Katu.
Jetter. Rakennusmestari.
JETTER. Hoi! Kuules! Hoi, naapuri, yksi sana!
RAKENNUSMESTARI. Mene tiehes, ja ole hiljaa!
JETTER. Vaan yks' sana! Eikö mitään uutta?
RAKENNUSMESTARI. Ei mitään, sen kun meidät on taas uudestaan kielletty
puhumasta.
JETTER. Mitä, hä'?
RAKENNUSMESTARI. Käykää tänne lähemmä seinustaa! Varokaa itseänne!
Herttua Alba on, heti tulennastaan, julistuttanut semmoisen käskyn,
että jos kaksi tai kolme keskenään puhelee kadulla, niin ne
julistetaan, ilman ensin tutkimatta, tuota päätä valtiorikokseen
syypääksi.
JETTER. Voi onnettomuutta!
RAKENNUSMESTARI. Ikuisen vankeuden uhalla on kielletty, ett' ei saa
valtio-asioista, ei mitään puhua.
JETTER. Voi meidän vapauttamme!
RAKENNUSMESTARI. Ja kuoleman-rangaistuksen uhalla ei kerrassa kukaan
saa hallituksen toimia moittia.
JETTER. Voi meidän päitämme!
RAKENNUSMESTARI. Ja oikein varalta hyväntekijäisiä luvaten kehotetaan
isiä, äitejä, lapsia, sukulaisia, ystäviä, palkollisia ilmoittamaan
asian alkain asetetulle tuomio-istuimelle, mitä ikään sisinnä missäkin
talossa tapahtuu.
JETTER. Lähtään kotia!
RAKENNUSMESTARI. Ja nöyrille on luvattu, että he eivät tule kärsimään
mitään vahinkoa, ei hengen, kunnian eikä omaisuuden puolesta.
JETTER. Niin lempeätä! Oli se minusta kuitenkin kohta onnetonta, kun
tuo herttua tuli kaupunkiin. Hamasta siitä päivin on tuntunut, niin
kuin taivas olis' yltäänsä vetäynnyt mustaan huntuun, ja riippuisi niin
matalana, että täytyisi kumartua, jos mieli päästä siihen päällään
puukkaamatta.
RAKENNUSMESTARI. Vaan mitenkä sinua hänen sotamiehensä miellyttävät?
Vielä vainen! Nämä on toinen laji äyrijäisiä, kuin joihin me ennestään
olemme tottuneet.
JETTER. Uh! Oikein sydäntä kouristaa, kun näkee muutaman osaston
mokomia samoilevan pitkin katuja. Suoria kuin seipään-nielijöitä --
värvähtämätön katse, yks' askel koko lituisella liudalla! Ja näitä kun
on vartiona seisomassa, ja menet jonkun ohitse, niin siinä hän
jurottaa, kuin tahtoisi sinut katsoa ihan läpi ja puhki, ja näyttää
niin karuksi karjenneelta äkäpuralta, että luulet joka nurkalla
näkeväsi kuritusmestarin. Ei nämä minulle ollenkaan mieleen. Olivathan
meidän sotilaamme kumminkin hauskaa väkeä. Ne hennoivat ottaa pikku
vapaisuuksiakin, seista hajalla säärin, lakki toisella korvalla, elivät
ja antoivat muidenkin elää. Mutta nää urokset ovat kuin koneita joiden
sisässä asuu perkele.
RAKENNUSMESTARI. Jos tuommoinen ärjäisee: "Seis!" ja ojentaa, tokko
luulet, että siinä seisotutaan, vai mitä?
JETTER. Minä paikalla olisin kuoleman oma.
RAKENNUSMESTARI. Lähtään pois kotiin!
JETTER. Siit' ei hyvä seuraa. Jää terveeksi!
SOEST (tulee). Hyvät ystävät! Toverit!
RAKENNUSMESTARI. Hiljaa! Anna meidän mennä.
SOEST. Olettenko kuulleet?
JETTER. Yltä kyllin!
SOEST. Hallitsijatar on lähtenyt.
JETTER. No Jumala armahtakoon meitä!
