BRACKENBURG. Minä tuolla nurkalla näen Alban vartion. Suo toki järjen
äänen tunkeutua sydämeesi! Pidätkö sinä minua pelkurina? Etkö usko,
että minä sinun tähtes' voisin kuolla? Täss' ollaan molemmat mieltä
vailla, minä niin hyvin kuin sinäkin. Etkö sinä huomaa mahdottomuutta?
Jos sinä kokisit malttaa mieltäsi! Sinä olet pois suunnalta.
KLAARA. Pois suunnalta! Inhottavaa! Brackenburg, te sitä olette pois
suunnalta. Kun korkealla äänellä te ylistitte sankaria, kutsuitte häntä
ystäväksenne, turvaksenne ja toivoksenne, huusitte hänelle: "eläköön!"
kun hän tuli, silloin minä seisoin sopessani, avasin akkunan ra'olleen,
lymysin kuulokorvana, ja sydän sykki mulla ylemmin, kuin teillä
kaikilla! Nyt sykkii se taas ylemmin, kuin teillä kaikilla. Te
lyyhistytte lymyyn silloin kun on hätä käsissä, ette ole tietääksenne
hänestä, ettenkä tajua, että te itse menette manalle, jos hän kuolee.
BRACKENBURG. Lähde kotiin!
KLAARA. Kotiinko?
BRACKENBURG. Niin, maltapas! Katso ympärilles'! Täm' on samoja katuja,
joita sinun oli tapa astua vaan sunnuntaisin, joita myöten sinä
sievästi kävit kirkossa, joita mennessäsi sinä liikanaisen kainona
pikastuit, jos minä virkkamalla jonkun ystävällisen tervehdys-sanan
yritin seurata sinua. Nyt seisot sinä tässä, puhut ja puuhaat aivan
julki Jumalan, ilmi ihmisten. Malta mielesi, armas! Mitä auttaa meitä
tuo?
KLAARA. Kotiin! Niin kyllä, minä maltan mieleni. Lähde, Brackenburg!
Kotiin! Tiedätkö sinä, missä minun kotini on?
(He lähtevät.)
Vankihuone.
Tätä valaisee lamppu. Vuode on perällä.
EGMONT (yksinään). Vanha ystävä, aina uskollinen uni, pakenetko minua
sinäkin, niin kuin nuo muut ystävät? Kuinka mielelläsi sinä laskeusit
tänne alas, minun vapaan pääni päälle, ja viilistit minun kulmiani,
kuin rakkauden suloinen myrttiseppele! Keskellä aseissa-oloa, elämän
hyrskyvällä aallokolla, lepäsin minä herttaisesti hengittäen, kuin
ikään kukoistava poikanen, sinun sylissäsi. Jos myrskyt ulvoivat kautta
oksain ja lehtien, haarat ja latvat rauskahdellen vääntyilivät,
pysyihän sisinnä kuitenkin sydämen manto sylvähtämättä. Mikä
tärisyttelee sinua nyt? Mikä panee vapisemaan tämän lujan, uskollisen
luonnon? Tunnenhan minä sen: se on tuon murhakirveen kalahdus, joka
minun juurtani jäytää. Vielähän minä seison pystyssä, ja kuitenkin joku
sisällinen väristys tunkee minut läpi. Niin, se voittaa tuo
kavalajuoninen väkivalta; se kalvaen juurii tämän korkean, lujan
varren, ja ennen kuin kuorikaan kuivaa, kukistaa ryskeellä, myrskeellä
kumoon sinun kukkalatvasi.
Ja miksikähän nyt, sinä joka niin usein olet valtavatkin surut,
kuin saippuarakot, päästäsi häätänyt pois, miks' et sinä nyt voi
karkottaa tuota aavistusta, joka tuhansin kerroin harhailee sinussa
edes-takaisin? Hamasta mistä ajoin on kuolema ruvennut sinua
pelottamaan, tuo jonka vaihtelevain kuvien kanssa, niin kuin tään
tutunkin maan olentojen kanssa sinä elelit vakaana rauhassa? -- Vaan
eipähän tää lienekään se raisu vihollinen, jota vastaan raitis rinta
halajaa kilvotellen. Tää on linna ja vankeus, haudan esikuva,
sankarille niin kuin epatollenkin inha. Jo oli sietämättömän tukala
minun istua hyllävälläkin tuolillani, kun ruhtinaat juhlallisessa
kokouksessa yhä uudestaan keskustellen neuvottelivat asiasta, mikä
olis' ollut helppo ratkaistava, ja salin laipiohirret raskaina, jylsäin
seinäin välillä, olivat kerrassaan maata minut kuolijaksi. Niin
silloinpa minä riensinkin ulos, niin suittoon kuin suinkin, ja
reippaasti ylös ratsahille, syvään hengittäen. Ja aika vauhtia väljään,
tuonne, minnekkä me luonnostaan kuulumme! Ulos, vapaaseen väljään,
maalle ja mannulle, missä joka ilmoinen luonnon läheisin lahja, maasta
uhkuten, ja kautta toivon liihoitellen kaikki tähtölän siunaukset
ympärillämme ilmastuttavat meitä, tuoksuten ja leimuten; missä me, tuon
maasta-syntyneen jättiläisen lailla, ponnahdamme, äitiin koskemalla,
kahta väkevämpinä ylös; missä me inhimisyyden tunnemme kokonaan ja
inhimillisen himon joka suonelleen; missä into eteenpäin tunkeutumaan,
voittamaan, kaappaamaan, kättään käyttämään, omistamaan ja hankkimaan,
hehkuu nuoren metsämiehen sielussa; missästä soturi rajussa vauhdissaan
anastaa myötä-syntyneen oikeutensa koko maailmaan, ja hirveässä
vapaudessaan, kuin rankka, rakehillinen jääsade, viluilman viehkurina,
hävittäen pyyhkii niityt, vainiot ja metsät, huolimatta mitään
rajoista, panemista ihmiskätten. Sinä olet ainoastaan kuva,
muisto-unelma tästä onnesta, jota minä olin nauttinut niin kauvan.
