(Polkupyöräilijän näky.)
Syksyn synkeän illalla,
matkalla maailmalle
kaks poikaa tiellä ma yllätin
— matkalla maailmalle.
He maantien palletta marssivat,
erätaivalta talotointa:
reput seljässä vaan, kepit kourissaan
tietä pitkää ja ilotointa...
— Mä orhini rautaisen harjalta
alas hyppäsin maantien laitaan:
"hei terveh teille, te raikkahat,
nyt yksissä matata taitaan!"
Mä Vienan Karjalan viesteistä
heti poijilta udella aloin:
kas, kas mikä into jo ilmestyi!
mikä lieska se brihoissa paloi!
Mut "Pakinat" kussa kun mainitsin:
kas! silmänsä iskivät tulta:
"ah voi, sehän armahin lehtinen on,
sitä roistot ryöstä ei multa!
Ma kuuntelin poikien jutteloja,
noin aattelin sielussa silloin:
nää poijat ne tietävät enemmän
kuin vanhat Suomessa milloin!
Viistoist' oli vuotias toinen vaan,
mut toinen seitsemäntoista;
he veljekset olivat veriltään
ja syntyisin — köyhästä koista.
Ei ikävä poikia kiusannut,
oli kyynelet kätketty "nyytiin";
Isä innokas heidät opastanut
oli varhain jo mailman kyytiin.
Syys-ilta se synkästi hämärsi,
kun lausuin mä hyvästit heille
ja ratsuni selkään taas hyppäsin
pois rientäen — omille teille.
Mut sieluni kas: kuni lääkettä
oli saanunna nuorilta noilta,
ei syksyä enää se tuntenutkaan,
kevätkirkkaus kiiri vain soilta!
"Hei vaan!" noin silloin ma päättelin,
— "Ei kuole koskaan se kansa,
mi turman tullen on tajussaan
ja holhoopi — lapsiansa!"
Ja minne taas mieleni murtuikaan,
kuink' kurjia kuvia loikaan,
niin konsaan en voi minä unhoittaa
niitä kahta karjalaispoikaa!
(1907,