RAKENNUSMESTARI. Hän se oli meidän viimeinen tukemme.
SOEST. Aivan äkkiä ja kaikessa hiljaisuudessa. Hän ei voinut tulla
aikaan herttuan kanssa; hän ilmoitutti aatelisille, että hän muka tulee
takaisin. Ei kukaan usko sitä.
RAKENNUSMESTARI. Jumala antakoon aatelille anteeksi, että he ovat tämän
uuden ikeen laskeneet meidän niskaamme. He olisivat voineet estää sen.
Nyt on meidän etuoikeutemmekin mennyttä.
JETTER. Jumalan tähden, ei sanaakaan etuoikeuksista! Minä vainustelen
jotain teloitus-aamun hajua; aurinko ei näytä kasvojaan, sumussa
löyhkää katkua.
SOEST. Oranialainen myös on poissa.
RAKENNUSMESTARI. Niin olemme siis kokonaan turvattomina.
SOEST. Kreivi Egmont on jäljellä.
JETTER. Niin, Jumalan kiitos! Vahvistakoot kaikki pyhimykset häntä,
että hän koettaa tehdä parastansa! Hän se on ainoa, joka kykenee
jotakin toimittamaan.
VANSEN (esiytyy). Tapaanpas minä vihdoin parisen, jotk' eivät vielä ole
kursoon mataneet.
JETTER. Tee meille niin hyvin, ja mene matkaas'!
VANSEN. Tn ette jnur' ole kohtelijas.
RAKENNUSMESTARI. Täss' ei, maar, olekaan aika kursailla. Syyhyttääkö
taas selkänahkaanne? Joko siit' on äsköinen kylpy haihtunut?
VANSEN. Kysy sotamiehen haavoja! Jos minä olisin piitannut
selkäsaunoista, niin eihän minust' olisi kuuna kullan valkeana tullut
mitään.
JETTER. Vaan tästäpä vielä saattaa tulla toimoinen tosi eteen.
VANSEN. Minun nähdäkseni, tuosta ukonilmasta, jok' on nousemassa, on
surkean lamaava hervaus paneutunut tuntumaan teidän jäsenissänne.
RAKENNUSMESTARI. Sinun jäsenes' saavat pian jännistellä toisessa
paikassa, joll' et pysy kuoressasi.
VANSEN. Voi vihelijäisiä rottia, jotka paikalla huikaisee epätoivo,
sikäli kun talonisäntä vaan hankkii yhden uuden kissan! Jospa nyt
tuleekin hiukan toinen temppu, niin kyllä tässä elää mylhetään vielä
entiseen tapaan, olkaa varmat siitä!
RAKENNUSMESTARI. Sinä olet hurjapäinen renttu!
VANSEN. Setä pöllö! Anna sinä vaan herttuan hersua! Tuo vanha katti
näyttää minusta siltä, kuin hän olis' sisäänsä ahtanut perkeleitä
rottain asusta ja nyt ei jaksaisikaan niitä sulattaa. Antaa hänen olla
rauhassa! Hän tarvitsee hänkin syödä, juoda, nukkua, kuin ihminen
konsanaan. Ei minua tuo peloita, jahka me oikein otetaan ajasta vaari.
Alussa se käy ryöppy. Sittenpä älyää hänkin! mitenkä on paljon
mukavampi elää ruokavarikossa, sikolappeiden siiressä, ja viettää
yörauhaa, kuin jyvä-aitassa vaania mitä kuta rotta-rukkaa. Nyt alkakaa
laputtaa, tiehenne, kyllä minä tunnen herrat vallanpitäjät!
RAKENNUSMESTARI. Nääs, mitä kaikkea tuollainen kalu saa purkaa
puuttumatta! Jos minä iki eläissäni olisin mitään tuommoista sanonut,
en hetkeäkään pitäis' itseäni varmana.
VANSEN. Olkaa te vaan huoleti! Ylijumala itse ei tuon taivaallista tule
tietämään teistä, maanmatosista, saatikka sitten hallitsija.
JETTER. Panettelija!