Mihinkä sinut onkaan kohtalo kavalasti osuuttanut? Ja eikö raski
rutosti, auringon nähden, suoda sulle kuolemaa, tuota, jota sin' et ole
koskaan arastanut, -- eikö? -- valmistaaksensa sulle vaan haudan
esimakua tässä ummehtuman tympeässä mädässä? Mitenkä lokaisen ilkeältä
tuo löyhkää näistä kivistä! Minulta kelmenee elämä jo hyytyen; vuodetta
niin kuin hautaa arastaa jalka. --
O, levottomuus, levottomuus, joko sinä edeltä käsin murhaa alotat,
herkeä pois! -- Hamasta mistähän asti on Egmont ollut yksin, näin ypö
yksin tässä maailmassa? Ei tämä onnen-kohtalo sinua tee eperoksi, vaan
epäilys yksistään. Onko kuninkaan hurskas rehellisyys, johonka sinä
olet kaiken elämäsi ajan luottanut, onko hallitsijattaren ystävyys,
joka milt' ei -- niin, sinä sen hennot tunnustaa -- joka milt' ei ollut
rakkautta, ovatko nuo yks kaks kadonneet, kuin öinen virvatulen hohde,
ja jättävät sinut synkällen uralles' yksiksesi? Vai eiköhän
Oranialainen, sinun ystävies' etupäässä, tuumi jotain uskalijasta
yritystä? Vai eiköhän kokonainen kansa kokoudu ja vastustamattomalla
voimalla pelasta vanhaa ystäväänsä?
O, muurit, te, jotka tähän minut suljette, elkää pitäkö niin monen
hengen hyvää tarkoittavaa intoa ulkona, poissa minusta; ja se uljuus,
mikä muinoin virtasi heihin minun silmistäni, koitukoon se heidän
sydämistänsä takaisin minun sydämeeni! Niin tosiaan, heitä nousee
tuhat-määrin! He tulevat, seisovat mun kupeellani! Hellyyttään entää
heidän hurskas toivehensa ylös taivaaseen, se anoo jotain ihmettä. Ja
ell' ei joku enkeleitä laskeudu alas minua pelastamaan, niin mä näen
heidän itsensä tarttuvan keihääseen ja kalpaan. Jo portit ammahtavat
auki, ristikot räjähtävät rikki, muurit murtuu heidän käsissänsä
maahan, ja Egmont astuu iloisena koittavan päivän vapautta kohti. Niin
kuinka moni hyvä, tuttu naama on mua tervehtämässä riemuten! O, Klaara,
olisitpa sinä mies, näkisin minä sinut varmaan täälläkin etumaisina, ja
saisin siitä kiittää sinua, mistä ketään kuningasta liene tukala
kiittää -- vapaudesta!
Klaaran asunto.
KLAARA (tulee lampun ja vesilasin kanssa sisähuoneesta. Panee lasin
pöydälle ja menee ikkunan eteen). Brackenburg? Tekö se olette? Mitä
minä kuulin? Ei ketään vielä? S'ei ollut kukaan. Minä panen lampun
ikkunalle, hänen nähdäkseen, että minä vielä olen valveilla, että minä
vielä odotan häntä. Hän on luvannut mulle tuoda sanoman. Sanomanko?
Kauhea varmuus! -- Egmont tuomittu! -- Mikä tuomio-istuin tohtii
eteensä haastaa hänet? Ja he tuomitsevat kuolemaan hänet. Kuningasko
tuomitsee hänet? Vai herttuako? Ja hallitsijatar vetäytyy syrjään!
Oranialainen empii, ja kaikki hänen ystävänsä! -- Onko tämä maailma, se
jonka epävakaisuudesta ja huikentelevaisuudesta minä olen kuullut
paljon, vaan jota minä tähän asti en ole tuntenut? Onko tämä maailma?
Ken saattaa olla kyllin ilkeä, kantaakseen vainomieltä sitä kallista
miestä vastaan? Saattaisko pahuus olla kyllin voimakas niin pian
kukistamaan sen yleisesti ylistetyn? Niin on se kuitenkin -- niin on se
kuitenkin! Oi, Egmont, minä uskoin sinut varmaksi niin Jumalan ja
ihmisten edessä kuin omassa sylissäni! Mitä olin minä sinulle? Sinä
nimitit mua omaksesi, minä pyhitin koko elämäni sinun elämällesi. --
Mitä olen minä nyt? Minä turhaan ojentelen kättäni siihen paulaan päin,
joka sinua kuristaa. Sinä avuton ja minä vapaa! -- Täss' on mulla
oven-avaimeni. On ehdon valta mulla milloin tahansa mennä ja tulla, ja
sinulle en ole minä miksikään! -- -- O, sitokaatte minut, ett' en mä
epätoivoon nääntyisi, ja heittäkäätte syvimpään linnan tyrmään, niin
että mä lennättäisin pääni sen hikimärkiä muureja vasten, ruikuttaisin
vapautta, sitä uneksisin, mitenkä minä tahtoisin häntä auttaa, ell' ei
mua kangistaisi kahleet, -- mitenkä minä hänet auttaisin. -- Nyt olen
minä vapaa, ja minun vapaudestani koituu vaan voimattomuuden ankeus.
