme oikeastaan sillä, että kiskoimme metsästä varpuja
ja teimme luutia, jotka joka lauvantai veimme kaupunkiin myötäväksi,
ja ansaitulla rahalla ostimme sitten ruokaa seuraavaksi viikoksi. Koko
haluni ja toivoni oli kumminkin päästä merille. Kun näin komeiden
laivain purjehtivan ohitse, tunsin sydämmessäni halun päästä mukaan
niin suuren, että tuskin voin sitä hillitä. Minä pyysin akkaa, joka
tunsi monta merimiestä, hankkimaan minulle paikkaa jollakin laivalla;
mutta kaikki rukoukseni olivat turhat. Hän sanoi minua kiittämättömäksi
heittiöksi, kun tahdoin jättää hänet yksilleen, ja siinä oli hän
oikeassa, vaikka minä silloin ajattelin aivan toisin. Minä ai'oin monta
kertaa lähteä karkuun: mutta, kun piti panna aikomus toteen, ei siitä
tullutkaan mitään, sillä minä pidin suuresti tuosta vanhasta lotjasta,
vaikka se oli hajallinen ja ruma kuin tarhapöllö. Vihdoin oli Jumala
armollinen ja otti akan luokseen. Minä saatoin hänet hautaan ja itkin
katkeria kyyneleitä kirstunsa päälle. Ei kukaan ihminen ole rakastanut
minua niin hellästi, kuin se akka. Jumala siunatkoon häntä!
"Näin olin minä nyt vapaa ja päälle päätteeksi kahdentoista vuoden
vanha. Minä ohjasin nyt kulkuni laivasillalle ja kävin jokaisen
merimiehen kimppuun, kuin sattui eteheni. Vihdoin sain minä
kajuuttavahdinpaikan erään vanhan rehellisen katteinin laivalla, joka
otti minut armeliaisuudesta. Hänen kanssaan, joka oli erinomaisen
kelpo mies, purjehdin minä kuusi vuotta, ja pääsin sillä ajalla
ala-perämieheksi. Minä olisin luultavasti seurannut häntä vielä
kauemminkin, mutta onnettomuus tuli tiehen. Eräänä pimeänä yönä, näet,
eräs englantilainen ajoi ylitsemme Spanian meressä; laiva upposi ja
kaikki muut hukkuivat, paitsi minä, joka uimalla pidin itseni ylähällä,
kunnes minut huomasivat toisesta laivasta ja vetivät minut sinne.
Kaikki omaisuuteni, joka ei ollutkaan niin vähän, minä kadotin: mutta
mitä väliä siitä on, ajattelin minä, ja rohkaisin mieleni.
"Sen tapauksen perästä minä purjehdin muutamia vuosia kaikissa
tunnetuissa merissä ja kaikellaisten ihmisten kanssa, ja se oli
saakelin lystiä se, tietäkää, ehtimiseen kiitäen tuulen kanssa maasta
toiseen. Etelässä söin minä appelsiinejä ja join viiniä, pohjolassa
söin minä peuranpaistia ja join simaa, tuntematta mitäkään kiristystä
kaulassani; sillä minä olin kaikissa ilmanaloissa terve kuin
merikotka. Joka haaralla maailmaa minä myös suurella menestyksellä
nostin purjeeni tyttöjen eteen. Minä tanssin mustain, Valkosien,
ruskeiden ja harmaiden, sinipunaisten ja putelinviheriäisten kanssa,
puettujen ja alastomien kanssa, niin että pois tieltä vaan! Mutta minä
varoin itseäni hyvin tarttumasta heidän nuottahansa. Vihdoin sentään
rakastuin minä erääsen kauniisen veneesen 'Kolmen Pytyn' ravintolassa,
joka koko talven oli ollut kiikarissani. Hän oli myötäinen ja minä
ajattelin hankkia itselleni oman hökkelin. Monta salakaria oli siinä
kulkuväylässä, mutta hyväksi onneksi huomasin minä oikeaan aikaan
hyökylaineet. Hän suosi myös erästä pitkää salkoa kaartista, jonka
minä eräänä iltana tapasin tytön omassa kojussa. Minä annoin hänelle
muutamia iskuja vasten naamaansa, niin että molemmat kajuuttaikkunat
olivat vähällä mennä rikki. Siitä hetkestä asti en minä täydellä
todella ole vetänyt lippua kenenkään naisen kunniaksi.