VANSEN. Minä tiedän taas toisia, joille olisi parempi, jos heillä
sankaruuden sijaan olisi joku räätälin-suoni ruumiissa.
RAKENNUSMESTARI. Ketä te sillä tarkoitatte?
VANSEN. Hm! minä tarkoitan kreiviä.
JETTER. Egmontia! Mitä hänen olisi peljättävä?
VANSEN. Min' olen vaan köyhä juutas, joka voisin koko vuoden elää
sillä, minkä hän tuhlaa yhdessä illassa. Ja kuitenkin hänen kannattaisi
hyvin antaa kerran mulle koko vuoden-tulonsa, jos hänellä olisi minun
pääni yhden ainoan neljänneksen tuntia!
JETTER. Kylläpä sin' olet olevinasi koko mielenpesä! Ovathan toki
Egmontin hiuksetkin selvemmät kuin sinun aivosi.
VANSEN. Sanokaa mitä sanotte! Vaan hienoudessa eivät vedä vertoja. Ne
korkeat herrat pettyvät kaikkein ensimmäiseksi. Hänen ei pitäis' olla
niin varma.
JETTER. Mitä tuo latelee? Semmoisen herran!
VANSEN. Niin juuri siitä syystä, kun häness' ei ollenkaan ole
räätäli-kepsua.
JETTER. Ruokkoo suusi, suupaltto!
VANSEN. Hänelle minä toivoisin ainoastaan hetkeksi ruumiiseen teidän
miehuisenne miehuuden, joka häneen loisi rauhattomuuden ja häntä niin
kauvan nykkisi ja näykkisi, kunnes hänen täytyisi pois kaupungista
suoriutua.
JETTER. Te juttelette kovin yksinkertaisesti. Hän on niin varma kuin
taivaalla tähti.
VANSEN. Etkö sin' ole milloinkaan nähnyt tähdenlentoa? Yks hui -- hai
-- se on poissa!
RAKENNUSMESTARI. Kuka tahtoo hänelle mitä tehdä?
VANSEN. Kuka tahtoo? Tahdotko sinä miten estää? Tahdotko sinä nostaa
kapinan, jos ne hänen ottavat vangiksi?
JBTTER. Ah!
VANSEN. Uskallattenko te panna nahkanne hänen edestään?
SOEST. Oh!
VANSEN (heitä matkien). Oh! Äh! Öh! Ihmetelkää läpi koko aakkonen! Se
on niin ja siksi jää! Jumalapa häntä varjelkoon!
JETTER. Minä ihan hämmästyn teidän hävyttömyyttänne. Semmoisen, jalon,
rehellisen miehen olisi jotakin peljättävä?
VANSEN. Roisto on kaikkialla etukynnessä. Syyhyn syytettyin jakkaralla
istuissaan tekaisee se tuomarista hassun, taas tuomio-istuimelta käsin
se on tuiki kärkäs kanteen-alaisen pahantekijäksi sukaisemaan. Minulla
on ollut kirjoitettavana ote semmoisesta pöytäkirjasta, jonka mukaan
viranomainen tuomari näkyy hovista saaneen yllin kyllin kiitosta ja
rahaa, sen vuoksi, että hän, tutkiessaan muutamaa rehellistä raukkaa,
jota tahdottiin saada kiikkiin, teki tästä mies-pahasta konnan.
RAKENNUSMESTARI. Siinä sinä taas valhettelit oikein losauttamalla. Mitä
pystyvät ne ongittelemaan, jos kuka on syytön?
VANSEN. O, varpusenpää! Miss' ei mitään tartu ongittelemalla
onkeen, siinä tutkitaan otus pussiin. Kunniantunto tekee ihmisen
varomattomaksi, pianpa uhkamieliseksi myös. Tällöin kysellään
ensimmältä hyvin lievästi ja säysysti, ja vanki on ylpeä
viattomuudestaan, joksika sitä nimittävät, puhuu kuin putkesta suoraan
kaikki, minkä toinen ovelampi kieltäisi kieleltään. Sitten kutoo
inkvisitori vastauksista uusia kysymyksiä ja tähtää juuri siihen kohti,
missä kipenekään hiilahtaa ristiriitaa ilmi. Siinä kuraisee hän
paulansa ja antaa sen tuhma-Jussin tallustaa sitä jälehmäänsä, että se
tässä kohti on sanonut vähän liika paljon, tuossa kohti vähän liika
vähän, tai että se on, Jumala ties mitenkä päähän pistäen, jättänyt
jonkun niksin mainitsematta, ja hyvinkin vielä on tullut miten kuten
hätäytyneeksi, -- niin, kas, silloin sitä ollaan oikealla tolalla!