Täydessä tajussani ollen, kykenemätön liikauttamaan yhtä sormeakaan
hänen avuksensa! Ah, valitettavasti, tämä pikku osanen sinun
olemustasi, sun oma Klaarasi, on yhtä mukaa kuin sinäkin vankina ja,
erotettuna sinusta, oikoo viimeisiä voimiansa kuolon-kamppauksessa.
Minä kuulin jonkun hiipivän, rykäisevän -- se on Brackenburg! -- Sinä
rehellinen mies-raukka, sinun kohtalosi pysyy aina laisenaan! Sinun
rakastettus' yöllä avaa sulle ovensa, ja ah, mihin epä-autuaaseen
yhtymään!
(Brackenburg tulee).
KLAARA. Niin kelmeenä ja arkana tulet sinä, Brackenburg! Mitä kuuluu?
BRACKENBURG. Kiertoteitä ja kautta vaarallisten paikkain etsin minä
sinua. Ne suuret kadut on miehitetty, läpi solukkain ja loukkojen olen
minä tänne varastaunnut.
KLAARA. No kerro, mitenkä on asian laita?
BRACKENBURG (samalla rupee istumaan). Ah, Klaara, salli minun itkeä!
Min' en rakastanut häntä. Hän oli se rikas mies, joka köyhältä vietteli
ainokaisen lampaan paremmalle laitumelle. Kironnut min' en ole häntä
koskaan. Jumala minut on luonut uskolliseksi ja hennoksi. Tuska
juoksetti multa elämän pois, ja mulla oli jokapäiväinen toivo nääntyä
lopen.
KLAARA. O, unhota tuo, Brackenburg! Unhota itsesi ja puhu mulle
hänestä! Onko se totta? Onko hän tuomittu?
BRACKENBURG. On, minä tiedän varmaan.
KLAARA. Ja elääkö hän vielä?
BRACKENBURG. Niin, hän elää vielä.
KLAARA. Mitenkä sinä minulle voisit sen varmentaa? -- Ja hirmuvalta
sankarin murhaa yön pimeydessä! Salassa, kaikkein silmiltä kätkettynä,
vuotaa hänen verensä. Tuo huumautunut kansa makaa tuskan unta ja
uneksii pelastusta, uneksii tehdottoman toivonsa täyttämystä, samalla
kuin hänen henkensä, meitä vastaan nurjana, jättää maailman. Niin, hän
on poissa! Elä petä minua, elä itseäsi!
BRACKENBURG. Ei, hän elää aivan varmaan! -- Ja valitettavasti!
Hispanialainen aikoo valmistaa sille kansalle, jonka hän tahtoo maahan
mäsäksi tallata, hirmu-näytelmän, murtaakseen väkivallan iskulla
iki-omaan jokaisen sydämen, joka sykkii vapaudelle.
KLAARA. Niin jatka vaan, ja levollisena julista minunkin
kuoleman-tuomioni! Minä koidun yhä lähemmä ja lähemmä niitä autuasten
aloja, niiltä vapauden tienohilta henkii minun luokseni jo lohtu. --
Sano suoraan!
BRACKENBURG. Minä saatoin havaita vartijoista, sanoista, joita siellä
täällä kuulin, että torilla hankitaan salakähmässä jotain kauhu-näkyä.
Minä luikin syrjäteitä myöten, taka-uulain kautta, joita tunsin,
serkkuni huoneeseen ja katselin taka-akkunasta torille. -- Soihtuja
liehui taajassa hispanialaisten sotamiesten kihermässä sinne tänne.
Minä teroitin tottumatonta silmääni, ja yön pimeydessä nousee musta
teline, avara ja korkea; minua pudistutti tuo kammottava näky. Sen
ympärillä oli joukko ihmisiä, kiihkeänä peittelemässä mustalla
vaatteella, missä kohdin vielä valkoista puu-ainetta oli näkyvissä.
Myös portaatkin he kattoivat viimein mustalla, minä näin sen selvään.
He näyttivät viettävän jonkun julman uhrin vihkijäis-aattoa. Eräs
valkea risti, joka hohti kuin hopea läpi pimeyden, näyttiin asetettavan
ylös yhdelle puolen. Minä katsoin ja näin sen hirmuttavan varmuuden yhä
varmenevan. Vielä häilyi soihtuja siellä täällä; vähitellen poikkenivat
ne ja sammuivat. Yhdellä haavaa tuo yön kamala sikiö pyörähti äitinsä
helmaan takaisin.
KLAARA. Vait', Brackenburg! Nyt vaikene! Suo tämän varjon minun sieluni
päällä levähtää. Kadonneet ovat aaveet, ja sinä, armias yö, lainaa
vaippaasi tälle maalle, jonka sisus kuohuu! S'ei jaksa enää kantaa tätä
irstasta taakkaa, se järisten avaa syvät kurimuksensa ja ahmaista
roukistaa tuon murha-rakkineen kitaansa. Ja jonkun enkeleitään lähettää
se Jumala, jonka he ovat oman kehnoutensa todistajaksi häväisseet. Sen
pyhän airuen sormella silkonee salvat ja siteet, hän valaa minun
ystäväni ympärille taivaallisen kiillon ja lempeästi ja hiljaa saattaa
hänet kautta yön vapauteen. Ja minunkin tieni salaisinpuolin menee
tässä himmeydessä häntä kohtaamaan.
BRACKENBURG (häntä pidättäen). Mihinkä, hyvä lapsi? Mitä aijot sinä?
KLAARA. Vaiti, puhu hiljaa, hyvä ystävä, ett' ei kukaan heräjä, ett'
emme herätä itseämme! Tunnetko sinä vielä tämän pullon, Brackenburg?
Minä sen leikilläni otin sinulta, kun sinä usein kärsimätönnä uhkasit
tehdä äkkilopun elämästäsi. -- Ja nyt, hyvä ystävä --
BRACKENBURG. No kaikkein pyhimysten nimessä!
