EGMONT. Ystävä, ei mitään erojais-hyvästiä!
(Hän seuraa Ferdinandia ovelle ja kiskaltautuu siellä
hänestä irti. Ferdinand, huumeissaan, kiiruhtaa pois.)
EGMONT (yksin). Vainolainen! Et sinä uskonut, että sinä tulisit poikasi
kautta osottaneeksi tämän hyvän työn. Hänen kauttansa olen minä vapaa
tuskista ja murheista, pelvosta ja kaikesta kiduttavasta tunteesta.
Hellästi, mutta säntilleen vaatii luonto viimeisen vuoronsa. Se on jo
ohitse, se on päätetty! Ja mikä epävarmuudellaan piti viime yön minut
vuoteen omana valveilla, se vaarumattomalla varmuudellaan nukuttaa nyt
minun aistimeni unen helmaan.
(Hän istuutuu vuoteelle. Soittoa.)
Suloinen uni! Sinä tulet mieluimmin, niin kuin puhdas onni, silloin,
kun sinua ei kutsuta, ei etsitä. Sinä avaat solmut ankarain ajatusten
ja sekaat kaikki ilon ja murheen kuvat. Esteetönnä liitää sisällisten
sopusointujen piiri, ja suloisen hulluuden verhossa me horrumme ja
lakkaamme olemasta.
(Hän nukahtaa. Soittoa kuuluu hänen nukkuessansa. Hänen
vuoteensa takana näyttää muuri aukeavan, eräs loistava
näky ilmestyy. Vapaus taivaallisessa puvussa kirkkauden
keskessä, lepää pilven päällä. Hänellä on Klaaran juonteet,
ja hän kumartuu alas nukkuvan sankarin ylle. Hän ilmaisee
säälin tunnetta, näyttää surkuttelevan. Kohta tyyntyy hän ja
kehoittavaisella liikkeellä näyttää Egmontille nuolikimppua,
sitten hattua sauvan päässä. Hän pyytää tätä olemaan hyvillä
mielin, ja viitaten, että tämän kuolema on maakunnille
vapauden tuottava, tunnustaa tämän voittajaksi ja ojentaa
laakeriseppeleen. Kun hän lähentelee seppelettä päähän,
kohennaksen Egmont unissaan, niin että sitten makaa ylösposkin
häntä kohti. Hän pitää seppelettä koholla tämän pään yllä.
Kuullaan kaukana soitettavan sotasoittoa rummuilla ja pilleillä.
Näiden ensi ääntä pakenee näky. Ääni kovenee. Egmont herää.
Vankihuone aamun koittaen vaalenee. Egmontin ensi liike on,
päätään tavata. Hän nousee ylös ja katseleksen, pitäen kättään
päänsä päällä.)
Kadonnut onkin seppele! O, sinä kaunis kuva, päivän valo on sinut
karkoittanut! Niin, he ne olivat; he olivat yhtenä, ne minun sydämeni
ihanimmat hemmettäret. Se jumalallinen vapaus lainasi olennon minun
rakastetultani; tämä lumoova tyttö oli pukeutunut ystävättären
taivaalliseen asuun. Vakaana hetkenä he näyttäytyvät yhdistyneenä,
näyttävät enemmän vakavalta kuin herttaiselta. Jalat veripirskeissä
tuli hän minun tyköni ja veripirskeitä oli helman liehuvilla poimuilla.
Se oli minun vertani ja monen jalon verta. Ei, sit' ei turhaan oltu
vuodatettu. Eespäin! Astuos halki, uljas kansa! Voiton-jumalatar johtaa
sinua! Ja niin kuin meri läpi teidän sulkujenne murraksen, niin
murtakaatte alas, survatkaatte kumoon tuo tyrannin valli ja tulvimalla
huuhtokaatte pois siltä mannulta, jonka hän on itselleen anastanut!
(Rummutusta kuuluu lähempänä.)
Kuule! Kuule! Kuin usein tämä kaiku kutsui minua vapaalle retkelle,
astumaan taistelun ja voiton tannerta! Kuin reippaasti kävivät mun
kumppanini sitä vaarallista, mainehikasta rataa! Minäkin astun tästä
vankeudesta kohti kunniakasta kuolemaa. Minä kuolen vapauden edestä,
sen edestä minä elin ja taistelin ja sen edestä nyt kärsien uhraan
itseni.
(Perälle asetetaan rivi hispanialaisia sotamiehiä,
jotka kantavat tapparakeihäitä.)
Niin, kootkaa ne vaan siihen! Ummistakaa rivinne, minua ette säikäytä!
minä olen keihäsmiesten etumaisena tottunut seisomaan kohtipäin
vihollisten keihäitä ja ympärinsä kuoleman uhatessa, vaan kahta
raisummin nauttimaan tuota urosten elämää!
(Rummutusta.)
Sinut saartaa vihollinen kaikilta puolin! Säilät säkenöitsevät!
Ystävät, ylempää uljuutta! Takananne on teillä vanhemmat, vaimot,
lapset!
(Osottaen vartijoihin.)
Ja näitä ajaa hallitsijan ontto sana, ei heidän oma sydämensä.
Varjelkaa omaisuutenne! ja rakkahintanne pelastamassa, o, kaatukaatte
iloisina, niin kuin nyt näette minun!
(Rummutetaan. Hänen mennessään vartijoita kohti ja
perälle päin, lankee esirippu. Soitto yhtyy ja päättää
näytelmän voittosymfonialla.)