Ja minä vakuutan teille sen, että tarkemmin ei etsiä nourostele
kerjäläis-ämmä riepurättiä rikkoläjältä, kuin tuo moinen konnaseppä
setvien vähänpätöisistä, vinoista ja vatvotuista, vääristä ja
vanutetuista, arvatuista, tunnetuista, epuutetuista ilmiannoista ja
suhteista, viimein sepustaa itsellensä ryysyrepaleisen variksenpelvon,
voidakseen hirttää orpopirunsa, vähintäänkin in effigie. Ja tämä utra
hirtehinen kiittäköön luojaansa, jos hän vielä itse voi nähdä itsensä
riippumassa.
JETTER. Onpas sillä liukas kieli.
RAKENNUSMESTARI. Kärpästen kanssa tuo tuommoinen saattaa käydä päinsä.
Vaan ampijaiset he pilkkaavat teidän hämähäkin-verkkoanne.
VANSEN. Sitä myöten, mitä lajia hämähäkit ovat. Katsokaas, tuo pitkä
herttua on hahmoltaan vaseti kuin umpilukki, ei niin kuin joku mahakas
maukku, n'ei hetikään ole niin tihulaisia, vaan tuommoinen pitkäpiippa,
laihankälppä -- hapsinkakkijainen -- jok' ei haaskasta saa täyttään ja
vetää oikein hienoja kinosäikeitä, mut sen sitkeämpiä.
JETTER. Egmont on Kultaisen Taljan ritari. Ken uskaltaa häneen kättä
puuttaa? Ainoastaan hänen vertaisensa voivat häntä tuomita, ainoastaan
koko tähtikunta. Sinun ilkeä kielesi ja sinun paha omatuntosi heruttaa
sinusta tuota suunantinetta.
VANSEN. Tahdonko minä siltä pahaa hänelle? Minulle se voi olla
yhdentekevä. Hän on oivallinen herra. Pari mun hyvää ystävääni, jotka
missä tahansa muualla olisi jo hirtetty, on hän kuvan selkäsaunalla
päästänyt. -- Menkää nyt, menkää! Sen minä itse teille neuvon. Tuolla
tulee patrulli, näen mä. Nep' ei näytä minusta semmoisilta, että
huolisivat niin sanomin juoda veljenmaljaa meidän kanssamme. Me
varrotaan asian juoksua ja siivolla vaan tässä katsellaan päältä.
Minull' on tuolla joku kakkonen orpanahempukoita, ja hyvä veikko
kapakanisäntänä; jos ne noilta pääsevät makuun, eivätkä sitten kesyty,
niin kyllä ne ovat paatuneita hornansusia!
Kulenburgin palatsi.
Herttua Alban asunto. Silva ja Gomez kohtaavat toisensa.
SILVA. Oletko sinä toimittanut herttuan käskyt?
GOMEZ. Tempuilleen. Kaikkein päivysvartioitten on säädetty saapua
määrättyyn aikaan eri paikoille, jotka minä olen heille osviitannut. Ne
siihen asti kävelevät ympäri kaupunkia, niin kuin tavallisesti,
järjestystä pitämässä. Kellään ei ole mitään tietoa toisestaan. Itse
kukin luulee yksistänsä itseään tämän käskyn koskevan, ja yhdessä
silmänräpäyksessä saattaa sitten saartorintama olla ummessa ja kaikki
palatsin ovet miehitettyinä. Tiedätkö sinä syyn, mistä tämä käsky
koituu?