KLAARA. Et sinä estä minua. Minun osani on kuolema! Ja salli minulle se
vieno, sievä kuolema, jonka sinä aijoit itsellesi! Suo mulle kätesi! --
Nyt tässä silmänräpäyksessä, kun minä olen avaamassa sitä synkkää
porttia, jonka takaa ei kukaan palaja, -- o, minä tältä käsikätteheltä
voisin sulle sanoa, mitenkä sangen paljon min' olen rakastanut, mitenkä
sangen paljon min' olen itkenyt sinua! Minulta kuoli veli nuorra; sinut
valitsin minä hänen sijaansa. Sinun sydämes' oli sitä vastaan ja
vaivasi itseään ja minua, sinä ikävöitsit palavasti ja aina palavammin
sitä, mitä sinulle ei sallimus ollut sallinut. Suo mulle anteeksi ja
jääös terveeksi! Suo, että mä nimitän sua veikoksi! Se on nimi joka
sisältää monta. Ota uskollisella sydämmellä kuolon-morsiolta vastaan
tämä viimeinen kaunis kukka -- he tämä suudelma! Kuolo kaikki yhdistää,
niinpä meidätkin, Brackenburg.
BRACKENBURG. Niin salli minun kuolla yhtenä sinun kanssas'! O, jaetaan,
jaetaan! Se riittää kyllä sammuttamaan kaksi elämää.
KLAARA. Pois se! Sinun tulee elää, sinä voit elää. -- Jää tueksi minun
äidilleni, joka ilman sinutta saisi nääntyä köyhyydessä. Ole sinä hälle
mitä min' en enää voi olla! Eläkää yhtenä ja itkekää minua, itkekää
isänmaata ja sitä miestä joka ainoa tämän voisi pelastaa! Nykyinen
polvikunta ei pääse tästä kurjuudesta kuitiksi. Ei koston vimmakaan voi
tätä kokonaan huuhtoa pois. Eläkää, raukat edelleen aikaa sitäkin, jok'
enään ei ole aikaa eikä mitään. Nyt tänään seisoo maailma kerrassaan
liikkumatta; sen kiertokulku pysähtää ja minun valtasuoneni vaivoin
tykähtelee vielä muutamia minuutteja. Hyvästi!
BRACKENBURG. O, elä sinä meidän kanssamme, niin kuin mekin sinun
tähtes' yksistään! Sinä surmaat meidät itsessäsi. O, elä ja kärsi! Me
tahdomme luopumatta pysyä sinun puolellasi, ja aina hellänä ja
huolellisna on rakkaus elävässä sylissään valmistava sinulle
suloisimman lohdutuksen. Ole meidän, meidän! -- En tohdi sanoa: minun.
KLAARA. Hiljaa, Brackenburg! Et tunne sinä, mitä sinä kosketat. Missä
sinä näet toivoa, siinä näen minä toivottomuutta.
BRACKENBURG. Jaa' toivo elävitten kanssa! Pysähdä syvyyden partaalla,
silmää sinne alas ja katso meihin takaisin!
KLAARA. Minä olen loppuun taistellut. Elä enää kutsu mua koettelemaan!
BRACKENBURG. Sin' olet sekaisin, yö-synkkänä etsit sinä syvyyttä. Ei
vielä ole kaikki valo sammunut, ja vielä monta päivää --
KLAARA. Voi! Voi sinua! Julmasti repäiset sinä rikki sen varjon, joka
oli minun näköni edessä. Niin, pian on päivä valkeneva, turhaan on se
kaikki sumut summat vetävä ympärilleen ja väkisin valkeava! Peljäten
tähystää porvar' ikkunastaan ulos, yö jättää jälkeensä muutaman mustan
täpän -- hän tähystelee -- ja valon voittaen kasvaa kasvamistaan
murhateline hirviöksi. -- Uudesti kärsien luopi ristiin-naulitun
vapahtajan häväisty kuva rukoilevan silmänsä isän puoleen ylös. Aurinko
ei henno näyttäytyä, s'ei tahdo airunna ilmoittaa tuota hetkeä, jona
sen miehen pitää kuolla. Verkalleen käydä juttaa kello käyntiään, ja
hetki hetken perästä lyö. Seis! Seis! Nyt on aika! Minut karkottaa
aamun aavistus hautaan.
(Hän menee akkunan eteen, kuin katsoakseen ulos, ja juopi salaa.)
BRACKENBURG. Klaara! Klaara!
KLAARA (käy pöydän ääreen ja juo vettä). Täss' on jäännös! Min' en
viettele sinua mukaani. Tee mitä voit! Jää hyvästi! Sammuta lamppu
hiljaa ja viipymättä! Minä menen rauhaan. Hiivi hiljaa pois, vedä ovi
mennessäsi kiinni. Hiljaa! Elä herätä äitiä! Mene, pelasta itsesi,
ell' et sinä tahdo näyttää minun murhaajaltani.
(Menee pois.)
BRACKENBURG. Hän jättää minut tämän viimeisen kerran niinkuin aina
ennenkin. O, jospa joku ihmis-sielu voisi tuta, mitenkä hän voi murtaa
rakastajansa sydämen! Hän jättää minut oman onneni nojaan, sekä
kuolemaa että elämää vihaan minä yhtä paljon. -- Ja yksin kuolla! O,
itkekää, rakastavaiset! Sen kova-osaisempaa kohtaloa ei ole, kuin
minun! Hän jakaa kuolon pisaran minun kanssani ja suistaa minut pois
sivultansa! Hän vetää minua ensin mukaansa ja survaa minut taas elämään
jälkeensä. O, Egmont, mikä kallisarvoinen osa lankee sinulle! Hän menee
edeltä. Sinä saat hänen kädestänsä vastaanottaa voittoseppeleen, ja hän
sinulle tuo vastaan koko taivaan! -- Ja pitikö minun seurata ja seista
syrjässä taaskin, ja tämä sammumaton kateus viedä niihin asuntoihin?
