(Riimileikki).
Luin juuri mä lehdistä uutisen —
Sen huomannut lienenkin miksi?
_Piir'oikeus Pietarin tuominnut
oli seitsemän hirtettäviksi_.
Kas kas — minä iloitsin itseksein
se ei ole suinkaan monta!
Näet Jaappanin koirille syötettiin
satatuhatta onnetonta.
Oi jumalankiitos: siis seitsemän vaan!
Ei paljon se kihnuta nuoraa!
Ja metsää ei liioin myös haaskanne,
Jos käyttää — vain yhtä suoraa!
Mut miksikä sentään seitsemänkään?
taas alkoi hautoa järki:
kun puukkonsa _yhtä_ vain tarkoitti
joista kaikista katkesi kärki!
Oi voi mikä syntinen aivoitus
tämä lieneekin päässäni mulla?
Ja jos sen santarmi tietää sais,
minut pantais kai samaan rullaan!
Siis älkäämme tutkiko tuomiota,
»jotta ei meitä tuomittaisi»,
vaan luokaamme hiukkasen huomiota:
_Miten hallitus rauhansa saisi?_
Yks konsti ois tietysti hirttääkkin
joku miljoona jatkoksi sarjan,
mut säälihän säätäjän säyseän käy
verikohtaloa tuon karjan.
Siks ehdottaisimme viisaampaa:
Ei ainutta uutta hirteen!
Vaan pankaa ne _vanhat_ roikkumaan
ja yhtykää itkuvirteen!
Näet kaikki jos kaulatut kaivetaan
ylös kurjista kuopistansa,
ja luurangot riukuihin riipustetaan:
Ihan varmasti herääpi kansa!
Kun pääkallot toreilla irvistää...
ja rangot helisevät yössä...
Ja kirkkoja kylkiluut köynnöstää...
ja tehtaita, jotka on työssä:
Niin varmasti, varmasti tepsivi tuo:
ei haluta halpahan joukkoon!
Ja kaikki ne pommit ja potaatit nuo
jää järkejään — romuloukkoon.
Noh niin. En laula ma laajempaan —
Pian tympäännytte kai virteen —
Tulin näitä mä aatelleeksi vaan,
kun seitsemän taas meni hirteen.
(Helsinki, talv. 1908.)