ALBA. Siinä kylliksi! Sinä odotat kalleriassa. Silva sanoo sinulle
hetken, milloin sinun pitää ne yhdistää ja miehittää palatsin käytävät.
Muun sinä tiedät.
GOMEZ. Niin, herra!
(Pois.)
ALBA. Silva!
SILVA. Täss' olen.
ALBA. Kaikkea mitä minä olen vanhastaan sinussa arvottanut, rohkeutta,
päättäväisyyttä, empimätöntä toimelijaisuutta, sitä sinä näytä tänä
päivänä!
SILVA. Minä kiitän teitä siitä, että te annatte tilaisuuden
näyttääkseni, että min' olen sama kuin ennenkin!
ALBA. Niin pian kuin ruhtinaat ovat minun tyköni astuneet, riennä heti
paikalla panemaan Egmontin kotikirjuri kiinni! Oletko sinä toimittanut
niin, että saat ne muut kiinni, jotka sinun on määrä?
SILVA. Luota meihin! Heidän kohtalonsa sattuu heihin, niin kuin hyvin
laskettu auringon pimennys, säntilleen ja kauhistavasti.
ALBA. Oletko sinä heitä tarkoin pidättänyt silmällä?
SILVA. Kaikkia, Egmontia liijatenkin. Hän se on ainoa, jok' ei ole
käytöstään muuttanut, sinun tultuasi kaupunkiin. Päivät päästään
ratsahilta ratsahille, pitää kemuja, on aina hauska ja puhelijas
pöydässä, pelaa, ampuu, ja illat hiipii lemmityisensä luona. Toiset
ovat tuntuvan taitteen tehneet elantotavassaan. He pysyvät kotona, ja
heidän ovensa edusta näyttää siltä, kuin sairas olisi huoneessa.
ALBA. Ruttoon siis, ennen kuin ne virkuvat vastoin meidän tahtoamme!
SILVA. Minä saan ansaan heidät. Sinun käskyäsi myöten syydämme
heille kohtelijaita kunnianosotuksia kosolta. Se heitä karsii;
valtioviisaudessaan osottavat he meille tuskaista kiitollisuutta,
tuntevat, että osavinta on paeta, kukaan ei uskalla hievahtaa, he
vitkailevat, eivät kuonnu yhdistymään, ja omin päinsä yrittämästä
jotakaan uskalijasta askelta estää heitä yhteisyys-henki. He
tahtoisivat mielellään välttää kaikkea epäluulon alaisuutta ja
koituvatkin yhä enemmän epäluulon alaisiksi. -- Ilolla näen minä koko
sinun aikeesi jo täytettynä.
ALBA. Minä iloitsen ainoastaan siitä, mik' on todella tapahtunutta enkä
herkästi siitäkään; sillä aina sitä jääpi aihetta, mikä meitä
ajatteluttaa ja huolestuttaa. Onnetar on oikullinen kyllä, usein
ylentää halvat, katalat puuhat ja alentaa hyvin tuumitut katalalla
seurauksella. Odota täällä, kunnes ruhtinaat tulevat! Anna sitten
Gomez'ille määrä kadut miehittää ja kiiruhda sinä itse panemaan
Egmontin kotikirjuri ja ne muut kiinni, jotka sinun on määrä! Kun se on
tehty, tule takaisin ja ilmoita pojalleni, että hän neuvoskuntaan saa
mulle antaa tiedon.
SILVA. Minä toivon, että minä julkean tänä iltana hörymättä astua sinun
silmies eteen.
(Alba menee pois hakemaan poikaansa, joka tähän asti on
seissut kalleriassa.)
SILVA. Min' en ole mies sitä sanomaan, vaan minun toivoni horjuu. Minä
pelkään, ett' ei se käy niin kuin hän ajattelee. Minä näen edessäni
henkiä, jotka vaiti ja miettien mustilla maljoilla mittaavat
ruhtinasten ja tuhansien kohtaloa. Verkkaan vaaruu vaa'an kielo
edes-takaisin; tuomareita näyttää syvästi ajatteluttavan; vihdoin
painuu malja toinen, nousee toinen, kohtalon oikun henkäyksestä; ja se
on päätetty.
(Poistuu. Alba astuu esiin Ferdinandin kanssa.)
ALBA. Miltä näytti kaupunki?
