Katu.
Hämärikkö.
Klaara. Brackenburg. Porvareita.
BRACKENBURG. Jumalan tähden, kultaseni, mitä sinä aijot?
KLAARA. Lähde mukaan, Brackenburg! Et sinä tuntenekaan ihmisiä. Me
hänet vapautamme varmaan. Niin, sillä mitä voi verrata heidän
rakkauteensa häntä kohtaan? Minä vannon sen, että heidän kaikkein
rinnassa palaa tulinen halu pelastaa hänet, torjua pois vaara siitä
kalliista hengestä sekä antaa sille vapaimmalle vapaus jälleen. Tule!
Nyt kaivataan ainoastansa yhtä ääntä, joka heidät kutsuisi yhteen.
Eläähän heidän sielussaan vielä ihan tuoreena muisto siitä, mitä he
ovat velkaa hänelle, ja että yksistään hänen voimakas kätensä heidät
pelastaa perikadosta, sen he tietävät. Hänen ja heidän itsensä tähden
täytyy heidän uskaltaa kaikki tehdä. Ja mitä me uskallamme tehdä?
Korkeintaan panemme alttiiksi henkemme, jonka säilyttäminen on turha
vaiva, jos hänet hukka perii.
BRACKENBURG. Polonen! Sin' et näe sitä voimaa, joka meitä kietoo
rautakahlehilla.
KLAARA. En minä usko, ett' ei tuota jakseta voittaa. Ei tuhlata vaan
aikaa tyhjin puhein! -- No täällähän tuleekin niitä vanhoja, oivallisia
kunnon miehiä! Kuulkaapas, hyvät ystävät! Naapurit, kuulkaa! --
Sanokaa, mitenkä on Egmontin laita?
RAKENNUSMESTARI. Mitä se tahtoo tuo lapsi? Saa hänet vaikenemaan!
KLAARA. Tulkaahan lähemmä, niin että voidaan puhua hiljaa, kunnekka
meill' on yksi mieli, ja ollaan väkevämmät. Ei meidän kannata yhtä
silmänräpäystäkään hukata! Tuo röyhkeä hirmuvalta, joka rohkenee
kahlehtia hänet, jo teroittaa tikariansa, murhatakseen hänet. O, hyvät
ystävät! Kuta enemmän hämärä voittaa, sitä tuskaisemmaksi tulen minä.
Minua peljättää tämä yö. Tulkaa! Me jakaudumme! Me riennämme talo
talolta ja nostatamme porvarit. Kukin sivaltakoon vanhat aseensa!
Torilla yhdymme sitten. Ja meidän vuolas vuoksemme tempaa kaikki
mukaansa. Vihollinen näkee itsensä saarretuksi, näkee olevansa
väkitulvan vallassa, ja on voitettu. Mitä on pivon täys huoveja meitä
vastaan? Ja hän sitten seisoo taas meidän keskellämme, ja näkee itsensä
vapautetuksi ja voipi kerran kiittää meitä, jotka olemme niin
suunnattomasti jääneet velkaan hänelle. Hän ehkä näkee taas -- niin,
hän saa varmaankin taas nähdä vapaalla taivaalla aamuruskon.
RAKENNUSMESTARI. Mikä sinua vaivaa, tyttö?
KLAARA. Voittenko minut väärin ymmärtää? Kreivistä minä puhun! Minähän
puhun Egmontista.
JETTER. Elä mainitse sitä nimeä! Se on kuolemaksi.
KLAARA. Elä muka sitä nimeä! Mitä? Eikö sitä nimeä? Ken sit' ei
mainitse joka tilassa? Missästä se ei löydy kirjoitettuna? Minä sen
olen näissä tähdissä usein lukenut, kaikkine kirjaimineen. Ei saisi
mainita! Mitä se nyt on merkitsevinään? Ystävät! Hyvät, kalliit
naapurit, te uneksitte! Kootkaapas ajatuksenne! Elkäätte katselko noin
tuijastelemalla minuun ja hätäisesti! Elkäätte tähystelkö noin yhtenään
ja arkamaisesti syrjään! Minähän huutelen vain teille mitä jokainen
kaipaa. Eiköstä minun ääneni ole teidän oman sydämenne ääni? Ken ei
tänä hirmuisena yönä, ennen kuin levottomalle vuoteellensa käy,
lankeisi polvilleen ja hartaalla rukous-tulvalla kiusaisi taivasta,
että se pelastaisi hänet? Kysykää toisiltanne! Kysyköön itsekukin
itseltään! Ja ken ei yhdy näihin minun sanoihini "Egmontin vapaus tai
kuolema!"?
JETTER. Jumala varjelkoon meitä! Tapahtuu onnettomuus.
