Kolkosti, kolkosti tuuli suhisee
akkunani alla —
Siellä on pimeys peljättävä,
hirvittävä vallan...
Tummana huljuu taivaan piiri.
Ylhäällä ylläni vonkuu viiri.
Riuku ryskää ja jyskää...
Tuolla, ah tuolla lehmukset huokaa,
ne vanhat, pilviä piirtävät puut,
ne, joiden katveessa kesällä keinuin
kannelta soitellen illan suut
Nyt myrsky lehtiä riipoo ja raastaa,
Syytävi puusta, laasevi maasta —
ne eivät tiedä kunnekka piillä,
kun kuoleman enkeli raivoo!
Ah, alhaalla armahan törmän alla
Siell' aallot mustat raskaasti rantahan loiskuu,
Vesi, kylmänä huuruten, harmaihin paasihin roiskuu,
Tuul’ ulvovi pensaikossa kuin tundralla hukka...
Poiss' poissa on suviset sulot!
Poiss' poissa ne kesäiset kylyt ja ilot,
Nyt kentät ja niityt on paljahat, nulot,
Ei ainutta kukkaista tuoksu,
On loppunut lehdossa juoksu,
Pois lintuset kaijonneet
ja laulunsa vaijenneet —
Totisesti on kuolema tullut!
Voi meitä, me hullut,
jotk' kesällä haaveilemme
ja emme syksyä muista?
—- Nyt lehdet leyhyvät puista,
kaikk' kuihtuvi morsius luonnon
ja myrskyhyn hautaantuu,
hu-huu!
Ken huudahti akkunan alla?
Ken kiljahti pimeydessä?
Lie mielkuva-valhetta vaan —
Miks' miks mua kauhistaa!
Kuka ullakon luukkuhun löi? —
Taas, taas, kuka mylleröi?
Ken kaivolla kalkattaa? — —
Kenties ei kenkään, vaan
mua kammottaa...
On sydämeni raskas ja rauhaton
kuni kuoloa aavisteleisi,
kuni elämän kohtalo armoton
minut jonnekkin julmahan veisi...
Ja veisi kaiken kalleimman multa,
miss' sieluni vielä on viime kulta
ja toiveeni viimeinen,
min turvissa elän ja vartoelen
yöst' yöhön... päivästä toiseen?
Oi Jumala tuntematon!
Joka myrskynä mylvit
Ja tuulena yössä pauhaat,
Mun huokaukseni kuullos,
Sun armohos tuskissa turvaan
Kun _yksin_ oon näin
Mun ikävässäin!
Mun hädässäin!
Ja tiedä en, arvaa en, minnepäin
mun elämäni haaksi lentää —
Sen tiedän ma sentään:
Sinä suur olet, tutkimaton,
Sinä Jumala, julistamaton,
Joka myrskyssä mylvit
Ja ihmistä kammottelet!
Sinä suur olet, tunnustan sen!
— Siks eissäsi vaikenen...
Ruovesi, Lindnäs, 1.10.1908.