FERDINAND. Se on kokonaan antautunut alle-kynsin. Minä ratsastelin,
ikäänkuin ilman aikojaan, katu katua sinne tänne. Teidän hyvin
järjestämänne vartijat pitävät pelkoa niin vireillään, että siell' ei
hirvitä, ei hiiskahtaa. Se on kuin joku kenttä, salaman kaukaa
välähdellen. Ei näy yhtään lintua, yhtään eläintä, paitsi mikä johonkin
piilopaikkaan mennä vilahtaa.
ALBA. Etkö sinä kohdannut mitään muuta?
FERDINAND. Egmont ratsasti muutamain muiden kanssa torilla vastaani.
Siinä tervehdittiin. Hänellä oli äkkinäinen sälkö hevosena, jota min'
en malttanut olla kehaisematta. "Kiireesti opettakaamme ratsuja, niitä
piakkoin tarvitsemme!" huusi hän minulle. Hän tulee vielä tänään minua
katsomaan, sanoi, ja, teidän pyyntönne mukaan, keskustelemaan teidän
kanssanne.
ALBA. Hän saa sinut tavata.
FERDINAND. Kaikista ritareista, joita minä täällä tunnen, on hän
minusta miellyttävin. Näyttää, että meistä tulee hyvät ystävät.
ALBA. Sinä yhäti hätiköit vaan liijaksi ja olet liika vähän varovainen.
Yhäti saan minä tuta sinussa tuota äitisi kevytmielisyyttä, joka hänet
silmitönnä lennätti minun syliini. Ulkonäkö on sinut jo viekotellut
moneen ajattelemattomaan ja vaaralliseen yhdelmykseen.
FERDINAND. Teidän tahtonne on minut osaava muottiinsa muokata.
ALBA. Minä sinun nuorelle verellesi annan tämän kevytmielisen
hyväntahtoisuuden, tämän varomattoman iloisuuden anteeksi. Ainoastaan
elä unhota, mihin toimeen minut on lähetetty, ja minkä osan minä siitä
tahtoisin antaa sinulle.
FERDINAND. Muistuttakaa minua elkääkä säästäkö, milloin niin
tarpeelliseksi näette!
ALBA (pikku loman jälkeen). Poikani!
FERDINAND. Isäni!
ALBA. Ruhtinaat tulevat pian, Oranialainen ja Egmont tulevat. Ei siihen
ole epäluulo ollut syynä, että minä sinulle nyt vasta julkaisen, mitä
pitää tapahtua. He eivät enää täältä pääse pois.
FERDINAND. Mitä aijot?
ALBA. On päätetty heidät panna takavarikkoon. -- Sinä hämmästyt. Kuule,
mitä sinun on tehtävä! Syyt saat tietää vasta, kun teko on tehty. Nyt
ei ole aikaa niitä esiin tuoda. Sinun ainoan kanssasi tahtoisin minä
keskustella kaikkein suurimmasta, salaisimmasta seikasta. Vahva side
yhdistää meidät, sinä olet mulle kallis ja rakas, sinun osaksesi
tahtoisin minä kasata kaikki hyvät lahjat. En tottumusta tottelemaan
ainoastansa tahtoisi minä sinuun juurruttaa, myöskin sitä neroa, jotta
itse pystytään julkilausumaan, käskemään, suorittamaan, tahtoisin minä
istuttaa sinuun, minä tahtoisin jättää sinulle mitä suurimman perinnön,
kuninkaalle mitä otollisimman palvelijan, varustaa sinut, parhaalla,
mitä minull' on, ett' ei sinun tarvitse häveten esiytyä sääty-veljien
seassa.
FERDINAND. Mitä minä sinulle jään velkaa tästä rakkaudesta, minkä sinä
minulle ainoalle pyhität, sill' aikaa kun kokonainen valtakunta vapisee
sinun edessäsi!
ALBA. Nyt kuule, mitä on tehtävä! Niin pian kuin ruhtinaat ovat sisään
astuneet, suljetaan kaikki palatsin käytävät. Siihen on Gomez'illa
käsky. Silva vangitsee kiireesti Egmontin kirjurin ynnä ne, joita
enimmin epäillään. Sinä pidät vartijoita järjestyksessä porteissa ja
linnapihoissa. Ennen kaikkia, miehitä luotettavimmilla miehillä nämä
viereiset huoneet. Odota sitten kalleriassa, kunne Silva tulee
takaisin, ja tuo mulle joku tuhoinen lappu tänne sisään merkiksi, että
hän on tehtävänsä toimittanut! Varro sitten etehisessä, kunnes
Oranialainen lähtee, ja seuraa häntä! Minä pidätän Egmontin tänne,
ikään kuin minun olisi hälle vielä jotain sanottava. Kallerian päässä
sinä Oranialaiselta vaadit miekan, huudat vartijoita, kiireesti
sieppaat sen vaarallisimman miehen takavarikkoon, ja minä täällä
vangitsen Egmontin.