"Minä en koskaan ole ollut mikään pelkuri; mutta kuinka olikaan,
niin minä tunsin vähän meritautia sen ottelun jälkeen ja häpeä
tunnustaakseni olen minä vieläkin vähän pahoillani muistellessa Lottaa.
Rakkaus on samaa laatua, kuin tappelussa saatu haava: sitä ei voi
koskaan niin parantaa, ettei sen arvet vähän edes kirvelisi ilman
muutoksissa. Kaikki suru toki haihtuu pois merellä, ainakin vähäksi
aikaa. Minä rupesin Hollantilaisen palvelukseen, joka meni suoraan
Bostoniin. Se oli priki ensimmäistä laatua; uhkea kuin sotalaiva ja
nopeakäänteinen kuin merisika. Se kulki hyvässä tuulessa kaksikymmentä
solmuväliä tunnissa. Matka kävi hyvin, kunnes me tulimme valtamerelle,
jossa meidän täytyi risteillä kahdeksan päivää. Eikä aikaakaan, niin
syntyi ankara myrsky. Katteini itse piti perää, ja me muut kiiruhdimme
vetämään purjeet kokoon. Minä olin juuri purkamassa peräpurjetta, kun
katteini, tyhmästi kyllä, käänsi laivan myötätuuleen. Samassa tuli
ankara tuulen puuska, joka kaasi prikin kumoon. Katteini ja useimmat
väestöstä vierivät mereen, johon he pian katosivat silmistäni. Minä
ja eräs matruusi pidimme itsemme kiinni nuorissa, kunnes saimme yhden
lankun irti. Nuoran pätkillä me sitten sidoimme itsemme siihen kiinni
ja läksimme niin matkalle. Muutamia minuuttia sen jälkeen näin minä
sen komean prikin menevän pohjaan kuin ankkurin. Minä ja toverini
ajelimme nyt tuolla lankulla kaksi päivää, jotka olivat pisimmät ja
ikävimmät, kuin vielä koskaan olen elänyt. Me näimme kyllä monta
purjelaivaa, mutta ei yksikään tullut meidän tiehemme. Vihdoin eräs
Englantilainen otti meidät puolikuolleina ylös. Tämä oli rohkea
veitikka, joka laski täysinpurjein joka tuulessa. Viidentenä päivänäpä
se sattuikin salakarille, niin että koko komeus hukkui. Töin tuskin
minä ja väestö tulimme pelastetuiksi siten että laivanpirstaleilla
jouduimme muutamalle asumattomalle pienelle saarelle. Katteini meni
pohjaan juomaan veljenmaljaa ahvenien kanssa. Hän ryyppäsi liiaksi,
se mies, ja muutoinpa ei onnettomuus olisikaan tapahtunut. Mutta me
saimme nyt elättää itsemme saarella ruohonjuurilla ja muulla eläimen
ruualla, kunnes seitsemäntenä päivänä eräs toinen Englantilainen otti
meidät laivahansa sekä vei meidät New Yorkiin. Minä nyt purjehdin
Amerikkalaisten kanssa kaksi vuotta ja ansaitsin hyvin rahoja. Kun
sitten syksypuolella jälleen palasin Tukholmiin, joka, sanokaa mitä
tahdotte, on kauniin kaupunki maailmassa, oli minulla kylläksi, mitä
minä tarvitsin, ja minä sentähden elin lystiä elämää, kunnes tulin
sotaan."
Tuon viimeisen sanan lausuttuaan ukko äkkiä keskeytti puheensa ja
huokasi syvään, ikäänkuin jos joku katkera muisto olisi ollut
yhdistyksessä tuon lauseen kanssa.
"Te olette kärsinyt paljon, mies parka!" sanoi rouva Woogman.
"Oletteko te ollut sodassakin?" kysyivät pojat, jotka tarkkaan olivat
kuunnelleet ukon kertomusta.