Maan päällä min' en enää mieli viipyä ja tuonela ja taivas tarjoo mulle
saman vaivan! O, kuinka tyhjään-raukeamuksen kova koura olisi
tervetullut auvottomille!
(Brackenburg lähtee.)
Teateri on tovisen muuttumatta. -- Soitto, Klaaran kuolemaa
ilmaiseva, alkaa. Lamppu jonka Brackenburg on unhottanut
sammuttamatta, lieskahtaa joitakuita kertoja, sitten sammuu.
Kohta näyttämönä on:
Vankihuone.
Egmont makaa vuoteella nukuksissa. Kuuluu avainten raminaa ja ovi
aukeaa. Palvelijoita soihtujen kanssa astuu sisään; sitten Ferdinand,
Alban poika, ja Silva aseellisten seurattavana. Egmont kavahtaa
unestaan.
EGMONT. Keitä te olette, jotka niin ynseästi karkoitatte unen minun
silmistäni? Mitä julkaisee teidän uhkamieliset, umpimähkäiset
silmäyksenne minulle? Mitä varten pidetään tätä julmaa telmettä? Mitä
te tahdotte unikakkiaisina tulla ilvehtimään minun unen-toreissa
olevaan sieluuni?
SILVA. Meidät lähetti herttua julistamaan sinulle tuomiosi.
EGMONT. Onko sinulla teloittaja mukanasi sitä toimeen panemaan?
SILVA. Kuuntele, niin saat tietää, mikä sinua odottaa.
EGMONT. Sepä soveltuu teille ja teidän riettaallen yrityksellenne!
Yöllä haudottu ja yöllä keritetty jalalle! Niin joutaa piilläkin tämä
vääryyden hävytön urous! -- No astu vaan rohkeasti tänne, sinä joka
kannat miekkaa, vaippaliepeen kätkössä! Täss' on minun pääni, vapain,
minkä milloinkaan on hirmuvalta pois varresta listaissut.
SILVA. Sinä petyt! Minkä oikeat tuomarit päättävät, sit' eivät päivän
valolta piilottele.
EGMONT. Niin menee siis hävyttömyys yli kaiken ymmärryksen ja älyn.
SILVA (ottaa eräältä läsnä-seisovalta tuomion, avaa ja lukee).
"Kuninkaan nimessä, ja erinäisen Hänen Majesteettinsa meille antaman
vallan ja voiman nojassa, tuomita kaikkia hänen alamaisiansa, mitä
säätyä tahansa he olla mahtavat, myöskin Kultaisen Taljan ritareita,
selitämme --"
EGMONT. Voipiko kuningas sen vallan antaa kelle toiselle?
SILVA. "Selitämme, edelläkäyneen tarkan, laillisen tutkinnon mukaan,
sinut, Henrikki kreivi Egmontin, Gauren prinssin, valtionkavallukseen
syypääksi, ja julistamme tuomion, että sinut pitää varhain heti aamun
sarastaessa vankihuoneesta torille vietämän ja siellä kansan nähden
kaikille kavaltajille varoitukseksi miekalla elämästä kuolemaan
saatettaman. Annettu Brysselissä..."
(Päiväämä ja vuosiluku luetaan niin epäselvästi, että sitä
kuulija ei tajua.)
"Ferdinand, Alban herttua,
kaksitoistamiehisen tuomio-istuimen esimies."
Nyt sinä tiedät kohtalosi. Sinulle jää vähän aikaa siihen mukautua,
lähtöön valmistautua ja omillesi jäähyvästit heittää.
(Silva lähtee seuraajineen. Ferdinand jää ynnä kaksi soihtua.
Teateri on puolittain valoisa.)
EGMONT (seisoo jonkun aikaa mietteissään ja, katsomatta ympärilleen,
antaa Silvan mennä. Hän luulee olevansa yksinään, vaan kun kohottaa
silmänsä, äkkää hän Alban pojan.) Sinä jäät seisomaan? Tahdotko sinä
täällä-olollasi yhä lisätä minun hämmästystäni, minun kauhuani?
Vai sinä tahtonet kenties sen tervetulleen viestin viedä isällesi,
että minä miehetönnä miehenä olen epätoivossa! Mene! Sano hälle,
sano hälle, että hän ei petä minua eikä maailmaa! Hänestä, siitä
kunnian-vaivaisesta, kuiskutetaan ensin seljän takana, sitten aina
kovemmin ja kovemmin lausutaan, ja kun hän laskeutuu kerran tästä
korkeudestaan alas, on tuhansia ääniä huutamassa hälle vasten naamaa:
Ei valtakunnan hyvä, ei kuninkaan arvo, ei maakuntien rauhan puute ole
häntä tänne kuljettanut. Omaa itseänsä varten on hän sotaa tyrkyttänyt,
jotta muka tämä soturi saisi jotain tepsiä sodassa. Hän on tämän
äärettömän vaurion synnyttänyt, jotta häntä tarvittaisiin. Ja minä
lankeen hänen halvan vihansa, hänen turhamaisen kateutensa uhriksi.
Niin, minä tiedän sen, ja minä uskallan sen sanoa, kuoleva,
kuolettavasti haavoitettu, uskaltaa sen sanoa: tuo itserakas itseilijä
on kadehtinut minua; minut raivatakseen pois tieltä, on hän kauvan
ainehtinut ja ajatellut.