FERDINAND. Minä tottelen, isä -- ensi kerran raskaalla sydämellä ja
surulla!
ALBA. Minä annan sinulle sen anteeksi. Tää on ensimmäinen suuri päivä
elämässäsi.
(Silva astuu sisään).
SILVA. Airut Antverpenista. Täss' on kirje Oranialaiselta. Hän ei tule.
ALBA. Sanoiko se airut niin?
SILVA. Ei, joku aavistus minulle sanoo niin.
ALBA. Sinun suustasi puhuu minun paha haltijani. (Kun on kirjeen
lukenut, viittaa hän molemmille, ja nämä vetäytyvät kalleriaan
takaisin. Hän jää yksin edustalle). Hän ei tule. Hamaan viho viimeiseen
hetkeen lykkää hän selityksensä. Hän uskaltaa siis olla tulematta! Näin
oli siis viisas tällä kertaa vastoin luuloani viisas kyllä, ollakseen
olematta viisas! -- Aika se kiiruhtaa! Vielä tuossa viisarin pikku
pyörähdys, ja silloin on suuri teko tehdyilleen tehty tahi laiminlyöty,
takaisin-tulemattomiin laiminlyöty! Sillä sit' ei voi uudestaan tehdä
eikä pitää salassa. Kaikki tyynni olin minä punninnut kypsäksi, minä
olin tämänkin tilapään ajatellut ja päättänyt, mitenkä siinä minun on
tehtävä. Ja nyt, kun juuri teko olisi tehtävä, minä tuskin voin estää,
ett' ei nuo myöten- ja vasten-syyt uudestaan minun päässäni häily
ristiin. -- Onko osavata ne muut vangita, jos hän multa pääsee?
Myöstytänkö minä ja annanko Egmontin päästä seuralaistensa kanssa, niin
monen kanssa, jotka nyt, kukaties ainoastaan tänä päivänä, ovat minun
käsissäni? Niin pakottaa siis kohtalo sinuakin, sinä järkähtämätön!
Mitenkä kauvan ajateltu! Mitenkä tarkoin valmisteltu! Mitenkä suuri,
mitenkä ihana tämä aije! Mitenkä likellä toivo tähteään! Ja nytpä juuri
päättävänä hetkenä olet sinä kahden tulen välissä. Sinun kätesi
haparoipi kuin arpa-uurnan sisusta, synkkää tulevaisuutta. Se mitä
sieltä olet haraisemassa, on vielä umpinaisena kääryssä, et tiedä, onko
arpa voittoniekka vaiko tyhjä. (Hän höröstyy, niin kuin kuulisi
jotakin, ja menee ikkunaan). Se on hän! -- Egmont! Kantoiko sinut
hevosesi niin kepeästi tänne, eikö se arastanut verihurmetta ja sitä
henkeä, joka, paljas miekka kädessä, on portilla vastaanottamassa
sinua? Astu alas! -- Niin on sulla toinen jalka haudassa! -- ja niinpä
molemmatkin! Niin, niin, sivele ja taputtele vaan viimeinen kerta sen
kaulaa, uljaan palveluksen edestä! -- Ja minulla ei ole valinnan sijaa.
Niin sokaistuna, kuin nyt Egmont tänne lähestyy, ei hän voi sinun
huostaasi toista kertaa antautua! -- Kuulkaa!
(Ferdinand ja Silva kiiruhtavat esiin).
Te teette niin kuin minä käskin, minun tahtoni on järkähtämätön. Minä
pidätän, kävi miten kävi, Egmontia täällä, siksi kun sinä mulle annat
Silvalta sanoman. Pysy sitten saapuvilla! Sinultakin kohtalo riistää
sen suuren ansiotyön, että otat omin käsin kuninkaan pahimman
vihollisen vangiksi. (Silvalle). Riennä! (Ferdinandille). Mene häntä
vastaan!
