Kuittijärven ulapalla matkavenhe soutaa;
Orjat kiskoo airoillaan — herra maata joutaa.
— Ken sie laiska lienetkään, kun siun maata maistaa?
Tuuli puskee vastapäin, — päivyt selkään paistaa.
Kuittijärven ulapalla matkavenhe kiikkuu,
Orjat puree hampaitaan, huulet hiljaa liikkuu...
— Suusi tukkoh, tuhma mies, ta kisko kiiruumpata!
A mie muuten näytän siul ruskoi nagaikkata!
Ruunun herra, tsinovniekka, venheen pohjall' loikoo,
Ruoskaa kourin koprailee, koipiansa oikoo...
Aallot ärjyy äkäpäät — herra äkäisemmin,
Räiskähtäessä hyökyveen kiljuu kiukkuisemmin:
— Malta sie! — niin uhkailee — jahka maihin astun
Tyrmäh pahat passitan vot että tässä kastun!
Hijoo orjat hampaitaan, eivät virka mitään,
Tekis miei nauramaan — uskalla ei sitä.
Ruunun herra, tsinovniekka, votkapullon tempaa,
Kaataa kiero kurkkuunsa, virkkaa vihaisempaan:
— Millaiset lie jumalat teillä, juhtakansa,
Koska aina vastaiseen tuivaa tuuliansa?
Nostaa orjat otsiaan, vastaa vanhin heistä:
"Jalot meill' on jumalat — ylen hyvät meistä.
Meitä myötätuuloseen kaunihisti kantaat,
A kun sie vain matass' oot, heti vastah antaat."
Kuittijärven ulapalla saattovenhe soutaa.
Orjat salaa naureksii — herra maata joutaa.