SILVA. Minä olen tottunut sokeasti tottelemaan. Ja ketä on niin helppo
totella kuin herttuata, kun seuraus heti kohta näyttää, että hän on
käskenyt oikein?
GOMEZ. Hyvä! Vai niin! Ei tuo minusta tunnukaan niin kummalta, että
sinä tulet hänen laisekseen, yhtä umpinaiseksi ja harvapuheiseksi,
sinun kun täytyy alinomaa olla hänen hoteillaan. Minä vähän vierastan
semmoista outoutta, minä joka olen tottunut siihen herkempään
italialais-palvelukseen. Uskollisuudessa ja kuuliaisuudessa olen minä
sama kuin ennenkin, vaan minulle on tavaksi tullut jutella ja
tarinoida. Te olette kaikki vaiti, ettenkä suo itsellenne yhtään.
iloista hetkeä. Herttua on minun mielestäni, kuin portiton kuparitorni,
jonka miehistöllä on siivet. Nykyjään kuulin minä hänen pöydässä
sanovan eräästä iloisesta ja ystävällisestä miehestä, että se on kuin
paha kapakka, jonka oven päällä seisoo paloviina-osviitta viehättämässä
sisään laiskimuksia, kerjäläisiä ja varkaita.
SILVA. Ja eikö hän vaiti ollen tuonut meitä tänne?
GOMEZ. Siitä ei ole mitään sanomista. Se on varma se! Ken on saanut
olla sitä viisautta näkemässä, mitenkä hän armeijan toi Italiasta
tänne, se on nähnyt jotakin. Mitenkä hän, sanalla sanoen, ihan kuin
pujottelihen läpi ystäväin ja vihollisten, läpi franskalaisten, sekä
kuninkaallisten, että kerettiläisten, läpi sveitsiläisten ja
liittolaisten, piti ankarinta sotakuria sekä osasi rentonansa ja
estymättä johtaa retken, jota pidettiin aina niin vaarallisena! -- Me
olemme nähneet jotakin ja saaneet oppia jotakin.
SILVA. Niin, ja täällä myös! Eikö ole kaikki tyynni niin hiljaista ja
tyyntä niinkuin ei mitään kapinaa olis' ollutkaan?
GOMEZ. Nono, täällähän oli enimmäkseen tyyntä jo silloin kun me tulimme
tänne.
SILVA. Maakunnissa on tullut paljon tyynempi, ja jospa jokunen vielä
liikehtii, niin senkin paetakseen. Mutta niiltäkin hän pian tukkee
tiet, luulen ma.
GOMEZ. Nyt vasta hän oikein voittaakin kuninkaan suosion.
SILVA. Ja meillä ei ole mikään tärkeämpää kuin pysyä herttuan
suosiossa. Jos kuningas tulee tänne, ei varmaan jää herttua eikä
kukaan, ketä hän puolustaa, palkkiota vaille.
GOMEZ. Uskotko sinä kuninkaan tulevan?
SILVA. Sitä varten puuhataan niin monenmoisia valmistuksia, että onpa
sitä hyvin uskottava.
GOMEZ. Minuapa vaan eivät saa uskomaan.
SILVA. Niin elä ainakaan puhu siitä. Sillä vaikka kuninkaan aikomus ei
olisikaan tulla, niin se ainakin on varmaan hänen aikomuksena, että
uskotaan hänen tulevan.
(Ferdinand, Alban äpäräpoika.)
FERDINAND. Eikö isäni ole vielä tullut ulos?
SILVA. Me odotamme häntä.
FERDINAND. Ruhtinasten pitäisi pian tulla tänne.
GOMEZ. Tulevatko he tänään?
FERDINAND. Oranialainen ja Egmont.
GOMEZ (kuiskaa Silvalle). Minä huomaan jotakin.
SILVA. Niin pidä se omana tietonasi!
(Herttua Alba. Kun hän tulee sisään, ja astuu esiin,
peräytyvät nämä toiset.)
ALBA. Gomez!
GOMEZ (astuu esiin). Herra!
ALBA. Sin' olet jakanut ja järjestänyt vartiot?