(Alba jää hetkeksi yksin ja kävelee ääneti kahdakäteen.
Egmont esiytyy).
EGMONT. Minä tulen kuninkaan käskyjä tietämään, kuullakseni, mitä
palvelusta hän pyytää meidän uskollisuudeltamme, joka hänelle on aina
altis.
ALBA. Hän haluaa edellä kaikkia tiedustaa teidän neuvoanne.
EGMONT. Missä suhteessa? Tuleeko Oranialainen myös? Minä luulin hänet
kohtaavani täällä.
ALBA. Minä olen pahoillani siitä, että häntä puututaan juuri tässä
tärkeässä tilaisuudessa. Kuningas haluaa tiedustaa teidän neuvoanne,
teidän ajatustanne, millä tavoin voitaisiin taas rauha saada kuntoon
tässä maassa. Niin, hän toivoo, että te yhdytte vahvasti vaikuttamaan
rauhattomuutten hiljentämisessä täällä, sekä täydellisen ja pysyväisen
järjestyksen pohjaamisessa maakuntiin.
EGMONT. Tehän voitte paremmin, kuin minä, tietää, että kaikki tyynni on
jo riittävän rauhallista, niin, oli vielä enemmänkin rauhallista, ennen
kuin noiden uusien sotamiesten ilmestyminen jälleen täytti mielet
pelvolla ja kauhulla.
ALBA. Te tunnutte tahtovan viitata, että olis' osavinta ollut, jos
kuningas ei minua olisi teiltä pannutkaan neuvoa kysymään.
EGMONT. Suokaa anteeksi! Pitikö kuninkaan lähettää sotaväki, vai eikö
pikemmin pelkkä hänen majesteettinsa läsnä-olon voima olisi vahvemmin
vaikuttanut, se asia ei ole minun ratkaistavani. Sotavoima on nyt
täällä, hän ei. Mutta me olisimme kovin kiittämättömiä, kovin
muistamattomia, ell' ei meidän mieleemme juontuisi, mitä ollaan
velkaa hallitsijattarelle. Tunnustakaamme se! Hän saattoi yhtä
viisasten kuin urheainkin toimenpidettensä kautta kapinoitsijat rauhaan
virkamiehuus-voimalla ja arvolla, houkutuksella ja viekkaudella, ja
maailman ihmeeksi palautti muutamissa kuukausissa kapinallisen kansan
velvollisuutensa tuntoon.
ALBA. En kiellä sitä. Kapina on hiljennetty, jokainen näkyy taas olevan
ojennettuna kuulijaisuuden piiriin. Mutta eikö ole itse kunkin
mielivallassa jälleen karata sen rajoista yli? Ken tahtoo kansaa estää
riehumasta uudelleen? Miss' on mahti heitä pidättämään? Ken takaa
meille, että he yhä edelleen osottavat uskollisuutta ja alamaisuutta?
Heidän hyvä tahtonsa on ainoa takaus, mikä meill' on.
EGMONT. Ja eikö kansan hyvä tahto ole varmin, jaloin takaus? Totta
totisesti! Milloinka kuningas voi itsensä pitää turvallisempana, kuin
silloin, kun he takaavat yksi kaikkein ja kaikki yhden puolesta?
Turvallisemmassa rauhassa sekä omamaisilta että ulkomaisilta
vihollisilta?
ALBA. Meidän ei sietäne toki ruveta luulemaan, että täällä nyt on niin
laita.
EGMONT. Kuningas säätäköön yleisen anteeksi-antamuksen, rauhoittakoon
mielet, niin saadaan pian nähdä, mitenkä uskollisuus ja rakkaus taas
kotiutuu luottamuksen nojassa.
ALBA. Jako jokainen, joka on loukannut kaninkaan majesteettia, joka on
rikkonut uskonnon pyhyyttä, kävelisi vaan vapaana ja irtainna, miten
tahansa, eläisi ilmeisenä esikuvana siitä, että äärettömät rikokset on
vapautettu rangaistuksesta?
EGMONT. Ja eikö hullus-, päihdys-päin tehty rikos ole pikemmin
armahdettava, kuin julmasti rangaistava? Erittäin, kun ollaan niin
vakaassa toivossa, kun se varmuus on olemassa, että tuo vaurio ei enää
uudistu? Eivätkö kuninkaat ole juuri sen tähden olleet turvallisempia?
