Leo Tolstoi: »Minä näin että, ihmisten edessä,
työteliään elämän ihanteen asemesta, oli
tyhjentymättömän kukkaron ihanne».
Vihaan — suren — kärsin.
Askel jokainen mua polttaa!
Askel jokainen, jonk¹ astun
kadulla Helsingin...
En ymmärrä kuin voivat
tääll’ ihmislapset elää,
miss’ ilma niinkuin myrkky
käy keuhkoon upoten...
ja löyhkä, sumu, sauhu
ja kivihiilen katku
kaikk’ kauneudet kietoo
kuin käärme saastainen...
Mit¹ auttavat muodot solevat.
mitä puvut hienot, korskeat,
mit’ auttavat liikkeet liukkahat
tai silkkihatut korkeat?
— kun kaiken, kaiken kauttaaltaan
peittää yö
— väärän sivistyksen työ!
Nuot naamat kaikki tunnen, arvaan,
jotk’ »Espiksellä» kohtaan,
nuot itserakkaat viirut, virnistykset
niin ilkeästi silmiin hohtaa,
ja hienot vihellykset
— ruotsalaisen ylimielisyyden merkit...
Jo kaukaa huomaan apinan
ja orjan, muotiin taipujan —
Hyi! mua todentotta inhoittaa
se valhe, jossa tämä lauma
juoksee, puskee, touhuaa
ja — tyhjää toimittaa!
Mun vihaks käy se vääryys, jota
kansa Suomen kantaa, kärsii:
tää Helsinki sen helmapaise on,
sen lääkitykseen uhraa rovoistansa
köyhä kansa...
Täällä muka sivistyksen ahjo on!
Tänne muka riennettävä on
maan kultanuorison;
ja kehnot vainen jääkööt maille
— valoa vaille...
Valoa? — niin:
Katkuinen kaasulyhty kai se on
valo verraton.
Ja kenties lisäks vielä lamput kapakkain
tai — porttolain...?
Ma ivaan!
Sydämeni pohjasta ma ivaan
näitä markkinoita kulttuurin,
miss’ ihmislauma pyörii kuni hoijakassa
soiton rämisevän pauhinassa
ja elää päiväst' toiseen, tietämättä
miksi elää... mitä varten riehuu.
ja tuntematta tuskin omantunnon vaivaa
siitä että kuoppaa kaivaa
meidän kaikkein elämälle. —
Jokainen tunti sekä sekuntl
vie meiltä, luonnon ystäviltä, elon voimaa!
Huimaavat hinnat meitä pöyristää,
ne meiltä, maalaisilta, seljän köyristää
ne meissä nostaa pahaa verta
ja tekee katkeroiksi...
Ne saavat miettimähän kapinaa,
kapinaa koko herrasvaltaa vastaan
mi järjestyksellään ei kasvata,
ei ihmisyyden ihanteihin tähtää,
vaan itsekkyyteen, vallanhimoon kiehtoo
ja pettää, kauheasti meitä pettää...
Oi milloin meillä suomalainen sivistys
pukeupi puhtahasti kotisarkaan,
varkaan - kuten nyt -
käy velkaveroissa ja lainahännyksissä?
Ja milloin alta vaattehen
opitaan etsimähän ihminen,
vain _ihminen_ — ei herraa taikka talonpoikaa!
Milloinka usko rahan onneen haihtuu?
Milloinka kirkkokristillisyys vaihtuu
ja kadullakin joskus nähdä saadaan
hädässä toinen-toistaan auttajoita —? . . .
Niin, niin. Me oomme pakanoita,
me Suomen suuret kristityt
ja aniharvassa me löydämme
sen papin, jok’ on sielunpaimen
myös sielultansa
ei viraltansa
taikka — palkaltansa...
— Virka? virkamiehet? niin,
kaikki niistä puhuu, niitä kiittää...
aivankuin maalimass' ei muuta löytyiskään
kuin virkapaikat, valtakirjat, ylennykset...
Sanomalehdet niitä rummuttaa,
ei noilla muuta haastamista liene,
kuink’ oisikkaan? — niin tosiaan,
näet virkaorjat niitä kannattaa
ja niille palkan maksaa
— vanha taksa...
»Kaikk’ oomme toisistamme riippuvaiset
kuin muurahaiset!»
Vai niin... en vastaa enempää,
tää melska minua jo iljettää,
ma tiedän vaan ett' totuus suurin on
ja velvoittaa se meitä tekohon,
vaikk' uhratakin täytyis kultaa
ja saada sijaan multaa — —
Jää hyvästi sä »sivistyksen kehto», »opin ahjo»!
Mun henkeni ei täällä viihdy, ei!
Sen metsämökki helmoihinsa vei.
Joskohta sielläkin ma karsin vääryydestä,
mut ilma siell' on puhdas, järki myös,
ja miestä mitataan vain työss'
— ei niinkuin täällä, jossa kaiken päällä
on huvin herraskiilto, valhe-into,
ykspuolisuuden tylsä tyytymys,
työn ruumiillisen halpa häpeemys,
ja itsepettämys — — —
(Helsinki 10 p. lokak. 1907.)