Jo silloin, kun me nuorempina noppaa pelasimme, ja kasa kasalta suoltui
kultaa hänen puoleltansa minun puolelleni, seisoi hän ähmissään, oli
olevinaan tyyni, vaan hänen sisuansa kiehutti kiukku, enemmän minun
onneni kuin hänen oman tappionsa tähden. Minä muistan vielä hänen
säihkyvän katseensa, hänen kielastavan kalpeutensa, kun me julkisessa
juhlassa kilpaa ammuimme monen tuhannen ihmisen nähden. Hän vaati
minut, ja molemmat kansat katsoivat päältä; hispanialaiset,
alankomaalaiset veikkailivat ja toiveksivat. Minä voitin; hänen
kuulansa ei sattunut, minun sattui. Kova riemuhuuto raikui minun
puolelaisiltani läpi ilman. Nyt hänen kähynuolensa sattuu minuun. Sano
hälle, että sen minä tiedän, että hänet minä tunnen, että maailma
ylenkatsoo joka voittomerkin, minkä joku pieni henki hiiviskellen
pystyttää itselleen väärältä puolen. Ja sinä! Jos pojan ensinkään on
mahdollinen isänsä polvulta poiketa, niin harjaudu ajoissa häpeämään,
niin ettäs häpeät sitä, jota sinä mielelläsi tahtoisit kunnioittaa
kaikesta sydämestäsi!
FERDINAND. Minä kuuntelen sinua, keskeyttämättä. Sinun nuhteesi
ponnahtelevat kuin nuijan iskut kypärään; minä tunnen tärähdykset, vaan
min' olen aseellisessa asussa. Sinä osaat minuun, vaan sin' et haavoita
minua; minä tunnen ainoastaan sen tuskan, mikä musertaa mun rintani.
Voi minua! Voi! Tänlaiseen näkemykseen olen minä kasvanut, tänlaiseen
näytelmään on minut lähetetty tänne!
EGMONT. Sinä ratkeat valituksiin? Mikä liikuttaa, mikä surettaa sinua?
Vai onko sinulla siitä myöhä katumus, kun sinä kortesi tulit
kantaneeksi tuon häpeällisen kapinalahkon kätyrinä? Sinä olet niin
nuori, ja sinulla on edullinen ulkomuoto. Sinä olit niin uskollisen
luotettava, niin ystävällinen minua kohtaan. Niin kauvan, kuin minä
sinua näin, olin minä isääsi lepyksissä. Ja yhtä teeskennellen, enemmän
teeskennellen kuin hän, viekoittelet sinä minut verkkoon. Sinä olet
itse iljetys! Ken häneen luottaa, luottakoon omalla uhallaan! Vaan kuka
osasi perikatoa peljätä sinuun luottaessaan? Mene! Mene! Elä haaskaa
minulta näitä muutamia silmänräpäyksiä! Mene, että minä saan ajatukseni
koota, maailman unhottaa, ja sinut kaikkein ensiksi!
FERDINAND. Mitä minä sinulle sanoisin? Minä seison ja katselen sinua
enkä näe sinua enkä tunne itseäni. Pitääkö minun puolustaa itseäni?
Pitääkö minun vakuuttaa sinulle, että minä vasta myöhään, vasta viho
viimeisellä hetkellä sain tietää isäni aikeet, että minä toimin niin
kuin orjastettu, kuin hänen tahtonsa tahdoton ajokki. Vaan mitäpä se
enää hyödyttää, mikä mielipide sinulla on minusta? Sinä olet hukassa,
ja minä, onneton, seison täällä ainoastaan sitä sinulle vakuuttamassa,
sinua itkemässä.
EGMONT. Mikä eriskummainen ääni, mikä odottamaton lohtu kohtaa minua
matkalla hautaan? Sinä, minun ensimmäisen, minun milt'et ainoan
vaino-mieheni poika, sinäkö surkuttelet minua? Sinä, etkö kuulu yhtenä
siihen murhamies-joukkioon, joka minun vertani janoo? Sano, puhu!
Keneksi minun pitää sinut arvata nyt?
FERDINAND. Julmuri-isä! Niin, minä tulen tunteneeksi oman sinusi tässä
käskyssä. Sinä tunsit minun sydämeni, minun mielenlaatuni, jota sinä
niin usein moitit minun perimäkseni hellätunteiselta äidiltä. Sinä
laitoit minut tänne, oman itsesi kaltaiseksi muodostumaan. Pakotat
minut näkemään tätä miestä avoimen haudan partaalla, näkemään tätä
mielivallan kuolemaan tuomitsemaa teurasta, niin että minä saisin
tuntea pohjatonta tuskaa, niin että minä tulisin karjenneeksi kaikkea
kohtalon kolausta vastaan, että minusta tulisi tunnekato, johon ei
koske, tapahtuipa mitä tahansa.
EGMONT. Minua hämmästyttää! Malta mielesi! Pidä ryhtisi, puhu kuin
mies!
FERDINAND. O, että minä olisin vaimo! Että mulle voitaisiin sanoa: Mikä
liikuttaa, mikä surettaa sinua? Mainitse mulle joku suurempi, joku
summattomampi onnettomuus, suo minun olla jonkun kauheamman tapauksen
todistajana, niin tahdon sinua kiittää, tahdon sanoa: ei tuo ole
mitään.
EGMONT. Sinä hämmennyt! Missä sinult' on ajatuksen ponsi?
FERDINAND. Suo tämän tunne-tulvan aaltoilla, suo minun valtoinna
valittaa! En minä tahdokaan näyttää vankalta, koska minulta koko
sisällinen olemus runnahtaa ruhjoksi. Sinut pitää minun täällä nähdä?
-- Sinut? -- Se se on kauheata! Et sinä ymmärrä minua! Ja pitääkö sinun
tulla ymmärtäneeksi minut? Egmont! Egmont!