Eikö sekä nyky- että jälkimaailma ylistä niitä, jotka ovat arvonsa
loukkaamisen voineet antaa anteeksi, voineet sitä surkutella,
ylenkatsoa? Eikö niitä juuri sen tähden pidetä Jumalan vertaisina, joka
on kovin liika suuri, jotta mikin herjaus vois' ulottua häneen?
ALBA. Ja juuri sentähden tulee kuninkaan taistella Jumalan ja uskonnon
pyhyyden puolesta, meidän taas taistella kuninkaan arvon puolesta. Mitä
tämä esimmäinen laiminlyö torjua, on meidän velvollisuus kostaa. Ei
kukaan syyllinen saa, mikäli minulla on valta, ilkkua sitä, että hän on
päässyt rankaisematta.
EGMONT. Uskotko sinä, että sinä yllätät heidät kaikki? Eikö joka päivä
kuulla, että pelko ajelee heitä sinne tänne, jopa maastakin pois? Rikas
korjaa pakenemalla tavaransa, itsensä, lapsensa ja ystävänsä; köyhä
tarjoo naapurin eduksi hyödyllisen käsiparinsa.
ALBA. Niin tekevät, sikäli kuin heit' ei voida estää. Sen tähden
kuningas vaatii neuvoa ja apua jokaiselta ruhtinaalta ja ankaruutta
jokaiselta vallanpitäjältä eikä vaan selityksiä asiain tilasta ynnä
siitä, mitä voisi tapahtua, jos annettaisiin kaiken tyynni mennä tuulen
teitä. Suurta onnettomuutta huoleti katsella, toivolla itseään
imarrella, luottaa tulevaisuuteen, ehkä kerran lyödä, kuin
laskijaiskisassa, niin että läjähtää, ja ainakin tuo näyttää muka
siltä, että tässä tehdään jotakin, kun ei tahdota tehdä mit' ikään, --
eikö täm' ole omansa herättämään sitä epäluuloa, että tässä
mielihyvällä katsellaan kapinata, jot' ei mielellään tahdota
nostatella, vaan kyllä kannatella.
EGMONT (ratkeamaisillaan, pidätäksen ja pienen loman perästä puhuu
vakavalla äänellä). Ei joka aikomus ole ilmiselkeä, ja monenkin
aikomusta saattaa väärin selittää. Niin saadaan joka taholta kuulla,
että kuninkaan aikomus ei niin paljon ole maakuntia hallita selväin ja
yhdenmukaisten lakien mukaan, turvata uskonnon ylevyyttä, ja rakentaa
yleistä; rauhaa kansallensa, vaan pikemmin kukistaa heidät kerrassaan
ikeensä alle, riistää heiltä heidän vanhat oikeutensa, itse paneutua
heidän omaisuutensa herraksi, silpoa; aatelin kalliit etuudet, vaikka
näiden vuoksi aatelismies juuri tahtoo häntä palvella, uhrata verensä
ja henkensä hänen hyväkseen. Uskonto, niin sanotaan, on ainoastaan
ulkokullan kimaltava verho, jonka takana vaan sen helpommin käy keksiä
mitä vaarallisimpia vehkeitä. Ja kansa lyyhää hartaasti polvillaan,
rukoilee pyhiä kudotuita kuvia, ja tuolla takana väijyy linnustaja
saalistamassa sitä ansaan.
ALBA. Ja tätä pitää minun sinulta kuulla?
EGMONT. Ei täm' ole minun mielipiteitäni! Ainoastaan mitä missäkin
hoetaan, mitä siellä ja täällä, suuret ja pienet, viisaat ja hullut
kuuluttavat koko maailmalle. Alankomaalaiset pelkäävät kaksinaista
ijestä, ja kuka takaa heille heidän vapautensa?
ALBA. Vapaus! Se kaunis sana, kun se vaan oikein ymmärretään! Mitä
vapautta he tahtovat? Mikä on vapahimman vapaus? Oikein tehdä! -- Ja
siitä heit' ei tule kuningas estämään. Ei, ei! He eivät luule itseään
vapaiksi, ell' eivät saa itseään ja muita vahingoittaa. Eikö olisi
paremp' ottaa eronsa, kuin hallita semmoista kansaa? Kun ulkoviholliset
uhkaavat, joit' ei kukaan porvari tule ajatelleeksi, tämä kun askartaa
vaan lähimpiä tehtäviään, ja kuningas pyytää apua, niin silloin syntyy
heissä keskinäinen eripuraisuus, ja ihanpa he liittäytyvät omiin
vihollisiinsa. On paljon parempi siis supistaa heidän vapautensa, niin
että heitä voi pidellä kuin lapsia, holhota heitä heidän omaa hyväänsä
kohti, kuin lapsia. Usko minua, mikään kansa ei tule vanhaksi, ei
ymmärtäväiseksi; kansa on ja pysyy aina lapsellisena.
