Vienan virroilta Laatokan ääriin
huokaus — kuulkaa — Karjalan kaikuu!
Siellä on tuhansia huokailevaisia,
tuhansia huolihen hukkuvaisia,
itkeväisiä — kiroilevaisia,
elämän tuskissa turmeltuvaisia...
Siellä on köyhyyttä,
selkien köyryyttä,
siellä on alhaista, ainaista nöyryyttä;
sielujen orjuutta,
ruumiiden raihnautta,
siellä on kaikkea, kaikkea kurjuutta...
Siellä on tuhannen koettelemusta!
Siellä on vapauden aurinko — musta.
Siellä, ah siellä
silti on kansa,
jota ei surmahan suistaa saa!
Värjyvin huulin, kädet ojollansa,
iäti itkien oikeuttansa,
soittaen karstaista kanneltansa
veljesmaahan se kurkottaa:
"Pelastakaa!"
"Pelastakaa!"
Näin kaikuvi ääni
orjien yöstä, ruoska kun soi.
Vienan virrat ja Vienan lääni —
— Suomi, ah, varjele ystävääni —
Miksikä teidätkin luoja loi? —-
Ääni se yhä vaativi, oi:
Pelastakaa!"
Kuinka, ah, taidamme teitä me auttaa,
kun on itsellä vaiva ja työ?
Myrsky, näettehän, kiskovi lauttaa,
ankkurit liikkuu,
Venheet kiikkuu,
köydet jo katkee, riehkoina riippuu —
Meillä on ukkosen ilma ja yö...
ääni kuin piiska taas vastahan lyö:
"Pelastakaa!"
— Oh sinä heimoni hempeä, arka,
oh sinä arka, oh sinä parka,
konsa sun otsasi korkenee
ja konsa sun jalkasi kantaa?
Nyt sinä heikkona yössäsi horjut,
vimmassa viuhdot, turmaasi torjut...
Ken sulle auvosi antaa?
Ken?
"Pelastakaa!"
— Huutosi kuulen, Karjala kurja,
huutosi kuulen, oh sinä nurja,
huutosi kuulen
pauhussa tuulen —
ja rintahan mull1a
syttyy oh syttyy,
hehku niin hurja...
"Pelastakaa!"