Ken taituri suuri on sielultaan,
mut taiteilijaks' ei kelpaa maan:
hän heittyvi kriitikoksi —
jos muuta ei hoksi.
Kun kukko aamuisin kauniisti kiikaa,
hän ahmivi ahnaasti estetiikaa,
hän pyrkivi tohtoriksi
ja taiteiden tuomariksi.
Kas nyt on hän valmis johdattamaan
kynäniekkoja surkean Suomenmaan:
hän on tutkinut "ruusujen rikoslain",
siis auktoriteetti on, tottakai.
Hän ryhtyvi lehtiin kirjoittamaan
alakertoja ensin, tosin vaan;
on nimimerkkinsä B.B.B.
ja yleisö kuiskaa: "kukahan se —?"
Vaan kirjailijat hänet huomaavat,
he nöyrästi kaulansa kaaristavat;
mut jos joku villitty virnistelee,
hän tietää saakoon: "se on tohtori Bee!"
Hän armoa antavi harvoille vaan,
hän huonosti kätkevi kateuttaan:
hän nuorena haaveksi —- kirjailijaksi,
hän joutui — kadunlakaisijaksi.
Hän lahjomattomaks' itseään luulee,
siks harvoin mieliä muiden hän kuulee,
mut ken häntä ivata ilkeäis,
se varmaan, koito, ei kostotta jäis!
Hän _realismista_ rummuttelee
ja _uusromantiikkaa_ hän määrittelee,
vaan _tarkoitusperää_ hän laisinkaan
ei kärsi kirjoissa _Suomen_ maan!
On suuressa määrin hän mahdikas mies:
hänen palttunsa painavi kukaties
myös valtion palkinto-jaossa
hän on käärmeenä vaossa.
Hän on sangen kuivakiskoinen mies,
ei koskaan hehku rintansa lies:
hän pelkää "tunnetta liikaa" —-
se kuuluu näet estetiikaan.
Hän "kansallisaatteita" tulkitsee
ja "korvenraatajist'" fraaseilee:
ken Helsingiss' istuvi aina —
näet "kansalta kalliilta" lainaa.
Hän on _vapaamielinen_, sehän nyt tietty,
siks lienee hän nuorten kesken noin pietty:
hän kirkossa käypi kuin kansa —
kaikk' _klassikot_ taskuissansa.
Jos elää saapi, niin tohtori Bee
viel taideraamatun julkaisee;
hän _tendenssin_ myrkyt lypsää,
_Bee_ tietää, mikä on kypsää!
(1909.)