EGMONT. Mitenkä harvoin kuontuu kuningas ymmärtämään! Ja eikös monen
ole moneen ennemmin luottaminen kuin yhteen? Eikähän ensinkään yhteen,
vaan yhden muutamiin, siihen kansaan, joka vanhenee herransa silmän
alla. Senpä ainoan kansan oikeus muka lienee tulla ymmärtäväiseksi.
ALBA. Ehkäpä juuri sentähden, että se ei ole saanut olla omassa
varassaan.
EGMONT. Ja senpä tähden ei kernaasti tahdo heittää ketään muutakaan
omaan varaansa. -- Tehtiinpä miten tahansa; min' olen vastannut sinun
kysymykseesi, ja minä sanon vielä kerran: se ei käy päinsä! Se ei voi
käydä! Minä tunnen omat maanmieheni. He ovat miehiä, kelpoja tätä
Jumalan mantua astumaan! Itse kukin kohdastaan miehinen mies, pikku
kuningas, vankka, virkku, nerokas, uskollinen, itsepintainen vanhassa
sävyssään! Heidän luottamustaan on vaikea hankkia, säilyttää huokea.
Jäykkiä sekä sitkeitä! Sorrettavissa he on; ei sorruksiin
sorrettavissa.
ALBA (joka sillä välin on muutamia kertoja ympärilleen katsonut).
Tahtoisitkohan sinä tätä kaikkea kerrata kuninkaan läsnä ollessa?
EGMONT. Sen pahempi, jos minua hänen läsnä-olonsa peljättäisi! Sen
parempi hänelle, hänen kansalleen, jos hän minussa herättäis'
uskallusta, jos hän minussa herättäisi luottamusta, jotta minä
rohkenisin vielä enemmän!
ALBA. Mikä hyödyllistä on, voin minä kuunnella yhtä hyvin kuin hänkin.
EGMONT. Minä hälle sanoisin: helposti voipi paimen ajaa koko laumaa
lampaita edellään, härkä vetää auraa tenimättä; vaan jos sinä tahdot
ratsastaa jalolla hevosella, täytyy sinun tutkia sen omaa sävyä, sin'
et saa sitä pakottaa tekemään mitään tajutonta temppua, sin' et mitään
saa tajuttomalla tavalla vaatia siltä. Sen tähden haluaa porvari pitää
vanhan valtiosääntönsä entisellään, haluaa, että hän saisi olla omain
maanmiestensä hallittavana, kun hän silloin tietää, mitenkä häntä
johdetaan, kun hän voi kohtalossaan toivoa, että näiden ojennusnuorana
ei ole voiton-pyynti, vaan myötätuntoinen osanottavaisuus.
ALBA. Vaan eikö hallitsijalla saisi olla valta muuttaa tätä vanhaa
pitämystä? Ja eikö juuri se olisi hänen parhain esivaltuutensa? Ja mikä
tässä maailmassa on pysyväistä? Ja voisikohan joku hallituslaitos olla
pysyväinen? Eikö täydy aikain kuluessa kaikkein suhteitten muuttua, ja
vanhan valtiomuodon vaikuttaa tuhansia työläyksiä, sen tähden juuri kun
se ei vastaa kansan nykyistä kantaa. Minä pahoin pelkään, että nämä
vanhat oikeudet ovat vaan sen tähden niin suloisia, kun ne semmoisia
kursokohtia muodostavat, joiden varjossa kukin viekas, kukin
valtaniekka saattaa kansan turmioksi, kokonaisuuden turmioksi piillä
tai päästä -- livistämään.