(Tämän kaulaan langeten.)
EGMONT. Selitä tämä salaisuus.
FERDINAND. Ei mikään salaisuus.
EGMONT. Vaan mistä se koituu, että sinua liikuttaa niin syvälti näin
ventovieraan kohtalo?
FERDINAND. Ei -- vieraan! Et sinä ole vieras minulle. Sinun nimesihän
minun ensi nuoruudessani loisti kuin taivaan tähti mulle vastaan.
Mitenkä usein olen minä kuulustellut kuulumisia sinusta, kysellyt
sinua! Lapsen toivo on nuorukainen, nuorukaisen mies. Niin olet sinä
käynyt minun edelläni, aina minun edelläni, ja minä, ilman
kadehtimatta, soin suomallakin sinut edelleni, ja kävin sinun
jäljestäsi, ja niin yhä edelleen. Nyt toivoin minä viimein saavani
nähdä sinut, ja näin sinut, ja mun sydämeni lensi sinulle vastaan.
Sinut olin minä valiokseni valinnut ja valitsin uudelleen, kun ma sain
nähdä sinut. Nyt oli mulla toivo kerran saada olla sinun kanssasi, elää
sinun kanssasi, liittyä sinuun. -- Nyt tämä kaikki on mennyttä, ja minä
näen sinut täällä!
EGMONT. Ystäväni! jos se vois' sinua lohduttaa, niin ota vastaan
minulta se vakuutus, että mun sydämeni heti ensi silmäykseltä tuli
sinulle vastaan! Ja kuule minua nyt! Puhutaan joku rauhallinen sana
keskenämme! Sano mulle, onko sinun isäsi järkähtämättömän totinen
tahto, että minä olen surmattava.
FERDINAND. On, niin se on.
EGMONT. Tämä tuomio ei olekaan siis tyhjä hirmukuvatus, tehty minua
huolestuttamaan, minua rankaisemaan pelvolla ja uhkauksella, minua
alentamaan, ja sitten kuninkaallisen armon kautta jälleen korottamaan
minut?
FERDINAND. Ei, ah, valitettavasti ei! Alussa hyvitin minä itseäni tällä
tyhjällä toiveella, ja jo silloin tunsin minä tuskaa ja hätää,
peljäten, että täytyy vielä nähdä sinut tässä tilassa. Nyt se on täys
tosi, on varma. Ei, min' en voi hillitä itseäni. Kuka antaa mulle avun,
kuka keinon, jotenka välttää välttämätöntä?
EGMONT. Niin kuule minua! Jos sinun mielesi niin ponnettomasti hehkuu
minua pelastamaan, jos sinä inhoat tuota ylivoimaa, joka minua pitää
vankina, niin pelasta minut! Silmänräpäykset ovat kalliit. Sinä olet
sen kaikki-voivan poika ja itse paljon-voipa. -- Paetkaamme! Minä
tunnen tiet; keinot ne eivät mahtane olla tuntemattomia sinulle.
Ainoastaan nämä muurit, ainoastaan muutamat peninkulmat ovat minua
erottamassa ystävistäni. Niin päästä nämä kahleet, vie minut heidän
luoksensa ja ole meidän! Saat olla varma, kuningas kerran kiittää sinua
pelastamastasi minut. Nyt hän on hämmästyneenä ja ehkäp' onkin kaikki
tyynni hälle tuntematonta. Sinun isäs' uskaltaa, ja majesteetin täytyy
hyväksyä tapahtunut tapaus, jos kohta hän kauhistuu sitä. Ajatteletko
sinä? O, keksi sinä tie, joka minut viepi vapauteen! Puhu ja ravitse
elävän sielun elävää toivoa!
FERDINAND. Vaikene! O, vaikene! Joka sanalla lisäät sinä minun
epätoivoani. Ei tässä löydy mitään keinoa, ei neuvoa, ei pääsyä. --
Tämä kivistää minua, tämä raastaa kuin kynsillä minun rintaani. Minä
olen itse vetänyt tuon verkon umpeen; minä tunnen kyllä ne kovat, lujat
solmut, minä tiedän, mitenkä tie on teljessä kaikelta uhka-yritykseltä,
kaikelta juonelta. Minä tunnen itseni vangituksi yhtenä sinun ja
kaikkein muitten kanssa. Valittaisinko minä, joll'en jo olisi koettanut
kaikkea? Hänen jalkojensa edessä olen minä ujunut, puhunut ja
rukoillut. Hän lähetti minut tänne, että tämä tuokio minusta tuhoaisi
elämän-halun ja ilon, kaikki tyynni.
EGMONT. Ja eikö mitään pelastusta?
FERDINAND. Ei mitään!
EGMONT (jalkaa polkaisten). Ei mitään pelastusta! -- -- Suloinen elämä,
sinä kaunis, riemullinen tottumus olemassa-oloon ja toimintaan, sinusta
pitää minun erota, erota näin tyynesti! Et sinä minulle hekäise
hyvästiä taistelun vilinässä, et asetten jyräkässä, etkä ottelun
tulessa. Et sinä ota mitään äkkijäähyvästiä, et lyhennä eronhetkeä.
Minun pitää puristaa sun kättäsi, minun pitää vielä kerran katsoa sua
silmiin, oikein elävästi tuntea sun kauneuttasi, sun arvoasi, ja sitten
päättävästi kiskaltautua irti ja sanoa: Mene tiehesi!
FERDINAND. Ja minun pitää seista ääressä, katsoa päältä, voimatta
pidättää sinua, voimatta estää sinua! O, mikä parku kyllin riittäisi
valitukseksi! Mikä sydän ei juoksis' yli äärtensä tämän surkeuden
edessä!
EGMONT. Malta mielesi!