KLAARA. Tauvotkaa, tauvotkaa, te, elkäätte lähtekö hänen nimeänsä
pakoon, hänen, jollenka te ennen olette niin iloissanne rientäneet
vastaan! Kun maine kuuluutti hänen tulemistaan, kun huhuttiin: "Egmont
tulee! Hän tulee Gentistä" -- ne silloin pitivät itsensä onnellisna,
jotka asuivat sen kadun varrella, jota hän oli ratsastava. Ja kun te
kuulitte hänen hevostensa kavion-kopinan, niin silloin heitti jokainen
työnsä pois, ja yli teidän haikeitten naamainne, kun te ikkunoista
pilkistelitte pihalle, liiti niin kuin auringonsäde hänen silmistään,
katse kimaltava iloa ja toivoa. Te silloin lapsianne kohotitte
kynnyksiltä käsin ylös ja näytitte niille: "Katso, se on Egmont, tuo
suurin tuolla! Se on hän! Se on hän, jolta te saatte kerran odottaa
parempia aikoja, kuin joita teidän isäparkanne elivät". Ett' ei vaan
teidän lapsenne tarvitsisi, teiltä kysellä kerran. "Minnekkä hän on
urjennut? Minnekkä ne ajat, joita te lupasitte?" Ja me näin ikään
olemme vaan sanasilla, kädet ristissä, petämme hänet.
SOEST. Teidän pitäisi ujostella, Brackenburg! Elkää antako hänen enää
jatkaa! Estäkää onnettomuutta!
BRACKENBURG. Rakas Klaara! Tule, lähtään! Mitähän äitis' virkkaa?
Kenties --
KLAARA. Luuletko sinä, että minä olen lapsi taikka heikkopäinen? Mitä
auttaa joku: kenties? -- Et sinä tästä kauheasta varmuudesta minua
nyhtäisi pois millä kulla toiveella vaan. Minua teidän täytyy kuulla ja
vasta kuulettenkin; sillä, hyvinhän minä näin sen, te olette
tyrmistyneitä ettenkä voi oikein selville tulla omassa rinnassanne. O,
heittäkäähän läpi tänhetkisen vaaran yksi ainoa silmäys menneeseen
aikaan, tuohon vasta-menneeseen! Käännältäkää sitten ajatuksenne sitä
aikaa kohti, jok' on tulossa! Voittenko te siis elää, -- sittenkin
vielä jos hänet hukka perii? Hänen viimeisen huokauksensa myötä pakenee
myös viimeinen vapauden henkäys. Minkä arvoinen hän oli teille? Kenenkä
hyväksi hän oli valmis menemään mitä suurimpiin vaaroihin? Hänenhän
haavansa verta vuotivat ja paranivat ainoastaan teidän hyväksenne. Ja
tämä suuri henki, joka kantoi teitä kaikkia, täm' on nyt linnan lovessa
vankina, ja salamurhan hirmupeikot ovat väikkymässä hänen ympärillään.
Hän luottaa ehkä teihin, hänen toivonsa rientää teihin, hänen, joka oli
tottunut vaan antamaan, vaan muiden vajaita täyttämään.
RAKENNUSMESTARI. Tule, naapuri!
KLAARA. Ja eikä minulla ole semmoisia käsivarsia, ei jänteitä, kuin
teillä; kuitenkin minulla on mitä teiltä kaikilta puuttuu: uskallusta,
ja se avu, että minä halveksin vaaraa. Jos minun hengitykseni vaan
voisi tulistuttaa! Jos minä voisin teitä lämmittää ja elähyttää
poveani vasten likistämällä! Tulkaatte! Keskellä teidän joukkoanne
tahdon minä käydä! -- Niin kuin lippu, varuton, liehuen johtaa jaloa
sotilasjoukkoa, niin minun henkeni tulee teidän päittenne yllä liekkinä
leimuta, ja rakkauden ja rohkeuden tulee yhdistää horjuvainen,
hajanainen kansa yhdeksi peljättäväksi sotajoukoksi!
JETTER. Viekää hänet pois, minun on sääli häntä.
(Porvarit poistuvat.)
BRACKENBURG. Klaara, näetkö sinä missä me olemme?
KLAARA. Missäkö? Sen taivaan alla, joka niin usein näytti ihanammin
kaartuvan, kun se jalo tään alla asteli. He näistä ikkunoista ovat
katselleet ulos, neljä, viis päätä päälletysten. Näiltä ovilta he
jaloin ovat kuopaisseet ja päätään nyökyttäneet, kun hän katsahti alas
niihin jänishousuihin. O, minä rakastin heitä yhtä paljon kuin he
kunnioittivat häntä! Jos hän olisi ollut tyranni, niin joutaisivat
kyllä karsastaa hänen lankeemustansa. Vaan he kun rakastivat häntä! --
O, teitä käsiä, jotka olitte niin nopsat aina lakkia tempaamaan päästä,
te miekkaa ette voi temmata! -- Ja entä me, Brackenburg? Mitä moitimme
heitä? Nää käsivarret, jotka niin usein syleilivät häntä, mitä tekevät
nää hänen hyväkseen? Juoni on niin paljon matkaan saanut maailmassa --
tunnethan sinä tiet ja tolat, tunnethan sinä tuon vanhan linnan. S'ei
ole mahdotonta. Keksi mulle joku ohjelma!
BRACKENBURG. Parasta on, että lähdemme kotiin.