EGMONT. Ja nämä mielivaltaiset muutokset, nämä rajattomat ryntäykset
korkeimman vallan puolelta, eivätkö nämä ole sen enteitä ja oireita,
että yksi tahtoo tehdä mitä tuhannet eivät saa tehdä? Hän tahtoo
yksinomaan oman itsensä tehdä vapaaksi, voidakseen tyydyttää kaikki
mielitekonsa, voidakseen täyttää kaikki oikkunsa. Ja jos me täydelleen
luottaisimme häneen yhteen ja hyvään, viisaaseen kuninkaasen, voiko hän
vastata meille jälkeisistään, ett'ei näistä kukaan tule hallitsemaan
säälimättä, säästämättä? Ken tahtoo pelastaa meidät silloin täydellisen
mielivallan orjuudesta, kun hän lähettää meille tänne palvelijoitaan,
läheisimpiään, jotka tuntematta maata ja sen tarpeita mieltään myöten
hallitsevat ja vallitsevat, eivät kohtaa mitään vastarintaa ja tietävät
olevansa vapaita kaikesta edesvastuusta?
ALBA (joka taas on ympärilleen tähystänyt). Ei mikään ole
luonnollisempaa, kuin että itse kuningas tahtoo itse-kauttansa hallita,
ja mieluisemmin jakelee käskyjänsä niille, jotka häntä parhaiten
ymmärtävät ja tahtovat ymmärtää, jotka virheettömästi täyttävät hänen
tahtoansa.
EGMONT. Ja niin yhtä luonnollista on sekin, että porvari tahtoo olla
sen hallittavana, joka on syntynyt ja kasvanut yhtenä hänen kanssaan,
joka on saanut saman käsityksen kuin hänkin oikeasta ja väärästä, ja
jota hän voi pitää veljenään.
ALBA. Ja kuitenkin on aateli tuiki velipuolen tavalla tasannut näiden
veljeinsä kanssa.
EGMONT. Se tasan-teko on vuosisatoja vanha, ja sitä kärsitään nyt
kadehtimatta. Vaan lähetettäisiinpä tänne, tarpeettomasti, ihka uusia
henkilöitä, jotka toisen kerran tahtoisivat rikastuttaa itseään
kansakuntaa nylkemällä, niin saataisiin kokea, että on jouduttu
kiihkeän, julkean, rajattoman ahneuden kuiluun, -- siitä nousisi kuohu,
jok' ei hevillä lauhtuisi painumaan.
ALBA. Sinä sanot minulle mitä minun ei pitäisi kuulla; minäkin olen
vieras.
EGMONT. Jotta minä varsin sinulle sen sanon, osottaa, että min' en
tarkoita sinua.
ALBA. Ja yhtä kaikki tahtoisin minä päästä sitä sinulta kuulematta.
Kuningas lähetti minut tänne, siinä toivossa, että minä apua saisin
aatelistolta. Kuningas tahtoo oman tahtonsa. Kuningas on tullut tyystän
miettimisen perästä älynneeksi, mikä kansaa hyödyttää; asia ei saa
tästä puoleen enää mennä niin kuin tähän saakka. Kuninkaan aikomus on
rajoittaa heidän vapautensa heidän omaksi hyväkseen, heille, jos niin
on täytymys, pakata heidän omaa hyväänsä, päänään hukata vahingolliset
kansalaiset, niin että muut voisivat saada rauhan, voisivat nauttia
onnea viisaan hallituksen huomassa. Tämä se on hänen päätöksensä. Tätä
aatelille ilmoittaa on mun tehtäväni, ja hänen nimessään vaadin minä
neuvoa siihen, mitenkä nyt on tehtävä, en siihen, mitä on tehtävä;
sillä tämän asian on päättänyt hän.
EGMONT. Valitettavasti osottavat nuo sinun lausumasi sanat, että tuo
pelko, joka yleensä maleksii ihmisten mielissä, on liijankin oikeassa!
Niin siis on päättänyt hän, mitä ei pitäisi päättää minkään ruhtinaan.
Kansan tarmon, alamaistensa luontaisen sävyn, heidän itsetuntonsa,
tahtoo hän heikontaa, lahmata, poisjuurittaa, voidakseen heitä
mukavasti hallita. Hän tahtoo hävittää sisimmän ytimen heidän
omituisuuttaan, tietysti aikeessa parantaa heidän onneaan. Hän tahtoo
heidät tyhjään-raukaista, jotta heistä tulisi jotakin, toista jotakin.
O, jos hänen aikeensa on hyvä, niin onhan se harhaan johdettu! Ei
kuningasta vastaan ruveta, paitsi asetutaan ainoasti sen kuninkaan
eteen, joka tahtoo ensimmäisiä kovan-onnen askeleita ottaa väärällä
tiellä.
