Hän toisen kuoloa odottelee
tuo muikea mies, tuo lammaspaimen!
Siks sieluja noin hän voitelee,
Siks akkojen armoja hoitelee,
jotk' työnsä kasvaisi vahvan taimen,
mi hänet virkahan vainajan
veis ylös — parempaan palkkahan.
Mut älähän veikkonen nuolaise
ennenkuin tilkka se tipahtaa!
Ei karja se kaikk’ ole yhtä laiskaa,
se huomaa »Matissakin» malkaa ja raiskaa,
tosin nyt se orjanas sairastaa,
vaan vaaleissa sitten — se aivastaa
ja juustonsa »Juusolle» paiskaa...
Vai pispaksi pitäjään parhaimpaan
mies mielii nyt kansaa kasvattamaan?
Noh, kaikki nuhjukset maailmassa
siis saisikin valvoa »valistamassa»
salolaumaamme lauhkeaa —
Sun laisesi lahnan jos sallittu ois
tätä rahvasta ravasta pestä:
Sata vuotta se jälkehen jäädä vois
muun mailman kehityksestä!
Sillä jos ei miehellä muut’ ole suuss’
kuin »autuus» ja »asevelvollisuus»
niin orjanpa kahleihin saarnasi vie —
ja kiero on kansan tie!
Ken rakastaa kurjien kunniaa,
hän oppia selviä suosii,
hän kansalle koskaan ei kaupita saa
mitä muut teki vuoksi kuosin,
Ei saa hän sen mieltä himmentää,
sen taikuutta tahalla ei täydentää,
vaan silmiä aukoa siltä.
Ja mitä hän itse tuntevikaan,
sitä totuutta saa ei hän peittää,
hänen täytyy se purkaa sielustaan
ihan pohjia myöten ja puhtaanaan —
jotta joukkokin jolloin heräis
ja voimansa keräis
ja hennoisi valheensa heittää!
(1906.)