FERDINAND. Sinäpä voit malttaa mielesi, sinäpä voit kieltää itsesi,
voit täytymyksen käsissä sankarillisesti kestää sen raskaan taiston.
Mitä voin minä tehdä? Mitä pitää minun tehdä? Sinä kokonaan voitat oman
itsesi ja meidät, sinä kestät taiston; minä jään sinun ja itseni
jälkeen elämään. Minä olen aterian liekkumissa kadottanut valoni,
taistelun pyörteessä lippuni. Oneelta, kolkolta, sekavalta näyttää
minusta tulevaisuuteni.
EGMONT. Nuori ystävä, jonka minä harvinaisen kohtauksen kautta samalla
kertaa voitan ja kadotan, joka tunnet kuolonkipuja minun tähteni,
kärsit minun tähteni, katso minua näinä silmänräpäyksinä: sin' et
kadota minua. Jos minun elämän' oli sulle kuvastinna, johonka sinä
kernaasti katselit, niin semmoisena myös olkoon minun kuolemani.
Ihmiset eivät ole toistensa lähellä vaan silloin, kun ovat toistensa
saapuvilla, myöskin kaukana-oleva, täältä-lähtenyt elää meille. Minä
elän sinulle, min' olen itselleni kyllin elänyt. Joka koittaneesta
päivästä olen minä iloinnut, joka päivä olen minä hilpeällä mielellä
tehnyt velvollisuuteni, niin kuin omatuntoni on minulle sen sanonut.
Nyt loppuu minun elämäni, niin kuin tää olis' ammoin aikaa jo
Gravelingenin hietikolla voinut loppua. Minä lakkaan elämästä, mutta
minä olen elänyt. Niin elä sinäkin, ystäväni, halulla hartaalla ja
iloisesti, eläkä kammo kuolemaa!
FERDINAND. Sinä olisit voinut, sinun olisi pitänyt säilyttää itsesi
meitä varten. Sinä olet itse surmannut itsesi. Useinhan kuuntelin minä,
kun viisaat miehet puhelivat sinusta, vihansuovat, hyvänsuovat
kiistelivät pitkään sinun arvostasi; vaan vihdoin yhtyivät, kukaan ei
uskaltanut kieltää, jokainen myönsi: "Niin, hän käy vaarallista tietä".
Kuinka usein olisin minä suonut, että olisin voinut varottaa sinua! Vai
eikö sulla ollut keitään ystäviä?
EGMONT. Minua oli varotettu.
FERDINAND. Ja kuinka minä taas kanteessa tapasin kohta kohdalta kaikki
nuo syytökset, ynnä sinun antamasi vastaukset! Nämä olivat kyllä hyviä
puhdistamaan sinut, vaan eivät olleet täysin päteviä syystä
vapauttamaan sinua.
EGMONT. Jättäkäämme tämä! Ihminen luulee, että hän itse ohjaa elämänsä,
itse määrää tiensä, ja hänen sisin olemuksensa viettyy kuitenkin
välttämättä omaa kohtaloansa kohti. Ei mietiskellä näitä! Nämä
ajatukset minä kepeästi heilautan päästäni -- vaan en niin kepeästi
murhetta tämän maan osalta. Kuitenkin -- kylläpähän tullee siitäkin
pidetyksi huolta. Jos minun vereni voipi vuotaa monen edestä, voi
kansalleni tuottaa levon ja rauhan, niin vuotaa se mielellään.
Valitettavasti, ei se niin käyne. -- Kuitenkaan -- ihmisen ei enää sovi
miettiä, kun hän ei enää saa vaikuttaa. Jos sinä voit pidättää, jos
sinä voit tyystyttää isäsi turmiollisen väkirynnäkön, niin tee se! Vaan
kukapa sitä voinee? -- Jää hyvästi!
FERDINAND. Min' en voi mennä.
EGMONT. Suo minun sulkea väkeni sinun parhaimpaan suosioosi! Minulla on
hyviä ihmisiä palvelijoina -- elä anna niiden haipua hajalleen,
onnettomiksi! Mitenkä Richardin, mun kirjurini laita on?
FERDINAND. Hän on sinun edelläsi mennyt. He ovat hänen, muka
valtionkavaltajan rikos-toverina, teloittaneet.
EGMONT. Mies-raukka! -- Yks' asia vielä, ja sitten hyvästi! Min' en
jaksa enää. Jännittäköönpä mikä tahansa mieltäkin ankarasti, niin
vaatii kuitenkin luonto vihdoin välttämättä vuoronsa. Ja niin kuin
lapsi, käärmeen kietoessa, nauttii virvottavaa unta, samoin vaipuu
väsynyt levolle vielä kerta kuolon portilla ja nukahtaa sikeästi, ikään
kuin hällä olis' edessä pitkä matka vaellettava. -- Yks' asia vielä --
minä tunnen erään tytön. Sinun ei pidä halveksia häntä suinkaan siitä
syystä, että hän oli minun. Nyt, kun ma hänet saan sulkea sinun
suojelukseesi, niin kuolen minä rauhallisna. Sinä olet jalo mies.
Vaimo, joka löytää semmoisen, on hyvässä turvassa. Elääkö minun vanha
Aatolppini? Onko hän vapaa?
FERDINAND. Sekö hauska ukko, joka teitä aina seurasi, kun olitte
ratsastamassa?
EGMONT. Vallan sama.
FERDINAND. Hän elää, on vapaa.
EGMONT. Hän tietää sen tytön asunnon. Niin anna hänen opastaa, ja
palkitse sinä hälle, niin kauvan kuin hän elää, siitä hyvästä kun hän
sinut neuvoo tällen aarteelle! -- Jää hyvästi!
FERDINAND. Min' en lähde.
EGMONT (survaa häntä ovea kohti). Hyvästi!