ALBA. Sen mielinen kun sinä olet, tuntuu olevan turha yritys koettaa
meitä saada yhtymään. Sinulla on kehno ajatus kuninkaasta ja halpa
hänen neuvonantajistaan, jos sinä epäilet, ett' ei tätä kaikkea ole
tuumittu, harkittu ja mietitty. Minun ei ole määrä vielä kerran
läpeensä kertoa kaikkia myöten- ja vasten-syitä. Kuulijaisuutta vaadin
minä kansalta; ja teiltä, te, ensimmäiset, etumaiset, neuvoa ja apua
tämän ehdottoman velvollisuuden vakuudeksi.
EGMONT. Vaadi meidän päämme, niin on se kerralla tehty. Jos niskan
pitää nuukistua tämän ikeen alle, jos pitää panna päänsä pyövelin
pölkylle, niin se voi jalolle sielulle olla yhtä kaikki. Turhaanpa olen
minä puhunut näin paljon; ilmaa olen värähytellyt, en mitään muuta
saanut aikaan.
(Ferdinand tulee).
FERDINAND. Suokaa anteeksi, että minä keskeytän teidän keskustelunne!
Täss' on eräs kirje, johon tuoja pyytää heti vastuuta.
ALBA. Suvaitkaa minun katsoa, mitä se sisältä!
(Menee syrjään).
FERDINAND (Egmontille). Se on kaunis hevonen, jonka teidän palvelijanne
ovat tänne tuoneet, teitä noutamaan.
EGMONT. Niin, ei se ole juuri kehnoimpia. Se on minulla jo ollut jonkun
aikaa, minä aijon sen hukata. Jos se teitä miellyttää, niin ehkä
kaupoilla sovimme.
FERDINAND. Hyvä, saamme nähdä.
(Alba vihjaa pojalleen. Tämä vetäytyy takaisin).
EGMONT. Hyvästi! Suokaa minun lähteä! Sillä minä, -- jumaliste! -- en
tiedä mitä enää sanoisin.
ALBA. Onnellinen sattumus on sinut estänyt enemmän paljastamasta
mielenlaatuasi. Varomattomasti auvot sinä sydämen-karsinoitasi ja
syytät itseäsi paljon ankarammin, kuin vihamiehesikään voisi sitä
tehdä.
EGMONT. Tämä soimaus ei satu minuun. Minä tunnen itseni yltä kyllin ja
tiedän, mitenkä minä olen kuninkaalle kuulijainen, paljon enemmän kuin
monikin, joka häntä palvelevinaan palvellee vaan omaa itseänsä. Minä
vastahakoisesti erkanen tästä kiistasta, näkemättäni sitä sovittuna, ja
ainoastaan toivon, että yhteisen hallitsijamme palvelus ja maan hyöty
pian saisi meidät sovintoon. Voi tapahtua, että toistainen keskustelu,
niiden muitten ruhtinasten läsnä-olo, joita tänäpänä puututaan, joskus
onnellisempana hetkenä saa aikaan sen, mikä ei tänäpänä näytä olevan
mahdollista. Tällä toivomuksella poistun minä.
ALBA (joka samalla pojalleen antaa merkin). Seis, Egmont! -- Miekkasi
tänne!
(Perä-ovi aukeaa: nähdään vartijoilla varustettu kalleria,
vartijat seisovat liikkumatta).
EGMONT (joka hämmästyksissään on muutaman silmänräpäyksen seissut
mykkänä). Tämä oli siis tarkoitus? Sen tähden sinä olet kutsunut minut
tänne? (Tavoittaa miekkaansa, ikään kuin tahtoisi puolustautua). Olenko
minä asuton?
ALBA. Kuningas käskee, sinä olet minun vankini.
(Samalla astuu molemmilta puolin aseellisia sisään).
EGMONT (jonkun vaiti-olon perästä). Kuningasko? -- Oranialainen!
Oranialainen! (Pienen loman perästä, miekkansa jättäen). Niin ota
hänet! Se on paljon useammin puolustanut kuninkaan asiata kuin
varjellut tätä rintaa.
(Hän menee perä-ovesta pois. Aseelliset, jotka sisällä ovat,
seuraavat häntä, samoin Ferdinand. Alba jää seisomaan yksin.)
(Esirippu lankee).